Part 7

Heinäkuun yö oli lämmin. Metsäpolun hämärässä tavoitteli Pentti Helenan kättä omaansa.

Helena veti pois kätensä.

— Sinä olet yhtä ylpeä kuin ennenkin — minulle, sanoi Pentti.

Gaabriel-sedän sanat palasivat hänen mieleensä: »menköönpäs joku talonpoika...»

— Lienenköpä minä sinulle ylpeämpi kuin muillekaan. Sinähän sanoit ei kannattavan surra nykyistä naisväkeä.

Pentti katseli Helenan notkahtelevaa täyteläisyyttä, kasvoja, joilla vielä veri hehkui tanssin jäleltä. Silmiä, värähtelevää suuta. Hänen sisässään hyppi ja loiskahteli. Rakkaus, harmi ja viha. Tuossa Helena näytteli koskematonta, mutta salaa oli valmis sellaisen syliin, jonka tiesi luotettavaksi.

— Niin, en ole saanut kokea surua muuta kuin yhden takia, sinun, Helena... Kun sinä työnsit minut pois luotasi, täytyi minun tarttua johonkin. Muuten minusta olisi tullut kokonaan renttu. Mitään ajattelematta otin Linnun vaimokseni ja... seuraukset kyllä tiedät. Menetin kotini ja uskoni kaikkeen hyvään. Kuule, Helena, nämä kärsimysten vuodet olen salaa ajatellut sinua, Helena. Jos silloin olisit ollut vähänkään ystävällisempi minulle, olisin varmasti yrittänyt mielesi mukaan. Jos minä olisin ollut sellainen hyvä tyttö kuin sinä Helena ja joku, josta minä olisin pitänyt, olisi rukoillut minun apuani, hyvyyttäni, hiukkasenkaan lämpimyyttäni, olisin kernaasti sen suonut. Sinä kielsit sen. Helena, minä tahtoisin vieläkin yrittää, jos sinä... tahtoisit sitä ja... olisit oikein hyvä minulle.

Pentti laski kätensä Helenan vyötäisille, mutta tyttö irrottautui siitä varovasti.

— Ei, kuule, Pentti, et sinä saa olla noin hätäinen. Sinä luulet nyt, niinkuin silloinkin, että jonkun, jota haluaa, voi ottaa noin vain, niinkuin tahtoo. Pidänhän minä sinusta vieläkin ja voin ajatella tarkemmin asiata, mutta... sinullahan ei ole nyt kotia.

Pentti puraisi hammasta. Sama kopeus kuin ennenkin. Ja talo taisi olla pääasia. — Mainitsivatkohan siitä kaikki naiset nykyään, ennen kuin lupasivat jollekin miehelle rakkautensa?

— Minä kyllä saan pian kodin, jos sinä tahdot... jos et työnnä noin kylmänä minua pois luotasi.

Helena oli pysähtynyt ja katseli peittämättömällä ihailulla Pentin kasvoja, joilla tummat veret leimusivat.

Pentti läheni, otti tytön syliinsä ja aikoi suudella.

— Laske minut irti, Pentti!

Se kuului kuin vasaran isku.

Pentin sieraimet värähtelivät.

— Enkö... enkö minä sitten saa sinulta... yhtään hellyyttä...

— Et, ennenkuin olet näyttänyt olevasi mies.

Pentin kurkusta karahti hirveä kirous.

Helena näytti nauttivan vaikutuksestaan Penttiin.

— Helena, minä rukoilen vielä kerran... suo minulle vähäinen hetki, muutama hetki, _jos_ kerran välität minusta.

Helena hymyili.

— Sinä kiusaat vain suotta minua ja itseäsi.

— Anna minun kerran suudella huuliasi, Helena. Jos olet kerran koskematon, niinkuin sanot, niin tee se tämän kerran.

— Sinä kerjäät mahdotonta.

Pentti hillitsi raa'an kirouksen, joka oli tulemaisillaan hänen huulilleen.

Jotain täytyi kuitenkin tehdä.

Pentti tarttui nuoreen koivuun ja repäisi sen maasta haavoittaen kätensä.

— Nyt minä tiedän mikä sinä olet, sähisi Pentti. — Tekopyhä, salasyntinen, kurja, kulkijain morsian! Sinua on syleilty ja suudeltu ja sinä olet antautunut maantien kulkijalle...

— Mitä sinä sanot... sammalsi Helena. Jokainen veritippa oli paennut hänen poskiltaan.

— Sitä mitä ihmiset ovat nähneet. Turha sinun on enää näytellä pyhimystä.

Näki hyvin, että Helena oli syyllinen häntä kohdanneisiin syytöksiin. Syyttömään eivät olisi hänen sanansa niin vaikuttaneet.

— Nähneet..? Kuka...? Sinä uskallat puhua minulle tuollatavoin.

— Uskallan, sinä puhdas karitsa... Luuletko, että ihmiset pitävät näkemiään salaisuutena? Minä... rakastin sinua yhä... siitä huolimatta... Enhän minä itsekään ole kovin korkealla, mutta että sinä loistelet olemattomalla... niin... minä en kerjää enää koskaan hyvyyttäsi.

Helena painui maahan nyyhkyttäen. Pentti kääntyi kartanoon, aikoen ottaa hattunsa ja lähteä. Ei, sinne ei hän voinut mennä. Hänen kätensähän olivat veressä. Joku olisi voinut luulla hänen tehneen väkivaltaa, vaikkapa murhan. Helena nyyhkytti tuossa. Säälikö hän vielä häntä? Ehkä hän olisi voinut sääliä, jos tyttö olisi sitä kaivannut... odottanut. Nyt hän nousee ja lähtee. Niin, nosta vain pääsi pystyyn, Lherman ylpeä, tekopyhä tytär.

Pentti harhailee metsiä, joutuu takaisin juhlapaikan läheisyyteen. Jokaisen juhlan yhteyteen kuuluvat metsissä liikkuvat viinanmyyjät. Juodaan julkisesti, tehdään kauppaa teillä ja kujilla. Kansa noudattaa kovennettua lakia, pilaamalla juhlansa ja menettämällä kunniansa. Pentti huutaa myyjän luokseen.

— Onko se puhdasta?

— On varmasti. Helsingistä asti haettua.

— Sen pitää olla yhtä puhdasta kuin Laherman Helenan kunnia.

Pentti nostaa pullon huulilleen ja juo miedontamatonta, suuta ja nielua polttavaa nestettä. —

— Äh... ja yhtä väkevää kuin Helena...

Mies naurahtelee. Pentti taitaa olla jo entisestään päissään. Ja mitä se Laherman tytöstä puhuu. No, siitä on kyllä kuultu kuiskuttelut.

— Jos käyt hakemassa minun hattuni, niin saat kympin vaivoistasi, sanoo Pentti.

Hän ei tahdo mennä sinne missä on Helena. Pois, kylille, mihin vaan. Elämä, hänen elämänsä, ei kannata ajatella sen enempää. Yksi päivä kuluu niinkuin toinenkin ja... voi helvetti, että hän tulikaan tänne ja menetti rauhansa, jonka oli jo melkein onnistunut saamaan!

* * * * *

Ja sitten menee Pentiltä päiviä ja öitä, ettei hän niistä itsekään tiedä. Muutamana päivänä tulee hän Johannan mökille ja näkee tämän surulliset kasvot.

Ei, niitä hän ei voi katsella. Hän lähtee Porraslahteen, Gaabriel-sedän luokse.

Pentti kertoo kaikki Gaabriel-sedälle, joka kaivelee, ojan partaalla istuen, piippuaan. Nämä heidän ojanparras-keskustelunsa tulevat ehken jatkumaan eteenkinpäin. Pentti ei voi luottaa muihin kuin mietiskelevään Gaabrieliin.

— No, se oli hyvä, että puhuit sille suoraa kieltä, mutta mitäs sinun sitten tarvitsi mokomasta niin raivostua ja mennä sitten juomaan. Ja vielä juotuasikin juomaan. Ja sitten kulkemaan pitkin kyliä taas niinkuin ennenkin.

— Se oli siksi, kun... minä ajattelin vielä Helenaa.

— Niin, niin, kyllähän minä sinun tulisen luontosi tiedän. Niin semmoisessa paikassa olisi tehnyt Mikko-setäsikin. Siepannut puukkonsa ja lyönyt sen vaikka kiveen kappaleiksi. Mutta minä sanon, että se on turhaa. Hillittömän raivonsa saa tukehtumaan, jollei muulla niin ivalla, mutta sinä olet niin suorapuinen, ettet osaa sitä käytellä. Jätähän nyt se otus mielestäsi ja ajattele jotakuta toista, jos et voi olla ajattelematta. Onhan näitä kukkasia.

Molemmat miehet naurahtivat. Gaabriel veteli piippuaan ja jatkoi: — Totisesti sinusta ei näy mitään tulevan ennen kuin saat kunnon vaimon. Mutta mistä minä sen nyt otan tässä sinulle. Jos uskoisit, kun sanon, että vielä se semmoinenkin löytyy, niin sinun olisi hyvin helppo olla. Ja sen minä sanon, että työhön sinun on tartuttava. Hetkeäkään et saa laiskotella. Pengo sitä Johannan palstaa. Ostat sitten omaksesi. Eihän sitä Johanna tarvitse kuitenkaan.

— Saisin minä Harvalankin, jos olisi rahoja.

— Älä? Möisikö se sen?

— Kuuluisi myyvän. Taisi sattua samanlainen isäntä kuin minäkin.

— No, ei se aivan samanlainen... on se teettänyt töitä ja tehnyt itse. Kyllähän se rahojen puolesta saataisiin, mutta ensin sinun on opittava tekemään työtä. Ja sitten talo tarvitsee heti emännän.

Gaabriel sai Pentin rauhoittumaan. Johanna oli hyvillään, kun Pentti aloitteli taas töitä.

Pitkää iloa siitä ei ollut. Muutaman päivän perästä Pentti lähti.

Hänen päähänsä johtui käydä tapaamassa Hettaa, joka oli nyt kotikaupungissaan ja sieltä lähettänyt terveisensä Pentille.

Vanha Elia sattui olemaan Johannan mökillä, kun Pentti lähti.

— Joko se taas riivaa lähtemään? Milloinkahan sinäkin poloinen saanet rauhan.

— Jos kävisi katselemassa itselleen emännän ja ottaisi Harvalan, sanoi Pentti.

— Ei siitä mitään tule. Äläkä vain anna enää semmoisten lintujen sokaista itseäsi.

— En, isä, sanoi Pentti vakavana. — Jos kerran vielä vaimon otan, täytyy sen olla itseäni parempi.

— Tuossa muistan uneni. Sinulla oli Harvalan ison aitan avain kädessäsi. Ja sitten sinä talutit semmoista liinakko-hevosta. Se oli oikein hyvä hevonen. Sen unen pitäisi tietää hyvää.

Pentti ihmetteli, ettei Elia-ukko mutissut hänen lähdöstään. Ja Harvalan aitan avaimen se on nähnyt minulla unissaan. Jospa vielä saisikin takaisin vanhan kotinsa.

Pentti harhailee oudossa kaupungissa, tapaamatta Hettaa. Vieraassa paikassa tuntee hän vielä enemmän kuin ennen elämänsä tyhjyyden ja yksinäisyyden.

Mitä hän oikeastaan lähti täältä hakemaan?

Ei mitään. Ehkäpä suuri Järjestäjä tahtoi hänen vielä tekemään tämän matkan, että hän voisi nähdä ja tuntea, mihin oikein oli kuuluva: maahan ja kotiseutuun.

Kotiseutuaan ei kukaan hylkää saamatta siitä rangaistusta.

Täällä hän näki ja tunsi entistä syvemmin kaupunkien tyhjyyden ja yksinäisyyden. Ihmiset kulkevat kuin varjot. Pian kai he nääntyvät omaan tyhjyyteensä. Heillä on jokaisella sairasta verta suonissaan, yhdellä enemmän, toisella vähemmän. Sitä on vähin joka paikassa. Mikä parantaa ihmiskunnan sairaan veren?

Pentti joutuu upottaville teille, ja aamulla tuntuu niinkuin ei voisi mitenkäään alkaa sitä päivää.

Se on sunnuntai ja kellojen ääni kantautuu hänen korviinsa.

Pentti kuuntelee kellojen sointia hartaana, niinkuin odottaisi siitä jotain apua itselleen. Kuinka kauan siitä lieneekään, kun hän on kellojen äänelle avannut korvansa.

Ulos tultuaan hukkuu Pentti syyskesän sunnuntai-aamun kirkkauteen. Kaste kimaltelee vielä puiden oksilla ja muurien varjopaikoilla.

Kaupunki on hiljainen. Niinkuin siitä yhtäkkiä olisi tullut kuolleitten kaupunki.

Pentti kävelee puistikkoon, jonka keskeltä kohoaa kirkontorni rauhallisena korkeuteen.

Kirkosta kuuluu urkujen humina, virren veisuuta. Pentti pysähtyy ja antaa urkujen sävelten valua pisaroittain kipeytyneeseen sieluunsa. Lapsuusajan muistot saavat siellä vähitellen jalansijaa, ja hän muistaa vuosikymmeniä sitten istuneensa äitinsä vieressä kirkossa ja hartaudella kuunnelleensa urkujen ääntä. Se ääni liikutti hänen lapsen sieluaan, ja kirkkaat pisarat ilmestyivät silmänurkkiin, josta äidin täytyi ne pyyhkäistä pois nenäliinallaan. Siinä ajassa on jotain kirkkaan kaunista, mutta sitten peittyy kaikki hämärään.

Hän on saattanut pilkata vanhojen ihmisten hartautta, kirkkoa, kaikkea, joka on tuntunut hänestä ahtaalta. Hän on saattanut pilkata jumalaakin, eikä ole moniin vuosiin lausunut hänen nimeään ajatuksissaankaan.

Miten hän on saattanut niin tehdä? Tuolla palvoivat jumalaansa hartaudella nekin, jotka eivät sitä jokapäiväisissä askareissaan muistaneet ja jotka saattoivat joskus ja hyvinkin usein hairahtua säännölliseltä radaltaan, kahmaista elämäniloista vankoin mitoin. Joskus tuli heille kuitenkin tarve avata sielunsa Korkeimmalle, antaa virren sävelten laskeutua sen ylle kuin siunaavan kasteen.

Ja tätä tällaista hän oli saattanut pilkata.

Pentti istuu penkillä pää käsiin vaipuneena. Syvältä jostain pyrkii esille nyyhkytys. Hän on yksin elämänsä ja kohtalonsa kanssa, kuin kuivettunut ruoho erämaassa. Hyvyyttä ja uhrautuvaisuutta hän etsii, voidakseen pystyttää särkyneen elämänsä sirpaleet. Pohjaa ja pelastusta hän etsii, mutta ei löydä.

Pentti paljastaa päänsä ja antaa sen hiljaisen sävelmeren laskeutua ylleen ja keinuttaa väsynyttä olemustaan.

IX.

Juna on lähdössä erään kaupungin asemalla ja Pentti kiirehtii toisten mukana, etsiäkseen tilaa vaunuista. Tungeksitaan, kolistellaan matkalaukkuja ja koetetaan valloittaa mukavia paikkoja kohteliaisuuksista välittämättä. Junavaunussa kulkeminen ei ole kovin mukavaa, vaikka onnistuu saamaan hyvän paikankin. Kukapa joutaa siinä muistamaan muuta kuin omaa mukavuuttaan.

— Tässä on paikka, sanoo joku Pentille, joka koettaa tungoksessa keksiä jotain nurkkaa itselleen. — Vieläpä nurkkapaikka ja repullennekin on tuolla hyllyllä hyvää tilaa.

Pentti aikoo ottaa paikan, mutta meneekin seuraavaan vaunuun. Siellä hän jo istuutuu, laskien laukkunsa hyllylle, mutta epämieluisat kasvot hänen ympärillään pakoittavat vielä kokeilemaan seuraavaa vaunua.

Siellä on penkki vapaana, ja Pentin sitä silmättyä sanoo vastapäätä istuva nuori nainen:

— Siinä on kokonainen penkki vapaana. Minä voin kyllä ottaa siitä pois toverini tavarat.

Pentti kiittää ja istuutuu. Silmäluomet tahtovat painua väsymyksestä kiinni. Suurin osa vaunussa olijoista on hilpeätä väkeä, puhutaan ja nauretaan, ja Pentti miettii, miten muutamat ihmiset jaksavat pysyä aina virkeällä tuulella. Heillä on varmasti kaikki oikein, hyvä terveys, työ on helppoa ja elämän turhat kysymykset eivät heitä vaivaa.

Pentti on vaipunut mietiskelyyn ja herää, kun vaunu nytkähtää liikkeelle ja häntä vastapäätä istuvan tyttösen matkatoveri, häntä vanhempi neitonen, istuu paikoilleen, puhuen ja nauraen jotain toverilleen.

Pentti katselee uteliaana mukavata asentoa etsivää nuorta naista. Ensi silmäykseltä on nainen kiinnittänyt kokonaan hänen huomionsa. Nainen oli ehkä kolmenkymmenen, mutta saattoi olla nuorempikin. Säännölliset kasvot, suu, joka ei näyttänyt olevan joka hetki valmis suutelemaan ja suudeltavaksi — niinkuin muutamilla — ja vaaleaverikön elämän voimaa säteilevät silmät. Täyteläistä vartaloa verhosi musta matkahame ja avokaulainen pusero.

Joku paremman virkamiesperheen vanhin tytär, mietti Pentti ja katseli tytön auringossa ruskettuneita kasvoja.

Hänessä oli jotain merkillisesti puoleensa vetävää. Nuoren naisen ulkonainen kauneus viehättää silmää; siihen yhtynyt sisäinen rikkaus kiinnittää mieltä. Pentti tuli tehneeksi kanssamatkustajalleen joutavalta ja tungettelevalta tuntuvan kysymyksen, minne oli matka, ja sai hämmästyksekseen kuulla, että nuori nainen oli matkalla Porraslahteen, Gaabriel-sedän luokse kesän loppua viettämään.

— Olette siis tuttava porraslahtelaisille? kysyi Pentti, mainitsematta, että oli talonväen sukulainen.

— Kaukaista sukua emännälle.

— Minäkin olen sieltäpäin, meillä onkin niinmuodoin sama matka ja voin auttaa teitä muuttamaan matkatavaroita laivaan.

— Minulla ei ole mitään matkatavaroita, nauroi tyttö. Nehän ovat vain vastuksina kesämatkoilla.

— Mutta tavallisestihan naiset kuljettavat suuria laatikoita ja koreja matkoillaan.

— Minä en ole muutenkaan niin muodinmukainen.

Tuttavallinen keskustelu virisi pian, ja Pentistä tuntui niinkuin nainen olisi ollut tuttava ja hyvä ystävä jo vuosikausia, niin, melkeinpä hänen jo pitkältä tuntuvan ikänsä.

Mistä johtuikaan, että muutamat ihmiset ensikertaa tavatessaan tunsivat syvää yhteen kuuluvaisuutta, kun toiset taas eivät voineet lähentyä milloinkaan.

Pentti meni ulos ja nojasi kaiteeseen. Olipa hänen verensä liikkeessä. Sillä oli ihan sama vauhti kuin syysyössä kiitävällä junalla. Mikä oli nainen ja miksi se häntä niin perinpohjin liikutti. Ja matkalla Porraslahteen. Siellä oli kaikkien käymäpaikka, hyvien ja huonojen. Tämä oli varmasti hyvä, hän näki sen, tunsi jokaisella solullaan. Jospa tämä nyt olisikin se oikea, jota hän on kaivannut ja etsinyt. Hänen täytyi lähteä tälle matkalle, tavatakseen hänet. Kuka hän oli ja mistä? Miksi hän viivytteli eikä ottanut selvää hänen nimestään. Hän jo oli aikonut esitellä, mutta kömpelönä kuin ainakin maalainen sen jättänyt.

Eikö tämä kuitenkin kaikitenkin ollut turhaa kuvittelua. Tuskin tyttö haluaa edes lähempää tuttavuuttakaan milloinkaan. Ja mistä tiedät, että hän on sairaan mielesi kuvittelema hyvä nainen? Hyvähän Helenakin oli, kunnes muutamana päivänä selveni, että hän on vielä muita huonompi. Eivätkö tuolla taivaalla loistaneet jo syksyn tähdet? Pian on talvi. Sinun kesäsi on ijäksi mennyt, eikä tule takaisin.

Pentti meni takaisin vaunuun. Mitä, eivätkö hänen matkatoverinsa maininneet jotain Hetta Heinosta?

— Missä hän nykyään on? kysyy Pentti.

— Tunnetteko hänet? kysyy tuntematon hymyillen.

— Kyllä, sanoo Pentti ääni vavahtaen. Hän saa tietää, että Hetalla on hyvin nykyään.

— Missä hän tätä ennen on ollut?

— Eräällä liikemiehellä, jollain Pentti Harvalalla, Helsingissä. Nuoren naisen kasvoilla häivähtää jälleen hymy.

Pentti ei uskaltanut nostaa katsettaan. Se pysyi hetken aikaa neitosen pyöreässä polvessa, joka oli heitetty toisen yli, sirossa kengässä, joka verhosi pientä jalkaa.

Mitähän tyttö on puhunut hänestä? Ja eiköhän tämä sinun hyvä naisesi ole Hettan mainitsema Elina Malm? Mitä peliä kohtalo oikein pitikään hänen kanssaan. Tyttö saa kokonaan hänet lumoihinsa, ei siten kuin Lintu, mutta kokonaan toisin. Tämä tuntee Hettan ja tulee Porraslahteen. Mitä hänen pitää tehdä, sanoako että on tuo myttyyn mennyt Pentti Harvala ja kysyä mitä tyttö on oikein hänestä juorunnut. No, olisipa siinäkin järkeä, tehdä sillä tavoin.

Pentiltä kysytään, onko hän Porraslahden naapurista. Tyttö ei ole nähtävästi selvillä, onko hän talonpoika vai herrasmies. Hänen vaatteensa eivät ole talonpojan, ja näillä käsillä ei ole tehty pitkään aikaan työtä. Tyttö katselee häntä tutkivasti ja yht'äkkiä hän tulee hyvin iloiseksi, käsittämättömästä syystä. Tulee asema ja neitoset aikovat kahville. Kysytään, eikö hänkin tule. Hän kyllä tulee mielellään, ja kun palataan, ojentaa hän kätensä tytölle, auttaakseen hänet portaista ylös. Tyttö kiittää ja samalla hänen silmissään on säteilevän lämmintä, ja hän saa sen kokonaan.

Tytön toveri menee vaunuun ja tämän toisen huulilla on salaperäinen hymy. He jäävät kahden vaununsillalle ja tyttö katselee tähtiä.

—- Matkustatteko te usein? kysyy tyttö.

Hän kyllä matkustelee paljon. On ollut vuosia, että vain harvoin on käynyt kotonaan. Hän on etsijä, joka ei löydä mitään. Hän on nyt viimeksi, kuin hukkuva, katsellut oljenkortta... hän on melkein hukkumaisillaan. Tietääkö neiti, miltä tuntuu kun pitää kuolla elävänä, kun näkee että tulee ikuinen syksy, eikä kesää ole ollut, eikä tulekaan? Kun tahtoo ponnistaa kuivalle eikä pääse ja kun pohja pettää joka hetki.

Nainen painoi päänsä alas. Hämärässä oli vaikea nähdä, mitä hän ajatteli, värähtikö hänen kasvonsa, ja mitä hän pyyhkäsi nenäliinalla silmäkulmastaan.

— Hetta Heino on kertonut minulle eräästä samanlaisesta kulkijasta.

Mitä hän on kertonut? sykähtää Pentissä. Hän on varmaankin kertonut hänen kärsimyksistään, Linnusta ja lapsesta, jota hän odotti, mutta ei saanut. Ja tuo tuossa on Elina Malm. Onko hän? Kuka muukaan tietäisi Hetta Heinosta, siitä kultaisesta tytöstä, ja kenellepä muille tyttö olisi hänestä kertonut.

— Lieneekö Hetta Heino... niin... kenestä hän lienee kertonut.

— Samasta Pentti Harvalasta, jonka konttoria hän oli hoitamassa.

Eikö nyt tytön ääni selvästi värähtänyt. Pimeässäkin näki Pentti tytön silmissä jotain sanomattoman hellää ja lämmintä, kun hän käänsi kasvonsa Penttiin.

— Hetta Heino on tietänyt vain osan sen kulkijan kärsimyksistä, sanoi Pentti tukahtuneella äänellä.

— Ja mitä _te_ sitten oikein etsitte? kysyy tyttö ja vaunun nytkähtäessä joutuu aivan hänen lähelleen. Pentti saattoi tuntea hienon orvokin lemun hänen vaatteistaan.

— Etsin auttajaa... sellaista, jota voisi kunnioittaa ja... niin, minä olen kuvitellut sellaisen löytäväni, rakastanut häntä synkkinä päivinäni, unettomina öinäni. Miten minä häntä palvoisinkaan... mutta minä olen narri, kun tällaista puhun.

Saattoi pimeässäkin nähdä, miten Pentin kasvot hehkuivat.

— Hettakin kertoi eräästä tytöstä... jatkoi hän. — Elina Malm oli hänen nimensä... minä olen ajatellut häntä... hassuna ja mielettömänä ojennellut raskaina hetkinäni käsiäni häntä kohden. Ivannut itseäni, että saatan niin tehdä, mutta minun on pitänyt. Hm, minä lähetin terveiseni tuolle tytölle. Mitä hän lienee ajatellut.

— Kyllä hän on saanut teidän terveisenne ja... ajatellut teitä paljonkin ja...

Tytön ääni katkesi hetkeksi.

— ... ja minä luulen, että se tyttö tahtoisi auttaa teitä, ja hän myöskin varmasti voisi.

— Mutta eihän hän tunne minua?

— Kyllä. Hetta Heino on teidät niin hyvin kuvannut hänelle ja minäkin uskon nyt, ettei hän ole kuvannut teitä väärin.

— Ettekö tahtoisi viedä hänelle vielä terveiseni?

— Kyllä. Vaikka, voisitte kai senkin uskoa, että viejäkin saattaisi olla hyvin mielellään terveisten vastaanottaja? Tyttö katsahti häneen ja hymyili.

Pentin suonet seisahtuivat, lyödäkseen jälleen sitä kovemmin.

— Ja jos tuon tytön joskus tapaisitte? jatkaa tyttö ääni värähtäen.

— Niin rakastaisin häntä niinkuin nyt jo rakastan.... niinkuin ei yksikään toinen voisi rakastaa. Minä ottaisin jälleen kotitaloni ja... uskoisin jälleen elämään.

Nainen nojasi vaunun seinään ja katseli häntä. Tähdet värisivät syyskylmällä taivaalla. Kaksi ihmislasta värisi oudon ja ihmeellisen onnensa ovella, epäröiden, astuako sisään vai jäädäkö odottamaan.

— Ja mitä tuo tyttö...? Voisiko hän rakastaa minua?

Pentti lähensi kasvonsa lähelle toisen kasvoja.

— Kyllä... hän voisi... sanoo tyttö ja antaa päänsä painua. Hänen olisi tehnyt mieli sivellä Pentin otsalta pois kärsimysten uurteet, upottaa sormensa noihin pörröisiin hiuksiin, suudella... mutta eihän hän näin voinut.

Tyttö pujahtaa vaunuun ja Pentti jää huojahtelevalle vaunun sillalle. Hän olisi tahtonut sillä hetkellä polvistua siihen tähtien alle ja lausua hartaan kiitoksensa suurelle Tuntemattomalle, joka on johtanut näin. »Kyllä sinä vielä löydät sen oikean», oli Gaabriel-setä sanonut ja saanut hänen horjuvan toiveensa hetkeksi virkoamaan. Tuo tyttö oli hänkin ehken etsinyt ja hapuillut ja kuullessaan ystävättärensä kertomusta miehestä, joka ponnisteli päästäkseen eroon verensä kiroista uneksien auttajasta, alkanut ajatella tätä kärsivää, sairasta vaeltajaa ja sydämensä hyvyydellä kiintynyt häneen tuntemattomana. Hän oli ennen kuullut toveriensa kertovan juttuja tällaisista sattumista ja hymähtänyt niille, pitäen niitä naurettavina, hentomielisten päähänpistoina. Nyt oli hänen, epäilijän, uskottava sattuman lakia, sellaista, jonka joka Tuntematon määräsi ja oli ehken noihin väräjäviin, ikuisiin tähtiin kirjoitettuna.

Juna pysähtyi asemalle, johon heidän oli jäätävä. Se olisi voinut jyristä halki yön, pysähtymättä ja hän tässä olisi voinut olla ajatuksineen, väkevine tuntemuksineen. Elina Malm on tuolla vaunussa, hän lähtee myöskin laivaan, joka vie Porrasveden yli, tytön Porraslahteen, hänet kotiin. Taas kerrankin kotiin, Harvalaan, sillä siksi se on nyt hänelle pian tuleva. Miksi hän ei voinut sanoa tuolle tytölle kuka hän on, saada hänet heti. Tytön huuliltahan kuului selvä tunnustus: Kyllä hän voisi, mutta hän vielä pakeni. No, se hänen täytyi tehdä. Hän tekee sen ehkä vielä montakin kertaa, mutta kuitenkin hänen tunnustuksensa sanoi: voit odottaa. Niin, hän kyllä tekee sen, vaikka vuosien perästä, kunhan tietää, että on joku hyvä ja säälivä sielu, joka häntä ajattelee, rakastaa.

Mitä hän tässä vielä... Elina Malm on jo asemasillalla ja sanoo hänelle:

— Siellähän te olette vielä ja minä etsin teitä... ettekö aio tullakaan asemalle. Hyvänen aika, juna lähtee aivan heti.

Hänpä todellakin on muistamaton ja antaa neiti Malmin astua auttamatta junasta. Nyt viheltää jo veturi, mutta hän saa kyllä pian hattunsa ja matkalaukkunsa.

Pentti hyppää alas liikkeellä olevasta vaunusta ja näkee aseman hämärässä valossa, että Elina Malm on hätääntynyt hänen tähtensä.

— Antakaa korinne minulle ja sekin toinen kantamus. Minä kyllä voin hyvin viedä nämä kaikki laivaan.

— Korin saatte, mutta mitä te ajattelitte, kun olitte vähällä jäädä junaan.

Elina Malmin nauru on helähtävän kirkasta ja vilpitöntä. Sellainen nauru keventää väsyneen ihmisen mieltä ja saa pilviselläkin päivän paistamaan.