Part 17

Salammbo tunsi, miten hänet vahaisi velttous, joka riisti hänestä kaiken itsetietoisuuden. Jokin samalla sisäinen ja samalla ylenluonnollinen voima, joku jumalien määräys pakotti häntä antautumaan; pilvet nostivat häntä ja pyörtyen vaipui hän vuoteelle leijonan taljan sisään. Matho tarttui hänen jalkoihinsa, kultaketju katkesi ja sen sinkoavat päät löivät kankaasen kuten kaksi syrjään ponnahtavaa käärmettä; zaimph putosi alas, verhosi hänet; hän näki Mathon kasvojen kumartuvan hänen povensa ylitse.

-- "Molok, sinä poltat minut tulellasi!" ja sotilaan suudelmat satoivat hänen ylitseen polttavampina kuin liekit; hän tunsi aivan kuin hyökylaine veisi hänet mukanaan, auringon hehku tempaisi hänet.

Matho suuteli kaikkia hänen sormiaan, hänen käsivarsiaan, jalkojaan ja pitkiä palmikoitaan ylhäällä alas asti.

-- "Vie se", sanoi hän, "mitä minä sillä teen! vie minutkin sen keralla! minä hylkään armeijan! minä luovun kaikesta! Gadeksen takana, kahdenkymmenen päivän merimatkan päässä on saari, joka on täynnä kultahietaa, vihantaa ja lintuja. Vuorilla huojuu suuria tuoksutäysiä kukkia heiluen kuten ikuiset suitsutusmaljat; seedripuita korkeammista sitruunapuista maidonkarvaiset käärmeet pudottelevat timanttisilla hampaillaan hedelmiä nurmikolle; ilma on niin leuto, että se estää kuolemasta. Oh! kyllä minä sen löydän, saatpa nähdä. Me asustamme kristalliluolissa, jotka ovat kukkuloiden juureen muodostuneet. Ei kukaan vielä asu siellä, ja minusta tulee sen maan kuningas."

Hän pyyhki tomun hänen jalkineistaan; hän tahtoi pujottaa hänen huuliensa väliin granaattiomenan neljänneksen; hän kokosi vaatteita hänen päänsä alle muodostaakseen niistä tyynyn. Hän koetti kaikin tavoin palvella häntä, nöyryyttää itseään, hän levitti hänen jalkojensa päälle zaimphin kuten tavallisen peiton.

-- "Onko sinulla vielä," sanoi Matho, "nuo pienet gasellinsarvet, josta kaulanauhasi riippuivat? Annathan ne minulle! minä pidän niistä!" Sillä hän puhui aivan kuin sota olisi loppunut, ilonauru kajahti hänen huuliltaan; ja palkkasoturit, Hamilkar, kaikki esteet olivat nyt kadonneet. Kuu pujahti kahden pilven välistä esiin. He näkivät sen eräästä teltan reijästä. -- "Oi, kuinka monta yötä olen viettänyt katsellen sitä! se oli mielestäni huntu, joka peitti sinun kasvosi; sinä katsoit sen läpi minuun; muisto sinusta liittyi sen säteisiin; enkä minä enää erottanut teitä toisistanne!" Ja pää Salammbon rinnoilla hän itki runsain kyynelin.

-- "Tuo siis on," ajatteli Salammbo, "se pelottava mies, jonka edessä Karthago vapisee!"

Matho vaipui uneen. Silloin irrottautuen hänen sylistään Salammbo laski jalkansa maahan ja huomasi kultaketjunsa katkenneen.

Ylhäisten sukujen impiä opetettiin pitämään noita kahleita melkein pyhinä, ja Salammbo kietoi punastuen jalkojensa ympäri kultaisten ketjujen päät.

Karthago, Megara, hänen kotinsa, huoneensa ja seudut, joiden läpi hän oli kulkenut, pyörivät sekavina, mutta samalla kuitenkin selvinä kuvina hänen muistossaan. Mutta kuilu oli äkkiä auennut hänen ja niiden väliin, ja ne häipyivät äärettömän kauas.

Ukkosilma tyyntyi; silloin tällöin putoavat vesipisarat rapisivat teltan kankaasen ja värisyttivät sitä.

Matho makasi kyljellään kuten juopunut, hänen toinen käsivartensa riippui vuoteelta alas. Hänen helmillä kirjailtu otsanauhansa oli hiukan siirtynyt ja hänen otsansa näkyi kokonaan. Huulet hymyilivät ja hampaat näkyivät. Ne välkkyivät hänen mustan partansa lomitse ja puoliksi sulkeutuneissa silmäluomissa oli hiljainen, melkein loukkaava iloisuus.

Salammbo katseli häntä liikkumattomana, pää kumarassa, kädet ristissä.

Vuoteen pääpuolessa oli sypressipöydällä tikari; tämän loistavan terän näky herätti Salammbossa verenhimon. Valittavia ääniä kuului kaukaa, ja kuten näkymätön haamujen kuoro kehotti häntä toimimaan. Hän lähestyi; tarttui tikarin kahvaan. Hänen pukunsa kahinan kuullessaan Matho avasi puoliksi silmänsä, hänen huulensa koskettivat Salammbon käsiin ja tikari putosi.

Kuului huutoja; peloittava loimu loisti telttakankaan takaa. Matho avasi teltan; he näkivät suurien liekkien nousevan libyalaisten leiristä päin.

Heidän kaislamajansa paloivat, ja kaislakorret käpertyivät, paukahtivat tulessa ja lensivät kuin nuolet; punahohteisella taivaanrannalla juoksi mielettömiä, mustia varjoja. Kuului majoissa olevien karjuntaa; norsut, härät ja hevoset syöksyivät väkijoukkoon tallaten alleen ihmisiä ja sotatarpeita ja muonavaroja, joita temmattiin tulesta. Torvet soivat. Huudettiin: "Matho! Matho!" Ovella olevat tahtoivat tunkeutua telttaan.

-- "Tule joutuin! Hamilkar polttaa Autharitoksen leirin!"

Matho syöksyi ulos. Salammbo oli yksinään.

Silloin hän tarkasti zaimphia; ja kun hän oli sitä kauvan katsellut hän hämmästyi, kun ei tuntenutkaan sitä onnea, jonka hän oli ennen kuvitellut. Alakuloisena hän seisoi täyttyneen unelmansa edessä.

Mutta teltan alasauma kohosi ja pelottava ilmiö näkyi. Salammbo ei ensiksi eroittanut muuta kuin kaksi silmää ja pitkän valkoisen parran, joka ulottui maahan asti; sillä muu osa ruumista, joka oli verhottu keltaisen puvun risoihin, mateli pitkin maata; ja jokaisella liikkeellä, jonka olento teki päästäkseen eteenpäin, katosivat kädet partaan ja pistivät taas esiin. Siten kontaten hän saapui aivan hänen jalkojensa juureen ja Salammbo tunsi hänet vanhaksi Giskoksi.

Estääkseen vankina olevia ylimyksiä karkaamasta olivat palkkasoturit pronssitangoilla murskanneet heidän jalkansa; ja he mätänivät sikin sokin eräässä kuopassa keskellä likaa. Voimakkaimmat kohosivat huutaen pystyyn kuullessaan sotakattiloiden kalskeen; silloin Gisko oli nähnyt Salammbon. Pienistä sandastrum-palloista, jotka löivät hänen kothurniaan vastaan, oli Gisko arvannut hänen olevan karthagolaisen, ja salainen aavistus oli hänelle sanonut, että tässä piili jokin tärkeä salaisuus, ja toisten avulla oli hänen onnistunut nousta kuopasta; sitten kyynärpäiden ja käsien avulla hän oli laahautunut kaksikymmentä askelta kauvemmaksi, aivan Mathon teltan luo. Kaksi ääntä kuului puhuvan. Hän oli ulkona kuunnellut, ja kuullut kaiken.

-- "Sinä se olet!" sanoi Salammbo vihdoin melkein kauhuissaan.

Gisko nousi nyrkkiensä nojaan ja vastasi:

-- "Niin, minä se olen! Minun luullaan kuolleen, eikö niin?"

Salammbo painoi päänsä alas. Gisko jatkoi:

-- "Ah! miksi eivät Baalit ole osottaneet minulle sitä armoa!" Ja lähestyen Salammbota niin lähelle, että hän kosketti hänen pukuunsa, hän jatkoi: "He olisivat säästäneet minulta sinun kiroomisesi vaivan!"

Salammbo peräytyi äkkiä, niin kovasti hän pelkäsi tuota lialla tahrattua olentoa, joka oli ilettävä kuin toukka ja pelottava kuin kummitus.

-- "Minä olen kohta sadan vuotias," hän sanoi. "Minä olen nähnyt Agatholeen; minä olen nähnyt Reguluksen ja roomalaisten kotkien kulkevan punilaisten laihojen yli! Minä olen nähnyt kaikki taistelukentän kauhut, ja meren täynnä laivastomme sirpaleita! Barbarit, joiden sotaherra olin, ovat kahlehtineet käteni ja jalkani, kuten murhasta rangaistun orjan. Seuralaiseni kuolevat toinen toisensa jälkeen ympärilläni; heidän haaskojensa löyhkä herättää minut yöllä; minä häädän pois lintuja, jotka tulevat nokkimaan heidän silmiään; enkä kuitenkaan ole päivääkään ollut epätoivoissani Karthagon puolesta! Vaikka olisin nähnyt kaikkien maailman armeijoiden hyökkäävän sitä vastaan, ja saartavien liekkien nousevan temppeleitä korkeammalle, niin olisin silloinkin vielä uskonut sen ikuisuuteen! Mutta nyt kaikki on loppunut! kaikki on menetetty! Jumalat kiroavat sen! Kirous sinulle, joka häpeälläsi olet sen perikatoa jouduttanut!"

Salammbo avasi huulensa.

-- "Ah! minä olin saapuvilla!" huudahti Gisko. "Minä olen kuullut sinun rakkaudesta läähättävän kuin porton; sitten hän kertoi sinulle intohimostaan, ja sinä sallit hänen suudella käsiäsi! Mutta jollet voinut hillitä rietasta himoasi, niin olisit edes piiloutunut kuten villipedot tekevät kiimaansa tyydyttäessään etkä olisi paljastanut häpeääsi oman isäsi silmien edessä!"

-- "Mitä sinä sanot?" huudahti Salammbo.

-- "Ah! sinä et tiedä, että molemmat varustukset ovat kuudenkymmenen kyynärän päässä toisistaan, ja että Mathosi korskeassa ylimielisyydessään on asettunut aivan vastapäätä Hamilkaria. Isäsi on tuolla takanasi; ja jos voisin nousta polkua ylös, joka vie vallille, niin huutaisin hänelle: Tulehan katsomaan tytärtäsi barbarin sylissä! Hän on miehen mieliksi pukeutunut jumalattaren pukuun; ja antaessaan ruumiinsa, hän luovuttaa nimesi kunnian keralla, jumalien majesteettiuden, isänmaan koston, vieläpä Karthagon pelastuksen!" Hänen hampaattoman suunsa liike pani koko parran lainehtimaan; Salammbohon suunnatut silmät loivat tuhoavia katseita; ja hän jatkoi läähättäen tomussa:

-- "Ah! pyhän häpäisijä! Ollos kirottu! kirottu! kirottu"!

Salammbo on vetänyt teltan verhon syrjään, piti sitä kädellään ylhäällä ja sanaakaan sanomatta katseli Hamilkarin leiriin päin.

-- "Tuollahan se on, eikö niin?" sanoi hän.

-- "Mitä se sinua liikuttaa! Käänny pois! Lähde pois! Murskaa mieluummin kasvosi maata vasten! Sinun näkemisesi voisi saastuttaa sen pyhän paikan."

Salammbo heitti zaimphin harteilleen, kokosi nopeasti huntunsa, viittansa, olkaliinansa. -- "Minä riennän sinne!" huudahti hän; pujahti ulos ja katosi.

Hän kulki ensin pimeässä ketään tapaamatta, sillä kaikki riensivät tulipaloa kohden; ja huuto kasvoi; suuret tulenloimut valaisivat hänen takanaan taivaan; pitkä penger pidätti hänen kulkuaan.

Hän harhaili sinne ja tänne, oikealle ja vasemmalle, etsi tikapuita, nuoraa, kiveä, jotakin jonka avulla hän olisi voinut nousta vallille. Hän pelkäsi Giskoa, ja hän oli kuulevinaan huutoa ja askeleita takanaan. Päivä alkoi vaaleta. Vihdoin löysi hän varustuksen reunasta polun. Hän tarttui hampaillaan pukunsa liepeeseen, joka oli hänelle esteeksi, ja kolmella hyppäyksellä hän oli vallilla.

Alhaalta hämärästä kuului kirkas huuto, sama, jonka hän oli jo kuullut galeeriportaiden juurella; ja kumartuessaan alas hän tunsi Shahabarimin palvelijan, joka talutti yhteen sidottuja ratsuja.

Hän oli koko yön harhaillut molempien vallitusten välillä; sitten tulipalon säikyttämänä hän oli palannut takaisin koettaen tarkastaa, mitä tapahtui Mathon leirissä; ja kun hän tiesi tämän paikan olevan lähinnä hänen telttaansa, niin hän, noudattaakseen papin määräyksiä, ei enää ollut liikahtanut paikaltaan.

Hän nousi seisomaan toisen hevosen selkään. Salammbo liukui häneen asti, ja he pakenivat täyttä laukkaa ja ajoivat punilaisen leirin ympäri löytääkseen jostain aukon.

Matho oli palanut telttaansa. Käryävä lamppu valaisi sitä heikosti, hän luuli Salammbon nukkuvan. Hiljaa siveli hän kädellään palmupuuvuoteella olevaa leijonantaljaa. Hän huusi, kukaan ei vastannut; hän repäisi teltan seinästä kankaan kappaleen irti päästääkseen päivää sisään; zaimph oli kadonnut.

Maa vapisi monilukuisten jalkojen poljennasta. Ilmassa kaikui huutoja, hirnuntaa, aseiden kalsketta, ja torvet puhalsivat hyökkäykseen. Kuten rajuilma pauhasi hänen ympärillään. Sokean vimman vallassa hän syöksyi ottamaan aseensa ja riensi ulos.

Pitkinä riveinä laskeutuivat barbarit juoksujalkaa vuorta alas ja punilaisten neliöt lähestyivät heitä raskaasti ja säännöllisesti lainehtien. Auringon säteiden hajoittama usva muodosti pieniä häilyviä pilviä, jotka vähitellen nousivat ilmaan, ja liput, kypärit ja peitsien kärjet tulivat näkyviin. Joukkojen nopeasti liikkuessa näytti siltä kuin vielä varjossa olevat kohdat seutua siirtyisivät yhtenä kappaleena; toisin paikoin olisi luullut virtojen juoksevan ristiin, ja niiden välillä seisoi liikkumattomia, suuria, piikkisiä lohkareita. Matho erotti päälliköt, sotilaat, airueet ja takimmaiset kuormarengitkin, jotka olivat nousseet aasien selkään. Mutta sen sijaan, että olisi pysynyt paikallaan ja suojannut jalkaväkeä, Narr' Havas kääntyikin äkkiä oikealle ikäänkuin tahtoisi antaa Hamilkarin murskata joukkonsa.

Hänen ratsumiehensä ajoivat hitaasti eteenpäin liikkuvien norsujen ohitse; ja kaikki hevoset, päitsettömät kaulat ojossa, nelistivät niin hurjaa vauhtia, että niiden vatsat näyttivät hipaisevan maata. Sitten lähestyi Narr' Havas päättäväisesti erästä vahtisotilasta. Hän heitti miekkansa, peitsensä, ja heittokeihäänsä maahan ja katosi karthagolaisten joukkojen keskeen.

Numidialaisten kuningas saapui Hamilkarin telttaan; ja hän sanoi, osoittaen kädellään etäämmäksi pysähtyneitä miehiään:

-- "Barkas! minä tuon heidät sinulle. He ovat sinun käskettävinäsi."

Sitten hän heittäytyi maahan orjuuden merkiksi ja, todistaakseen uskollisuuttaan, hän kuvaili menettelyään heti sodan alusta alkaen.

Ensiksi hän oli estänyt Karthagon piirityksen ja vankien surmaamisen; sitten hän ei laisinkaan ollut käyttänyt hyväkseen Hannosta saamaansa voittoa Utican tappion jälkeen. Mitä tyrilaisiin kaupunkeihin tulee, niin olivathan ne aivan hänen kuningaskuntansa rajalla. Lopuksi hän ei ollut ottanut osaa Makarin taisteluun; hän oli tahallaan poistunut, jotta hänen ei tarvitsisi taistella suffeettia vastaan.

Oikeastaan Narr' Havas oli halunnut laajentaa aluettaan punilaisten alusmaiden kustannuksella ja voiton mahdollisuuden mukaan vuoroin auttanut ja pettänyt palkkasotureita. Mutta nähdessään, että Hamilkar lopulta oli jäävä voitolle, hän oli nyt tullut hänen puolelleen; ehkä hänen luopumiseensa oli myöskin syynä kateus Mathoa kohtaan, joko tämän saavuttaman ylijohdon tai vanhan rakkautensa johdosta.

Suffeetti kuunteli keskeyttämättä häntä. Mies, joka siten liittyi armeijaan, jonka koston hän oli ansainnut, ei ollut mikään halveksittava apulainen; Hamilkar ymmärsi heti, mikä hyöty hänellä olisi suuria aikeitaan toteuttaessaan tällaisesta liittolaisesta. Numidialaisten avulla hän suoriutuisi libyalaisista. Sitten hän kokoisi lännen kansat Iberian valloittamiseksi; ja kysymättä, miksei hän aikaisemmin ollut saapunut, tai ottamatta häntä valheista kiinni, hän suuteli Narr' Havasta painaen kolmasti oman rintansa hänen rintaansa vasten.

Saadakseen lopun aikaan ja epätoivoissaan hän oli sytyttänyt libyalaisten leirin. Tämä armeija tuli kuin jumalien lähettämänä apuna; salaten iloaan hän vastasi:

-- "Baalit sinua suosikoot! Minä en tiedä, mitä tasavalta sinulle tekee, mutta Hamilkar ei ole kiittämätön."

Melu kiihtyi; alijohtajia saapui telttaan. Hamilkar asesti itsensä puhuen samalla:

-- "No niin, palaa väkesi luo! Aja ratsuväelläsi heidän jalkaväkensä sinun ja minun norsujen väliin! Rohkeutta! tuhoa heidät!"

Ja Narr' Havas aikoi rientää pois, kun Salammbo ilmestyi.

Hän hyppäsi nopeasti alas hevosensa selästä. Hän avasi laajan viittansa ja ojentaen kätensä hän levitti zaimphin.

Nahkateltasta, jonka kulmat olivat nostetut ylös, näkyi koko sotilaitten peittämä vuoristo, ja kun teltta oli keskellä, niin joka taholta näki Salammbon. Suunnaton huuto kaikui, riemun ja toivon kiljahdus. Liikkeellä olevat seisahtuivat; kuolevat nojautuivat kyynärpäihinsä ja kääntyivät siunaamaan häntä. Kaikki barbarit tiesivät nyt, että hän oli ryöstänyt zaimphin takaisin; etäältä he joko näkivät hänet tai luulivat hänet näkevänsä; ja uudet huudot, mutta raivon ja koston huudot kaikuivat karthagolaisten riemua uhmaillen; nuo viisi vuoristoon asettunutta armeijaa polki jalkaa ja karjui siten yhdessä Salammbon ympärillä.

Hamilkar, voimatta sanoa sanaakaan, kiitti häntä nyökäyttämällä päätään. Hänen silmänsä osuivat vuoroon zaimphiin ja tyttäreensä, ja hän huomasi, että ketjut olivat poikki. Silloin hän vavahti ja kamala epäluulo heräsi hänessä. Mutta pian palasi hänen kasvoilleen entinen rauhallinen ilme, hän vilkaisi Narr' Havakseen kääntämättä kasvojaan häneen.

Numidialaisten kuningas seisoi syrjässä vaatimattoman näköisenä; hänellä oli otsallaan hiukan tomua, joka oli jäänyt hänen kumartuessaan Hamilkarin eteen maahan. Vihdoin suffeetti astui häntä kohden ja sanoi juhlallisesti:

-- "Palkinnoksi minulle tekemistäsi palveluksista, Narr' Havas, annan sinulle tyttäreni." Hän jatkoi: "Ollos poikani ja suojele isääsi!"

Narr' Havas teki suurta hämmästystä ilmaisevan liikkeen, sitten tarttui hän suffeetin käsiin ja peitti ne suudelmilla.

Salammbo, tyynenä kuin kuvapatsas, ei näyttänyt ymmärtävän mitään. Hän punastui hiukan, silmäluomet painuivat alas; hänen pitkät, kaarevat silmäripsensä loivat varjon hänen poskilleen.

Hamilkar tahtoi heti yhdistää heidät purkamattomalla kihlauksella. Salammbon käsiin pantiin peitsi, jonka hän ojensi Narr' Havakselle; heidän peukalonsa sidottiin yhteen härännahkaisella hihnalla, sitten kaadettiin viljaa heidän päänsä päälle ja jyvät pudotessaan alas rapisivat kuin rakeet maasta poukkuessaan.

XII.

VESIJOHTO.

Kaksitoista tuntia myöhemmin ei palkkasotureista ollut enää muuta jälellä kuin röykkiö haavoittuneita, kuolleita ja kuolevia.

Kun Hamilkarin oli onnistunut äkillisen liikkeen kautta päästä laakson pohjalta, niin hän oli asettunut läntiselle, Hippo-Zarytuksen puoliselle rinteelle, ja kun pinta-ala oli täällä laajempi, niin hän oli houkutellut barbarit sinne. Narr' Havas oli saartanut heidät ratsuväellään; samalla aikaa suffeetti löi heidät takaisin ja murskasi heidät. Zaimphin kadottamisen kautta he olivat jo edeltäkäsin voitettuja; nekin, jotka eivät olleet siitä välittäneet, tunsivat ahdistuksen ja heikkenemisen hiipivän sieluun. Hamilkar, joka ei pitänyt minään kunnianaan saada taistelukenttää haltuunsa, oli vetäytynyt hiukan loitommalle vasempaan, ylängölle, josta hän voi vallita vihollisiaan.

Leirien paikat tunsi kallellaan olevista paaluvarustuksista. Laaja, musta tuhkakerros höyrysi libyalaisten alueen kohdalla; pöyhitty maa muodosti kuten aallon harjanteita, ja teltat siekaleisine seinineen näyttivät epämääräisiltä, puoliksi kalliosärkkiin hukkuneilta pursilta. Panssareja, hankoja, torvia, puun-, raudan- ja kuparinpalasia, jyviä, olkia ja vaatteita oli hajallaan ruumiiden keskellä; siellä täällä paloi vielä sammumaisillaan tulinuoli jotain muonastokasaa vastaan; paikoittain maa aivan peittyi kilpien alle; hevosten haaskat muodostivat jatkuvia kukkularivejä; kaikkialla näki jalkoja sandaaleja, käsivarsia, panssaripaitoja ja päitä, joissa leukahihna vielä piteli kypäriä ja jotka vierivät kuin pallot; hiuksia riippui orjantappuroissa; keskellä verilaimiskoja norsut vatsat puhkaistuina korisivat maaten kaatuneiden torniensa vieressä; kaikkialla jalka luiskahti johonkin liukkaasen, ja vaikka ei ollutkaan satanut, niin maassa oli suuria lokaläisköjä.

Tämä sekava ruumisalue ulottui ylhäältä alas, pitkin koko vuorta.

Vielä elossa olevat liikkuivat yhtä vähän kuin kuolleetkin. Kyyryllään eri ryhmissä he katselivat kauhuissaan toisiaan ja olivat ääneti.

Etäämpänä, pitkän ruohokentän päässä välkkyi Hippo-Zarytuksen järvi laskevan auringon valossa. Sen oikealla puolella kohosivat yhteen ahdistuneet valkoiset talot niitä ympäröivän muurin yläpuolitse; sen takana aukeni rajaton merenulappa; -- ja nojaten leukaansa käteensä barbarit huokasivat ajatellen kukin isänmaataan. Harmaa tomupilvi painautui alas.

Illan tuuli puhalsi; silloin kaikkien rinnat laajenivat; ja sen mukaan kuin viileys lisääntyi, näki syöpäläisten hylkäävän kylmenevät ruumiit ja juoksevan kuumalla hiekalla. Suurien kivien päällä istui korppeja liikkumattomina katsellen kuoleviin päin.

Yön tultua hiipi barbarien keskeen keltakarvaisia koiria, noita saastaisia eläimiä, jotka seurasivat armeijoja. Ensiksi ne nuoleskelivat verta vielä lämpösistä silvotuista jäsenistä; mutta pian alkoivat ne syödä ruumiita penkoen ensin kuolleiden vatsaa.

Pakolaisia alkoi ilmestyä yksitellen kuten varjoja; naisetkin uskalsivat palata, sillä niitä oli vielä jälellä varsinkin libyalaisilla vaikka numidialaiset olivatkin panneet heidän joukossaan sellaisen kamalan verilöylyn toimeen.

Muutamat ottivat köyden päitä, sytyttivät ne ja käyttivät niitä soihtuina. Toiset pitivät keihäitä ristissä. Niille pantiin ruumiita, ja kannettiin ne syrjään.

Niitä makasi selällään pitkissä riveissä, suu auki, peitsiensä vieressä; toiset viruivat päällekkäin sikin sokin ja löytääkseen jonkun puuttuvan täytyi usein purkaa kokonainen röykkiö. Sitten valaistiin hitaasti soihdulla heidän kasvojaan. Kamalat aseet olivat iskeneet heihin sekasortoisia haavoja. Vihertäviä lihansiekaleita riippui heidän otsastaan; muutamat olivat hakatut kappaleiksi tai luita myöten murskatut, käyneet kuristuessaan sinisiksi tai norsun hampaat olivat viiltäneet ammottavia haavoja. Vaikka he olivat kuolleet melkein yhtaikaa, niin mätänemisessä huomasi eroitusta. Pohjoismaitten miehet olivat lyijynkarvaisia ja pöhöttyneitä, jota vastoin sitkeämmät afrikalaiset näyttivät palaneilta ja alkoivat jo käpertyä. Palkkasoturit tunsi heidän käsissään olevista tatueerauksista: Antiochuksen vanhoilla sotureilla oli varpushaukka; Egyptissä palvelleilla apinan pää, Aasian ruhtinaiden sotilailla piilukirves, granaattiomena tai vasara; Kreikan tasavallassa olleilla linnoituksen kuva tai arkontin nimi; muutamien käsivarret olivat aivan täynnä tällaisia erilaisia merkkejä, jotka sekoittuivat vanhoihin arpiin ja uusiin haavoihin.

Latinalaisrotuisia, samniumilaisia, etruskilaisia, campanialaisia ja brutiumialaisia varten laadittiin neljä suurta roviota.

Kreikkalaiset kaivoivat miekkansa kärjellä hautoja. Spartalaiset riisuivat punaiset viittansa ja käärivät niihin kuolleensa; athenalaiset asettivat heidät lepäämään kasvot nousevaa aurinkoa kohden; kantabrialaiset peittivät omansa pienistä kivistä ladotun röykkiön alle; nasamonit taivuttivat omansa kahtia ja köyttivät härännahkahihnoilla yhteen, ja garamandit menivät hautaamaan omaisensa rannalle, jotta aallot taukoamatta kostuttaisivat heitä. Mutta latinalaiset surivat sitä, etteivät saaneet koota heidän tuhkaansa uurnoihin; paimentolaiset kaipasivat polttavaa hiekkaa, joka muuttaa ruumiit muumioiksi, ja keltit kolmea hakkaamatonta kiveä sateisen taivaan alla pieniä saaria täynnä olevan merenpoukaman rannalla.

Kuului pitkää kiljuntaa, jota seurasi syvä hiljaisuus. Siten tahdottiin pakoittaa sieluja palaamaan. Sitten huuto uusiintui, säännöllisten väliaikojen päästä, taukoamatta.

Pyydettiin kuolleilta anteeksi, ettei heitä voitu kunnioittaa kaikkien pyhien menojen mukaan, sillä heidän täytyi, tämän jäädessä täyttämättä, harhailla loppumattomia aikoja kautta kaikellaisten kohtaloiden ja eri muotojen; heitä mainittiin nimeltä ja kysyttiin, mitä he toivoivat; toiset syytivät heille solvauksia siitä, että olivat antaneet voittaa itsensä.

Suurien rovioiden loimu teki siellä täällä aseiden sirpaleiden päällä makaavat verettömät ruumiit entistään kalpeammiksi; ja kyyneleet kiihottivat yhä runsaampiin kyyneleihin, nyyhkytykset tulivat yhä sydäntä särkevämmiksi, etsittyjen löytäminen ja syleilyt intohimoisemmiksi ja hurjemmiksi. Naiset heittäytyivät ruumiin yli, suu suuta, otsa otsaa vasten; heitä sai lyödä, jotta he poistuisivat ruumiita mullalla peitettäessä. He mustasivat poskensa; leikkasivat hiuksensa poikki; he avasivat suonensa ja pirskoittivat vertaan hautaan; he raatelivat ruumistaan matkien kuolleiden saamia haavoja. Valitushuutoja kuului symbaalien pauhinan läpi. Muutamat riistivät taikaesineet rinnaltaan ja sylkivät niihin. Kuolevat vääntelehtivät verisessä loassa purren raivosta silvotuita nyrkkejään; ja neljäkymmentäkolme samniumilaista, kokonainen pyhä kevät, surmasi toinen toisensa kuten gladiaattorit. Pian alkoi olla puute puista polttorovioita varten, liekit sammuivat, haudoille ei enää ollut tilaa; -- ja väsyen huutamiseen, heikontuneina, horjuen he nukahtivat kuolleiden veljiensä viereen, toiset jotka vielä tahtoivat elää, rauhattomina, toiset toivoen vaipuvansa ikuiseen uneen.

Aamun hämärässä ilmestyi barbarien leirin reunaan sotilaita, jotka kulkivat kantaen kypäriään keihäiden nenässä; he tervehtivät palkkasotureita ja kysyivät, eikö heillä ollut mitään viestiä vietävänä kotimaihinsa.

Muutamat lähestyivät, ja barbarit tunsivat heistä muutamat entisiksi tovereikseen.