Part 3

TUNTURI (taas tulistuen). Ei vaikeata?

URHONEN. Käskettekö sen työn olla vaikean!

TUNTURI. Vaikeasti tahi helposti, yhtä kaikki; vaan hänen omasta suustansa tahdon kuulla häpeällisen ilmoituksen. Minä olen tästä vähäisen etempänä. Vaan elä koettelekaan juosta pakoon, muutoin on luotini niskassasi. Eläkä anna vähintäkään viittausta kolmannen hengen läsnä-olosta; muutoin viittaus vastataan luodillani.

URHONEN (itsekseen). Ah luojani! Tuolla on joka tasku täynnä luotia!

TUNTURI. Jo tullaan; se varmaankin lie hän. Te'e vaan mitä olen käskenyt, ja elä unohda, että pyssyni hana aina on vireessä!

(Vetaikse oikealle puolelle.)

URHONEN (itsekseen). Ah! tuon herran niskat tahtoisin vääntää nurin! Voi minua, miksikä tulin tänne?

(Sillä aikaa on neitsy Kypäri tullut sisään vasemmalta puolelta ja astunut muutamia askeleita eteenpäin.)

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Entiset. Neitsy Kypäri.

NEITSY (itsekseen). Tuolla on joku. Näyttää olevan mies.

(Hän rykii.)

URHONEN (itsekseen). Ai, ai! lähde nyt into ja hartaus avuksi!

(Hän rykii.)

NEITSY. Mitkä teidän tunnus-sanat ovat?

URHONEN. Nyt on pöllö lentänyt tiehensä, kuningatar astunut sisään.

NEITSY. Mitä kummia? Oletteko te herra Urhonen?

URHONEN. Antakoon Jumala, että olisin joku muu.

TUNTURI (itsekseen). Tuo roisto taisi kuitenkin antaa hänelle viittauksen, sillä hän vääristää äänensä. Yhtä kaikki! minä kyllä tiedän, kuka hän on.

NEITSY. No, lähtekäämme pois!

URHONEN. Mihinkä?

NEITSY. Mihinkä? Häihin, ettekö tiedä — —

URHONEN. Nyt jo häät! Missä häät pidetään?

NEITSY. Kyl, kyllä. Vaan eipä niin kiirettä ole, onhan vielä huomennaki tahi ylihuomenna aikaa — — —

NEITSY. Mitä te sanotte. Ettekö sitte tiedä, että mustalais-joukko huomenna lähtee pois? Heidän leirinsä ei taida olla kaukana tästä?

URHONEN (itsekseen). Mustalais-joukko? Aha! hän on huomannut kolmannen hengen olevan läsnä, ja häntä hän tahtoo karkoittaa pois. Nyt täytyy minun auttaa häntä (ääneensä). Mustalais-joukko — kyllä, eipä se ole kaukana täältä, tuskin tuhat askelta — ja hirmuinen joukko kuitenkin, sapeleilla ja pistoleilla, vähintäin tuhat miestä.

NEITSY. Todellako?

TUNTURI (itsekseen). He tahtoisivat pettää minua, vaan ei se onnistu.

(Hän astuu yhä vähäisen likemmäksi.)

NEITSY. No, lähtekäämme nyt jo! (tahtoo mennä.)

URHONEN (estää häntä menemästä). Lähteä? Ei, ei suinkaan! No kaikkea mokomaa! Lähteä. Saadakseni jotakuta niskoihini, tuommoisen pienen makean lyijy-linnun, jota jäniskään ei voi juosta pakoon, sitä vähemmin köyhä ihmisen lapsi. Ei millään tavoin se käy laatuun. Vaan miksikä liukastella? 'Te olette kerran ilmoittaneet minulle lempenne ja minä olen pitänyt sen hyvänä, muutoin en olisi täällä. Miksipä vielä juosta metsät läpi? Sanokaa nyt vaan, mutta kovasti ja selvästi: minä lemmin sinua! Te ette pääse vähemmällä. Puhukaa vaan ulos!

NEITSY. Ah Jumalani! Kuka minua auttaa tämän hullun miehen käsistä?

TUNTURI (astuu esiin). Toivomaton pelastaja.

NEITSY (pelästyksissä). Ha!

TUNTURI. Paljastakaa kasvonne, neitoseni; kyllä te olette naamarittakin pettelijä!

NEITSY. Voi, mitä nyt teen! vielä toinen hullu lisäksi.

TUNTURI. Minä olen kyllä ollut hulluna, kun olen luottanut teidän sydämeenne, joka on täynnä viekkautta ja petosta.

URHONEN. Ja minä myös — sopii, sydän on aika käärmeen pesä.

TUNTURI. Minä olen parannettu. Elkää pelätkö minua; minä teitä ylenkatson!

NEITSY (kääntyen Urhoseen). Vaan sanokaa minulle —

URHONEN. Minä myöskin hylkään teidät! (Neljä kasakkaa on nähtävänä, kaksi molemmilta puolilta.) Tarjottu tavara ei ole minun tavarani; etenkin vanhettunut tavara.

NEITSY. Pois minun silmistäni, hävyttömät!

(Molemmat kasakat vasemmalta puolelta astuvat esiin.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

Entiset. Kasakat.

ENSIMÄINEN KASAKKA. Aha! Tässä he ovat!

NEITSY. Voi riemua!

(Urhonen tahtoo pötkiä pakoon oikealle puolelle, vaan nähtyään molemmat siinä seisovat kasakat, vetäikse hän takaisin tammeen, jonka sisään hän kämpii.)

TUNTURI. Takaisin! taikka minä ammun!

KASAKKA. Sitä ette tee. Aika ja paikka näyttävät, että olette sala-tavaran kulettelijoita; saatte seurata kanssamme nimismiehen luo.

NEITSY. Minä olen neitsy Kypäri.

TUNTURI. Ah! mikä erhetys! — Minä olen ylioppilas, Hämeenlinnasta kotoisin.

KASAKKA. Ei se mitään liikuta. Kyllä nimismies asiasta selvän tekee.

(Sillä aikaa on toinen kasakka oikealla puolella, huomattuansa Urhosen, lähtenyt häntä etsimään ja tultuaan tammen luo, pistää hän kätensä tammeen ja saapi Urhosen tukasta kiini.)

URHONEN (huutaa). Ai — ai! Armoa, armoa!

TOINEN KASAKKA. Hola! Täällä on vielä yksi. Ylös sieltä veitikka! (Auttaen häntä ylös, huomaa hän tukut, jotka ovat tammessa.) No voi tuhannen tulimmaista! Sala-tavaraa, sala-tavaraa!

(Ensimäinen kasakka tulee avuksi; he ottavat tukut tammesta ja panevat ne kokoon.)

URHONEN. Minä vannon, etteivät ne ole minun.

TOINEN KASAKKA. No, totta Jumal'avita, eikö tämä ole meidän parranajajamme.

URHONEN. Minä juuri, vaan laskekaa minut tästä, niin minä mielelläni tästä-lähtein ajan partanne puolesta hinnasta!

TUNTURI (ensimäiselle kasakalle). Minä sanon teille, että meillä tästä ei ole ollut aavistusta ollenkaan, ja te saatte katua — —

ENSIMÄINEN KASAKKA. Se on minun asiani.

TOINEN KASAKKA. Herra Urhonen! teidän täytyy auttaa meitä kantamassa.

(He panevat osan tavaroista Urhosen selkään, muut kantavat he itse.)

ENSIMÄINEN KASAKKA. Niinkuin sanottu on, me teemme velvollisuutemme, ja te tulette kerallamme nimismiehelle, kruunun korkeassa nimessä.

NEITSY (joka yksvakaisesti on tapausta katsellut). Ei mitään viehättävää onnistu tällä inhalla ijällä!

TOINEN KASAKKA (Urhoselle). Pois eteenpäin.

URHONEN. Voi lempo tätä lemmen seikkaa! Minä nyt olen kuorma-hevosena, ja vieläpä kruunun korkeasta käskystä — ei, täm' on varsin liiammaista!

(He kääntyvät kaikki vasemmalle puolelle.)

NELJÄS NÄYTÖS.

(Sali nimismiehen kotona. Ovi perällä ja toinen oikealla puolella.)

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Hilma. Julia.

HILMA. Te olette hyvin hyvä, minun uusi ja kuitenkin jo rakas ystäväni. Te tahdotte auttaa minua puolustaimaan lyhytmielisyyttäni. Mielelläni tahtoisin uskoa teitä; mutta sydämeni, tuskallisesti tykkien, sanoo minulle, ettei minun olisi pitänyt tehdä tällä tavoin.

JULIA. Ah! meidän sydämemme on jotain varsin kummallista, ei koskaan uskottavaa. Kuka koko maailmassa pettää meitä enemmän, kuin sydämemme.

HILMA. Ei, ei, sydän puhuu totta.

JULIA. Sitä minä riitelen vastaan. Kun mies jalkojemme vieressä vannoo, meitä lempivänsä palavalla innolla, mitä silloin järki sanoo? "Se on valetta — pelkkää valetta". Mutta mitä sydän sanoo? Ah! sanoo se ja on olevinaan tykkänään liikutettuna, ah! usko sitä hyvää nuorukaista; hänen sanansa ovat puhtaat kuin kulta. Siten, sydämen meitä petettyä, uskomme ja lemmimme vannojaa.

HILMA. Totta kaiketi! — me lemmimme häntä.

JULIA. Lemmimme valitettavasti.

HILMA. Oletteko tekin sitte jo lempineet?

JULIA. Niin, minä lemmin ja ketä? Miestä, joka on totinen kuin kivestä tehty kuva hauta-kummulla, harvasanainen kuin kartusiani-munkki, vaan kumminkin vilkas kuin tuulenpuuska, ja varova kuin Moori Venetsiassa. Joka aamu sanoo järkeni: hm — hm, ja joka ilta ai — ai!- mutta minä lemmin häntä kumminkin; ja siihen ei ole kukaan muu syypää kuin hullu sydän. — Niin, kuka on pakoittanut teitä seuraamaan serkkuani tänne? Ei kukaan muu kuin sydän.

HILMA. Ah minun hullua sydäntäni!

TOINEN KOHTAUS.

Hilma. Julia. Wilho (tulee sukkelasti sisään perä-ovesta.)

WILHO. Armas Hilmaseni! Tätinne on kohta täällä!

HILMA. Ah Jumalani! minä olen saatettu ilmi.

WILHO. Ei, kultaseni! mutta tätinne ja Urhonen ja vielä joku kolmas henki ovat metsässä kiini otetut sala-tavaran-kuljettajoina, ja ovat nyt tänne tulossa. Yksi kasakoista on juosnut edeltäpäin, ilmoittamaan heidän tuloa. Setäni on käskenyt tuomaan tätinne tänne saliin, niin kohta kuin hän tulee.

HILMA. Ei se ole mahdollista. Te laskette leikki-puhetta.

JULIA. Sano meille vaan totta, Wilho!

WILHO. Sulaa totta vaan haastankin.

HILMA. Mitä minun nyt on tekeminen?

WILHO. Mennä piiloon vaan, kun aika tulee, herttaseni! niin voimme tässä pelata loppu-kohtauksemme; olkaa huoletta, kyllä minä kaikki laitan selvälle.

JULIA. Minä luulen todella, paras Hilmaseni, että tämä tapaus ei hämmennä tuumiamme, vaikkapa kaikki olisikin totta, ja tätinne tänne tulossa. Menkää nyt minun kamariini niin kauaksi, ja olkaa pelotta! Me kyllä saatamme asiat hyvään loppuun.

HILMA. Ah! minun ei olisi pitänyt tehdä tätä.

(Menee pois oikeasta ovesta.)

KOLMAS KOHTAUS.

Julia. Wilho.

JULIA. No, mutta todella, Wilho! yrityksesi ei sinua kunnioita.

WILHO. No mitäs vaadit, serkkuseni?

JULIA. Kuinka nyt asiaan tartut, saadaksesi sen selvälle?

WILHO. Minä en ensinkään ai'o tarttua asiaan, vaan annan sen itsestänsä selvitä: sepä juuri on maailman suuri salaisuus. Ehkä sattumus tällä kertaa saattaa kaikki parempaan loppuun kuin minä olisin voinut tehdä. — Vaan nyt toivoisin, ett'et koko asiasta huolisi mitään; kyllä minä, tarvittaessa, annan tiedon aikanansa.

JULIA. No olkoon niin! minä olen tyytyväinen. Vaan elä taas häpäise kehuttua viisauttasi!

(Menee pois.)

NELJÄS KOHTAUS.

WILHO (yksinään). Kun sattumus on osallisena tuumissani, niin saanhan minäkin puuttua sattumukseen. Vaan niin myöhään kuin mahdollista, sillä (hieroo käsiänsä) tämä on hyvin naurettava hämmennys, ja minä olen sen keskessä, niinkuin kulku-poika lumi-hangessa. — Nyt tahdon panna toimeen tuomio-istuimen, vaikka vaan näytelmäksi, ett'ei tarvittaisi kutsua palvelijoita; sillä sellaisia, jotka vaan tulevat sisään tuolia ja pöytiä kantamaan esiin, en vähääkään voi suvaita. Tällaisiin töihin pitäisi, meidän kone-rikkaassa ajassa, myöskin löytyä koneita. (Hän kantaa pöydän oikealta puolelta keskemmälle salia, ja panee kaksi tuolia pöydän viereen.) Minäpä sittenkin taidan olla syypää sekoitukseen, kun käskin kasakkojen pitämään tuosta vieraasta herrasta vaarin. Vaan sepä juuri on suuri seikka tässä maailmassa, että ihminen pantuansa yö-lakin päähänsä, ei tiedä vaikka hän siitä syystä sortaa maailman koko tavallista kulkua.

VIIDES KOHTAUS.

Wilho. Neitsy Kypäri. Hukkanen. Urhonen.

HUKKANEN (avaa oven). Ryökinä on niin hyvä ja astuu sisään.

(Neitsy tulee sisään. Wilho tervehtii. He puhuvat hiljaa keskenänsä. Urhonen on tunkeutunut sisään, Hukkasen selän taakse.)

HUKKANEN (Urhoselle). Kyllä minä annan kutsua sisään: odottakaa ulkona niin kauan!

URHONEN. Ei, hyvä herra vallesmanni, ei ulkona. Kasakat pitävät siellä sellaista jyrinää, että luulisi heidän olevan piruja, jotka helisyttävät kahleitansa.

WILHO (Hukkaselle). Neitsy tahtoisi laittaa kotiinsa sanoman missä hän on.

HUKKANEN. Niin, niin, lähetä sanoma! (Wilho lähtee ulos.) Ryökinä, olkaa niin hyvä, käykää istumaan.

(Hän osoittaa sormellansa tuolin. Neitsy istuiksen. Hukkanen istuupi pöydän ääreen, ja panee pöydälle papereja, jotka hän on tuonut kerallansa. Wilho tulee takaisin, istuikse Hukkasen viereen, vasemmalle puolelle.)

HUKKANEN (Wilholle näyttäen paperit). Tässä on kasakkojen ilmoitus; pane nyt kaikki protokollaan. No, ryökinäni, olkaa hyvä ja sanokaa, miksikä te yöllä olitte metsässä ja siinä paikassa, josta salatavaraa on löydetty?

NEITSY. Minä olin kävelemässä.

HUKKANEN. Pimeässä ja sumussa?

NEITSY. Se on romantista ja viehättävää.

HUKKANEN. Jos ette voi antaa parempaa selitystä, niin teidän luullaan pitävän sala-kauppaa, ja teitä syytetään sala-kaupan pidosta.

NEITSY. Mustalais-joukko on kokountunut toisella puolella rajaa.

HUKKANEN. Ei täällä ole mustalaisia, tällä eikä toisella puolella rajaa.

NEITSY. On kyllä, sen tietää herra Wilho.

WILHO. Minä kuulin sen kulkevalta käsityöläissälliltä, vaan lieneekö totta, en tiedä.

NEITSY. Kyll' on totta. Kerran kävelemässä ollessani tapasin vaimon siitä joukosta. Olin kärkäs oppia tuntemaan mustalaiset paremmin, ja kun heidän oli huomenna lähteminen pois, niin tein hänen kanssansa välipuheen, että hän laittaisi minulle saattajan Kissankivelle, minua johtamaan heidän leiriinsä.

URHONEN (itsekseen). Voi, kun nuo nais-ihmiset ovat sukkelat valehtelemaan!

HUKKANEN. Kuinka te tämän parran-ajajan kanssa satuitte yhteen?

NEITSY. Minä tapasin hänet siellä ja luulin ensimältä hänen olevan saattajani, sillä hän tiesi tunnussanat: hän näytti olevan hyvin tuttava joukon kanssa.

HUKKANEN. Sala-tavaran kulettelijoidenko kanssa.

URHONEN. Minä? Hyvin tuttava? Minä en ole tuttava minkään kanssa koko maailmassa, sitä vähemmin jollekulle joukolle.

NEITSY. Kuinka? Ettekö sanoneet minulle joukon olevan hyvin likellä, ja että se on hyvin suuri ja hyvästi varustettu?

HUKKANEN. Hirmuista!

URHONEN. Kylläpä niin sanoin; vaan minä luulin tahtonne olevan karkoittaa pois kosioveljeni, ja siitä syystä tahdoin auttaa teitä, ymmärrättehän. Nyt kyllä näen, mitenkä seikka on. Te olette vietelleet minua paulaan, päästäksenne itse vapaaksi, Vaan ei siitä synny mitään. Kaikki tahdon tunnustaa. Niin — niin, minä olen astunut vääriä teitä; vaan syypää en ole; se on hän, joka on vietellyt ja pettänyt minua.

HUKKANEN. Hm! Sala-kauppa komppaniassa! Ei tässä auta mikään, totuus esiin!

URHONEN. Sama ryökinä on rakastunut minuun, kuollaksensa, rakastunut minuun, ilman vähintäkään viittausta minun puoleltani. Hän kirjoitti minulle ja ilmoitti minulle lempensä ja viekasteli minua Kissan-kivelle, ja minä olin niin tyhmä että menin.

NEITSY. Herra vallesmanni! Jo pari kertaa tätä ennen olen tänäpänä huomannut tuon ihmisen olevan hullun — —

URHONEN. Vai niin, nyt hän nimittää minua ihmiseksi ja hulluksikin! Haha! Niin, hullu olinkin, kun annoin teidän kauniit sananne pettää minua (Hukkaselle.) Olipa vielä toinen mies, joka yhä tahtoi ampua minua kuoliaaksi, siitä syystä että ryökinä minun tähden on pettänyt hänen lempensä.

NEITSY (nousee ylös). Herra vallesmanni, jos ette käske tuon hullun pitämään suunsa kiini, niin en kauempaa voi olla täällä.

HUKKANEN. Pyydän nöyrimmästi ryökinäni! — Ole vaiti, Urhonen! (Itsekseen.) Kohta en tiedä, onko pääni tallella (ääneensä). Urhonen, haasta vaan sala-kaupasta, eläkä mistään muusta! Kasakat ovat ilmoittaneet teidän haastaneen tavaroista — —

URHONEN. Niinpä niin, minä tulin sanomaan: vanhettunut tavara; sillä ryökinä oli siellä — ja — —

WILHO. Urhonen: mikä teidän on? Onpa teitä aika sievä ja naisväkeä hyvin kohtelias mies — — —

URHONEN. Sievä ja kohtelias olen kyllä; vaan ei silloin kosioveli saa seista takanani, valmis ampumaan minua paikalla.

HUKKANEN. Koukkuja, pelkkiä verukkeita!

URHONEN. Ei, ei ollenkaan (etsii jotakuta taskustansa). Onhan minulla todistus taskussani (ottaa kirjeen ja antaa sen Hukkaselle). Tässä on kirje, jonka sain ryökinältä. Oli poika, joka antoi minulle tämän kirotun kirjeen, ja minäpä olen narri, sillä minä olisin pojalle antanut markan rahaa, jos ei hän olisi juossut pois.

HUKKANEN (joka hämmästyksellä on lukenut kirjeen). Voinko uskoa silmiäni?

URHONEN. Niin, näettehän nyt itse, herra vallesmanni.

HUKKANEN. Ryökinäni, oletteko kirjoittaneet tämän kirjeen?

(Antaa hänelle kirjeen.)

NEITSY. Tämä on yhtä paljon naurettavaa kuin hävytöntäkin! (Antaa hänelle kirjeen takaisin.) Kirjoitus on kyllä minun käsikirjoitukseni kaltainen, vaan en ole kirjoittanut sitä kirjettä.

URHONEN. Teidän on käsikirjoitus yhtä hyvin kuin sinettikin.

HUKKANEN (katselee kirjettä). Onpa niin todellakin.

NEITSY. Tämä on pelkkä petos. Herra vallesmanni, te ette ole ystäväni, vaan kuitenkin kunniallinen mies, ja ette suinkaan voi luulla rouvas-ihmisen kirjoittavan tuollaista kirjettä millekä miehelle tahansa, sitä vähemmin tuolle pöllö-päälle.

URHONEN (vihoissansa). Voi sinun saakeli! äsken oli "minun armas Niiloni ja sinun armas kuvasi", ja nyt —

HUKKANEN. Ole vaiti, Urhonen!

URHONEN. Ei, nyt en voi vaieta! nyt on malttini loppunut. Vapisten olen kävellyt metsässä; minun kosioveljeni milt'ei ampunut minua, niinkuin jänis ammutaan; tuskalla täytyi minun kuhertaa lemmestä niinkuin kyyhkynen; kasvot ja kädet olen särkenyt ontelossa tammessa; kruunun nimessä olen kiini otettu ja määrätty kuorma-hevoseksi, sala-tavaraa kulettamaan!

Kaikki nämä vaivat olen hänen tähden kärsinyt, ja nyt hän palkinnoksi kutsuu minua hulluksi, ja antaa haukkumanimiä toisensa perästä! — Vaan metsässä oli toista; siellä haastettiin häiden-pidosta ja nyt paikalla.

NEITSY. En kauempaa voi kuunnella hullun puhetta.

HUKKANEN. Pyydän tuhannesti. — Minä saatan hänet vaikenemaan (kiljaisee). Kasakka!

(Kasakka astuu sisään.)

URHONEN. Ah, armollinen herra!

HUKKANEN. No, puhu sitte maltilla! Mutta vaan sala-kaupasta.

URHONEN. Siitä Jumal' avita en tiedä, en niin mitäkään, vaikkapa herra vallesmanni huutaisi tänne miljonittain kasakoita.

HUKKANEN (Kasakalle). Kutsu sisään se vieras herra!

(Kasakka lähtee ulos).

KUUDES KOHTAUS.

Entiset. Tunturi.

TUNTURI. Herra vallesmanni, olen hyvin pahoilla mielin, että tällä tavalla saan tulla tuttavaksi teille.

HUKKANEN. Niinpä minä myöskin. Te olette sala-kauppias — —

TUNTURI. En ole.

HUKKANEN. Olettepa, kuin oletteki. Mutta sittemmin saadaan jutella. Kuinka te tulitte näiden molempien ihmisten seuraan metsässä?

TUNTURI. Kummallisella sattumuksella. Minä pidin tätä tuntematonta nais-ihmistä ihan toisena, jota hyvin paljon olen lempinyt, ja tämän miehen kosioveljenäni.

HUKKANEN. Naisihminen — kosioveli? Mitä se sala-kauppaa liikuttaa?

WILHO. Enemmän kuin luulettekaan, setäseni, sillä —

HUKKANEN. Kas! joko sinäkin olet mieltä vailla? (Tunturille.) No mitenkä sitte?

TUNTUNI. Minä kuuntelin heidän puhetta — — —

HUKKANEN. Aha! No, haastettiinko sala-kaupasta vai lemmen kaupasta?

TUNTURI. Sitä en tohdi päättää. He eivät ymmärtäneet, tahikka eivät tahtoneet ymmärtää toinen toistansa. He haastoivat — —

NEITSY. Mustalaisista eikä ensinkään lemmestä.

URHONEN. Lemmestäpä juuri, vaan ei ollenkaan sala-kaupasta.

TUNTURI. Voipi olla, ett'eivät haastaneet kumpaistakaan, kuka ties ehkä myös kaikesta kolmestakin. Minä en ymmärtänyt heidän puhettansa.

HUKKANEN (nousee ketterästi ylös). No surma vieköön —

WILHO (samaten). Ja hitto syököön!

HUKKANEN (Wilholle). Anna minun kirota loppuun asti! Sattumus ja yhtymys, ja mustalaisia ja kosioveljiä, ja lemmen-kauppaa ja sala-tavaraa — hitto suorittakoon tämän asian, mutta ei mikään nimismies! Minä en aiokaan sitä tehdä. Tutkinto on päättynyt. Pöytä pois! (Wilho kantaa pöydän seinän viereen.) Minä lähetän paperit kaupunkiin, siellä tutkikoot kanselissa asian, miten vaan voivat, ja langettakoot tuomion siellä.

URHONEN. Ah, herra vallesmanni, eikö olisi paras jättää koko asia viimeiseen päivään asti, jolloin kuitenkin kaikki selvenee?

TUNTURI (Hukkaselle). Herra vallesmanni, eikö totuuden perille jollakulla sopivammalla tavalla voisi päästä — —

HUKKANEN. Sopivammalla tavalla. Herra, ken te olette?

TUNTURI. Minä olen ylioppilas, nimeltäni Tunturi.

HUKKANEN. Millä te sen voitte todistaa?

TUNTURI. Teidän tyttärenne, neiti Julia, tuntee minut.

HUKKANEN. Mitä nyt? Mitä nyt? — Wilho! minun tyttäreni! tuo sukkelasti tänne tyttäreni.

WILHO (itsekseen). Ah lempo! mikä kummallinen sattumus! nyt lienee aika lopettaa kometia.

(Lähtee ulos.)

NEITSY (Hukkaselle). Herra vallesmanni, oikeinko todella aiotte laittaa nämät kauhistavat kertomukset maankanseliin?

HUKKANEN. Minä teen velvollisuuteni. Sala-kauppaa tässä on; sillä tavarat ovat takavarikkoon pantu.

(Julia tulee ovesta.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Entiset. Julia.

HUKKANEN (menee Juliaa vastaan ja tarttuu pikaisesti hänen käteensä kiini). Tule likemmä! (Taluttaa hänet Tunturin luo.) Tunnetko tämän herran?

JULIA (pelästyksissään nähtyään Tunturin). Jumalani! Tunturi!

(Hän lankee tuoliin.)

HUKKANEN. Julia, mitä tämä merkitsee? (Tunturille.) Herra, sanokaa missä ja minkälaisessa yhteydessä olette tyttäreni kanssa?

TUNTURI. Minä lemmin tytärtänne, ja luulin hänen lempineen minua, vaan olen erhehtynyt; hän lempii toista. Minä luulin, — ja jos oikein mietin asiat, jotka tapahtuivat metsässä, niin vieläkin luulen tuon sankarin (osoittaa sormellansa Urhosta) olevan kosioveljeni.

URHONEN. Minäkö? Eikö minulla, Jumalan kiitos, jo ole ollut kylläksi yhdessä lemmityssä, vieläkö minun niskoilleni pannaan toinenki? Täytyykö minun sitte tänyönä ehdottomasti aina edelleen olla kuorma-hevosena?

JULIA (nousee ylös). Herra Tunturi, teidän loukkauksenne —

HUKKANEN. Ole hiljaa, lapseni! Hänellä on minun kanssani tekemistä. (Tunturille.) Herra! minä vaadin teiltä selitystä siitä, että soimasitte tytärtäni.

JULIA. Ah! antakaa minun puhua muutama sana herra Tunturille; suvaitkaa se, hyvä, kulta, isäseni! suvaitkaa!

HUKKANEN. En ensinkään, sitä et saa; hän on hirmuisimmalla tavalla loukannut kunniatasi, sanoen, — parran-ajajan, tuon riimu-kissan — —

URHONEN (raivossa). Riimu-kissako? Herra, tietäkää mun olevani haava-lääkäri! Voipi olla mahdollista, että jonkun kerran olen leikannut teitä. Vaan raapia! Sitä ei tee muut kuin kissat, naiset ja nimismiehet, ymmärrättekö? nimismiehet!

(Hän on ulos juoksemaisillaan, vaan Anni tulee samassa sisään ja lankee hänen syliinsä. Sillä aikaa ovat Julia ja Tunturi astuneet perälle, oikealle puolelle. He puhuvat hiljaa keskenänsä. Tunturi näkyy kohta suuttuvan.)

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Entiset. Anni.

ANNI. Ah, neitsy, ryökkinäni, tulkaa avuksi! tulkaa avuksi!

NEITSY. Mikä sinulla on, Anni?

ANNI. Ah! vähältä oli vailla etten kuollut pelästyksestä. Neiti on poissa.

NEITSY. Mitä? Minun sisareniko tytär?

ANNI. Kammarin ovi on auki, porstuvan ovi on auki, puutarhan portti niin myöskin, ja neiti on ryöstetty pois! varmaankin se ruma sala-kauppias hänet vei.

NEITSY. Sinä olet hupsu. Mene tiehesi!

HUKKANEN (ottaa Annia kädestä kiinni; jyrisevällä äänellä). Seis' paikallasi! Sala-kauppiasko? Olet kuoleman lapsi, jos et tunnusta!

ANNI. Ah, armollinen herra, minä olen viaton! Mitä minä siihen taidan, että minun emäntäni on suojellut sala-kauppiasta.

HUKKANEN (hyvin hämmästyneenä). Suojellut sala-kauppiasta.

NEITSY. Niin, sitä en kiellä, minä olen suojellut onnetonta, jota teidän julmat kasakat ajoivat takaa.

HUKKANEN (hieroo käsiänsä). Vai onnettomanako te pidätte sala-kauppiasta! Sala-kauppias onneton!

(Tunturi antaa Julialle paperin, jonka hän löysi toisessa näytöksessä.)

JULIA (katsahtaa paperiin ja nauraa). Sekö se vaan olikin? eikö muuta olekaan kuin se!

(Hän yhä puhuu Tunturille, ja sormellansa osoittaen neitsyttä selittää hän kirjoituksen paperissa.)

HUKKANEN (neitsyelle). Vai onneton? No, tuo onneton on hyvästi palkinnut teitä!

NEITSY. Ei ole totta: hän ei voi olla kiittämätön.

ANNI. Kyl', kyllä; hän on mennyt tiehensä. Tulkaa pois, hyvä neitsy! Varmaankin heitä vielä saadaan kiinni.

NEITSY. Sinä olet oikeassa (tahtoo lähteä).

HUKKANEN. Ei paikalta pois! Ei ollenkaan. Luuletteko nimismiehen olevan mykränä! Lemmen seikkoja — Malta! — Ei, tämä on sala-liittoa, hävytön liitto! minä käsken hevosta valjastamaan ja laitan koko seuran kaupunkiin ja arestiin! (kiljaisee) kasakka!

(Kasakka astuu sisään).

NEITSY. Niin, takokaa minut kahleisin! Ehkä ne ovat minulle kunniaksi!

HUKKANEN (kasakalle). Käske valjastamaan hevosia suuren kuorma-kärryn eteen.

KASAKKA. Hyvä, herra vallesmanni.

HUKKANEN (kiivaudella). Niin, tee se!

(Kasakka lähtee ulos.)

TUNTURI (hiljaa Julialle). Pyydän anteeksi, rakas Julia!

JULIA (kovempaa). Anteeksi annettu ja unhotettu! (ojentaa hänelle kätensä.)

HUKKANEN. Kaikkia annetaan anteeksi, rosvoaminen ja murhakin, vaan ei koskaan sala-kauppaa!

ANNI (Urhoselle), Sanokaa minulle, herra Urhonen, mitä tämä kaikki merkitsee?

URHONEN. Oletkos mies, puettu naisen vaatteisin?

ANNI. Hyi! Mitä herra sanoo?

URHONEN. No, ole sitte vaiti! Minä olen vannonut, etten koskaan enää haasta nais-ihmisen kanssa; ja jos sen teen, niin joka päivä tahdon ajaa partaa koko pataljoonalta ihan ilman maksutta.

YHDEKSÄS KOHTAUS.

Entiset. Wilho. Hilma. (Hänen vaatteensa ja hiuksensa ovat vähäisen hajallaan.)

ANNI. Jumalalle kiitos! tuossa on neiti!

(Hän juoksee Hilmaa vastaan ja panee hänet tuoliin.)

HUKKANEN. Mitä nyt?

NEITSY. Rakas Hilma! Jumalan nimessä, sano mitä on tapahtunut?