Part 3

Niin, siinäpä se oli. Hänen olisi pitänyt laittaa ensin talo kuntoon ja sitten vasta pyytää. Miten hän sen olisi voinut, kun veri vetää maailmalle, seikkailuihin, joutenoloon. Kai hänen on sitten helpompi olla kotona, kun saa vaimon. Linnulla on rahoja. Niillä voi maksaa hätäisimmät velkojat. Maat kun saa kuntoon, tulee niistä sitten Johannan ja Ilonan osiin ja muihin menoihin.

Ei isäkään ole pysynyt kotona, vaikka on ollut vaimokin. No, hän nyt ainakin pysyy. Eihän sellaista kuin Lintua voi yksin jättää. Lintu vaatii talveksi Helsinkiin, mutta kun näkee, että täälläkin on huveja, tottuu.

Tuntui kuitenkin, ettei tästä kaikesta saattanut olla oikein varma. Silmien alla, näkyvän esiripun takana oli kaksi maailmaa, toinen Helenan, vaikean alun, mutta varman menestyksen, toinen Linnun, suuren hurmion, mutta samalla epävarman. Kaupungissa syntynyt ja kasvanut ei sovi maanviljelijän vaimoksi, on Gaabriel-setä sanonut. Sillä ei ole sitä sielua, mikä pitäisi olla talon emännällä.

Gaabriel-setä otti sellaisen, vai oliko hänellä muuten hyvä onni. Liina-emäntä oli vielä nuorekas kuin kolmekymmenvuotiaat, vaikka viisikymmentä oli täyttymässä. Ja hänen kätensä alla karttui kaikki. Oli kuin salainen siunaus olisi tullut jokaisesta hänen askeleestaan. »Sellaisten vaimojen kanssa on elämän jokainen päivä kuin poutainen sunnuntai», sanoo Gaabriel-setä.

Helena, miksi et tahtonut auttaa minua?

* * * * *

Pentti on saanut kauppakirjat ja yrittää muutaman päivän kunnolla. Kotipelto saadaan korjuuseen, mutta kun pitäisi lähteä ulkoniitylle, pukeutuu Pentti jo kylävaatteisiinsa ja hänen liikkeissään on hätäistä levottomuutta. Lintu odottaa häntä ja hän itse kaipaa Lintua. Renki saa ajaa niittokonetta suolla ja itse aukoa sarkojen päät. Eikä hän muutenkaan jaksa yhtämittaa raataa, täytyy saada riittävästi kunnollista työväkeä.

— No, johan sinä taas lähdet, sanoo Elia.

— Niin, pitää vähän käydä asioilla.

— Kyllä mä sun asiasi tiedän. Kankaanpäähän sinä menet sen naisen luokse. Sinähän lupasit tehdä koko käännöksen saatuasi talon haltuusi.

— Minkä käännöksen?

— Tehdä työtä ja...

Niin, pojalta ei tullut otetuksi lupausta, että toisi kunnon ihmisen emännäksi taloon.

— Olenhan minä tehnyt ja teen vastakin. Kai minun on asiani hoidettava. Ja kertakaikkiaan minä en salli nalkutusta.

— Et salli, et... otat varmaan sen turmanlinnun tänne elätiksi. Sen minä sanon, että kyllä se täältä lentää...

— Suu poikki! Ei yhtään sanaa siitä asiasta.

Pentti menee kiireesti. Ukon jaaritusta on vaikea kuunnella ja toisten, Johannan ja äidin, äänettömiä, mutta paljon puhuvia silmäyksiä ei kehtaa katsella. Tällä kertaa hän pääsikin niiltä rauhassa lähtemään.

Mennessään poikkeaa Pentti kirkonkylän puotiin ostamaan tupakkaa ja tapaa siellä Helenan.

Ovella jo tunsi hän tytön takaapäin, mutta ei voinut peräytyä. Helenalla oli avokaulainen lyhythihainen kesäpuku, ja kirjava liina kehysti somasti virkettä kasvoja. Miten soma hän olikaan, ja aina, kun hänet tapasi, huomasi jonkun uuden piirteen hänessä.

Pentti tervehti kohteliaasti, Helena tuttavallisesti, melkein lämpimästi. Pentti aikoi tupakat saatuaan heti lähteä, mutta jäi tahtomattaan hetkiseksi.

— Mihin sinä olet menossa? kysyi Helena.

— Tuonne vain... vähän asioille.

Pentti aavisteli Helenan tietävän hänen asiansa, koskapa tytön huulilla oli salaperäinen hymy. Parasta oli lähteä.

— Minä voin tulla vähän matkaa kanssasi, sanoi Helena.

He kävelivät rinnan maantietä. Pentti ei oikein tietänyt mitä sanoisi Helenalle. Uhmaisen mielialan paisutteleminenkaan ei onnistunut.

Tuossa olisi ehken sinun onnesi ja tulevaisuutesi, mutta sinussa ei ole miehuutta sitä ottamaan, sanoi hänen toinen minänsä.

— Sinä kuulut ottaneen Harvalan nimiisi. Saanen toivottaa onnea, sanoi Helena.

Pentti kiitti.

— Niinhän se tuli otettua.

Kyllä kai Helena tiesi Linnun käynnistä Harvalassa ja hänen Kankaanpäässä, koskapa tämänkin uutisen tiesi.

Tuli hiljaisuus. Illan varjot alkoivat pidetä ja korpirastas jo viserteli. Pentti katseli salaa Helenan käyntiä ja unohti kokonaan, minne oli menossa. Tyttö pureskeli heinän kortta valkoisilla hampaillaan. Punaiset huulet hohtivat. Niitä ei ollut varmaankaan kukaan saanut suudella. »Minä säilytän kaikki vain sitä yhtä varten», oli hän kerran kuullut Helenan sanovan. Kuka sitten mahtaisi olla se, jolle Helena oli niin uskollinen.

— Sinä menet Kankaanpäähän, sanoi Helena hiljaa, tuskin kuuluvasti.

— Niin, on isännälle asiaa, sai Pentti sanotuksi.

Tunsi, että Helena tiesi hänen valehtelevan.

— Laherman tytär on kai edelleen yhtä ylpeä kuin ennenkin, sanoi Pentti.

— Ylpeä, Helena naurahti. — En kaiketi enemmän kuin ennenkään.

— No ainakin sellaisille kuin minulle.

— Sekö sinun mielestäsi on ylpeyttä, jos pysyy uskollisena itselleen ja päämäärilleen.

— Niitä sinun päämääriäsi ei tavoita kukaan, tuskinpa sinä itsekään.

Tyttö katsoi pitkään Penttiä.

— Ja yrittääkö kukaan niitä tavoittaa?

— Ehkäpä on sellaisiakin. Minä en jaksa.

Pentti sanoi sen jyrkästi.

— Kyllä sitä jaksaa, jos tahtoo.

Siinä se oli taas, Helenan päätelmä. Kyllä jaksaa, jos tahtoo. Hän oli yhtä varma muiden jaksamisesta kuin itsensäkin. Hyvähän hänen oli sitä sanoa, jonka isät ja äidit monessa polvessa olivat olleet nuhteettomia.

— Sitä ei ole monet jumalien sukua, niinkuin sinä, sanoi Pentti katkerasti.

Helenan kasvoilla läikähti veri.

— Onko tuo olevinaan pilkkaa?

— Mitenkäs minä voisin sinua pilkata.

Helena pysähtyi Laherman tienhaaraan. Hänen kasvoillaan oli jäykkä ilme.

— Kai sitä jaksaisi, jos — sinä auttaisit! sanoi Pentti kuin hengen hädässä.

— Ja sitten sinä luulet, että minä kunnioittaisin miestä, jota minun pitää auttaa.

Tytön silmät hehkuivat. Pentti katseli maahan, Helenan jalkoihin. Antoi katseensa nousta voimakkaalle vartalolle, kaulalle, kasvoihin. Siinä olisi nainen, jonka mukana varmasti tulisi siunaus Harvalaan, mutta tyttö ei sitä sallinut. Ei tahtonut auttaa vähääkään häntä. Ei vähääkään, ei senvertaa, että olisi ojentanut ystävällisesti kätensä, antanut kerran edes syleillä ja suudella tuota väreilevää suuta. Siitä olisi saanut voimia. Hän olisi kääntynyt kotiin, unohtanut Linnun, tehnyt työtä kuin jättiläinen.

— Sinä et sitten yhtään armahda minua, sanoi Pentti tukahtuneesti.

— Sinähän kerjäät kuin pikkupoika, sanoi Helena. Pentin kasvot jäykistyivät.

— Jumaliste, minä en kerjää tämän kerran perästä! Jos Harvala menee häviöön, niin se menee sinun tähtesi! Hyvästi!

Pentti kääntyi menemään. Odotti, että tyttö sanoisi jotain hänen jälkeensä, mutta tyttö ei sanonut. Katsoi hetkisen Pentin jälkeen, nyykäytti niskojaan ja lähti menemään.

Pentti näki sen niskan heiton ja kiirehti askeleitaan. Kääntyi ja huusi Helenalle:

— Kuukauden perästä on Harvalassa häät. Tervetuloa häihin!

Tyttö ei taitanut sitä kuulla ja Pentti lähti jatkamaan matkaansa Linnun luokse. Lintu odottaa häntä. Hän ottaa Linnun vaimokseen, heti. Ellei hän sitä tee, tulee hänestä vielä kurjempi kulkuri kuin ennen. Hän oli hullu, kun puhui enää mitään Helenalle. Hän oli suorastaan lapsellinen. Olisihan hänen pitänyt se tietää. Tyttö nauraa hänellä, mutta naurakoon. Huomenna mennään Linnun kanssa kaupunkiin ja lähetetään kihlausilmotus lehteen. Se luetaan muutaman päivän perästä Lahermassa. Kas vain, Pentti nai sen korean Linnun, tirehtöörin tyttären, sanotaan. Helena on ehken äänetön, eikä puhu mitään.

Pentti istuu kivelle, sytyttää savukkeen. Se sammuu. Hän taisi sittenkin rakastaa Helenaa enemmän kuin Lintua. Miksi piti Helenan sattua puotiin ja hänen sinne. Kotonakin olisi ollut tupakkaa, ei lähtiessä muistanut. Helena, Helena, sinä olet liian ylpeä!

Pentti kävelee jälleen. Aurinko on laskenut ja hämäriin metsiin laskeutuu hiljainen kaste. Yörastas on vaiennut. Se on jäänyt sinne Laherman seutuville. Tässä hän istui viimeksi Linnun kanssa ja Lintu suuteli pitkään, tulisesti. Sanoi oikeastaan ensikertaa vasta rakastavansa. Taisivat sen sanoa jokaiselle. Samantekevä. Hyvä, että tällainen saa sellaisenkin. Kunhan jonkun saa. Koettaa asettaa verensä ja tarttua maahan. Mitähän Gaabriel-setä sanoo? »Turman linnun toit», se voi sanoa. Minun täytyy sanoa, että Harvalan Elian poika ei saa parempaa, ja että joku täytyi saada. Muuten olisi mennyt kaikki rappiolle.

Lintu huomaa hänet kamarinsa ikkunasta, juoksee vastaan, heittäytyy kaulaan:

— Nytkö sinä vasta tulit. Minun on ollut niin, niin ikävä. Tulehan, poju, sisään, vai tahdotko olla mieluummin ensin ulkona. Mutta minulla voi tulla kylmä, katsos kun minulla ei ole muuta kuin tämä ohut kolttu. On ollut niin kuuma koko päivän.

Lintu kieppuu yhtenä laulavana, lämmittävänä, kiihoittavana keränä hänen ympärillään. Jospa Lintu olisi ollut jonkun talon tytär, osannut taloutta, lypsää lehmiä. Ehkä hän oppii vähitellen rakastamaan maalaiselämää. Ehkä hänen kanssaan voi päästä eroon verensä kiroista.

— Mitä sinä tuijotat, hyi, sinähän olet niin jörö. Mikä sinua vaivaa? Oletko väsynyt, tule sisään, saat kahvia ja meillä on vähän likööriä.

— En minä tarvitse... muuta kuin sinua... Kuulehan, me menemme heti kihloihin ja kuulutuksiin. Tahdotko Lintu? Kuukauden perästä pidetään häät. Mitä sanot?

— Ei mutta, mitä sinä oikein puhut! Ja oletko sinä ihan tosissasi?!

— Olen tietysti, mutta en taida kelvata. Sinä vaan leikit...

— No, no, poju. Kyllä sinä saat minut, jos vain tahdot, mutta ei niin kiirettä. Toden totta, minäkin olen kyllästynyt tähän alituiseen... heilojen vaihtamiseen, ja tahdon saada vakituisen. Nykyään onkin muodissa, että hienot naiset menevät talonpojille. Se on kaikista varminta.

— Sinulla on taitanut olla paljon heiloja?

— Onhan niitä ollut, eihän sitä voi kieltää. Etteikö muka sinulla ole ollut. Sitähän ei nykyään kysytäkään. Ja — naimisissa ollessakin vähän hemputellaan, ettei tule aika pitkäksi. Voi sinua poju, ettäkö sinä ihan tosissasi. Mutta en minä niin pian ennätä. Pitää ompeluttaa kapioita.

Pentti istuu Kankaanpään vanhanaikuisen vierashuoneen keinussa ja hiljaa keinahtelee. Lintu laulaa ja hypähtelee. Hän on kyllä sellaisenaan suloinen, mutta jotain on, joka kirvelee. Helenako? Sekö, ettei saanut uutta, voimakasta verta sukuunsa. Puhdasta verta. Mutta hän tällaisena vaatiikin liian paljon itselleen. Hyvä, että saa tuollaisenkin. Kaipa hänellä, niinkuin muillakin, olisi ollut lupa ajatella talon ja suvun parasta, mutta Helena särki kaikki. Mitä varten sinun piti tehdä niin, Helena?

IV.

Pentti miettii, miten ilmaisisi äidilleen kihlautumisensa Linnun kanssa. Äiti on odottanut paljon parempaa talon turvaa kuin mitä Linnusta parhaalla tahdollakaan tulee. Äiti ei osaa arvioida, mitä on olla Harvalan Elian poika ja mitkä mahdollisuudet sellaisen miehen pojalla on kunnon tyttärien joukossa.

Mutta sen täytyy tapahtua. Lintu on suostunut siihen, että häät pidetään kuukauden perästä. Laherman tytär kuuli kyllä hänen häihin kutsunsa, eikä hän voi sitä peruuttaa, eikä muutella aikaa. Hän on kuitenkin sen verran mies, että pitää sanansa.

— Mitäs sanoo äiti, kun minä olen kihloissa ja aion pian tuoda Harvalaan emännän?

— Kihloissa... mitä se nyt... eikä ole passannut ennen sanoa. No kuka se sitten on?

— Arvatkaa.

— Laherman Helena.

Pentti käy tumman puhuvaksi kasvoiltaan.

— Ei niin ylpeä tytär tule tällaiselle.

— No mitenkä niin... minkälaiselle?

— Harvalan Elian, markkinahuijarin, pojalle.

Kustaava painuu istumaan. Jää miettimään.

— No kuka se sitten...?

— Linda Berg, toki tirehtöörin tytär.

— Herra siunatkoon! Sekö Lintu!

— Se juuri. Kuukauden perästä on meidän häämme.

Tulee painava hiljaisuus. Tuvassa ei kuulu muuta kuin vanhan kaappikellon käynti.

— Vai sellainen, vai sellainen... voi minun päiviäni. Etkö sinä saanut säätyysi kuuluvata, kun piti kaupunkilainen, tuiki osaamaton. Ei sinusta sellaisen kanssa tule mitään. Lintu ei ymmärrä taloudesta mitään ja emännän pitäisi tietää ja osata kaikkea. Niin minunkin on pitänyt.

— No voihan Lintukin oppia ja Linnulla on rahoja. Saan niillä hätäisimmät velkojat maksetuksi. Hän sanoi saavansa ainakin kaksikymmentä tuhatta. Ja kyllä minä sen nyt otan, ei siinä auta mikään.

— Miettisit nyt kuitenkin ensin.

— On sitä jo tarpeeksi asti mietitty. Kun Helena kerran antoi rukkaset, niin on sille näytettävä, että saadaan niitä muitakin.

— Antoiko Helena... mitä hän sanoi?

— Että minun pitäisi tulla ensin oikein hyväksi.

— Niin, niin, hyväksi... se Helena on semmoinen, kyllä minä tiedän... hän luulee, että mies voi ilman hyvän naisen apua tulla hyväksi. Kyllä sitä vaimo paljon voi, vaikka minä en ole voinut. Minä olen ollut ikäni heikko ja horjuva. Talon tuon olen kuitenkin saanut pystyssä pysymään.

Kustaava huojutti ruumistaan. Kasvoilla värähteli liikutus ja silmäkulmia piti pyyhkäistä esiliinalla.

— Minä en enää pitkäaikainen olekaan, mutta soisin sinun menestyvän.

— Kyllä Lintu on hyvä teille. Hän on luvannut sen.

Se vähän rauhoitti. Pentti katsoi voivansa nyt jättää äidin yksin miettimään. Kääntyi kuitenkin ovella.

— Valmistelkaa vaan häitä varten, äiti. Kai me ne pidetään nyt yhtä komeat, kuin Laherman tyttärellekin olisi pidetty.

Kustaava katseli Pentin jälkeen ja huokasi. Poika parka. Hän oli luullut saavansa Helenan ja pettynyt. Uhmamielin nyt sitten ajoi turmioon.

Päivällisen jälkeen näki Elia Pentin istuvan aittansa portaalla ja köpitti sinne pahaenteisenä, ähkien. Hän kyllä saa pojan järkiinsä, jättämään sen harakan, jos ei muuten, niin... takoo vaikka tällä kuhmukepillä päähän.

— Sinäkö kuuluit aikovan ottaa sen haaskalinnun emännäksi Harvalaan?

Elia katselee istuinta, mutta jää keppinsä varaan seisomaan. Seisoaltaan on parempi ärhentää pojalle.

— Niin aion. Hyvä, että jo tiedätte.

— Äitisi sanoi. Ja minä sen sanon, että siitä ei tule mitään. Kunnollinen vaimo sinun on saatava, edes sellainen kuin äitisi.

Pentti mietti vähän aikaa. Laukasi:

— Ei Harvalan Elian poika saa parempaa. Hyvä, että sellaisenkin saa.

— Elian poika?

— Niin!

Elia muutti vähän jalkojaan. Leuka värähti.

— Ja mikä on syynä, ettei saa?

— Itse te kyllä ne syyt tiedätte. Poika saa tavallisesti nauttia samallaista mainetta kuin isälläkin on.

— Olenko minä sitten varas ja väärentäjä. Häh?

Kas, miten isä koitti teristellä. Syyti suustaan kiukkuisia tupakkasylkiä, mutta muuta ei nähtävästi saanutkaan.

— Vaikka nyt ei aivan sitä, mutta markkinahuijari ja kulkuri.

— Huijari! Rehellisillä kaupoilla minä olen elänyt.

— Mutta ne, jotka ovat uskollisia maalle, katsovat rehellisemmäksi elää maasta kuin kaupankäynnistä. Harvala on maistaan kuuluisa talo, mutta kaikki on rappiolla.

— Onko se sitten minun syyni?

— Ehkä minun, joka olen perinyt teiltä sairaan veren, enkä ole kyennyt kiintymään maahan niinkuin olisi pitänyt.

Nyt täytyy jo ukon istua kivelle aitan eteen. Niin, niin, pojan suonissa on vierasta verta, niinkuin minunkin. Ei hänkään jaksanut tarttua työhön niinkuin olisi pitänyt. Hän toivoi pelastusta vaimon avulla, vaan sai heikon, joka ei kyennyt pidättämään luonaan. Kylän kujilla kulkien on sitten elämä sellaista kuin on. Menee rahat ja kunnia.

— Voi, voi kuitenkin...

Se tulee valittavana huokauksena ukin rinnasta.

Pentin kävi tämä avuttomuus sääliksi. Jos Elia olisi teristellyt, olisi vielä voinut purkaa hänelle katkeruuttaan, sanonut suoria sanoja.

Pentti nousi ja meni tupaan. Elia seurasi hetken perästä. Avuttomuus oli mennyt taas ohi ja oma menneisyys unohtunut.

— Niin, niin. Minua kai sitä kaikesta syytetään. Sinäkin siitä, ettet ole kehdannut tehdä työtä ja pitää mainettasi sellaisena, että olisit saanut kunnon vaimon. Sellaisia lintuja pitää ajella.

Pentin kasvoille kohahti tummat veret. Niin pianko se katumus menikin ohi. Syy oli taas muissa.

— Johan minä sanoin, että Harvalan Elian pojalle ei tule kukaan kunniallisen talonpojan tytär. Häpeätä minä olen saanut kärsiä isäni takia, ja tiedättekö, miten raskasta sellainen häpeä on kantaa. Teidän markkina- ja kulkurielämästänne kerrotaan juttuja, aina uusia, ja minä saan niitä kuunnella ja sitäkin kun niille nauretaan. Minua te syytätte, etten tee työtä enkä kiinny maahan, mutta oletteko sitä itse koskaan tehneet?

— Mitä se sitten sinua liikuttaa, minun menneisyyteni. Minä olen hankkinut kaupoilla.

— Hädintuskin viinarahat. Kokonaisia voidritteleitä kerrotaan menneen viinalaskuista.

— Häpeä poika!

— Olen sitä saanut jo tehdä kylliksi.

Tulee hiljaisuus. Kärpäset vain surisevat tuvassa ja vanha kello käy nurkassaan. Se on nähnyt vuosikymmenien ajoilla, miten Elia on humalaisena horjunut tupaan jokaiselta matkaltaan. Sen vanha viisaritaulu näyttää katsovan kiinteästi Eliata.

Elian muistiin palautuu sarja kuvia menneisyydestä, ja aika on taas painua penkille katumusta tekemään.

— Niin, niin, minä olen ollut niinkuin muutkin, erehtyvä ihminen. Sinä olisit voinut sukuasi jatkaa paremmin ja...

Elian on sitä taas vaikea sanoa.

— ... ja saada sellaisen vaimon, joka olisi auttanut sinua, tukenut taloa.

— Mutta kun minä en saa.

— Oletko kysynyt?

— Olen. Joka talosta ja torpasta. Laherman tyttäreltä olen viimeksi saanut rukkaset.

— Mitä se sanoi?

Elia heristää korviaan.

— Että pitäisi syntyä uudestaan, kuohahtaa Pentti. Häntä alkoi Elian uteleminen jo suututtaa.

— Elä...! vai uudestaan! No mitä Louhen ja Kiviniemen tytöt sanovat?

Elia seisoi kuin kysymysmerkki.

— Että hyvä mies, kun ei olisi Harvalan Elian poika.

Elia ähkäisi. Ei sanonut mitään. Alkoi valua tuvasta ulos.

Menipäs, mietti Pentti. Nyt sekin on sitten selvä. Käyköön hänelle sitten miten käy. Huonoimmin ei voi käydä kuin on jo käynyt. Jos Lintu viihtyy Harvalassa, viihtyy hänkin työn ääressä, koettaa kaikin voimin viihtyä.

* * * * *

Ilona ei joutanut enää loikomaan navetanparvella. Täytyihän toki auttaa Pentin ja Linnun häiden valmistuksissa. Nyt tulisikin virkeämpää ja hauskempaa taloon, kun Lintu tuodaan emännäksi. Pihan sivurakennus puhdistetaan ensiksi ja Ilona penkoo ja nuuskii joka nurkan. Hämähäkin verkot ovat kaiketi vuosikymmenen vanhoja, mutta nyt lähtevät. Uunit korjataan ja tapetit laitetaan seinille, permannot maalataan! Pentti ei jouda kesantomaille, kun pitää hakea yhtä ja toista kauppiaasta ja kaupungista. Renki-Ville miettii siellä, että tuokin oja olisi siivottava, mutta kukapa jouti sen tässä kiireessä. Hän ei ainakaan. Heinettyvän näkyy kesantokin, mutta lemmonko sille yksinään saa. Sen Linnun takia jää kaikki työt. Ei osata puhua muusta kuin Linnusta. Sanovat sen olevan rikkaan. No, sittenpä tässä onkin hyvä laiskotella.

Välillä tulee Penttikin pellolle.

— Nuo ojat pitää siivota, kun niitä ei keritty ennen heinäntekoa. Ja sitten on maa karhittava ja kertaan kynnettävä.

— Tuota... en minä kaikkea kerkeä... hitossa, kun pitäisi aloittaa leikkuukin ja isolla suolla on vielä heinäkin pielestämättä.

— No eikö niitä vielä ole pielestetty?

— No ei. Kun toisella hevosella on hyppyytetty kirkonkylässä ja kaupungissa.

— Kokoa ensin heinät ja sitten siivoa nuo ojat. Eli jos minä panen miehen siivoomaan ojat ja sinä äestät ruismaata.

— Ensin ne ojat pitäisi... eikä niitä viikossa yksi mies kerkiä... Ruiskin rupeaa karisemaan. Jos leikattaisiin se ruis ensin...

— Tee sinä mitä minä käsken.

— No, kokoonko ma ne heinät ensin vai äestän tuon pellon.

— Johan sen kuulit, että kokoa heinät.

— Sinne on saatava pari henkeä toveriksi.

Ei totisesti tullut töistä mitään. Mutta kun häät menevät, tarttuu hän itse.

* * * * *

Vanha Kustaava raahustaa väsyneillä jaloillaan nurkasta toiseen. Totisesti tämä vie kaikki hänen vähäisetkin voimansa. Penttiä ei ole saanut taipumaan millään, niin se on sen Linnun pauloissa. Olisihan Pentti kai saanut muista taloista ihmisiä, ellei Helenaa, mutta Lintu sokaisi koreilla höyhenillään. Pian se valmis raha loppuu, kun uutta ei tule taloudesta ja Linnun käsien alla ei siunaudu mikään. Tähän asti on saatu vähän meijeriin, kun talossa on ollut vain yksi kermalintu, Ilona. Nyt niitä tulee kaksi, ja Pentti-parka ei niille saa mitään. Rahaa ei tule mistään. Metsätkin on myyty Harvalasta ja viljakaan ei riitä talon tarpeiksi. Mutta jokaisen tulee kulkea tietänsä, joka on hänelle määrätty. Ja hukkuva tarttuu oljenkorteenkin, niinkuin Penttikin, joka luulee Linnun avulla pääsevänsä suvun kiroista.

Johanna käy ruista leikkaamassa, äestää peltoa ja puhisee lakkaamatta. Nyt tämän kyllä näkee jokainen, miten käy, mutta käyköön. Linnulle valmistetaan ja väännetään koko talo nurin ja ruis saa varista ja syyskylvö myöhästyy. Pentti on kuin tolkuton ja renki ja päiväläinen saavat laiskotella. Hänkään tässä kauan jaksa...

Häät ovat komeat. Morsiuspari vihitään kaupungissa ja tirehtööri rouvineen ja sisaret on saattamassa. Komeat häihinkutsukortit on painatettu kullalla ja punaisella ja kirkonkylästä saakka on vieraita. Lintu on valkoinen kuin lumi ja iloisena ihmettelee hän ystävilleen.

— Tämä on vieläkin minusta niin ihmeellistä. Muutamassa kuukaudessa morsiameksi ja kartanon emännäksi. Pentti on hieno poika. Me järjestämme talouden uudenaikaiseksi. Eikö niin, pappa. Hankimme vaunut ja sinä mamma saat tulla usein vierailemaan. Niillä vaunuilla haetaan asemalta.

Appi on hieman humutuulella. Hän on kyllä vain tavallinen kauppias, vaikka tirehtööriksi sanotaan. Hän pyytää saada lahjoittaa myötäjäisten lisäksi morsiusparille vaunuhevoset. No, ne ovatkin tarpeen, kun Harvalan ovat hevoset ovat jo vanhoja ja laihoja. Ei niitä ilkeäisi Linnun ja hänen pyntätyn mammansa eteen valjastaa.

Ruokaa tarjotaan rahvaalle toisen tuvan kokoon katetusta pöydästä ja moukat syövät paistin kanssa riisipuuroa ja pistelevät makarooneja sormillaan suuhunsa, kun ne hirtehiset eivät pysy haarukassa. Lintukin tulee katsomaan, nauraa, lyö pienillä käsillään hyllyviin sääriinsä, karkaa Pentin kaulaan ja suutelee jokaisen nähden.

— Voi miten hauskaa täällä on. Kaupungissa eivät ole häät milloinkaan näin hauskat.

Toisessa tuvassa tanssitaan yhtämittaa. Pitäjän parhaimmat soittoniekat on hankittu ja vuoroin soitetaan viululla ja hanureilla. Lahermasta on tullut nuorin tytär katsomaan miten onnelliselta Pentti näyttää, ja huomatessaan tytön on Pentti yhtämittaa Linnun kintereillä.

Appi koettaa keskustella Elian kanssa, mutta Elia on melkein kuin päästään pökerö.

— Turman lintu se oli Pentille. Ei sovi yhteen herra ja talonpoika.

Tirehtööri on hämillään. Koettaa puolustaa tytärtään.

— Lindahan on niin mukautuvainen, ja kyllä hän oppii emännyyttä hoitamaan. Hän kuitenkin pitää Pentistä, ja kaikki muuhan aina järjestyy.

— Ei sillä pelkällä pitämisellä eletä. Ja pitää aikansa. Sitten on saatava joku toinen sivu-ukoksi. Semmoisia ne on kaupunkilaiset.

Tirehtööri poistuu punaisena kasvoiltaan. Pentti tulee ja vie Elian kamariinsa.

— Koettakaahan nyt pysyä täällä tyhmyyksinenne.

— Kyl-lä. Lennä sinä vain lintusi kanssa. Pian ne siivet katkeavat.

* * * * *

Hääväki on poistunut. Elokuun tähdet vilkuttavat korkeudesta. Yö on lämmin ja pelimannin hanurin surunvoittoinen sävel kuuluu jostain kylätieltä. Pentti istuu tuvan portailla ja kuuntelee niitä hiljaisuudessa värähteleviä säveleitä. Hän on tanssinut hurjasti ja ryypännytkin. Häissä ei tarjottu, mutta ystävät toivat mukanaan ja humalaisia horjui piha täynnä. Hän ei ryyppää enää, eikä nytkään olisi, mutta Laherman nuorimman tyttären huulilla oli niin merkillinen hymy. Lintu on varmaankin riisuutumassa kamarissaan ja odottaa häntä. Jossain sileiden peltojen keskellä, noiden väräjävien tähtien alla nukkuu muuan ylpeä tytär, jonka nimi on Helena. Sanotaan olevan hyviä ja huonoja naisia. Helena kai kuuluu niihin ensimmäisiin. Hyvien naisten avulla sanotaan olevan helppoa huonojenkin tulla hyviksi, sellaisten, jotka sairastavat veren vikoja.

— Penttii, missä sinä olet? Tulehan jo minun luokseni! huutaa Lintu piharakennuksen ovella valtaisissaan ja katoaa samassa.