Part 16

-- "Jatka!" sanoi Salammbo ja voittaen heikkoutensa hän voimistui jälleen äkkiä. Sitten sai levottomuus hänessä vallan; hän kiihoitti Taanakia jouduttamaan työtään ja vanha orjatar mutisi:

-- "Kyllä! kyllä! valtiatar! -- Eihän sinua kumminkaan kukaan odota!"

-- "Kyllä!" sanoi Salammbo, "eräs minua odottaa".

Taanak peräytyi hämmästyneenä askeleen ja kysyi saadakseen lähempiä tietoja:

-- "Mitä sinä käsket valtiatar? sillä jos viivyt poissa..."

Mutta Salammbo nyyhkytti; orjatar huudahti:

-- "Sinä kärsit! mikä sinua vaivaa? Elä lähde pois! ota minut mukaasi! Kun olit aivan pieni ja kun itkit, niin otin sinut syliini ja rintojeni näpykällä sain sinut taas nauramaan; sinä olet ne ehdyttänyt, valtiatar!" Hän löi kädellään kuivuneesen rintaansa. "Nyt minä olen vanha! en voi enää mitään tehdä sinun hyväksesi! sinä et rakasta enää minua! sinä salaat minulta surusi, sinä halveksit imettäjääsi!" Ja hellyyden ja suuttumuksen kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan tatueerauksen arpia pitkin.

-- "En!" sanoi Salammbo, "en, minä rakastan sinua! rauhoitu!"

Taanakin hymy muistutti vanhan apinan irvistystä, kun hän jälleen ryhtyi toimeensa. Shahabarimin neuvon mukaan Salammbo oli käskenyt orjatarta tekemään hänet loistavan kauniiksi; ja tämä koristi hänet barbarisella aistilla, jossa ilmeni sekä harkittua siroutta että luontevuutta.

Ensimäisen ohuen, viininvärisen mekon päälle puki hän toisen, jolle oli päärmätty linnun sulkia. Hänen lanteillaan oli leveä kultasuomuinen vyö, josta laskeutuivat, hänen leveälaskoksiset, siniset, hopeatähdillä kirjaillut housunsa. Sitten puki Taanak hänen ylleen laajan, seriläisestä kankaasta tehdyn hameen, joka oli valkoinen ja viheriä juo vainen. Hän kiinnitti hänen olkapäilleen neliskulmaisen purppurakaistan, jonka alasaumaa sandastrumin siemenet painoivat; ja kaikkien näiden vaatteiden päälle hän pani mustan, pitkäliepeisen viitan; sitten orjatar katseli häntä ja ylpeillen omasta työstään ei voinut olla huudahtamatta:

-- "Sinä et ole kauniimpi hääpäivänäsikään!"

-- "Hääpäivänäni!" toisti Salammbo; ja nojaten kyynärpäitään norsunluutuoliin hän vaipui haaveiluihin.

Mutta Taanak asetti hänen eteensä kuparipeilin, joka oli niin leveä ja korkea, että Salammbo näki siinä koko kuvansa. Silloin hän nousi ja kepeällä liikkeellä nosti hiuskiharan, joka oli laskeutunut liian alas.

Hänen tukkansa oli kultajauholla sirotettu, otsalta käherretty ja riippui takana pitkinä kiekuroina, joiden jokaisen päässä oli helmi. Lamppujen valo kirkasti hänen poskiensa punamaalia, pukunsa kultaa ja ihonsa kalpeutta; hänellä oli vyöllään, käsivarsissaan, sormissaan ja varpaissaan niin paljon jalokiviä, että peili loisti niiden väikkeestä kuin aurinko; -- ja seisoen suorana Taanakin vieressä, joka puolikumarassa häntä katseli, Salammbo nautti hymyillen tästä loistosta.

Sitten hän käveli edes ja takaisin osaamatta ryhtyä mihinkään odottaessaan lähtöhetkeä.

Äkkiä kuului kukon kiekuna. Hän kiinnitti nopeasti hiuksiinsa pitkän keltaisen hunnun, kietoi huivin kaulaansa, pisti jalkansa sinisiin nahkakenkiin ja sanoi Taanakille:

-- "Katso myrttilehdosta, onko siellä kahta ratsua taluttava mies."

Tuskin oli Taanak ennättänyt palata, kun hän jo astui galeeriportaita alas.

-- "Valtiatar!" huudahti imettäjä.

Salammbo kääntyi, laski sormen huulilleen vaitiolon ja seisahtumisen merkiksi.

Taanak hiipi hiljaa galeerinkeulojen sivutse penkereen juurelle; ja etäällä kuutamossa hän näki sypressikäytävässä pitkän varjon kulkevan viistoon Salammbon vasemmalla puolella; se ennusti kuolemaa.

Taanak palasi huoneesen. Hän heittäytyi lattialle repien kynsillään kasvojaan; hän raastoi hiuksiaan ja päästi täyttä rintaa kimeitä valitushuutoja.

Sitten heräsi hänessä ajatus, että joku voisi ne kuulla; silloin hän vaikeni. Hän nyyhkytti aivan hiljaa pää käsien varassa ja ruumis viruen lattialiuskoilla.

XI.

TELTASSA.

Salammbon oppaana oleva mies vei hänet majakan ohitse ylös katakombeja kohden, laskeutui sitten Moluyan esikaupungin jyrkille kaduille. Taivas alkoi valjeta. Seinistä ulkonevat palmupuiset palkit pakoittivat heitä toisinaan taivuttamaan päänsä alas. Molempien hevosten jalat luiskahtivat usein; ja siten he saapuivat Tevesten portille.

Raskaat portinpuoliskot olivat raollaan; he ratsastivat portista ja se sulkeutui heidän takanaan.

Ensiksi he kulkijat jonkun aikaa muurien sivua pitkin ja tultuaan vesialtaiden kohdalle kääntyivät Taeniaan päin, joka kapeana keltaisena kannaksena erotti golfin järvestä, joka ulottui Rhadekseen asti.

Ei Karthagon lähellä, ei merellä, ei tasangolla näkynyt ainoatakaan elävää olentoa. Liuskakiviväriset laineet loiskuivat hiljalleen, ja vaahto, jota kepeä tuuli sinne ja tänne puhalteli, loi niihin valkoisia täpliä. Monista verhoistaan huolimatta Salammbo värisi kylmässä aamuilmassa; liikunta ja raitis ilma pyörryttivät häntä. Sitten aurinko nousi; se paistoi suoraan hänen niskaansa, ja vasten tahtoansa hän hiukan nukahti. Molemmat hevoset kulkivat tasakäyntiä ja niiden jalat vaipuivat kopinaa herättämättä hietaan.

Päästyään Kuumien Lähteiden vuoren ohitse he ajoivat nopeampaa, sillä maa oli kovempaa.

Pellot olivat autioita kuin erämaa niin pitkälle kuin silmä kantoi, vaikka olikin kylvön ja kynnön aika. Toisin paikoin oli viljaa hajallaan maassa; toisin paikoin putoilivat jyvät liian kypsistä tähkä päistä. Taivaanrannan vaaleata taustaa vastaan näkyivät kylien mustat, katkonaiset ja kulmikkaat piirteet.

Toisinaan kohosi puoliksipalaneen talon seinä tien ohessa. Majojen katot olivat pudonneet sisään ja sisällä näki saviastioiden sirpaleita, vaatteiden siekaleita, kaikellaisia talousesineitä ja muodottomiksi särkyneitä tavaroita. Joskus ryysyihin verhottu, savenkelmeä ja hehkusilmäinen olento tuli raunioista esiin. Mutta pian lähti hän juoksemaan tai ryömi koloonsa. Salammbo ja hänen oppaansa eivät pysähtyneet.

Toinen autio seutu seurasi toistaan. Pitkälti oli vaaleanruskea maa peittynyt tuhkaan, joka heidän ajaessaan tuprusi ilmaan. Toisinaan tapasivat he pieniä rauhallisia seutuja, joiden läpi puro pitkän ruohikon lomitse virtasi; tultuaan toiselle rannalle Salammbo taittoi kosteita lehtiä viillyttääkseen käsiään. Oleanderimetsän laidassa hänen hevosensa hypähti äkkiä pitkälle syrjään nähdessään maassa viruvan ruumiin.

Orja heti auttoi Salammbon jälleen satulatyynyille paikoilleen. Hän oli temppelin palvelija, jota Shahabarim käytti vaarallisissa lähetyksissä.

Paremman varmuuden vuoksi hän kulki tästä lähin jalan molempien hevosten välissä; ja hän löi niitä käsivartensa ympäri kiedotulla hihnalla, tai otti rinnallaan riippuvasta pienestä korista jauhoista, taateleista ja munankeltuaisesta tehtyjä ja lotuslehtiin kiedottuja palloja ja ojensi niitä Salammbolle sanomatta sanaakaan, juostessaan koko ajan.

Keskipäivän aikaan kulki kolme taljoihin verhottua barbaria tien poikitse. Vähän ajan päästä ilmestyi toisia, jotka kuljeksivat kymmenen, kahdentoista, kahdenkymmenen miehen suuruisissa ryhmissä; muutamat ajoivat vuohia tai ontuvaa lehmää edellään. Heidän raskaat keppinsä olivat täynnä pronssi piikkejä; tikarit välkkyivät liasta paksujen pukujen alta ja he töllistelivät uhkaavina tai kummastuneina ohikulkeviin. Muutamat lausuivat heille jokapäiväisiä tervehdyssanoja; toiset irstaita ivasanoja; ja Shahabarimin palvelija vastasi jokaiselle hänen omalla murteellaan. Hän sanoi vievänsä sairasta poikaa parantumaan erääsen etäiseen temppeliin.

Sillä välin alkoi päivä laskea. Kuului koiranhaukuntaa; he ratsastivat sitä kohden.

Sitten illan hämärässä he näkivät kivistä laaditun aidan joka ympäröi epäselvän rakennuksen. Koira juoksi kiviaidalla. Orja heitti sitä kohden kiviä; ja he saapuivat korkeaan holvattuun huoneesen.

Keskellä huonetta oli nainen kyyryllään lämmitellen itseään risuvalkean edessä, jonka sauhu nousi ilmaan katossa olevasta aukosta. Polviin asti ulottuvat valkoiset hiukset verhosivat hänet puoliksi; ja haluamattakaan vastata tulijoiden kysymyksiin hän mutisi tylsän näköisenä kostosanoja barbareja ja karthagolaisia vastaan.

Palvelija tutki tarkoin huonetta. Sitten palasi hän vaimon luo pyytäen ruokaa. Vaimo pudisti päätään ja tuijottaen hiillokseen mutisi:

-- "Minä olin käsi. Kymmenen sormea on hakattu poikki. Suu ei syö enää."

Orja näytti hänelle kourallisen kultarahoja. Vaimo hyökkäsi niihin käsiksi, mutta palasi pian entiseen liikkumattomaan asentoonsa.

Vihdoin orja otti vyöstään tikarin ja uhkasi sillä häntä. Silloin vaimo vavisten nosti suuren kiven ja otti sen alta ruukullisen viiniä ja hunajassa keitettyjä Hippo-Zarytuksen kaloja.

Salammbo hylkäsi tämän saastaisen ruuan ja vaipui nukkumaan huoneen nurkkaan levitetyille hevosloimille.

Ennen päivän koittoa orja herätti hänet.

Koira ulvoi. Orja lähestyi sitä varovaisesti; ja yhdellä tikarin iskulla leikkasi siltä pään poikki. Sitten hän hieroi verellä hevosten sieramia virkistääkseen niitä. Akka huusi kirouksia heidän jälkeensä. Salammbo huomasi sen, ja hän painoi sydämmellään riippuvaa taikaesinettä.

He lähtivät jälleen matkaan.

Tuon tuostakin Salammbo kysyi eivätkö jo pian saapuisi perille. Tie kulki pienien kunnaiden yli. Ei kuulunut muuta kuin sirkkojen sirinä. Päivä paahtoi kellastuneesen heinään; maa oli täynnä halkeamia, jotka jakoivat sen aivan kuin jättiläissuuriin laattoihin. Toisinaan käärme suhahti tien yli, kotkat liisivät; orja juoksi yhä. Salammbo haaveili huntujensa suojassa, joita hän päivän helteestä huolimatta ei siirtänyt syrjään peläten pilaavansa kauniin pukunsa.

Säännöllisten välimatkojen päässä kohosi torneja, jotka karthagolaiset olivat rakentaneet heimoja vartioidakseen. He poikkesivat niihin sisään levätäkseen hetkisen varjossa ja lähtivät sitten uudelleen matkaan.

Edellisenä päivänä he varovaisuuden vuoksi olivat tehneet suuren kaaren. Mutta nyt he eivät kohdanneet ketään; seutu oli hedelmätön, barbarit eivät olleet käyneetkään täällä.

Vähitellen alkoi jälleen näkyä hävitettyjä seutuja. Toisinaan tapasi keskellä peltoa mosaikkilattian, ainoan jätteen kadonneesta palatsista; ja lehdettömät öljypuut muistuttivat etäältä suuria orjantappurapensaita. He kulkivat halki kylien, joiden talot olivat poltetut perustuksia myöten. Seinien vierillä virui ihmisten luurankoja. Toisinaan kohtasi dromedarien ja muulienkin luurankoja. Puoliksi syödyt raadot viruivat tiellä.

Yö saapui. Taivas painui syvälle alas ja pilvet peittivät sen.

He ratsastivat vielä kahden tunnin ajan länteen päin ylämäkeä, ja äkkiä he huomasivat edessään suuren joukon pieniä tulia.

Ne välkkyivät suppilonmuotoisen laakson pohjalla. Siellä täällä kimalteli kultainen levy siirtyen paikasta toiseen. Ne olivat klinabarien haarniskoja, oli punilainen leiri; sitten eroittivat he loitompana näiden ympärillä toisia lukuisampia tulia, sillä palkkasoturien äskettäin yhteen liittyneet armeijat levisivät laajalle alueelle.

Salammbo aikoi kulkea suoraan eteenpäin. Mutta Shahabarimin palvelija johti hänet loitommalle ja he ajoivat barbaarien leiriä ympäröivän vallituksen sivua pitkin. Siinä ilmeni aukko, orja katosi.

Vallituksen päällä kuljeksi vartija jousi kädessään ja peitsi olallaan.

Salammbo läheni yhä enemmän vallitusta; barbari polvistui, ja pitkä nuoli lävisti hänen viittansa liepeen. Kun Salammbo jäi liikkumattomana paikoilleen niin vartija huutaen kysyi, mitä hän tahtoi.

-- "Puhella Mathon kanssa," vastasi hän. "Minä olen Karthagosta saapunut luopio".

Vartija vihelsi, ja vihellys uusiintui pitkien välimatkojen päässä.

Salammbo odotti; hänen hevosensa kävi levottomaksi ja pyöri korskuen kehässä ympäri.

Kun Matho saapui, niin kuu kohosi Salammbon takaa. Mutta hänellä oli kasvoillaan mustakukkainen keltainen huntu ja niin paljon verhoja varttaan suojaamassa, että oli mahdotonta häntä tuntea. Matho katseli penkereeltä tuota melkein muodotonta olentoa, joka illan hämärässä tuntui melkein haamulta.

Vihdoin Salammbo sanoi hänelle:

-- "Vie minut telttaasi! Minä tahdon sen!"

Mathon sielussa välähti muisto, jolle hän ei osannut antaa selvää muotoa. Hän tunsi sydämensä voimakkaasti sykkivän. Tuo käskevä ääni teki hänet araksi.

-- "Seuraa minua!" sanoi hän.

Puomi laskeutui alas; heti sen jälkeen oli Salammbo keskellä barbarien leiriä.

Suuri melu ja kansanjoukko täytti sen. Riippuvien patojen alla paloi kirkkaita tulia; ja niiden purppuranhohtavat heijastukset valaisivat toisia paikkoja ja jättivät toisia kokonaan varjoon. Kuului melua ja huutoja. Köysillä kiinnisidotut hevoset muodostivat telttojen väliin pitkiä suoria rivejä; teltat olivat pyöreitä, neliskulmaisia, nahasta tai kankaasta tehtyjä; paikottain näkyi kaislamajoja tai kuten koirien kuopimia koloja hiekassa. Sotilaat kuljettivat risukimppuja tai lojuivat kyynärpäiden nojassa maassa, tai verhoutuen mattoon valmistautuivat levolle; ja Salammbon hevosen täytyi päästäkseen niiden yli harpata ja hypätä.

Salammbo muisti nähneensä nuo miehet jo kerta ennen; mutta nyt heidän partansa olivat pitemmät, heidän kasvonsa entistä tummemmat, heidän äänensä karkeammat. Matho astui hänen edellään ja sai heidät väistymään käden liikkeellä, joka nosti hänen punaista viittaansa. Muutamat suutelivat hänen käsiään; toiset kumarsivat kunnioittavasti ja pyysivät häneltä määräyksiä; sillä hän oli tällä hetkellä barbarien todellinen ja ainoa johtaja; Spendius, Autharitos ja Narr' Havas olivat menettäneet rohkeutensa, ja Matho oli osoittanut sellaista uljuutta ja itsepäisyyttä, että kaikki häntä tottelivat.

Seuraten häntä Salammbo kulki koko leirin halki. Mathon teltta oli sen ääressä, kolmen sadan askeleen päässä Hamilkarin varustuksista.

Salammbo huomasi sen oikealla puolella suuren kuopan, ja hän oli näkevinään sen reunalta maasta kohoavan kasvoja ikäänkuin ne olisivat olleet teloitettuja päitä. Mutta niiden silmät liikkuivat, ja puoliksi avoimista suista kaikui punilaiskielisiä valituksia.

Teltan oven pielessä seisoi kaksi pihkasoihtua kantavaa neekeriä. Matho riuhtaisi teltta-aukon verhon syrjään. Salammbo seurasi häntä.

Teltta oli pitkä, sen keskellä oli kannatuspylväs. Sitä valaisi lotuksen muotoinen lamppu, joka oli täynnään keltaista öljyä, jossa uiskenteli tukkoja rohtimia, ja hämärässä erotti kiiltäviä aseita. Miekka nojasi kilven vieressä erästä rahia vastaan; virtahevon nahasta tehtyjä piiskoja, symbaaleja, kulkusia ja kaulaketjuja oli sikin sokin kaislakoreissa; huopapeitettä tahrasi mustan leivän muruset; nurkassa oli pyöreälle kivelle huolimattomasti kasattu kuparirahoja, ja telttakankaan ratkeamista toi tuuli ulkoa hiekkaa ja norsujen löyhkän, joiden kuuli syövän kalistellen kahleitaan.

-- "Ken olet?" sanoi Matho.

Sanaakaan vastaamatta Salammbo katseli hitaasti ympärilleen; sitten hänen silmänsä kiintyivät teltan perälle, jossa palmun lehdistä laaditun vuoteen yläpuolella riippui jotain sinertävää ja kimaltelevaa.

Hän riensi sitä kohden. Hän kiljaisi. Matho hänen takanaan polki jalkaansa.

-- "Mikä sinut tänne tuo? miksi sinä tulit?"

Salammbo vastasi osoittaen zaimphia kädellään.

-- "Noutamaan tuota!" ja toisella kädellään hän veti hunnun kasvoiltaan. Matho peräytyi kyynärpäät taapäin vedettyinä, hämmästyen, melkein kauhistuen.

Salammbosta tuntui ikäänkuin jumalien voima tukisi häntä; ja katsoen suoraan häneen hän pyysi zaimphia itselleen; hän vaati sitä runsain ja ylpein sanoin.

Matho ei kuullut häntä; hän katseli häntä ja neitosen puku sulautui hänen mielestään yhteen hänen vartalonsa kanssa. Kankaiden väike oli kuten hänen ihonsa hohdekin jotain aivan erikoista, joka kuului yksinomaan hänelle. Hänen silmänsä, hänen jalokivensä säihkyivät; hänen kynsiensä kiilto jatkoi sormissa olevien jalokivien loistoa; hänen tunikansa soljet kohottivat hiukan hänen rintojaan ja painoivat ne lähemmäksi toisiaan, ja Mathon ajatukset hukkuivat tuohon kapeaan väliin josta valui lanka, josta riippui smaragdeilla koristettu levy, minkä näki välkkyvän alempana sinipunervan harsokankaan alla. Hänen korvistaan riippui kaksi pientä safiirikupposta, joissa kummassakin oli tuoksuvalla nesteellä täytetty ontto helmi. Helmen aukoista silloin tällöin putosi alas pieni pisara, joka kostutti hänen paljasta olkaansa. Matho näki sen putoavan alas.

Vastustamaton uteliaisuus valtasi hänet; ja kuten lapsi, joka ojentaa kätensä tuntemattomaan hedelmään, hän aivan vavisten sormensa päällä kosketti kepeästi hänen rintansa yläosaa; hiukan kylmä iho antoi joustavasti myöten.

Tämä tuskin tuntuva kosketus väristytti Mathoa aivan sielun pohjia myöten. Hänen koko olemuksensa hurja kiihko riisti hänet Salammbota kohden. Hän olisi tahtonut hänet kietoa, itseensä imeä, juoda. Hänen rintansa läähätti, hänen hampaansa kalisivat.

Tarttuen hänen molempiin ranteisiinsa, hän veti Salammbon hellästi puoleensa, ja hän istahti sitten haarniskalle, joka oli leijonan taljalla peitetyn palmu puu vuo teen vieressä. Salammbo seisoi hänen edessään. Matho katseli häntä ylhäältä alas asti pidellen häntä siten polviensa välissä ja lausui yhä uudestaan ja uudestaan:

-- "Kuinka kaunis sinä olet! kuinka kaunis sinä olet!"

Mathon silmät, jotka taukoamatta katsoivat hänen silmiinsä tuottivat Salammbolle tuskaa; ja tämä vastenmielisyys, tämä inho kasvoi niin polttavaksi, että Salammbon täytyi hillitä itseään jottei kiljaisisi. Shahabarimin sanat johtuivat jälleen hänen mieleensä; hän mukaantui.

Matho piteli yhä hänen pieniä käsiään omissaan; ja tuon tuostakin, papin määräyksistä huolimatta, Salammbo käänsi päänsä pois ja koetti käsivarsien liikkeellä sysätä häntä luotaan. Matho avasi sieramensa paremmin hengittääkseen hänen olennostaan leviävää tuoksua. Se oli määräämätön, raikas tuoksu, joka kuitenkin huumasi kuin suitsutuksen höyry. Hän tuoksui hunajalta, pippurilta, suitsutukselta, ruusuilta ja muilta Matholle oudoilta yrteiltä.

Mutta miten Salammbo oli hänen luonaan, hänen teltassaan, hänen vallassaan? Epäilemättä joku oli häntä kehottanut? Hän ei kai ollutkaan tullut zaimphin tähden? Hänen kätensä vaipuivat alas, hänen päänsä painui kumaraan ja hän vaipui äkkiä mietteisiin.

Silloin Salammbo saadakseen hänet heltymään sanoi valittavalla äänellä:

-- "Mitä minä sinulle olen tehnyt, koska tahdot kuolemaani?"

-- "Kuolemaasi!"

Salammbo jatkoi:

-- "Minä näin sinut eräänä iltana, palavien puistojeni valossa, höyryävien maljojen ja surmattujen orjieni keskellä, ja sinun vihasi oli niin suuri, että sinä syöksyit minua kohden, ja minun täytyi paeta! Sitten koitui kauhu Karthagon yli. Vaikeroitiin kaupunkien hävityksestä, peltojen raiskaamisesta, sotilaitten surmaamisesta; ja sinä ne hävitit, sinä ne surmasit! Minä vihaan sinua! Jo paljas nimesikin kalvaa minua kuin omantunnonvaivat. Sinä olet kirotumpi kuin rutto ja roomalainen sota! Maakunnat vapisevat raivosi edessä, peltojen vaot ovat täynnä ruumiita! Minä olen seurannut tuliroihujesi jälkiä, kuin olisin kulkenut Molokin takana!"

Matho syöksyi seisaalleen; suunnaton ylpeys täytti hänen povensa; hän tunsi kasvavansa jumalan suuruiseksi.

Väräjävin sieramin, hampaat puristautuneina yhteen Salammbo jatkoi:

-- "Ikäänkuin pyhätön raiskaaminen ei yksinään riittäisi sinulle, saavuit luokseni, nukkuessani, kokonaan zaimphiin verhottuna! Minä en tajunnut sanojasi; mutta minä tunsin, miten tahdoit vetää minua jotain kamalaa kohden, syöstä minut kuiluun."

Väännellen käsiään Matho huudahti:

-- "Ei! ei! minä tulin lahjoittamaan sen sinulle! antamaan sen sinulle takaisin! Minusta tuntui kuin jumalatar olisi luovuttanut pukunsa sinulle, jotta se kuuluisi sinulle! Hänen temppelissään tai sinun asunnossasi, eikö se ole yhdentekevää? etkö sinä ole kaikkivaltias, neitseellinen, säteilevä ja kaunis kuin Tanit!" Ja hän jatkoi luoden häneen rajattoman ihailun katseen:

-- "Jollet ehkä ole Tanit itse?"

-- "Minä, Tanit!" sanoi Salammbo itsekseen.

He eivät enää puhuneet. Etäällä jyrisi ukkonen. Myrskyn säikyttämät lampaat määkyivät.

-- "Oi! lähesty!" jatkoi Matho, "lähesty! elä pelkää!"

"Ennen en ollut muuta kuin sotamies palkkasoturien joukossa, niin nöyrä, että selässäni kannoin toisille puita. Mitä minä välitän Karthagosta! Sen asukkaiden parvi liikkuu kuin peittyen sandaaliesi tomuun, ja kaikki sen aarteet ja alusmaat, sen laivastot ja saaret eivät houkuttele minua niin kuin raikkaat huulesi ja olkapääsi kaarevuus. Mutta minä tahdoin jaoittaa sen muurit päästäkseni luoksesi, saadakseni sinut omakseni! Ja sitä odottaessani kostin omasta puolestani! Nyt tallaan jalkoihini miehiä kuin simpukan kuoria, heittäydyn falangeja vastaan, tyrkkään käsin peitset syrjään, pidätän ratsuja tarttuen niiden sieramiin; kokonainen katapultti ei tuhoisi minua! Oi, jospa tietäisit, miten keskellä taistelua ajattelen sinua! Toisinaan liikkeesi, pukusi laskos sävähtää muistooni ja kietoo minut kuin verkko! minä näen silmäsi tulinuolien liekeissä ja kilpien kultauksessa! kuulen äänesi symbaalien kaiussa. Minä käännyn, en näekään sinua! ja jälleen syöksyn taistelun tuoksinaan!"

Hän kohotti käsivartensa, jossa suonet risteilivät kuten köynnökset puun oksilla. Hiki valui pitkin hänen jäntereistä rintaansa; ja hänen hengityksensä värähytti hänen kylkiluitaan ja pronssivyötään, jonka tiheät hihnat riippuivat marmoria kovempiin polviin asti. Salammbo, joka oli tottunut näkemään eunukkeja, katseli hämmästyen tätä voimakasta miestä. Jumalattaren rangaistus tai Molokin vaikutus liiteli hänen ympärillään näiden viiden armeijan keskellä. Nääntymys valtasi hänet; kummastuen kuunteli hän vartijoiden huutoja ja vastaushuutoja.

Lampun liekit leiskottivat kuuman ilman viiman vaikutuksesta. Toisinaan välähti kirkkaita salamia; sitten tuli kahta pimeämmäksi; eikä hän enää nähnyt muuta kuin Mathon silmäterät, jotka kiiluivat kuin kaksi hehkuvaa hiiltä yössä. Mutta hän tunsi, että sallimuksen voima ympäröi häntä, että viimeinen, päättävä hetki oli lähellä, ja tehden äkkiä päätöksen hän astui zaimphia kohden ja ojensi kätensä tarttuakseen siihen.

-- "Mitä sinä teet?" huudahti Matho.

Salammbo vastasi tyyneesti:

-- "Minä palaan Karthagoon."

Matho lähestyi häntä käsivarret rinnalla ristissä ja niin pelottavan näköisenä, että Salammbo heti jäi kuten naulattuna paikoilleen.

-- "Sinä palaat Karthagoon!" Hän änkytti ja jatkoi hammasta purren:

-- "Sinä palaat Karthagoon! Ah! sinä tulit noutamaan zaimphia, voittamaan minut ja sitten poistumaan! Ei, ei! sinä kuulut minulle! eikä kukaan nyt riistä sinua pois täältä! Oh! minä en ole unohtanut tyynien, suurien silmiesi uhmaa enkä, miten kauneutesi korskeus iski minut maahan! Nyt on minun vuoroni! Sinä olet vankini, orjani, palvelijattareni! Huuda, jos mielesi tekee, isääsi ja hänen armeijaansa, Vanhimpia, rikkaita ja koko kirottua kansaasi! Minä olen kolmensadan tuhannen sotilaan herra! minä tuotan vielä lisää Lusitaniasta, Galliasta ja erämaan ääristä, ja minä kukistan kaupunkisi ja poltan kaikki sen temppelit; kolmisoutulaivat saavat kiikkua verilaineilla! Minä en tahdo, että ainoakaan talo, kivi tai palmu jää pystyyn! Ja jos minulta puuttuu miehiä, niin tuotan vuoriston karhut ja usutan leijonat taisteluun! Elä koetakaan paeta, tai minä surmaan sinut!"

Kalpeana ja kädet nyrkissä hän vapisi kuin harppu, jonka kielet ovat katkeamaisillaan. Äkkiä nyyhkytys tukahutti hänen äänensä ja hän vaipui polvilleen:

-- "Oi! anna minulle anteeksi! Minä olen kurja ja halveksittavampi kuin skorppioonit, lieju ja tomu! Äsken puhuessasi henkäisysi osui kasvoilleni ja minä iloitsin kuten kuoleman kielissä oleva, joka suullaan maassa sammuttaa janoaan kirkkaassa virrassa. Polje minua, kunhan vain tunnen jalkasi! kiroa minua, kunhan vain kuulen äänesi! Elä lähde pois! sääli minua! minä rakastan sinua! minä rakastan sinua!"

Hän oli polvillaan maassa Salammbon edessä, ja hän kietoi molemmat kätensä hänen vartalonsa ympäri, hänen päänsä oli kenossa taapäin ja kätensä vavahtelivat; korvista riippuvat kultalevyt loistivat hänen pronssinruskealla kaulallaan; suuret kyyneleet pyöristyivät hopeahelmien tavoin hänen silmissään; hän huokaili hyväilevästi, mutisi epämääräisiä sanoja, jotka olivat vienompia kuin tuulen henkäys ja suloisia kuin suudelma.