Part 6
Pentti vetää kädellään otsaansa, niinkuin muisteleisi jotain. Missä hän oikein on. Tämähän on vieras paikka ja tuo nainen tuossa...? Onko se hänen vaimonsa? Täällä hänen luonansa oli joku, joka ei ole raaka, sivistymätön talonpoika. Hänen vaimonsa luona. No, sehän on uudenaikaista. Mihin hän on antanut viedä itsensä. Hänellä oli koti, mutta se on nyt menetetty. Hän ei jaksanut sitä pitää, kun työnteko oli vaikeaa. Harvalan Elian pojalla ei ollut itseluottamusta. Hän ojenteli käsiään yhtäälle ja toisaalle, saadakseen apua, mutta kukaan ei auttanut. Helena hylkäsi hänet, kun hän ei tahtonut yrittää. Miksi hän ei puhunut Gaabriel-sedälle. Setä olisi ehken auttanut. Hänkin tuomitsi. Kaikki tuomitsevat, jotka eivät katso syvemmälle. Hyvän naisen kanssa on elämän jokainen päivä kuin sunnuntai, sanoo Gaabriel-setä. Hän olisi tahtonut sellaisen, mutta Helena ei tahtonut. Sitten tuli Lintu ja lumosi hänet. Suuressa kaipuussaan hän syleili ja suuteli. Lintu juovutti. Hän on ollut näin kauan juopunut ja nyt Lintu ei enää välitä. Toinen tulee hänen tilalleen, saa kaikki, mitä hänellä on ollut. On jo saanut...
Pentti repäisee takkinsa auki niin että napit sinkoilevat. Lintu pelästyy.
— Mitä sinä... sinähän olet ihan hirveä... minä menen soittamaan papalle. Sinä olet varmaankin juonut?
‒ Niin, minä olen juonut ja juopunut... noista sinun suloistasi. Kuinka kauan siitä onkaan, kun minä ensi kerran humalluin? Sinähän muistat sen... Kankaanpään kamarissa. Nyt minä alan herätä, mutta se on niin tuskallista. Minulla piti olla jo pohja jalkojeni alla, luulin tehneeni oikean tilinpäätöksen. Minun olisi ehkä pitänyt pysyä siellä, missä olin, tähtien alla.
— Älä teeskentele... kyllä minä sinut tiedän. Sinä olet raaka, kun säikytät turvatonta naista. Nyt minä tosiaankin menen soittamaan papalle.
— Kuulehan Lintu, en ole niin raaka, kuin sinä luulet, vaikka olen talonpoika, Harvalan Elian poika. Raa'assa talonpojassakin on hienoa, karkean kuoren alla, mutta sinä et sitä löydä. Et osaa etsiä. Täytyy olla vertainen, samaan säätyyn kuuluva.. Ei sinun tarvitse soittaa, minä menen nyt.
Pentti horjuu ovelle.
— Mene vain, naisesi luokse.
— Ei sinne näin voi mennä. Sinne on pitkä matka. Hyvien naisten luokse on aina pitkä matka. Sinne eivät heikot jaksa. Joilla on sairas veri, uupuvat välille.
Pentti pääsee kadulle. Tirehtööri on lähtenyt tuota pikaa ja tulee häntä vastaan.
— Pentti, mitä sinä nyt? Linda soitti ja pyysi minun tulemaan hätään. Sinä olet juonut. Ei sitä niin sovi naisten kanssa. Tule, mennään konttoriisi.
Tirehtööri pysäytti ajurin ja veti Pentin siihen.
— Kyllä minä pääsen yksinkin. Anna nyt minun olla rauhassa.
— Onko sulia avaimet?
— On, on.
— Minä käyn Lindan luona.
— Ei hänellä ole mitään hätää. Hyvää yötä, setä.
* * * * *
Mitä hän oikein hourailee täällä, vieraassa kaupungissa? Hänen tuomionsahan en Lintu kyllin selvästi sanonut. Hän ei usein enää tavannut Lintua, joka kävi vieraissa, juhlissa. Nenòn hääri hänen ympärillään ja sukulaiset olivat hänestä ylpeitä.
— Minä en ymmärrä, mitä varten naiset ovat niin merkillisiä ja kiusanhaluisia, sanoo tirehtööri Pentille. — Linda aikoo sinusta erota ja mennä lähetystöneuvokselle. Miksei hän tee heti selvyyttä sinun kanssasi.
— Niin, niin. Hänhän kantaa vielä minun lastani, sanoo Pentti.
Tirehtööri hämmentyy, saa asiaa kaupungille.
* * * * *
Hettan kanssa yhdessä selvittävät he konttorin, puhdistavat sen ja jättävät toiselle.
— Se talosilla olo on nyt leikitty, naurahtaa Pentti. — Voidaan mennä jonnekin kahville tahi päivälliselle.
Illalla istuvat he mäellä ja kaupungin humu soi hiljaisena kaikuna heidän alapuolellaan. Heidän yllään loistavat ikuiset tähdet. Hetta nojaa päätään Pentin rintaa vasten. He istuvat siinä kuin sisar ja veli. Mikään muu tunne kuin ystävyys ei heitä kiinnittänyt toisiinsa.
— Me olemme sitten tavallaan kumpikin orpoja, sanoo Hetta.
— Niin, ainakin elämän orpoja. Voitko kuvitella, miltä tuntuu, kun on kuin lastu aaltojen heiteltävänä?
— Kyllä tavallani. Minunkin elämäni on sellaista paikasta paikkaan lentämistä. Kun on leivästä kysymys, täytyy lentää. Leivän eteen täytyy tehdä, mitä vaaditaan. Luulin ensin sinuakin, Pentti, sellaiseksi kuin muutkin ovat.
— Sellainen minä olen ollutkin, en yhtään parempi, mutta viimeaikoina minä olen kyllästynyt kaikkeen elämässä. Minä tahtoisin kotiin, mutta en pääse. Minä olen kuvitellut hyvästä naisesta, mutta tuskinpa sellaista onkaan, joka ei samalla olisi itsekäs ja ylpeä. Voitko kuvitella, miltä tuntuu, kun rakastaa jotain ja tulee hyljätyksi ja sitten vain ulkonaisen puolen viehättämänä ottaa toisen ja huomaa sen alhaiseksi olioksi, nautinnonhimoiseksi, joka pettää. Pettää joka askelella?
— Kyllä minä sinun kohtalosi käsitän.
Hetta silittää Pentin kättä, puristaa sitä. Jos ketään, niin voisi hän Penttiä rakastaa. Alutta Penttihän ei kysy hänen rakkauttaan. On vain kuin veli, hyvä toveri.
— Pitäisitkö sinä minusta, Hetta? kysyy Pentti pitkän vaitiolon jälkeen.
— Kyllä. Minä rakastaisin sinua.
— Niin, niin. Hyvä tyttöhän sinä olet. Mutta minulle ei pieni rakkaus riitä. Luuletko, Hetta, onko olemassa sellaisia hyviä, jaloja naisia, jotka rakastavat miestä kaikkine vikoineen ja puutteineen, tahtoen auttaa häntä?
— Kyllä minä uskon olevan.
— Minäkin joskus uskon, mutta en aina.
— Minä tunnenkin yhden sellaisen, minun kotipuolessani.
Hettan ja hänen hiljainen keskustelu oli kuin hyväilevää musiikkia heidän kummankin kipeytyneille hermoille. Tyttö oli joutunut alistumaan ties kuinka monen vaatimuksiin, mutta Pentin kohtelu oli tuonut hänessä kokonaan toisen puolen esille. He voivat erota hyvinä ystävinä.
Pentti nousi ja auttoi Hettan ylös.
— Kuule, mikä sen sinun hyvän naisesi nimi on? Minä en tahdo tietää, missä hän asuu, mitä hän tekee, en muuta kuin nimen vain.
— Elina Malm.
— Vie terveiset hänelle minulta.
Kyynelsilmin sanoi Hetta hyvästit Pentille.
* * * * *
Kevät tuli niin yhtäkkiä, ettei sitä kunnolla ehditty huomatakaan. Puut olivat jo lehdessä, kun Pentti sen huomasi. Täällähän ei kuullut korpirastaan visertelyä, joka oli ensimäinen oikea kevään merkki. Kaipa hän oli jotain sellaista kuullutkin iltakävelyillään, mutta ajatuksiltaan ei sitä huomannut.
Selvemmin tunsi hän kevään tulon voittamattomassa kaipauksessa kotipuoleen, Harvalan hakametsään ja lehtoihin, joissa nyt nuoret koivut olivat hiirenkorvalla. Ainoastaan siellä oli hänen keväänsä ja siellä sen voi tuntea oikealla tavalla.
Lintu oli viety sairaalaan ja odotettiin hänen toipumistaan päivästä päivään. Tuskallisinta oli odotus Pentille, joka olisi tahtonut päästä johonkin selvyyteen Linnun suhteen. Lintu oli sanonut vaativansa avioeroa, sanonut sen mammalleen, mutta mennyt sairaalaan ja hän sai nyt odottaa ratkaisua.
Se tulikin muutamana päivänä, kun Pentti istui asunnossaan mietiskelyyn vajonneena.
Oliko siellä Pentti? Hyvä, että oli. Sai kuulla ikävän uutisen, mutta ei pitänyt kovin pahastua. Linda on kuollut tänä aamuna. Tämä on heille nyt kovin raskasta. Penttihän siitä ei tietysti välitä.
Pentti laski kuulotorven kädestään ja istui entiselle paikalleen.
Lintu raukka.
Eihän hänkään voinut olla toisenlainen kuin oli. Ehkäpä hänkin sai kärsiä vanhempiensa takia. Elämä hänelle oli kallis, mutta hän ei tahtonut jatkaa elämää ja menetti myöskin omansa.
Lintu raukka. Hän oli kuitenkin ainakin kerran rakastanut häntäkin, hyljättyä ja halveksittua Harvalan poikaa.
Pentti toi haudalle kimpun valkoisia ruusuja, olisi tahtonut peittää niillä koko haudan, kuin luodakseen umpeen entisyyden.
VII.
Niin, mitä hän nyt sitten oikein aikoo, hän, Pentti Harvala, liikemies, suottaherra, niinkuin hänen kotiseudullaan sanotaan tällaisista herroista kuin hänkin nyt on. Niin, mitä herra nyt oikein aikoo? Tämä hienous ei enää vetele. Samettipäällyksiset huonekalut, tomuiset ruokasalin pöydät ja kaapit on myyty ja rahoilla maksettu Linnun velkoja. Muutama kolikko on jäänyt, ja niillä ei kauan eletä. Mitä teet? Sahaatko halkoja, rupeatko leipurin rengiksi, kadunlakaisijaksi tahi vanhojen vaatteiden kauppiaaksi. Niitähän on sellaisia, kaikenlaisia tyhjäntoimittajia, joita sairas yhteiskunta tarvitsee ja elättää. Mies voi myydä talonsa ja asettua johonkin suurkaupungin kadun kulmaan ja myydä vaikka sanomalehtiä, ja hän elää hyvin. Jalat eivät sotkeudu saveen ja ohi virtailee silmiä hivelevä, kirjava joukko. Tokihan tyhjällä on helpompi elää kuin työnteolla.
Ihmiset tulevat etsimään onneaan kaupungin kaduilta. Joka ilta toimitetaan kuumeinen joukkoetsintä. Löysikö kukaan? Joku luuli löytäneensä, mutta se olikin unikuva, harhanäky, ja ajojahti jatkuu loppumattomana. Kukapa joutaa siinä kiireessä ajattelemaan, että onni voisi löytyä sieltä, missä raikkaat tuulet puhaltavat ja maa odottaa viljelijäänsä.
Pentti kokoaa viimeiset omaisuutensa rippeet ja jättää kuumeisen kaupungin. Pirtutirehtööri tapaa hänet asemalla, junaan astumassa.
— Mitä? Menetkö maalle? Poisko kokonaan? No, et käynyt jäähyväisillä.
— Mitäpä niistä tyhjistä sanoista. Jääkää vain hyvästi kaikki, pirtutrokarit ja kaikki kamasaksat. ₍
— Hah, hah, sinä olet leikkisä... Toivottavasti tulet takaisin syksyllä?
— En kuuna päivänä. Jos vain siellä maalla riittää vaikka ojankaivua tahi halonsahausta. Kiitos vaan kaikesta! Minä sain kyllä tarpeekseni.
* * * * *
Korpirastaalla on se oikea tuttu äänensä Harvalan metsissä. Pentin täytyy vähänväliä pysähtyä kuuntelemaan sitä ja vetämään henkeensä kevätyön raikasta tuoksua. Jokainen kivi ja polunkäänne on tuttava ja tuntuu ystävällisesti tervehtivän. Multa tuoksuu kylän pelloilla. Onnelliset ihmiset, jotka rakastavat maataan ja pysyvät synnyinjuurillaan kiinni ja joilla ei ole sairaan veren kaipuuta suonissaan. Nämä onnelliset ihmiset nukkuvat nyt, herätäkseen aamulla kasteisille pihamailleen, niityilleen ja pelloilleen.
Pentti pysähtyy Harvalan tiehaarassa. Vanha koti kutsui, veti vetämällä luokseen. Syrjäpolku veisi suoraan Johannan mökille ja sitä taivaltaen voisi rauhallisena sivuuttaa Harvalan.
Teki kuitenkin mieli nähdä minkälaista siellä oli. Pentti istui kivelle ja huokasi.
Tässä hän istuu kuin pahantekijä, joka pakoilee syytöstä, tuomiotaan. Vanhan kodin ikkunarivit katselisivat häntä syyttävästi. No, sen hän kyllä ansaitsee, eikä aio pakoilla. Eteenpäin vaan.
Harvalan pellot levisivät hänen eteensä. Talo oli entisellään, mutta kuitenkin niinkuin muuttunut. Ehkä se johtui siitä, että hän katseli sitä nyt toisin kuin ennen. Näytti niinkuin se olisi ollut ystävällinen vanhus ja tullut juuri kylvystä.
Jos se olisi ollut moittivan ja uhkaavan näköinen, olisi hän paremmin sen jaksanut kestää kuin tämän ystävällisen, suojelevan ilmeen.
Pentin täytyy istua kivelle, pyyhkäistä kylmää hikeä otsaltaan.
Niinkuin vasta nyt hän näkisi ensikertaa kotinsa hyvyyden ja kauneuden. Niinkuin äsken syntynyt hän sitä katseli. Muutamat ihmiset taisivatkin syntyä vasta vanhoina. Tämä toukokuun varhainen aamu taisi olla hänenkin syntymähetkensä.
Aamun raikkaus tasoittaa surulliset mietteet ja Pentti lähtee jälleen astumaan. Kas, eivätkös olleetkin pääskyset rakentaneet jo pesiään Harvalan räystäisiin. Pitkiin aikoihin ne eivät olleet sitä tehneet. Ja rekiliiteri on korjattu ja maitohuoneen pohjalle pantu uudet hirret. Ne olivatkin jo ihan lahot. Riihiportti on tehty uudesta ja karjakuistin aita kokonaan uusittu. Mitä, eikö se ollut vanha Kellokas, joka ammahti hänelle veräjällä.
Johanna otti Pentin kuin tuhlaajapojan vastaan.
Naama ei ollut yhtään jäässä, niinkuin aina ennen Pentin kotona ollessa. Niinkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan.
— Haluatko sinä ruokaa ensin, vai kahvia?
Ihan niinkuin hän olisi tullut kylästä, jossa on päivän viipynyt.
— Minä en halua mitään muuta kuin lepoa, sanoo Pentti. — Jos minä menisin tuonne aittaan nukkumaan.
— Ensin sinun on kuitenkin saatava kahvia. Pian se tässä joutuu.
Johanna ei kysele Linnusta mitään. Hän tietää sen jo, miten on käynyt. Pentti on kirjoittanut sisarelleen vain yksinkertaisesti: Lintu kuoli sairaalassa.
— Kaiketi sinä nyt jäät tänne joksikin ajaksi! kysyy kuitenkin Johanna.
— Jos minä vain sovin olemaan kodissasi. Minullahan ei sitä nyt olekaan.
— Pidetään vain yhteisenä. Maitoa tulee lehmistä ja viljojakin on vielä vähin. Tuo pelto tuossa kasvoi hyvän rukiin. Hyvä siellä on ruislaiho nytkin, tulee siitä meille molemmille. Pitää käydä hakemassa Harvalasta toinen sänky, se sinun entinen sänkysi.
— Ei tarvitse... minun takiani... on niitä tässä entisiä sen verran.
Sisaren huolenpito lämmittää. Johanna ei nyt puklata, vaan on hyvillään, että veli on tullut.
— Illalla minä lämmitän sulle saunan, sanoo Johanna.
— Onko sinulla lapiota. Jos lähtisi huomenna ojalle. Tuo sinun peltosi näkyy tarvitsevan uuden veto-ojan.
— On minulla kaikki työkalut. Lepäilehän nyt ensin.
— Onpa tässä tullut lepäiltyä jo monet vuodet. Näkyy nuo pellon ojat olevan samanlaisia kuin ennen Harvalassakin.
Pentti tuntee tarvetta puhua ojista, maasta, ja kaikesta siihen kuuluvasta.
— Niinhän ne... en ole tässä vielä kerinnyt.
— Kyllä minä ne laitan.
Pentissä on tapahtunut suuri muutos, ajattelee Johanna. Nyt pitäisi olla Harvala hänen käsissään. Nykyinen omistaja ei sitä kuulunut aikovankaan pitää kauan. Tila on syrjäinen, eikä se kannata, kun sitä on huonosti hoidettu vuosikymmenien ajat. Olisi nyt Pentillä varoja, niin saisi kotinsa takaisin.
* * * * *
Pentti luo auki vanhaa ojaa, kun näkee Gaabriel-sedän tulevan luokseen. Mitä hänellä nyt mahtaa olla sanomista. Purkautuneeko sieltä taas syytöksiä ja sitä sedän tavallista viisautta. No, olihan Gaabriel-setä kuitenkin päätelmineen useimmassa tapauksessa oikeassa.
— No, sinä olet palannut. Ja lapio sinulla on myöskin kädessä. Se on hyvä merkki.
Gaabriel-setä ojensi tukevan kätensä Pentille, istui sitten ojan reunalle ja muhoili hyvin suopeasti, joka ei ollut Gaabrielille tavallista.
— Jokohan tuo nyt pysyy käsissäsi pitemmän aikaa. Kun sinä nyt et sitä hetikään hellitä, niin tulee siitä vielä sinulle hyvä toveri.
— No eiköhän...
— Sinä pääsit painajaisesta. Se on ollutta ja mennyttä, enkä minä tahdo sinulle palauttaa ikäviä muistoja. Jokaisella on määrätty tiensä, jota täytyy kulkea. Minä olen mietiskelijä, kuten tiedät, ja ajatellut ihmisten elämää monilta puolilta, mutta en, hitto vie, tule siitä sen viisaammaksi. Mistä lähdet, tulet aina siihen takaisin; yhtä ympyrätä kaikki. Sen vain tiedän, että työ tuo ihmiselle suuren tyydytyksen ja rauhan. Tämä meidän suku on ollut sellaista... yksi on etsinyt yhtä, toinen toista. Minä käänsin kurssin maata kohti ja löysin siitä rauhallisen elämän. Riipoi se minuakin vieras veri, pahasti riipoikin, mutta eipä tuo mitään saanut.
— Sinulla, setä, on ollut lujempi tahto kuin meillä toisilla.
— Jospa lienee ollut... ei se kai muuten... Meinailin jo minäkin kerran ruveta laukkuryssäksi, heh, mutta sitten häpesin koko yritystä. En minä ole sen parempi kuin te toisetkaan. Olen vain tarttunut työhön. Siinä kaikki.
Gaabriel latasi piippunsa ja hymähteli.
— Olen minäkin saanut kokea yhtä ja toista itseni kanssa, mutta minulle kun sattui sellainen hyvä vaimo.. niinkuin sinä sen tiedät. Nainen saa hyvänkin miehen huonoksi ja taas huonon hyväksi. Luulin sinunkin jäävän sille tiellesi, tulevan pirtusaksan niinkuin siitä ukostakin. No, tulithan tuota. Sinulle sattui hyvä onni, kun sait vapautesi.
Gaabriel nousi.
— Tuota... pitää lähteä... Niin, niin, puske vain työtä niinkuin jättiläinen, ole oma itsesi, äläkä anna vapauttasi enää muutoin kuin täydestä hinnasta. Heh, eipä se Helenakaan ollut sitä, mitä uskotteli olevansa.
— Miten niin?
— No, muuten vaan... olen kuullut yhtä ja toista. Ulkokuorta se sillä kaikki vain on. On ylpeä, hyväkäs, mutta antautuu kulkijain kanssa tekemisiin. Menköönpäs joku talonpoika, niin lempo sitä pyhyyttä ja koskemattomuutta, mikä siitä uhoo.
— Minun on tuota vaikea uskoa, sanoo Pentti. — Luulen siksi tuntevani Helenan.
— Heh, et sinä vielä näy tuntevan naisia... niitä on niissäkin jos jonkinnäköisiä... Kukapa tästäkään Helenasta olisi uskonut. Mutta uskohan, kun minä sanon, että kunnon nainen ei ole ylpeä, eikä se huuda hyvyyttään. Panehan se, mies, mieleesi.
Gaabriel-setä meni ja heilutteli keppiään. Pentti unohtui istumaan ojan partaalle. Mitä Gabriel kertoikaan Helenasta? Oli vaikea uskoa ja olla uskomatta.
Helenako semmoinen?
Se on ollut varmasti harhanäkö. Ei ikinä se ollut mahdollista.
Sitäkö varten Gaabriel-setä kävi, että sai kertoa hänelle siitä? Tuskin. Johan hän oli pois lähdössä ja sitten sattumalta muisti. Mitä hänen oikein pitäisi asiasta ajatella.
Mitäpä se häntä oikeastaan liikutti? Hän tuskin tahtoi nähdäkään Helenaa, ja Helena vielä vähemmin häntä.
Mutta siinä oli sittenkin jotain, joka vaikutti Pentin herkkään mieleen.
Lapio täytyi jättää siihen ja lähteä kävelemään. Pihaan, metsään, jonnekin.
Tuntui melkein siltä, niinkuin sen takia olisi voinut yrittää vielä alusta, että oli olemassa hyviäkin naisia, jotka eivät vedä mukanaan syvyyksiin. Ehkäpä joskus sattuisi löytämäänkin sellaisen.
— Kun et tuonut Gaabriel-setää kahville, sanoi Johanna.
— En tuota huomannut.
Johanna toimitteli rauhallisena talouttaan. Pentti ei oikein tietänyt, mihin ryhtyisi.
Hänenhän täytyi käydä hakemassa parempi kirves itselleen kylän puodista.
Pentti vaihtoi takkia.
— Lämmitänkö taas saunan sinulle? kysyi Johanna.
— Vai viivytkö myöhempään?
— Tuskin.
Asia ei ollut niin välttämätön. Tekosyy, se oli päästä näkemään ihmisiä.
Jos kerran Helenakin oli sellainen, niin eivätkö silloin olleet järestään kaikki? Kaupunkikulttuurihan oli levinnyt maaseudullekin ja tämäkin oli niitä samoja kulttuurin kukkia. Joka ajatteli toisin, oli vanhanaikuinen.
Mutta näytellä toista naamaa, kuin mitä oli, niinkuin Laherman tytärkin, se oli halpamaisinta.
Mutta eikö hän voinut ajatella muuta. Ilta oli yhtä kaunis kuin edellisetkin ja korpirastas jo viserteli ja käet kukahtelivat kilpaa. Metsässä huhusi joku lehmiä ja jostain kuului kyntömiehen ääntely hevoselleen. Elämä kulki säännöllistä rataansa. Kaikilla oli määrä, mihin pyrkiä. Hänen ratansa oli yhtä sekava kuin ennenkin, se tuntui tänä iltana vielä sekavammalta. Hänellä ei ole mitään päämäärää. Hänellä oli vaimo, hän odotti lasta. Silloin oli joku päämäärä — päästä jotenkuten tyydyttävään elämään, saada työskennellä rehellisesti perheensä hyväksi.
Nyt ei ollut sitäkään.
Mutta olkoon kaikki sellaista kuin on, mikäs maailmanparantaja sun tarvitsee olla, sanoi Pentti itselleen. Voit vielä nauttia elämästä. Nythän on tilaisuus.
Toiset, terveet ihmiset, voivat olla miten vain, menettämättä tasapainoaan, mutta jos hän nyt yrittää vielä siten, menee hänen elämänsä auttamattomasti karille.
Mikä auttaisi häntä selvyyteen? Kuka johtaisi häntä rauhalliseen elämään?
Pentti käy Harvalan kautta ja tapaa isännän pihamaalla. Tämä pyytää Penttiä kamariin kahville.
Puhutaan yhdestä ja toisesta. Ei sano uusi isäntä taloutensa kannattavan. Täytyy pitää niin paljon vierasta työvoimaa. Onkin aikonut myydä Harvalan, jos saa sopivan ostajan. Tämän saisi kyllä herra Harvalakin, jos haluaisi. Voisi antaa melkein samoilla rahoilla, vaikka on tähän jo uhrannut... Harvalallahan on nyt varojakin, kerrotaan täälläpäin.
— Turhiapa kertovat, sanoo Pentti.
— Noo, kyllä ne aina tietävät sellaiset kuin ihmisten raha-asiat. Asiata kyllä voisi miettiä, jos haluttaa.
Pentti kävelee kylän läpi. Joku vanhoista naapureista nostaa hattua tervehtiessään.
Katsohan vain sitä muutosta. No, sehän on selvä juttu: kerrotaan hänellä olevan rahoja, kenties paljonkin, ja tuuri on muuttunut. Raha se on joka nykyään määrää arvoja, olipa mieskin mikä tahansa.
Pentti hymähtää. Vai saisi herra Harvala talon. Mutta kun herralla ei satu olemaan rahoja kuin muutama satanen.
Jos saisikin vielä jotenkuten vanhan kotinsa takaisin, mutta sehän oli mahdotonta. Helena? Eihän hänen ovelleen voinut köyhänä kolkutella, eikä muutenkaan. Jos hän saisi talon, olisi hänen saatava sellainen vaimokin, jota voisi kunnioittaa. Jos sedän sanoihin oli uskomista, niin Helenahan oli samanlainen kuin monet muutkin. Ei, hän tekopyhyydessään oli alhaisempi. Eipä sillä, että hän kykeneisi muita tuomitsemaan ja mitään hyvyyttä vaatimaan.
Jos sattuisi saamaan sen lahjana.
* * * * *
Vanha Elia oli käynyt jo kivuloiseksi. Pentin palattua ja käytyä kohta tervehtimään isäänsä, sanoo tämä:
— No, siinähän sinä olet taas... minä jo aloin tottua tähän, kun ei tarvinnut ketään käskeä työhön. Ja sinulta kuoli se turmanlintu. Se oli sille parhaiksi. Aiotko sinä taas ruveta kulkemaan pitkin kyliä?
Pentti on poistumaisillaan Harvalasta, kun Elia kolistelee kamariin keppineen.
— No, Johanna kertoi sinun ryhtyneen tekemään työtä, mutta kylillähän sinä... Ei, ei tule siitä miehestä kalua... ei tekemälläkään.
— No, mitäpä vaari nyt joutavia... rauhoittelee isäntä. — Pitää antaa vieraiden olla rauhassa.
— Vai vieras... tämä muka. Olenpahan vain sanonut tämän kerran, jos satun kuolemaan. No, minkä virman akentti sinä nyt olet?
— En minkään, nauraa Pentti. — Olkaa huoletta vain, en minä teidän armoille tule elämään.
— No, eläppä sitten millä tahansa, sanoo Elia ja lähtee köpittämään.
VIII.
Keskikesä on kulunut jo ohitse. Luonnon ja ihmisten kiihkeimmät luomishetket ovat menneet ja tulee rauhoittava syyspuoli.
Pentti on kokeillut voimiaan kesän kuluessa Johannan mökillä. Kaivanut ojia, tehnyt uutta peltoa, niitellyt kasteisina aamuina luhtaniityillä, näperrellyt yhtä ja toista ja järkeillyt.
Väliin on vetänyt kylän talkoisiin ja juhliin. Oleillut siellä yksinään, ottamatta osaa mihinkään, niinkuin vieras. Hänen on annettu olla. Pentistä on tullut pirun kopea, sanovat nuoret miehet. Hän ei taida enää ryypätä eikä välittää naisista.
Joku jo vetää suutaan leveäksi. Suree vannaankin eukkoaan, sanovat. Heidän naurunsa tekee pahaa Pentille. Menee tanssimaan ja näyttää niille surunsa. Tyttäret välttelevät häntä. Joku kieltäytyy, kun hän tarjoutuu saattelemaan kotiin. Helenakin pysyy poissa niistä pidoista ja muuten ei kehtaa mennä häntä tapaamaan. Pentti käy alakuloiseksi. Hän onkin jo kohta vanha, eikä kelpaa nuorten joukkoon enää. Työtäkään ei jaksa tehdä, kun mieli lamaantuu, mutta ilo pakenee, jos sitä koettaa lähestyä.
Pentti valmistautuu menemään juhliin, joihin tietää Helenankin tulevan. Saapihan nähdä, minkälaiseksi tuo on käynyt. Tunteeko enää tällaisia.
Pentti joutui niin myöhällä, että jo tanssittiin. Suuri tupa kävi yhtenä myllynä, ja valssin möllisävelet tulvahtelivat ulos avonaisesta ovesta ja ikkunoista. Parit tanssivat hikisinä, toisiinsa puristautuneina. Liikkeet olivat rohkeita ja vielä muutamia vuosia sitten olisi niitä pidetty täällä maalaiskylissä rivoina ja kokonaan sopimattomina. Mutta kaupungissakin tanssittiin siten, ja tietysti täällä ei tahdottu jäädä takapajulle.
Siellä oli Helenakin. Joku veti häntä lähelleen ja taivutteli hänen norjaa vartaloaan. Helena hymyili.
Olipa hän todellakin muuttunut. Saattoi uskoa Gaabriel-sedän sanat tosiksi.
Pentti meni pyytämään häntä seuraavan vuoron alkaessa.
— Kas, sinäkin olet tullut, sanoo Helena.
— Niin, minulla, näes, riittää rohkeutta.
Helena katsahti kysyvästi, mitä Pentti tarkoitti.
— No, sinulla on ollut surua vaimosi kuolemasta, sanoi kohta Helena. — On ikävää, kun joutuu leskeksi.
Vai jo piti Helenankin siitä muistuttaa ja nähtävästi suurella nautinnolla.
— Eipä sitä kannata surra nykyistä naisväkeä, sanoi Pentti piloillaan.
Helena katsahti taas uteliaasti häntä.
— Sinulla ei ole kai ollut mitään suruja, jatkoi Pentti. — Päinvastoin näytät tulleen iloisemmaksi kuin ennen.
Helena punastui ja katseli maahan.
— Mennäänkö kävelemään, pyysi Pentti.
Hänen verensä kuohahteli Helenan läheisyydestä: luonnonvoimista, joita hän oli koettanut pitää kurissa.
Ja sitten hän tunsi vielä pitävänsä Helenasta, ehken vielä enemmän kuin ennen.