Part 2

URHONEN. Vallesmannin partaa ajettuani läksin teiltä parran-ajo-kapineet käsivarrellani, hiljakseen kotiini. Tultuani suurelle maantielle, pistäikse poika pensaikosta, ikäänkuin käärme, antaa minulle kirjeen ja sanoo: "Se on teille, herraseni", ja pötkii paikalla tiehensä. Minä vähän hämmästyin, vaan tunnethan nerollisuuteni — minä avasin kirjeen ja lui'n — (antaa hänelle kirjeen). Tässä se on — tässä on! Lukekaa, lukekaa, mutta, Jumalan tähden, älkää yht'ainoaakaan sanaa jättäkö pois!

WILHO (lukee). "Armas Niilo!"

URHONEN. Minä olen Niilo. Tiedättehän, että nimeni on Niilo. Minä vaikka näytän papin-kirjan — — —

WILHO. Kyllä tiedän, (lukee) "Kauan on järkeni taistellut sinun rakasta kuvaasi vastaan, joka oleskelee sydämeni pohjassa. Täydyn tunnustaa, että lemmin sinua kuolemaan asti. Kuitenkaan ei saa vielä ihmisten silmät, ei päivänkään, nähdä minua voitettuna. Siis, kun ihana yö levenee maan yli, ja kellon ääni yhdeksän kertaa kaikuu, löydät minut metsässä, ontelon tammen vieressä Kissan-kiven luona. Rintasi ei ole ontelo kuin tammen sisus; hellä sydän tykkii rinnassasi; elä sentähden anna minun odotella turhaan. Sinun lemmittysi Julia Kypäri."

URHONEN (hyvin liikutettuna). Julia Kypäri!

WILHO (lukee). "Jälkimaine." Oikein naisväen tavalla.

URHONEN. Taivaallisesti, taivaallisesti!

WILHO (lukee). "Tunnus-sana, pimeässä toinen toistamme tunteaksemme, on: Nyt on pöllö lentänyt tiehensä, kuningatar astunut sisään." — Neitsy Kypäri!

URHONEN. Ryökinä Kypäri! sanokaa ryökinä!

WILHO. No, no, ryökinä Kypäri; mutta minä olen ikäänkuin pilvestä pudonnut.

URHONEN. Oh! minä olen vielä korkeammalta pudonnut. — Mitäs siihen sanotte?

WILHO. Saan toivottaa onnea. Kyllä hän kaiketi jo on täydessä ijässä; vaan hänellä on paljon ymmärrystä, ja on mahdottoman rikas.

URHONEN. No, mut sanokaa! eikö voi tulla hulluksi pelkästä ilosta?

WILHO. Asiata tarkasti katsoen, en voi ymmärtää minkätähden tuo niin outoa olisikaan. Olettehan — no no, elkää luulko ystävänne teitä imarrella tahtovan —

URHONEN. Jos sitä luulen, olen narri.

WILHO. Ettehän enää aivan nuori ole, mutta kaiketi varma ja roima mies.

URHONEN (katsoo peiliinsä, joka on hänen muiden kapineittensa seassa). No — ja, Jumalan kiitos! saanpa olla tyytyväinen.

WILHO. Sukkela ja lystillinen miespä vielä olette, sitä ei kukaan voi kieltää.

URHONEN. Niin, tiedättekö? Nuoruudestani asti on sukkeluus ollut heikko puoleni. Mitäpä siihen taidan. Onpa sukkeluuskin Jumalan lahja. Toverini nimittivät minua aina Lysti-Niiloksi, ja niin pian kun jalkani pistin ravintolaan, kiljasivat kaikki: "No, Lysti-Niilo on tässä." Sitten sanoivat: "Nyt saamme nähdä kometiaa", ja minä vastasin: "Niin, nyt saamme nähdä kometiaa", ja sillä tavoin kävi haasti ja leikki puheesta toiseen.

WILHO. Sen kyllä uskon. Ja pait sitä, on koko olennossanne jotakuta miehuullista, rohkeaa ja ylevää. Nuoruudessanne taisitte olla aika veitikka.

URHONEN. Niin, sen sanon ja tunnustan: jos en nuoruudessani ole ollut aika veitikka, niin olen nyt aika koira. Helsingissä lukiessani, tieteellistä oppia harjoittaessa —

WILHO. Mitä? Oletteko lukeneet Helsingissä?

URHONEN. Ymmärtäkää minua oikein, hyvä ystäväni! Koska Helsingissä olen ollut parran-ajon opissa, ja juonut paljon olutta yli-oppilaisien kanssa tahi seurassa, niin voinpa sanoa tieteellistä oppia harjoittaneeni Helsingissä. Minä vakuutan, niin pian kuin tappelua syntyi, olin heti siinä.

WILHO. Semmoinen huimapää! Entäpä neidot! Sitäpä taisi olla jyrinä heidän seurassa!

URHONEN. Oikein, nyt tulitte asialle. Minä vannon, että naisväet vielä juttelevat minusta siellä, missä olen ollut.

WILHO. Ja kuitenkin tämä kirje teitä hämmästyttää! Kuitenkin olette hulluksi tulevinanne, siitä että neits — ryökinä Kypäri teitä lempii!

URHONEN. Ei, hyvä ystäväni, ei: Urhonen ei tule hulluksi.

WILHO. Teidän sijassanne näkyisin ikäänkuin asia olisi hyvin joutava. Mitä kauemmin vaimon annetaan odotella ja huokaella, sitä enemmän lempi nousee, ja minä en kuulisi häntä ennenkun lankeisi jalkoihini.

URHONEN. Hänen täytyy langeta jalkoihini; vähempi ei auta.

WILHO. Ei, nyt täytyy lähteä kotiin. Tuletteko kanssani?

URHONEN. Ei, ei. En voi pysyä neljän seinän sisässä; minun täytyy olla ulkona, metsässä ja pellolla.

WILHO (itsekseen). Ihan hyvästi kaikki asiat käyvätkin (Ääneensä). No, saan toivottaa hyvää yötä.

(Hän menee ulos vasemmalta puolelta.)

URHONEN. Hyvää yötä — ha ha ha! — En huoli koko asiasta, minä; en ollenkaan. Mutta kuitenkaan en tiedä selvästi, parran-ajo-astianiko taivaalla loistanee, ja pidänkö aurinkoa käsi-varrellani, vai liekö toisin.

(Neitsy Kypäri astuu sisään vasemmalta puolelta.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

Neitsy. Urhonen.

NEITSY (itsekseen). Jaa, hyvin lystiä sekä ihanata yötä tulen viettämään!

URHONEN (itsellensä). Se on hän!

(Hän asetuikse ja rykii.)

NEITSY. Kah! herra Urhonen!

URHONEN (järeällä äänellä). Hyv' iltaa ryökinä.

NEITSY (hämmästyen ja vähän vaiettuansa). Kovin on vari tänä iltana, vaikka jo olemme syyskuussa.

URHONEN. Vari? Todellakin? Onko vari? Niin, niin, eräs tuli ja liekki, joka kuumentaa. Minä puolestan' — huh! siihen olen tottunut ja minä olen ihan kylmä.

NEITSY. Niin, vari ei jokaista yhdellä tavalla kuumenna. Taidamme saada ukkosen ilmaa yöksi.

URHONEN. Se olisi hyvin paha, varsin paha. Säästäköön taivas ukkosen ja nuolet sopivammaksi ajaksi. Vaan jos raju-ilma kohtaisi — niin surkuteltava se leimu olisi, jota sade sammuttaisi! ja eräs hellä sydän voipi luottaa erääsen urholliseen sydämeen, vissisti en voi sanoa, mutta onpa kuitenkin toden mukaista.

NEITSY. Te olette hyvin leikillinen tän' iltana. Paha vaan, etten ymmärrä leikki-puhettanne. Enpä juuri ukkosta pelkää; vaan voisihan ukkosen nuoli sytyttää —

URHONEN. Sytyttää. Hahaha! Minä luulen sen jo sytyttäneen tulen. — Hahaha! Olisi hirmuista, jos ukkosen nuoli kohtaisi erääsen tammeen.

NEITSY (hämmästyneenä, ottaa askelen takaperin). Erääsen tammeen?

URHONEN. Niinpä niin. Vaan eräs henki siitä ei huolikaan. Epätietoista on, huoliiko eräs henki koko tammesta ollenkaan. Ja mitäpä siihen taidetaan. Tänään on se tammi, huomenna koivu, ylihuomenna kataja, ah! jokaisella päivällä on oma vaivansa. (Hän menee monjaita askeleita taaksepäin ja seisahtaa hyvin ylpeänä tahi käskevänä). Mutta ettekö lankee polvillenne minun eteheni. (Hän osoittaa kädellänsä, että neitsyen on lankeeminen polvilleen, he katsovat muutamia hetkiä toisiansa, neitsy hyvin hämmästyneenä, Urhonen odottaen.) Ei vähempi auta.

NEITSY (itsekseen). Hän on juovuksissa (vähän kovempaa.) Hyi! (käännäiksen lähtemään pois oikealle.)

URHONEN. Hyi! teeskentelemistä! Sinun nimesi on Kypäri! (Hän käännäiksen vasemmalle.)

KOLMAS NÄYTÖS.

(Huone neitsy Kypärillä. Ovi perällä ja kummallakin sivulla. On ilta.)

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Neitsy Kypäri. Hilma. (Molemmat istuvat pöydän ääressä. Hilmalla on kirja kädessä.)

NEITSY. No, mihinkä pysähdyimme?

HILMA (lukee). "Samassa avauntui ovi ja Maikki Merillo astui sisään."

NEITSY. Verraton Maikki Merillo!

HILMA. Ei, tätä jo lu'in. Tässä olemme: (lukee) "Vastausta odottamatta, alkoi hän":

NEITSY. Ken?

HILMA. Maikki Merillo.

NEITSY. Ylevä Maikki Merillo!

HILMA (lukee). "Alkoi hän:

"Suolaheinä suolta tuotu, Apilas ja rauta-lehti Aina aivan estelevät Noidan juonet, noidan tuumat, Pyhä Mikko miekkoinensa, Kolumpakin kissoillensa Sinut aina suojelkohon, Talot, tuvat varjelkohon!

"Hän lauloi tämän siunauksen raivokkaalla tavalla, kimakalla, huikealla äänellä, jonka lopetettua hän hyppäsi kolme kertaa ylös, vähältä ettei päälakeen jyrähtänyt. No, jatkoi hän, ylevä herra, tahdotteko nyt antaa minulle viinaryypyn?"

NEITSY. Millä tavoin sinä luet, tyttö! Ilman mitäkään myötätuntoisuutta, tykkänään tunnotta!

HILMA. Niin, täti kulta, kun luen kirjaa viidettä kertaa —

NEITSY. Vai niin, niinkuin ei tuon suuren tuntemattoman teos voisi liikuttaa meitä viisi ja viisikymmentä kertaa!

HILMA. Voipi niinkin olla; mutta lukea ei ole sama kuin pelata kometiaa.

NEITSY. Onpa niinkin. Kun joku haastaa, niin täytyy lukea samaten kuin hän on haastanut. Niin tekevät suuret puhelijat; he matkittavat kaikkia ääniä, ukkojen, naisien, lapsien, myöskin henkien, ja väikkyvät edes takaisin ilmassa, vaikka istuvat hiljaa.

HILMA. Ho, se lienee hyvin rattoisaa!

NEITSY (nousee ylös). Voi sinua tyttö hölmöä! Anna tänne! (Ottaa häneltä kirjan.) Ja kuuntele tarkkaan! (asetaiksen keskelle teateria ja lukee kimakalla äänellä, liikuttaen ruumistansa ja jäseniänsä naurettavalla tavalla:)

Suolaheinä suolta tuotu, Apilas ja rautalehti, Aina aivan estelevät Noidan juonet, noidan tuumat. Pyhä Mikko miekkoinensa, Kolumpakin kissoillensa, Sinut aina suojelkohon, Talot, tuvat varjelkohon!

HILMA. Oivallisesti, täti kulta! Mutta nyt ei täti kuitenkaan voi hypätä ilmaan niin, että pää lakeen koskee, eikä täti viinaakaan taida tahtoa.

NEITSY. Kuinka on mahdollista olla niin typerä, niin yksinkertainen? Tunnoton olento! sinun nimesi pitäisi olla mikä tahansa, vaan ei Hilma; sillä Hilma Roile oli ylpeä tyttö, jolla oli ihanuuden-tunto ja kauneuteen rakkaus.

HILMA. Mutta, täti-kulta, pitäisikö minun sitte, niinkuin Hilma Roile, rakastua merirosvoon ja nostaa kapinaa hallitusta vastaan?

NEITSY. Pidä suusi kiini! Me pienet ihmiset emme tohdi emmekä voi apinoida muinais-ajan jättiläisiä; mutta ihanuutta ja rakkautta he meille tarjoavat. Ja kuinka sinä uskallat, pieni tyttö, antaa sanan rakastua tulla huulillesi? Elä koskaan enää anna minun semmoista kuulla! (Pyssyn pamauksia kuuluu kaukaa.) Mitä kummia? Pyssyn pamauksia kuului kaukaa! Kyllä oli pyssyn pamauksia. (Hilmalle.) Tahi kuinka, etkö sinä kuullut?

HILMA (nousee ylös). Kuulin.

NEITSY. Kuka nyt tähän aikaan voipi ampua?

HILMA. Ehkä nimismiehen kasakat ovat tavanneet sala-kauppioita metsässä, ja nämät nyt tekevät vasta-rintaa.

NEITSY. Se olisi hyvin ihanata.

HILMA. Ja antaisi ainetta kauniisen kertomukseen, jos meillä olisi Walter Scott.

NEITSY. Siitä syntyisi kaunis kertoelma, niinkuin kaikki hänen kirjoittamansa.

HILMA. Kaikki, yksin nimetkin ovat kaunista hänen töissään.

NEITSY. Niin, todella. Eikö hänen nimensä suju hyvin somasti ja viehättävästi, niinkuin esimerkiksi Dunrossness ja Drumsbourloch.

HILMA. Tahi Mucklebakit ja Knockvinnock.

NEITSY. Ah kuin kaunista! Mucklebakit ja Knockvinnock.

HILMA. Mutta totta haastaen, täti-kulta, niin minun korvissani sujuvat Kalevalan urojen nimet kauniimmilta, samaten Kantelettaren laulut. Sukulaisieni luona ollessani luimme siellä paljon suomalaista kirjallisuutta, ja rakasta se olikin, sillä "oma maa mansikka, muu maa mustikka".

NEITSY. Ole nyt jo vaiti. Mikä onni meillä on, että löytyy ulkomaata! Miten hirmuista olisi, jos ympäri maailmata olisi pelkkää Suomenmaata! — Nyt en enempää tahdo lukea, sinä voit mennä huoneesesi (antaa hänelle kirjan). Minä lähden ulos vähän kävelemään (syrjään). Ketuille ja tetrille!

HILMA. Niin myöhään, rakas täti? On niin pimeä ulkona.

NEITSY. Ei ole mitään vaaraa. Hyvää yötä? (tarjoo hänelle kätensä suudeltavaksi. Hilma suutelee sitä ja menee ulos ovesta vasemmalle.) Kohta ajan kieli yhdeksän kertaa suutelee vasken huulia; minun täytyy lähteä noihin viehättäviin häihin.

TOINEN KOHTAUS.

Neitsy. Anni (tulee juosten sisään perä-ovesta).

ANNI. Armollinen ryökinä! — voi meitä poloisia! nyt on meidän viimeinen päivämme! — rosvo tahi murhaaja, mikä hän lienee, on ryntäynyt huoneesen!

NEITSY. Oletko mieltä vailla?

ANNI. Hän ryöpsähti sisään ja tahtoo tavata armollista ryökinää. Voi, voi!

NEITSY. Sinä hönttö! Koska hän minua kysyy, niin ei hän mikään rosvo ole.

ANNI. Hu, hu! kas tuossa hän on!

KOLMAS KOHTAUS.

(Wilho tulee sukkelaan sisään perä-ovesta; häntä eivät tunne, sillä hänellä on rosvo-vaatteet päällänsä, pitkä parta ja väriä kasvoillansa; hänellä on myös sapeli ja lyhyt pyssy.)

WILHO (kovassa mielenliikunnossa). Oletteko te tämän tilan omistaja?

NEITSY. Olen.

WILHO (lankee polvilleen). Auttakaa minua! Suojelkaa minua talossanne!

NEITSY. Ken olette?

WILHO. Onneton, vainottu.

NEITSY (iloisena). Te olette — sala-kauppias.

WILHO. Olen — minä näen jalomielisyyden loistavan kasvoistanne; te ette voi minua pettää — niin, minä olen se, jonka nimititte.

(Anni lyöpi kädet yhteen kummastuen ja lähtee ulos perä-ovesta.)

NEITSY. Nouskaa ylös! Olkaa huoletta! Minun talossani voitte olla turvassa! (Wilho nousee ylös.) Nimenne on Maklo.

WILHO. Kuinka? — te siis tunnette?

NEITSY. Enkö minä tuntisi teidän nimeänne, joka on ylistetty urhotöistä?

(Hilma pilkistää vasemmasta ovesta, jossa hän seisoo ja kuuntelee.)

WILHO. Ei! meidän työmme eivät ole urhotöitä eikä meidän maineemme ole hyvä maine. Ensimäiset eivät vielä ole tehtyinä, jälkimäinen ei ansaittu kunnian kentällä.

NEITSY. Oivallista! Mutta jutelkaa nyt, kuinka metsässä kävi?

WILHO. Kymmenkunta kasakkaa riensi metsässä yht'äkkiä minun ja kahden kumppalini päälle. Kauan aikaa tappelimme me menestyksellä; mutta tulimme viimein eroitetuiksi toisistamme, minä yksinäni jäin kuutta seitsemää vastustamaan. Mutta moisiin tappeluihin olemme tottuneet; kaksi kasakkaa löin minä kuoliaaksi.

NEITSY. Oikein! oikein!

WILHO. Taistellessani toisia vastaan, täytyi minun aina vähitellen peräytyä metsästä ja tulin siten avonaiselle kankaalle. Tässä olisivat hyvästi voineet minut piirittää, ja voittoa en enempää voinut toivoa. Minä pakenin, minua ajettiin takaa; takanani kuulin kasakkain huudot ja ympärilläni luotien vinkumisen — — —

NEITSY. Kauniisti! oivallisesti! Me kuulimme pyssyin pamaukset.

WILHO. Vihdoin viskausin metsikköön kylän takana, tulin teidän puutarha-muurillenne, hyppäsin yli —

NEITSY. Mitä? Muuri, joka on kymmenen kyynärää korkea?

WILHO. Oh! me olemme tottuneet hyppäämään kallioitten ja vuorten laaksojen yli. Kun minä tulin puutarhaan, niin tiesin missä olin, ja päätin antautua teidän huostaanne.

NEITSY. Teitte oikein, ylevä Maklo! Talossani saatte asua huoletta, niin kauan kuin sen pidätte tarpeena. (Kello lyöpi yhdeksän.) Nyt täytyy minun vältteettömästi käydä erästä sairasta katsomassa. Näissä huoneissa ei kukaan teitä häiritse (osoittaa sormellansa oikean-puoleista ovea). Me näemme toisiamme taas.

WILHO. Ottakaa minun sydämellisimmät kiitokseni, jalomielinen suosija!

(Hän suutelee neitsyen kättä, ja menee pois oikeanpuolisesta ovesta.)

NEITSY. Minä menen; jo on aika. Voi kuinka paljon viehättävää nyt ilmaantuu tänä yönä! Täällä Maklo, siellä Gaurila Durak! Vielä ei ole meidän aika niin köyhä kauneudesta ja ihanuudesta, kuin luulin!

(Hän lähtee ulos perä-ovesta.)

NELJÄS KOHTAUS.

HILMA. Jumalalle kiitos, ettei tätini tuntenut häntä! Vähäistä puuttui, etten minäkin pettynyt, vaan minä tunsin hänet äänestänsä. Minä olen kärsinyt hirveän tuskan. Ah! nyt, nyt näen minä kuinka vaarallinen lempi on: kun vaan annamme miehen havaita, yhdellä sanalla taikka vaan silmäyksellä, ettemme ole hänelle kylmäkiskoiset, niin heti on hän valmis kaikkiin hullutuksiin, ja luulee, että lempi suopi hänelle kaikki anteeksi.

(Wilho pilkistää oikeasta ovesta. Hilman nähtyään juoksee hän esiin.)

VIIDES KOHTAUS.

Wilho. Hilma.

WILHO. Oi, armas Hilmaseni!

(Hän lankee polvillensa Hilman eteen, ottaa hänen kätensä ja suutelee sitä.)

HILMA. Pois, pian! nouskaa ylös! Minä en ole teidän armas Hilmasenne. Jos olisin, niin ette olisi syösneet minua tähän julmaan kauhistukseen ja tuottaneet minulle tätä suurta tuskaa.

WILHO. Mitä? oletteko todella suuttunut minuhun (nousee ylös).

HILMA. Pois, pois! Koetelkaa toki tehdä teidän hullu yrityksenne vaarattomaksi siten, että paikalla menette tiehenne!

WILHO. Ei, ainoastaan väkivoimalla minut tästä pois viedään. Mitä meillä on pelkäämistä? Olisitte vaan nähneet kuinka tätinne otti minua vastaan — —

HILMA. Minä olen kaikki nähnyt. Mutta tätini meni vaan vähäisen kävelemään, hän voipi palata takaisin tuokiossa.

WILHO. Eipä voi palatakaan. Hän on lähtenyt metsään mustalais-häitä katsomaan toisella puolen rajaa.

HILMA. Jutteletteko minulle satuja?

WILHO. Se on pelkkä tosi. Tuon asian olen minä niin toimittanut, ja kahteen tuntiin tätinne ei suinkaan tule kotiin.

HILMA. Jumalani! Ihan yksinään — yönaikana — jos joku vahinko tapahtuu hänelle! Kuinka te olette voineet sitä tehdä?

WILHO. Ah, Hilmaseni, elkää minua toruko! Kuinka te sitä voitte tehdä? Kuinka minä kauemmin olisin voinut kärsiä tuskaa, olla niin likellä teitä, ja olla näkemättä teitä, haastamatta teidän kerallanne, sanomatta: minä rakastan teitä!

HILMA. Ah! useasti olen minäkin teitä muistellut. Niin — miksipä sitä salaisin? Niin pian kuin olin yksinäni, en muuta muistellut kuin teitä; kun jonkun kerran sain tilaisuutta olla yksinäni kävelemässä, etsin minä suloisista paikoistani aina jotakin jonka tahdoin näyttää teille ensin, vaikka en luullut koskaan siihen tilaisuutta saavani.

WILHO. Oi, armas Hilmaseni! Te haastatte niin surullisella äänellä; minulla sitä vastoin on nyt enemmän toivoa kuin muulloin milloinkaan.

HILMA. Ja mistä te olette saaneet tämän toivon?

WILHO. Setäni on antanut suostumuksensa meidän liittoomme; ja jos nyt uskaltaisin kääntyä teidän tätiinne — —

HILMA. Ah! mitä se hyödyttäisi? Niin, sen voin jo edeltäpäin sanoa: ei muuta, kuin rukkaset. Viha teidän setänne ja minun tätini välillä — —

WILHO. On pelkkää naurettavaa.

HILMA. Vaan sitä enemmin juurtunut. Teillä ei ole mitään toivomista.'

WILHO. Kuulkaa, armas Hilma! Onni tuottaa rohkeutta. Yritykseni on onnistunut, ja se minua on kehottanut vielä rohkeampaan yritykseen. Voimmeko näkymättä päästä puutarhaan?

HILMA. Voimme kyllä, minun kamarini kautta, pieniä rappusia myöten.

WILHO. Onko teillä puutarhanportissa avain?

HILMA. Se tavallisesti riippuu tädin kamarissa, kirjahyllyn vieressä.

WILHO (näyttää avaimen). Onko se tämä?

HILMA. Se on.

WILHO. No sitte olen arvannut oikein. Tämä avain on antanut minulle ajatuksen tuumihini. Paetkaamme yhdessä!

HILMA. Houreksitteko, vai tahdotteko tällä anomuksella rangaista minua heikkoudestani?

WILHO. Kuulkaa! Minä vien teidät serkkuni luokse; siellä viivytte hänen luonaan, siksi kunnes tätinne on takaisin palannut; silloin tuon teidät taas takaisin tänne.

HILMA. Mitä se meitä hyödyttäisi?

WILHO. Salakauppias, jota tätinne niin varottomasti suojeli, on vienyt teidät pois; minä, vieraista tullen, olen temmannut teidät rosvon käsistä, ja vien teidät takaisin hyvälle tätillenne. Kas! se kuuluu engelskanmaiselta ja viehättäväiseltä, ja sentähden sitä uskotaan! Siten saan tätinne kiitollisuuden ja saan myös tulla teitä tervehtimään. Ja, luottakaa minuhun, sitte minä niin ahkerasti kiitän hänen tapojansa, että hän kohta suostuu toivoihimme.

HILMA. Voipi olla mahdollista — mutta — Ei, en uskalla, minulla ei olo urhollisuutta siihen.

WILHO. Sanokaa, mitä teillä on pelättävää?

HILMA. Yrityksemme on löyhkä ja vielä lisäksi on se valetta.

WILHO. Oi Hilmaseni! elkää olko vastaan minun tuumiani! Ne perustavat onnellisuutemme. Te suostutte, eikö niin? Ja minä vannon, ensin itse muserrun, ennenkuin syöksen teidän kunnianne vähimpäänkään vaaraan!

(Hän viepi Hilman, joka tekee vähän vastusta, huoneesen vasemmalla puolella.)

KUUDES KOHTAUS.

(Metsässä. Kallio oikealla kädellä. Sen vieressä suuri ontelo tammi).

(Kaksi arkangelilaista, jotka kantavat sala-tavaratukkuja. He tulevat oikealta kädeltä).

ENSIMÄINEN. Njut oljimme vihdoin piäsneet perille. Tässä on se ontelo tammi. No, kiettärästi tukut tammeen!

TOINEN. A, jensi meidän pitjää lukea tjukut, jettci barischnikka, joka tulee njäitä hakemaan, sanoisi samote kuht viimen, että juksi tukku on vaijaa.

ENSIMÅINEN. Sjinä olet oikeassa.

(He panevat tukut tammeen.)

TOINEN. A, kuinga paljo tjukkui sinulla on?

ENSIMÄINEN. Sheitsemän.

TOINEN. Ja minulla kahdeksan. Se tekee viisitoista.

ENSIMÄINEN. Se on oikein; sheitsemän ja kahdjeksan tekee viisitoista, sillä kaksi kjertaa sheitsämän on neljätoista, i juksi lisäksi tekee viisitoista. Läkkämä njut pois!

TOINEN. Kuulepa brat, Jumala itse siunaa yrityksemme. Vaikka vallesmannilla on paljo kasakoita, niin emme kuitenkaan tällä kertaa ole tuljeet kiini.

ENSIMÄINEN. Kasakoita, haa! Jos eivät seiso mies miehessä kiini koko rajaa myöten, sekä yöllä että päivällä, elji jos eivät ragenna bolshoi muuria, joga vähimmittäin on 100 kiynärää korkea, niin aina sala-tavaraa kuletamme, ja sitä aika lailla.

(Menevät samalta puolelta, mistä tulivatkin. Sittemmin tulee Urhonen näkyviin vasemmalta puolelta, ja neljä tahi viisi askelta hänen jälestä Tunturi.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Urhonen. Tunturi.

(Urhonen seisahtuu ja kuuntelee, Tunturi seisahtuu myöskin.)

URHONEN. En tiedä oikein — vaan metsään tultuani olen kuulevinani jonkun hiipivän perästäni; vaan jos seisahdun, en kuule mitään. (Hän astuu monjaita askeleita eteenpäin. Tunturi seuraa häntä. Kun hän seisahtuu, tekee Tunturi samalla lailla. Urhonen hyvin tuskallisena:) Nyt on se tässä taas! (Kuuntelee.) Voi minua poloista! minä kuulen sen huokaavan — varmaankin lie peto — Ei, ei ole mitään. Taisi olla oman huokaukseni kaiku — sillä henkeäni välistä ahdistaa. — Ah! nyt vasta tiedän missä pulassa olen. — Parasta lienee kääntyä takaisin. Vaan kääntyä takaisin on yhtä vaarallista, kuin jäädä tänne; todella joku on takanani, ja jos käännyn, niin olenhan heti roiston kurkussa. Voi minua, mikä paatunut huimapää olen!

TUNTURI (kiivaudella). Hyv'iltaa!

URHONEN. Voi, voi! olen kuoleman lapsi!

(Hän tahtoo juosta, mutta Tunturi ottaa hänet kiini.)

TUNTURI. Seisahda!

URHONEN. Jumalan tähden, minä rukoilen, elkää surmatko minua! Minulla ei ole muuta rahaa kuin markan seteli.

TUNTURI. Mies, elä ole narri! ei kukaan sinua tapa.

URHONEN. Todellako? No sepä kristillistä on. Minä luulin teitä rosvo-joukoksi, ja koska sen luulin, niin säikähdyinhän vähäisen: sillä rosvojoukko, näettehän, se on sata — yhtä miestä vastaan; jos vaan kymmenen olisi, niin en huolisi.

TUNTURI. Sen kyllä uskon.

URHONEN (itsekseen). Oh, tätä miestä ei ole pelättävä! (ääneensä) Mutta mitä te minusta tahdotte?

TUNTURI. Te voitte tehdä minulle hyvän työn.

URHONEN. Ei minulla nyt ole aikaa.

TUNTURI. Vaan nyt juuri se pitää tapahtuman. Te odotatte neitsy Juliaa tänne tulevaksi.

URHONEN. Ryökinää, sanokaa, mutta mitä se teitä liikuttaa?

TUNTURI (kiivastuen). Herra! siltäkö kannalta puhutte —

URHONEN. Ah Jumalani! En minä puhu miltäkään kannalta. Minä en puhu ensinkään.

TUNTURI (yhä enemmin kiivastuen). Vielä kerran, odotteletteko Juliaa?

URHONEN. Niinpä niin, armollinen herra.

TUNTURI. Ja mitkä teillä tunnus-sanat ovat?

URHONEN. "Nyt on pöllö lentänyt tiehensä, kuningatar astunut sisään."

TUNTURI. Voi riemua! Ja minä olen aivojani vaivannut, tätä epäilläkseni — —

URHONEN (tuskastuen). Minä surkuttelen sitä.

TUNTURI. Ja nyt näen armottoman totuuden — en enempää voi epäillä! Minun puhdas, uskollinen rakkauteni on petettynä, murrettuna, murhattuna! (Ottaa taas Urhosesta kiini.) Lurjus! sinä, joka minulta olet varastanut elämäni autuuden — —

URHONEN. Armollinen hyvä herraseni! En minä ole mitään varastanut; ryökinä on itse antanut. Hän kirjoitti minulle kirjeen, tunnusti minulle lempensä, heittäysi minun käsihini — —

TUNTURI. Lurjus! Ja tuommoisen heittiön tähden olen minä uhrattu! Ei se voi olla mahdollista!

URHONEN. Ihan mahdotonta!

TUNTURI. Ja kuitenkin se on totta! Hyvä on, että hän on valinnut tämmöisen ryökäleen, onpa se toki lohdutukseksi; tästä nähdään, miten ylenkatsottava hän on.

URHONEN. Hyvin ylenkatsottava!

TUNTURI. Ja te, kelvoton! Ken minun estää teidät ampumasta paikalla, niinkuin susi ammutaan?

URHONEN. Armollinen, kaikkivaltias herra! teenhän minä kaikki mitä käskette: sen kun vaan käskekää! Minä heti juoksen kotihini ja käyn makaamaan, enkä koskaan enää pidä mielessäni tuota hylky-ryökinätä; sillä hirmuistahan tuo on, että minun tähden annetaan rukkaset niin jalomieliselle ja urhoolliselle herralle.

TUNTURI. Odota! Te jäätte tänne, odottelette Julian tuloa, ja koettelette paraalla tavallanne saada hänen ilmoittamaan rakkautensa.

URHONEN. Eipä se vaikeata liene.