Part 3

Vähitellen hän monenlaisten katkerienkin kokemusten kautta oppii näkemään Jumalaa toisissa. Sillä hän tekee sangen pian toisen kokemuksen. Kun hän on löytänyt Jumalan itsessään, ymmärtää hän, että toinenkin on voinut löytää Jumalan ja on voinut edetä Jumalan tunnossa pitemmälle kuin hän. Ja kun hän tapaa sellaisen ihmisen tai lukee tai kuulee sellaisesta, jossa jumalallinen elämä on elävä, niin hän on altis uskomaan, että toinen käsittää koko sen elämän mikä on hänen sisällään. Käytännöllisessä elämässä tämä ilmenee siten, että kun ihminen näkee toisen, jossa jumalallinen elämä on elävä, hän on altis luulemaan toisessa kaikkea hyvää, mitä hän itse ymmärtää, ja luulee, että toinen on kaikissa kohdissa ihmeellinen ja täydellinen. Hän ei siinä erehdy, mutta hän erehtyy tietämättään siinä kohden, että hän luulee toisen Jumalan olevan saman kuin hänen oman Jumalansa. Hän ei ole vielä oppinut näkemään Jumalaa toisessa, hän on vain oppinut tuntemaan oman Jumalansa, ja kun hän ensin ymmärtää, että toisessakin on Jumala, hän luulee, että hänen oma Jumalansa on toisessa ja siitä seuraa katkeria kokemuksia, sillä jonkun ajan kuluttua hän herää huomaamaan, että Jumala toisessa ei ollutkaan sellainen kuin hän luuli, se ei ollut hänen oman mittapuunsa mukaan täydellinen. Tämä kokemus voi joskus vaikuttaa häneen tärisyttävästi, mutta se opettaa hänelle uudistuessaan, että hänen täytyy oppia näkemään Jumalaa toisessa, mutta ei omaa Jumalaansa. Toisin sanoin hänen tulee oppia näkemään, että hyvää on toisissa ihmisissä, vaikka se ilmenisi toisella tavalla kuin hänessä itsessänsä.

Tämä on silloin hänelle ihana kokemus. Kun hän tottuu ajattelemaan ja näkemään näin, niin hänelle avautuu aivan uusi maailma. Hän oppii katsomaan ihmisten sieluihin ja huomaa, että heissä on hyvää. Hän oppii lopulta näkemään hyvää niissäkin ihmisissä, jotka eivät ollenkaan itse ole tietoisia Jumalasta sisässään. Hän oppii näkemään hyvää yleensä ihmisissä ja sillä tavalla hän voi aivankuin suunnata katseensa pois siitä, jota hän kutsuu pahaksi. Hän oppii yhden merkillisen asian itsensä suhteen, yhden käytännöllisen asian oman Jumalansa palvelemisessa. Hän oppii sen, että jos hän tahtoo hyvää itsessään kasvattaa, jos hän tahtoo, että Jumala hänen sisässään kasvaisi, silloin hän ei saa ajatella pahaa itsessään. Silloin hän ei saa kääntää katsettaan siihen, mitä hänessä on pahaa. Aivan niinkuin Kristus sanoo eräässä vertauksessaan: jos pellolla on sekä hyvää viljaa että rikkaruohoa, niin ei pidä ottaa rikkaruohoa pois, ettei tulisi hyväkin mukana vaan antaa kaiken kasvaa elonaikaan asti. Tällä Kristus tarkottaa sitä merkillistä sielutieteellistä seikkaa, että jos me tahdomme kasvattaa itsessämme hyvää, emme saa nureksien ja voivottaen ajatella sitä pahaa, mikä meissä on, vaan meidän täytyy ummistaa silmämme ja korvamme siltä ja vain kasvattaa hyvää, vain aina palvella hyvää ja totuutta. Meidän ei pidä välittää valheesta, synnistä, pahasta, sillä jos me siihen käännämme huomiomme, jos alamme kitkeä itsestämme niitä rikkaruohoja, mitä meissä on, silloin on varmaa, että samalla kuin saamme kitketyksi muutamia rikkaruohoja, me myös kitkemme hyvää pois. Ihminen koettaessaan kaikella voimalla hävittää itsestään pahan, ei huomaa, että samalla kertaa on sisällään piilevä hyväkin turmeltunut. Jos hän menettelisi viisauden mukaan, ei hän niin tekisi vaan ainoastaan antaisi hyvän kasvaa ja leikkuumiehen leikata pois, mitä rikkaruohoa on, s.o. antaa karman sen leikata pois.

Jokaisen ihmisen elämässä on karma vaikuttamassa. Aina tapahtuu sellaista, joka tuottaa hänelle surua ja kärsimystä ja kitkee hänestä rikkaruohoja pois. Hänen ei tarvitse siitä huolehtia.

Minkätähden esim. uskonnolliset ihmiset kristikunnassa pitkin vuosisatoja ovat olleet synkkiä, alakuloisia, pitäneet velvollisuutenaan näyttää niin ikäviltä ja tuskastuneilta kuin mahdollista? Siitä syystä, että he vastoin Mestarinsa neuvoa ovat ruvenneet kitkemään pois rikkaruohoja itsestään. Siinä eivät onnistu, se tekee vain heidän elämänsä katkeraksi, he samalla myös penkovat hyvän pois. Ja siihen useimmiten kääntyy ainainen synnin ja pahan ajatteleminen, että he alkavatkin sitä pahaa koettaa muista karsia pois. He huomaavat näet sen työn aivan toivottomaksi itsensä suhteen, ja silloin he lohdutuksekseen alkavat toisista kitkeä pois, mitä niissä on pahaa.

Mutta viisas ihminen eli se, joka on uudessa elämänymmärryksessä ja menettelee viisaiden neuvojen mukaan, hän ainoastaan antaa hyvän kasvaa ja karman korjata pois, mikä on pahaa.

Nyt kun hän sitten on oppinut näkemään Jumalaa toisessa, kun hän on oppinut, että Jumala on toisessa, kaikesta siitä huolimatta, mitä hän pitää rikkaruohona, silloin hän voi jättää pahan rauhaan. Hänellä ei ole mitään julkeata halua ottaa pahaa pois toisesta vaan hän antaa sen olla rauhassa--minä en puhu nyt vanhempien suhteesta lapsiin vaan yleensä ihmisistä--sillä hän tietää, että karma sen korjaa, ja iloitsee hyvästä, mikä on toisessa. Hän alkaa selvemmin ja selvemmin nähdä, että hyvä on toisissa, että Jumala elää toisissa, ja että se elää omalla tavallaan. Ja mikä heissä on pahaa, se jää heidän ja karman väliseksi asiaksi, jonka kanssa hänellä ei ole tekemistä.

Sitten hän vähitellen joutuu kolmanteen asteeseen, alkaa kulkea kolmatta taivalta uudessa elämässä, sitä, jota alussa kutsuimme nimeltä »_Jumala kaikkialla_». Ihmiselle, joka on löytänyt jumalallisen elämän toisissa, alkaa käytännöllisesti selvitä se ihmeellinen totuus, ettei ole muuta olemassakaan kuin jumalallinen elämä. Hän alkaa nähdä jumalallista elämää yhä selvemmin kaikkialla. Lopulta hän ei näe mitään muuta kuin Jumalaa. Paha ja hyvä vastakohtina häipyvät olemattomiin, kaikki muuttuu yhdeksi suureksi ihmeelliseksi elämäksi, josta hän on osa, jonka ilmennystä on kaikki olevainen ja jossa ei ole mitään pahaa. Se elämä on kokonansa hyvää, kokonaan salaperäistä,--hyvää sillä tavalla ettei siinä ole mitään ristiriitaa, ei mitään vaikeuksia, ei mitään puutetta. Ihmiselle alkaa käytännöllisesti selvitä panteismin suuri totuus, joka uskonnollisia ihmisiä on niin hirmuisesti kauhistanut.

Kymmenen vuotta sitten muuan tuttavani, joka sittemmin on tarmokkaasti toiminut uskonnollisella alalla ja vielä tänäpäivänä toimii, ja joka sitä ennen oli tutkinut teosofiaa ja tuntenut pientä vetovoimaa teosofiaan, hän kerran sanoi minulle: »minä olen hylännyt teosofian.» »Vai niin», sanoin minä ja ajattelin sisässäni: hän ei ole suinkaan koskaan ymmärtänyt teosofiaa, sillä kuinka silloin voi sen hylätä. »Niin», sanoi hän, »teosofia ei voi minua tyydyttää, sillä siinähän joudutaan siihen, ettei ole mitään hyvää eikä mitään pahaa. Ja kun ei ole mitään pahaa, niin ei ole mitään siveellistä voimaa. Kuinka ihminen voi kehittyä hyvässä, ellei hän näe pahaa ja ellei hän _vihaa pahaa_? Minä olen mennyt takaisin kristinuskoon (ja kristinuskolla hän tarkotti kirkollista uskoa tai sille hyvin läheistä uskonmuotoa), sillä kristinusko tekee jyrkän eron hyvän ja pahan välillä. Se on ihmeellisen suurenmoinen tuo oppi pahasta ja perkeleestä, kadotuksesta ja tuomiosta, sillä maailman rakenne on siinä niin selvä: me tiedämme, mihinkä joudumme, ja tiedämme, kuinka meidän tulee vihata pahaa. Ja minä tunnenkin sisässäni, kuinka vihaan kaikkea pahaa, ja siitä minä saan siveellisen voiman.»

Näillä sanoilla hän kuvasi aivan määrättyä sieluntilaa, joka todella on kaukana siitä psykologisesta tilasta, mihin ihminen uudessa elämänymmärryksessä tulee, kun hän saapuu sen kolmanteen asteeseen. Hän sillä asteella näkee, että koko maailmanavaruus ja elämä on vain täynnä yhtä Jumalaa, yhtä ääretöntä järkeä ja suloutta, sitä salaisuutta, jota me kutsumme Jumalaksi. Ei ole mitään pahaa, ei ole mitään ristiriitaa, kaikki on ikuisessa täydellisyydessä, kaikki on yhtä suurta elämää, jossa ei koskaan ole ollut mitään epäilystä, ei koskaan mitään ristiriitaa, ei koskaan mitään pahaa. Siihen jumalkäsitykseen ihminen tulee. Hän huomaa silloin kuinka totta oli, mitä esim. Kristus sanoi: »Jumala antaa aurinkonsa paistaa sekä hyville että pahoille.» Jumala ei nimitä ketään pahaksi eikä ketään hyväksi. Olisiko Jumala alempi kuin hänen oma aurinkonsa, joka meille antaa elämää, lämpöä, valoa? Jos me kutsumme itseämme tai toiset meitä kutsuvat pahoiksi, mutta yhdessä menemme auringonpaisteeseen, lämmittää se kaikkia samanlaisesti. Me voimme olla suuria rikoksentekijöitä ja voimme langeta polvillemme auringon eteen ja se meitä lämmittää eikä tee mitään eroa välillämme. Jumalan rakkaus ei katso näköä, vaan se kaikkia, hurskaita niinkuin syntisiä, rakastaa yhtäläisesti, sen silmissä ei ole mitään epätäydellistä.

Suuri elämä, joka on kaiken takana, ei estä meitä pahaa tekemästä. Me kyllä koetamme estää toisiamme, kun joku tahtoisi pahaa tehdä, Jumalallinen elämä antaa meidän olla pahoja, antaa meidän tehdä pahaa. Siitä saamme itse kokea seuraukset. Luonnonlait tuottavat meille kärsimystä, mutta ne kasvattavat. Kun me niitä vastaan rikomme tietäen tai tietämättämme, kutsumme esiin leikkuumiehen, joka tulee ja leikkaa meiltä pois pahan, mutta ei loukkaa eikä estä meitä silti vaan antaa meille täydellisen vapauden.

Ja kun sisässämme selviää ja tulee eläväksi tämä uusi Jumala, joka on kaikkialla, silloin me ymmärrämme ihmeellisen mysterion. Me ymmärrämme, mitä Kristus tarkotti puhuessaan syntien anteeksi antamisesta. Me luulemme tavallisesti että tällä tarkotetaan Jumalan antavan meille syntimme anteeksi. Mutta mitä syntejä Jumala antaa anteeksi? Emme me ole mitään syntiä tehneet Jumalan edessä. Jumala ei meitä pidä syntisinä, Jumalalla ei ole mitään anteeksi annettavaa, me emme millään tavalla voi rikkoa Jumalaa vastaan, me emme voi tehdä itseämme suuriksi tai pieniksi jumalallisen elämän silmissä. Jumalaa vastaan ei ole koskaan rikottu; Jumala aina rakastaa.

Mutta mitä on syntein anteeksi antamus? Se on asia, joka tapahtuu meidän kesken ilmenneessä elämässä. Kun me tulemme Jumalan tuntoon, kun jumalallinen elämä tulee meissä eläväksi, silloin se elämä käskee meitä siunaamaan ja anteeksi antamaan. Muuta me emme osaa tehdä. Me siunaamme ja annamme anteeksi. Jos siis ihminen, joka tuntee itsensä syntiseksi ja huonoksi, ihminen, jonka sisässä on ristiriitaa ja sielullista tuskaa, tulee meidän luoksemme, niin me voimme hänelle antaa synnit anteeksi, sillä me voimme omalla olemuksellamme paljastaa hänelle sen totuuden, että Jumalan kanssa on rauha. Mestari-olento, ihminen, jonka sisässä on Jumala elävä, vaikuttaa aina nostavasti ja puhdistavasti ihmisiin. Hänen olemuksensa on ihmeellisen rauhottava. He juoksevat hänen luoksensa, kertovat hänelle syntinsä, erehdyksensä ja pahuutensa ja hän sanoo: »sinun syntisi on sinulle anteeksi annettu». Hän antaa anteeksi, hän osaa heitä rakastaa, vaikka he ovat huonoja, ja he tuntevat, että hän rakastaa. He tuntevat nousevansa ja puhdistuvansa hänen edessään. Vaikka heidän syntinsä olisivat veripunaiset, he tuntevat, että Mestarin edessä ne tulevat lumivalkeiksi. Hänen rakkautensa pesee heidät puhtaiksi, he tuntevat, että heissä todella ei olekaan mitään syntiä. He näkevät Jumalan.

Tämä on ihmeellinen sielun totuus, jonka Kristus tahtoo opettaa. Silloin on Jumalan valtakunta maan päällä, silloin toteutuu hyvän valtakunta, kun me opimme antamaan synnit toisillemme anteeksi, kun opimme siunaamaan toisiamme.

Ja oppiakseen tämän läksyn, tulee ihmisen, niinkuin sanoo sama Mestari, ottaa risti päällensä. Koko tämä elämä, jota olen kuvannut, näyttäytyy henkisesti katsoen näin: ihmissielu kulkee tiellä ja kantaa olallaan mustaa ristiä. Hän kantaa ristiä kulkien »pääkallonpaikkaa» kohti. Ja kun ihminen kantaa tätä ristiä ja ymmärtää iloita, silloin siitä rististä, sen keskeltä kasvaa ruusuja. Siitä kasvaa rakkauden ruusu, joka tekee ristin keveäksi ja ihanaksi. Tätä tarkotti Mestari Rosencreutz, kun hän puhui ruusurististä ja perusti ruusuristin veljeskunnan.

IV.

ÄLYLLINEN JA SIVEELLINEN PUHDISTUS.

Jos otamme matematisen totuuden esim. 2x2=4, niin sitä tuskin voi esittää muulla kuin aivan yksinkertaisella selvällä tavalla: 2x2=4. Vaikka koettaisimme olla runollisia, saisi siitä tuskin enempää irti. Sitävastoin käytännölliset tosiseikat ovat toista laatua. Jos sanomme: tuo ihminen on hyvä, voimme sitä seikkaa kuvata eri tavoilla ja näyttää erilaisilla esimerkeillä, millä tavalla hänen hyvyytensä ilmenee. Ja koska ei ole sen käytännöllisempää asiaa kuin totuuden etsintä ja totuuden löydäntä, niin se luonnollisesti on asia, jota voidaan tyhjentymättömän monella tavalla katsella ja esittää. Kun ihminen etsii totuutta, etsii Jumalaa, niinkuin myös voimme sanoa, silloin tämä etsiminen tietenkin tapahtuu koko hänen sielullaan, koko hänen henkensä voimalla, sillä ihmisellä ei ole toivoakaan löytämisestä, ellei hän koko sydämellään ja voimallaan etsi; mutta kun hän etsii, käyttäen ajatustaan ja järkeään, voimme erottaa eri askeleita hänen etsimisessään, eri jaksoja, ja kuvailla niitä eri tavalla. Tänään ja seuraavissa luennoissa tahdomme puhua kolmesta jaksosta totuuden etsijän elämässä, jotka voidaan selvästi erottaa toisistaan, olkoon että ne jyrkästi kehittyvät toinen toisensa perästä tai että ne kehittyvät limittäin.

Ensimäinen jakso totuudenetsijäin elämässä, jos hän on nykyaikainen ihminen, joka ajattelee ja käyttää järkeään, on se periodi, jolloin hänen älynsä ja järkensä on etualalla ja vaikuttaa voimakkaammin, jolloin hänen intelligenssinsä varsinaisesti tekee työtä. Tämä on hänen tieteellis-filosofinen etsimisensä. Hän alkaa kysymällä itseltään: mitä on totuus? Hän ei tyydy mihinkään vastaukseen, minkä hän on saanut ympäriltään tai kasvatuksen kautta. Hän ei tyydy mihinkään auktoriteti-uskoon, jota häneen tavalla tai toisella on tyrkytetty. Hän ei ota mitään ennakoita uskoakseen vaan hän todella vakavasti kysyy, onko totuus olemassa, onko Jumala olemassa, mikä on totuus? Ja kun hän tämän kysymyksen tekee järjellään, silloin on luonnollista, että hän aikoo järkeään käyttää--että hän pinnistää järkeään ja ymmärrystään niin paljon kuin mahdollista etsiessään totuutta. Hän etsii tätä totuutta sillä tavalla, että hän tutustuu erilaisiin maailmankatsomuksiin ja elämänkäsityksiin, joita nykyaikana on hänellä tarjona. Hän tutustuu niihin ja arvostelee niitä omantuntonsa ja tietonsa kannalta, ja kun hän tällä tavalla filosofisesti tutkii ja ajattelee, hän lopulta tulee siihen johtopäätökseen, että hän totisesti ei tiedä mitään. Tämä on ensimäinen askel totuudenetsijän elämässä. Hänen täytyy välttämättä tulla siihen kohtaan, että hän koko olemuksellaan, järjellään, ajattelevalla minuudellaan tunnustaa: minä en totisesti tiedä mitään. Hän on tutustunut kaikenlaisiin oppeihin, on kuullut monelta ihmiseltä, kuinka tämä ajattelee. Hän on koettanut katsella asioita monelta puolelta ja lopuksi huomannut, että hän ei tiedä mitään, ei tiedä mitä uskoa. Hän ei tiedä ollenkaan mitään. Ihmiset sanovat toiset toisella, toiset toisella tavalla, toisten mielestä ihminen on kuolematon, toisten mielestä kuolevainen, toisten mielestä on Jumala olemassa ja on sellainen ja sellainen, toisten mielestä ei Jumalaa ole. Hän ei voi mitään sanoa, hän työskentelee järjellään ja älyllään, mutta ne eivät vastaa mitään, ei mitään muuta kuin: minä en tiedä mitään. Tämä on viisauden alku, ensimäinen askel totuuden tietämisen tiellä, että ihminen tietää, ettei hän tiedä mitään. Tämä on Sookrateen vanha neuvo. Sookrates kulki ympäri ja keskusteli kaikenlaisten ihmisten kanssa ja näytti heille, että he olivat samassa tilassa kuin hän itse sanoi olevansa, sillä Sookrates todisti ja näytti, että heidän täytyi tunnustaa: minä en tiedä mitään. Sookrates omalla omituisella opetustavallaan sai ihmiset näkemään, etteivät mitään tienneet. Monet luulivat tietävänsä mutta Sookrateen käsissä riisuttiin alastomiksi ja huomasivat, etteivät mitään tienneet. Tällainen työ on ihmisen tehtävä itsensä kanssa. Jollei ihmisellä ole ketään Sookratesta luonaan, joka häntä tällä tavalla pyörittää ja pinnistykseen pistää, niin hänen on tehtävä se työ itse itsensä kanssa. Hänen täytyy itse viedä itsensä siihen umpikujaan, josta hän ei edemmäksi pääse ja jossa hänen täytyy tunnustaa: minä en tiedä mitään. Jos ihminen silloin on ilman sitä runollista temperamenttia, taiteellista vaistoa, josta ensi luennossa oli puhe, hän hylkää koko totuudentuntemisen, väsyy siihen ja sanoo: ihminen ei _voi_ tietää mitään. Huomaamatta hän nojautuu ja tyytyy ensimäiseen löytöönsä eikä mene edemmäksi. Hän teki ennenaikaisen johtopäätöksen. On paljon ihmisiä, jotka ovat tällä kannalla, sekä oppineiden että oppimattomien joukossa. Oppineiden tie on voinut käydä toisia uria myöten, mutta molemmat ovat tulleet siihen, etteivät he mitään tiedä ja silloin tehneet johtopäätöksen, ettei voi tietää mitään. Tätä kutsutaan agnostisismiksi ja on se itse asiassa hyvin rohkea väite, vaikkeivät agnostikot itse sitä huomaa. Sama on laita monen monen uskovaisen. Kun heitä lujasti ahdistetaan, he ehkä puoleksi huomaamattaan laskevat itsestään sellaisen lauseen: ihminen ei voi mitään tietää. Siihen ihminen aina turvaa, sillä ihmisen koko olemus on pohjaltaan järkeä, ja ihminen välttämättä tahtoo tietoa. Hänen koko olemuksensa on tietoon pyrkimistä. Kun hän näkee tai luulee, ettei itse voi enää edetä mihinkään, hän sanoo: ihminen ei voi enempää tietää. Sillä tavalla hän on tyydyttänyt sielunsa tarpeet ja luulee tyydyttävänsä toistenkin tarpeet. »Olkaamme rauhalliset, me emme voi mitään tietää, siinä kylliksi!» Tähän jäävät ne, joiden järki väsyy, joilla ei ole sitä runollista vaistoa, joka veisi heitä edemmäksi.

Mutta ne, jotka pääsevät tämän kohdan yli, saavat järkensä valistetuksi. Heidän järkensä herää uudella tavalla, heissä todella tapahtuu heräymys. Suuren älyllisen työn perästä tämä heräymys tulee, kun ihmisellä on ollut apunaan taiteellinen aisti, joka tekee hänen työnsä todella sielukkaaksi ja henkeväksi. Hänen järkensä äkkiä valistuu ja hän saa tietää ihmeellisen asian. Minkä? Tämän hän näkee älyllisessä heräymyksessään: on olemassa elämä kaikkien ilmiöiden takana, yhtenäinen elämä. On olemassa ykseys moninaisuuden takana. On olemassa ääretön avaruus, johon korkeimmatkin auringot häviävät. Elämä on täynnä ilmiöitä, mutta elämä itse on pohjaton. Elämä on rajaton verrattuna ilmiöihinsä, jotka ovat rajallisia. On olemassa ikuinen elämä kaiken yläpuolella, elämä, jota ihmiset nimittävät Jumalaksi. Tämän yhtenäisen elämän ihminen älyllisessä heräymyksessään tajuaa ja näkee. Mahdotonta on kuvata sitä fyysillisillä sanoilla ihmiselle, joka ei ole sitä kokenut, hänen täytyy ponnistaa, kunnes hän saa kokemuksen siitä. Hänen täytyy ponnistaa koko sielullaan, ja varmasti tulee päivä, jolloin hänen ymmärryksensä herää ja näkee: »minähän en ole olemassa erityisenä oliona, vaan olen yksilöllinen ilmennys äärettömästä elämästä. Olen vain pisara merenpinnalla.» Ihminen aivankuin näkee ulos äärettömyyteen, näkee Jumaluuden suuren pimeyden, joka itseensä kätkee kaiken valon. Hän ymmärtää, mitä vanhat salatieteelliset maailmanselitykset tarkottavat, kun ne sanovat: valo on syntynyt pimeydestä; kun raamatussakin kerrotaan, että syvyys ja tyhjyys oli ensin ja sitten vasta tuli valo. Kun ihminen täten huomaa olevansa pieni osa suuresta kokonaisuudesta, huomaa, että kaikilla olennoilla toisin sanoen on yhteinen alkuperä eli isä, täytyy hänen samalla myöntää, että kaikki ihmiset ja elävät olennot suuren Elämän lapsina ovat keskenään veljiä. Hänen järkensä sanoo hänelle vastustamattomalla selvyydellä: »sinä olet atomi maailmankaikkeudessa, elämän äärettömässä valtameressä, niinkuin kaikki muut ovat atomeja. Sinä et ole ihmeellisempi kuin mikään muukaan atomi tässä kaikkeudessa eikä mikään muu atomi ole äärettömyyden ja iankaikkisuuden kannalta ihmeellisempi kuin sinä olet. Sinä olet vain yksi pyörä, ihmeellisessä koneistossa, sinä olet vain omalla paikallasi, kohdallasi välttämätön atomi, tässä atomien meressä mutta matonen maassa on aivan yhtä välttämätön ja salaperäinen ilmennys kuin sinä olet; ja jos on olentoja, korkeampia ihmisiä, enkeleitä, jumalia, luojia, niin ne ovat myös atomeja iankaikkisuuden ja äärettömyyden rinnalla. Ne ovat myös sinun veljiäsi.» Luonnollista on, että kun ihminen järjessään tämän totuuden älyää, hän samalla ymmärtää, että totuus oikeastaan häntä velvottaisi. »Me ihmiset olemme veljiä, mutta emme elä kuin veljet! Koska minä nyt tämän tajuan, pitäisi ehkä minun--?» Kuitenkin ihminen voi jäädä tälle kohdalle. Hän on löytänyt suuren totuuden, mutta taas on kohta tullut, että hän voi jäädä paikoilleen. Hän on totuuden nähnyt ja voi sitä toisillekin neuvoa, toisiakin houkutella sitä näkemään, mutta hän voi antaa sen jäädä itselleen älylliseksi voitoksi eli saavutukseksi. Hän pysyy silloin intellektualistina, joka on nähnyt Jumalallisen Elämän kaiken takana, mutta samalla nähnyt oman mitättömyytensä, kykenemättömyytensä, pienuutensa. Hän ei mitään kykene tekemään, hän elää vain mukana niinkuin pisara meressä. Hän kätkee tämän tiedon käytännöllisesti itseensä, hän on löytänyt helmen, mutta kätkee sen peltoonsa. Hän on saanut »leiviskän», mutta kaivaa sen maahan. Mitä hän voi tehdä? hän ei voi maailmaa muuttaa, ei saada sitä paremmaksi, ei ihmisiä veljellisemmiksi keskenänsä.

Mutta jollei hän tälle kohdalle jää, jos hän tahtoo mennä eteenpäin tästä heräymyksestä, jos hän tuntee sisässään: »minä tahdon maksaa paljon, jotta totuus, jonka olen nähnyt, tulisi minussa eläväksi», silloin hän voi ottaa seuraavan askeleen edemmäksi ja joutua uuteen jaksoon eli kehityskauteen totuuden etsimisessä.