Part 2
Nyt oli jo tytön äänessä ivaa. Se näkyi värähtävästä suupielestäkin.
— Sitä minä en tullut pyytämään, vaan sinua itseäsi. Nyt on kertakaikkiaan niin, että Harvalasta ja minun elämästäni ei tule mitään, ellet sinä tule vaimokseni.
Tyttö nauroi niin että helisi.
— Ja sen sinä luulet käyvän niinkuin jonkun lehmäkaupan vain. Taloutesi ei oikein vetele, itse olet päättänyt ottaa eukon, noin vain yhtäkkiä. Tulet sitten tänne ja sanot, että nyt asiat on niin, että on lähdettävä Harvalan emännäksi.
Helena nauroi vieläkin, niin että valkoinen hammasrivi loisteli.
Pentti ei oikein tietänyt ottaisiko tytön sanat totena vai leikkinä.
— En minä tietysti siten... tahdoin kysyä, välitätkö sinä vähääkään minusta. Luulin, että pitäisit suorista sanoista.
— Niistä minä aina pidän, mutta sinun sanoistasi olisi voinut suuttua vaikka silmittömäksi.
— Voithan tehdä sen ja käskeä minut ulos, sanoi Pentti koleasti.
— No, kai sinä siitä lähdet käskemättäkin, sanoi tyttö.
— Siis minun on mentävä?
— Niin kai. Kaupasta ei nyt taida tulla mitään tällä kertaa.
Taaskin se tytön nauru viilteli Pentin loukattua itserakkautta. Tyhmästi kai hän oli puhunutkin, mutta tarvitsiko tytön tuossa olla niin kovin purevan ivallinen.
Pentti nousi ja painoi hatun päähänsä.
— Hyvästi sitten.
— Kuulehan, ei sinun tarvitse suuttua, sanoi Helena. — Tiedät hyvin, että monta olen tyhjänä palauttanut, jotka ovat noin vaan tulleet kyselemään. Olet pilannut kaiken. Ja senkin tahdon sinulle sanoa, että luulisitko minun sellaisesta miehestä välittävän, joka vain minun ja yleensä toisen avulla pyrkii nousemaan. Sen täytyy olla omin voiminensa mies, jota joskus rakastan.
— Niin, niin, mutta minun on turha yrittääkään, kun sinä et kerran välitä minusta, sanoi Pentti.
— Etkö voi oman itsesi vuoksi yrittää?
— Kyllä niinkin, mutta... hyvän naisen avulla sen luulisin käyvän helpommin.
Helenan kasvoilla näkyi joku pehmeämpi piirre. Tyttö kääntyi katselemaan ikkunasta ulos.
— Sinun tähtesi olisin tahtonut koettaa juurtua maahan, mutta nyt se on samantekevää, jatkoi Pentti.
— Minunko vuokseni vain, eikö muuten?
— Niin. Muussa tapauksessa ei kai maksa vaivaa. Yksinäinen mies aina elää helpommin maailmalla.
— Sellaisetko ajatukset sinulla onkin itsestäsi, sanoi Helena. — Sitten taitaa olla tarpeetonta yrittää kenenkään vuoksi.
Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus. Pentti seisoi ovensuussa ulos katsellen. Tyttö sormieli esiliinansa kulmaa. Ulkona oli poutainen ilta ja koira haukahti jossain pihalla. Viimeiset saunassa kävijät palasivat ja puhuivat huomisista töistä.
Helena oli joskus luullut pitävänsä paljonkin Pentistä. Ehken se oli ollut harhakuva. Jos Pentti nytkin olisi puhunut toisin. Sanonut laittavansa talon kuntoon, tekevänsä yötä ja päivää työtä, ja sitten, kun on jättänyt entiset puuhansa ja aloittanut maasta käsin, sanonut tulevansa pyytämään häntä vaimokseen, niin ehkäpä hän olisi voinut olla toisin Pentille kuin nyt voi.
Työn hiki kulmaluilla, sellaisesta miehestä hän piti. Miehestä, joka osasi luottaa itseensä, eikä ruikuttanut toisten apua.
— Minun taitaa siis pitää jättää kaikki sentapaiset suunnittelut mielestäni, virkkoi Pentti.
— Ainakin sinun ensin on opittava auttamaan itseäsi, sanoi Helena, ja hetken perästä, kun Pentti oli jo ulos astumassa:
— Ei luulisi olevan vaikeata viljellä omaa maata ja jättää vakuutuksien ja kauppojen teko.
— Hyvästi!
Pentti löi oven kiinni oikeastaan lujemmin kuin oli aikonutkaan. No, eipä siitä vahinkoa... Helenan viimeiset sanat kuuluivatkin jo hävyttömiltä.
Näytti niinkuin pihamaalla olisi kaikki nauranut hänellä. Kuolleet esineet, reki, kääsit ja liiterien avonaiset ovet. Luuli kuulevansa melkein räkätystä. Täytyi purra hammasta ja kirota, sylkäistä.
Korpirastas vielä viserteli valoisassa yössä. Tuomi varisteli kuihtuvia kukkiaan tyveneen veteen rantapolun varrella, jota Pentti kulki, hattu silmillä.
Niillä on rehevät suvitouot ja ruis kuin seinää, ja Harvalassa on semmoista kuin on. Noita tuomen kukkia on Helena kerännyt kamariinsa ja aittaansa ja joku on ehken saanut hengittää niiden ja tytön ihon tuoksua kevätyön hämärässä. Onko ehken sellaista ollut. Hänellä nyt ei ainakaan ollut, eikä tule olemaan. Laherman tytär on ylpeä, ja hän teki suuren laskuvirheen, luullessaan saavansa tytön vain noinikään.
Kirveli aikatavalla. Kaikki ne entiset ja tämän keväiset kevätyöt, jotka hän oli viettänyt kuherrellen tyttöjen, yhtäkkiä ei voinut muistaa kuinka monen, aitoissa, eivät sen rinnalla olisi olleet mitään, jos olisi saanut tämän yön viettää Helenan huoneessa, hänen lähellään. Mikä ihmeellinen siinä tytössä niin vetikään puoleensa.
* * * * *
Harvalan talossa on neljäsataa hehtaaria maata ja avara pirtti ja useita kamareita, mutta Pentti taikoo tälläkin kertaa muutaman yksinäisen torpan tuvan penkillä ja hautoo ajatuksissaan elämäänsä. Ulkona on valoisa kesäkuun yö ja käki kukkuu vielä ja korpirastas visertelee siinä aivan lähellä. Pentillä ei ole mitään halua mennä kotiin. Näin yksinään, kylillä, on mukavampi. Kotona ärisee Elia, ja äidin kärsiviä kasvoja on vaikea aina katsella. Johanna kulkee tuvan ja pihamaan vaiheilla aina äkäisen näköisenä ja mutisee.
Ja kun työnteko sellaisessa talossa on niin toivotonta. Ja kun elää muutenkin. Ja kun ei ole mitään, jonka vuoksi kannattaisi tehdä työtä. Kilometrien päässä, eräässä talossa nukkuu tytär, jonka vuoksi oli aikonut panna kaikki voimansa maan kimppuun ja tappaa vähitellen laiskottelun verestään. Tämä tytär luulee, että nykyaikana on vielä sellaisia ihmisiä kuin ennen. Luulee, että sellainen sukukirojen painama kuin hänkin, voi tulla hyväksi ilman auttavaa kättä. Uskoo miehuuteen, joka sekin saattaa mennä hyvin vähäiseksi sukupolvien sairastellessa.
Hän on viipynyt päiviä sellaisissa taloissa, joissa onnelliset, ehjät ihmiset uurastavat maan kimpussa aamusta iltaan ja joissa maa siunaa raatajansa vaivat. Sellaisissa taloissa on vaikea viipyä, jos ei unohda itseään ja kotiaan. Se unohtaminen käykin häneltä helposti siellä, missä on nuoria. Hänen tuttavapiirinsä on laaja. Harvalan poika on taas kulkemassa, sanotaan. Toiset sanovat sen pilkka mielessä, toiset hyväntahtoisesti hymähdellen: On sekin. Ei kehtaa olla kotonaan ja tehdä oikeata työtä. Sellaisissa taloissa ovat pojat ystäviä ja puteli on vieraankin varalle. Heidänkin elämässään on jotain vinossa, ja pullosta haetaan unhotusta. Sellaisissa taloissa eivät tyttäret viero kulkijaa, vaan antautuvat hetkelliseen iloon, ajattelematta tulevaisuutta.
Käki lakkaa kukkumasta. Rastas vielä silloin tällöin, kuin unessa, visertää. Nuoren koivun tuoksu tulvii sisään avonaisesta ikkunasta ja vie unen.
Hän kaipaa Helenaa, hänen kirkkaita silmiään, rehevätä vartaloaan, käsiään. Niistä käsistä koituisi hänelle siunausta, mutta ne eivät tartu hänen käteensä.
Aamulla torpan mies ihmettelee, että Harvalan poika makailee heidän tupansa penkillä.
— Mihin sitä ollaan menossa, vai tulossako lietäneen? kysyy Pentiltä.
— Ei olla tulossa eikä menossa. Muuten kylillä vain.
— No millä asioilla sinä sitten liikut?
Pentin on jostakin syystä hieman vaikea vastata.
— Koneita myymässä ja vakuutuksia tekemässä.
Tuntui siltä kuin vanha seinäkellokin olisi pysähtynyt kuullakseen tarkemmin.
— Vai semmoisilla asioilla, talonpoika!
Ja sitten mitataan Pentti päästä jalkoihin katseella, joka sanoo: etpä liene kunnon renkimiehen veroinen.
Pentin on vaikea olla enää yhtään hetkeä tuvassa. Hän kysyy maksua ja lähtee. Pihamaalla hän kuulee miehen sanovan:
— No, eihän se ihme... sellainen sillä oli isäkin.
Sellainen on hänellä ollut isäkin! Tyhjäntoimittaja ja kulkuri. Siinä hän taas kuuli syntyperänsä, sukunsa kunnian. »Sellainen sillä on ollut isäkin», jyskyttää Pentin aivoissa kylätietä kulkiessa.
Sellainen sillä on... Mitenkäpä sitä poika voi saada pohjaa jalkojensa alle, kun isä on ollut sellainen. Ja Helena luulee, että sen kyllä saa, jos yrittää. Mistä hän tietää, mitä on olla veren kiroissa, kyläläistensä painamana, työhaluton.
Helena. Se oli siinä taas, kylätiellä, hänen edessään. Voimakas vartalo kävelyn tahdissa notkahdellen, silmissä se ihmeellinen katse, jota nähdessä tuli ajatelleeksi noin hyviä asioita.
Miksi hänen, tällaisen irtolaisen, piti kiintyä Helenaan? Se oli ehkä pisara Gaabriel-sedän verta, joka hänessä kaipasi hyvää ja kaunista, mutta se hukkui Elian, isän, rauhattomaan vereen.
* * * * *
Kankaanpäässä on kesävieraita, helsinkiläisiä, ja Pentti joutuu heidän kanssaan viettämään poutaisen kesäpäivän, ihmeellisen, valoisan yön ja vielä seuraavan aamupäivän. Ah, mitä siunattuja lapsia ne sivistyneet ja kaupunkilaiset ovat hänen mielestään, varsinkin naiset! Kevyet, läpikuultavat vaatteet, harsot ovat muotia, ja ne tuovat esille nuo herkulliset, joutilaisuudessa kehkeytyneet sulot. Linda Berg valloittaa Pentin kokonaan. Hän on kyllästynyt kaupunkilaisherroihin, omiin tovereihinsa, ja halunnut uhrikseen vahvoja maalaispoikia, talollisten jänteväjäsenisiä nuoria miehiä. Kun he kiertävät vahvat käsivartensa hänen rehevän vartalonsa ympärille, on siinä suurin autuus.
Kankaanpään jäykkäniskaista poikaa ei hän ole saanut lumotuksi. Kaikki hän on koettanut sen jurrin taivuttamiseksi, mutta ei lämpiä eikä kuumene. Hän on tullut lähelle, laskenut kädet silmille, ne ihanat vaalean ruusun väriset sormet, joissa on suipoksi leikatut kynnet kuin kissalla. Lähentänyt suloisen suunsa tämän jurrin kaulaan, purrut korvalehdestä, näyttänyt kaikki sulonsa uimarannalla. Mutta tuloksetta. Kankaanpään jättiläinen on kivestä, jäästä, tahi muusta käsittämättömästä aineesta.
Pentti suuressa kaipuussaan sortuu pian uhriksi. Linda, — Lintu, joksi häntä talossa sanotaan — kaunis kulttuurikukka, valloittaa hänet muutamassa tunnissa.
Loiotaan nurmella, käydään marjassa. Viehkeänä esittää Lintu uintia ja nautinnolla näkee vaikutuksensa voiman.
Ja Lintu visertää yhtämittaa. Pentti ei kuule enää illalla käen kukuntaa eikä korpirastaan laulua. Hän ei tunne hyttysiä, kun ne imevät verta hänen kaulallaan. Isäin veri soi nyt hänen suonissaan ikuista markkinalaulua ja hän hullautuu oudon onnensa lumoihin. Pentti ei muista, että tuttujen matkojen takana on talo, jossa tyttösen vakava katse on kehoittanut häntä pyrkimään toiseen maailmaan, jossa on kestävämpiä arvoja kuin hetkellinen veren huuma.
— Minulle tulee kauhea ikävä, kun sinä lähdet, sanoo Lintu ja puristautuu Penttiin ja imeytyy punaisella suullaan Pentin kaulaan kuin iilimato.
— Minä tulen pian uudelleen.
— Oikeinko pian. Tulethan jo parin päivän perästä. Tahi ehkä minä voisin tulla sinne, Harvalaan. Sano, voisinko?
— Ei mutta todellakin! Sinähän voit tulla Harvalaan. Siellä on hyvä uimaranta ja Ilona pitää sinua varmaankin hyvänä.
— Niin, minä tulen vain käymään. Ethän sinä kuitenkaan minusta kauan välitä. Sano, kuinka kauan sinä pidät minusta?
— Aina, aina.
— Ei se ole totta. Miehet ovat niin huikentelevaisia. Joku talon tytär sinut täällä lumoo.
— Pyh, kyllä minä ne tiedän.
Helena sukeltautuu esiin ja pyrkii katsomaan Penttiä vakavasti silmiin, mutta hän katsoo vain siinä vieressään loikovan Linnun sääriä, käsivarsia, suuta, joka on kuin hehkuva marja. Linnun untuvaisista vaatteista tulee sokaiseva parfyymin ja ihon haju, ja Pentti olisi valmis ottamaan Linnun kotiinsa, vaimokseen, vaikka heti.
— Minä tulen ylihuomenna. Joko saan tulla niin pian? Mutta miten minä sinne osaan? Ei, sinähän jo neuvoit tien ja sitten tulet siitä järven rannasta hakemaan. Tulethan, poju? Minun tulee sinua niin ikävä. Sitten sinä tulet taas tänne, ja minä sinne, ja koko kesä on kuin kaunista satua.
— Niin, niin.
— Mutta sitten se satu loppuu ja... minun pitää lähteä Helsinkiin. No sitten sinä et kohta muistakaan. Et muista Lintuasi, et. Unohdat.
— Jospa minä vangitsenkin lintuni tänne ijäksi. Laitan semmoisen pesän että viihtyy.
— Minkähänlaista olisi olla talvea maalla. Uu, se olisi varmaan hirveätä. Ei teatteria, konsertteja, tanssiaisia. Huu, kamalata!
— Kyllä siihen tottuu.
— Mutta voisihan se olla hauskaakin. Ei mutta, se voisi olla tosiaankin hirveän hauskaa. Saada ajella kuutamoisissa metsissä ja... nyt meni joku hyttynen selkääni. Oi, ota se pois.
Lintu visersi. Pentti kuunteli ja katseli kuurona ja sokeana. Linnulla oli niin hieno ja hohtava hipiä ja täyteläiset jäsenet. Niiden pehmeä kimmoisuus ei tietänyt mitään työstä, vain nautinnosta.
III.
Harvalassa pitäisi ryhtyä heinänkorjuuseen, mutta viikatteet ovat unohtuneet talvella takomatta ja keväällä sepän käydessä ei niitä ole kukaan muistanut. Ei vanha Eliakaan.
— Sanoinhan ma sen jo, että takomatta ne jäävät, kun minä en niitä huolenna. Sinun pitäisi, Kustaava, hoitaa taloutta paremmin, kun kerran Pentti ei välitä.
Niittokone on rikki ja seppä ei jouda aivan heti sitä korjaamaan. Hänen täytyy tehdä kaikki vuorolleen ja pajan seinä roikkuu täynnään viikatteita ja pajan edusta niittokoneita. Saattaa mennä kolme päivää, ennenkuin pääsee tähän Harvalaan koneeseen. Mutta muutaman viikatteen voi hän lomassa lyödä.
Ja niillä renki alkaa niittää apilaa, jota voimakas maa villinä kasvattaa. Mutta haravat ovat tiessään. Varren kappaleita löytyy ja vanha Elia karisee:
— Talvipuhteet istutaan penkkilöillä joutilaina. Kun minä jaksaisin kaikki tehdä, niin hyvä se kai olisi.
Renki hakee hevosia, pannakseen niistä yhden haravakoneen eteen, muttei löydä. Päivällisunta ei sai muualla kuin hevosta hakiessa, ja iltapäivällä löytyy vasta hevoset pellon läheltä metsästä.
Piika on lähtenyt pois, kun ei jaksa kuitenkaan, semmoisella ruualla. Ilona ottaa rantahiekassa auringonkylpyjä ja Johannan täytyy ehtiä joka paikkaan, kun Kustaava ei enää jaksa. Kustaava on saanut sydäntaudin, kenties jo silloin alun siihen, kun Elia kulki markkinoista markkinoihin. Nämä välivuodet hän on jaksanut, mutta nyt ei jaksa muuta, kuin pirtissä liikkua ja kuunnella Elian kurinaa.
Johanna lentää aamuvarhaisesta myöhään yöhön. Ei, hän ei kauan rupea yksinään, ellei hankita piikaa avuksi. Tämä entinen oli sanonut lähtevänsäkin sen vuoksi, kun ei ollut kylliksi poikia, miesväkeä. Renki semmoinen kuhnus, kykenemätön, ja Pentti aina kylillä. No, kyllähän sitä lajia taisi olla hänellä tarpeeksi, koskapa taisi pitää jatkaa hameen kaulustaa.
Kustaava käy kuitenkin puodista tavaraa, kun muut sitä eivät hae, eivätkä kai saakaan. Hänen täytyy, vaikka sydän lyö haljetakseen ja tien vieressä täytyy levätä. Silloin on aina parempi, kun Pentti on kotona, mutta sitten on taas huolta ja vaivaa Pentin haluttomuudesta työhön.
Ja nyt varsinkin, kun toisena päivänä tulee ja toisena menee ja se kaupunkilaisheitukka keikkuu aina sen kintereillä. Ei sano ryhtyvänsä mihinkään, ellei saa taloa nimiinsä. Kauppakirjat on tehty ja niissä on jo heidän molempain nimet, mutta Elia pitää niitä vielä takanaan. Se heitukka tuli viime viikolla, kun piti aloittaa heinää ja eikös Ilona sitä passaamaan. Lintu kuuluu olevan sen nimikin ja linnun se on lainenkin. Siipiä vailla ja poika on hulluna sen perään. Oli sanonut renki-Villelle, että ottaa sen emännäkseen. Kun pääsisi pois näkemästä sitäkin kurjuutta.
— Mikä se on tämä nainen, joka hyppii kuin harakka tässä kartanolla? kysyy Elia Pentiltä, kun Lintu tulee toistamiseen taloon.
— Onpahan vaan joku neiti... kesävieraana Kankaanpäässä.
— Joku kaupunkilaisheikale varmaan.
— Hävetkää toki!
— Mitä mun pitäis' hävetä?
— Semmoisia nimityksiä oikeista ihmisistä.
— Oikeista! Kyl'maar minä ne tiedän, kuinka oikeita ovat. Sinä näyt hyppäävän sen perässä, kun et kehtaa työtä tehdä.
— Ja mikä sitten, jos niin teen?
— Se sitten, että saat mennä sen jälkeen kokonaan talosta, ellet asetu. Toisit emännän taloon ja painuisit työhön.
— Saatan minä tuodakin.
— Ja sitten kuitenkin juokset sellaisten jälessä.
— Onpa se isäkin juossut. Kylällä ovat kyllä puhuneet niistä isän markkina- ja kaupunkireisuista. Kuuluu kotiinkin joskus tuodun.
— Häpeä, poika!
— Mitäpä niistä häpeää. Ei kai pojan tarvitse olla parempi kuin isänkään.
Pentti poistuu jonnekin. Elia jää siihen seisomaan avuttomana. Niin, niin se on. Entisyys ei painu umpeen. Jäljet näkyvät, vaikka niitä koettaisi peittää. Suvun kirous, vieras veri, ei häviä. Kukaan sitä ei jaksa voittaa, ei Penttikään. Ei hänkään, vaikka koetti sanan avulla. Työn avulla olisi ehkä voinut, mutta ei tullut tehdyksi sitä ratkaisevaa otetta. Kun sitä varten jännitti selkänsä, lysähti se kokoon ensimmäisen kiusauksen vastaan tullessa.
Talon kauppakirjat olivat siellä kaapissa. Pentti on jo niitä tahtonut tiukasti. Ei parane sillä, jos niitä pidättää. Löytäisi Pentti hyvän vaimon, oikean naisen, joka auttaisi häntä. Rustaava oli heikko ihminen, eikä jaksanut auttaa. Yksin sitä ei Harvalan suku jaksa, voittaa kirousta. Hoh, hoo, isäin pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen. Tämä oli kolmas, joka nyt syyttää häntä ja neljäs oli vielä syntymättä. Hoh, hoh, miten raskaan vitsan sinä laupias Isä annatkaan muutamille lapsillesi.
* * * * *
Harvalassa syötetään Lintua munilla, tuoreella kalalla, kokkelipiimällä, marjoilla, mitä vain saadaan käsille. Ilona on saanut mieleisensä vieraan. Tämä neuvoo hänelle lemmen salaisuuksia ja Ilonan posket hehkuvat tietäessään miten maailma kehittyy. Johanna tulee häntä vaatimaan lehmien hakuun, mutta Lintu on vietävä uimarannalle ja pidettävä hänelle seuraa. Pentti ajaa niittokonetta puolituntia ja jättää sen sitten rengille. Hänkin menee uimaan Linnun ja Ilonan kanssa ja jää rannalle ilonpitoon, kun Ilona lähtee etsimään kanan pesiä.
— Miten ihanaa on elämä, sanoo Lintu ja oikoo täyteläisiä, uimapuvun verhoomia jäseniään.
— Niin, kun ei tarvitseisi tehdä työtä. Heittäisin koko roskan tähän, mutta jos sinä tulet emännäksi, niin...
— Emännäksi, hah, hah, sitä minusta ei tule. Mutta sinun pieni lintusi minä voin aina olla. Sano, pidätkö minusta?
— Enemmän kuin voin sanoa.
— Mutta jos tulisin, en jaksaisi olla täällä aina. Sinun pitäisi tulla minun kanssani Helsinkiin, talveksi. Otat pehtoorin. Se on hienoa. Enkä minä välitä lehmistä enkä lampaista enkä sioista. Huu, mikä tuolla kainalossa on. Ota pois se. Eihän vain puutiainen.
Lintu lähentää kainalonsa. Siellä ei ole mitään, ja Pentti painaa huulensa hikeä tuoksuvaan ihoon, humaltuu.
— Minä... en jaksa elää... ilman sinua...
— Mutta minä jos jo vaikka huomenna lähtisin Helsinkiin enkä palaisi.
— Niin minä tulisin jälessäsi.
— Jättäisitkö kaikki?
— Ehdottomasti.
— Noo, en minä sitten mene. Sinä lähdet huomenna minua saattamaan ja sitten tulet jonakin päivänä Kankaanpäähän. Heinäkuun yöt ovat ihania. Ilona sanoi, että saan, jos haluan, nukkua hänen aitassaan. Saat tulla sinne, jos haluat.
* * * * *
— Minne sinä lähdet? kysyy Kustaava Pentiltä seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen. Pentillä on kylävaatteensa ja Lintu on lähtenyt jo edeltä Ilonan kanssa.
— Saatan vähän vierasta.
Kustaavan kasvoilla on niin huolestunut ilme, että Pentin käy melkein sääliksi. Äiti onkin jo niin kovin heikko. Saattaa tulla kuolema hänelle ennen kuin Elialle. Lintu ei ole hänen mieleisensä, hän haluaisi miniäkseen jonkun talontyttären, ehkäpä Helenan.
Mistä se nyt johtui Helena hänen mieleensä. Tuntui kuin olisi ollut kaksien syyttävien, murheellisten kasvojen välissä. Noo, Helenahan oli ylpeä, työnsi hänet pois melkein pilkaten — ja äiti tuossa. No, eivät ne aina satu äitien mieleisiä, ja hän kyllä siitä rauhoittuu. Pitää sanoa Linnulle, että on hyvä äidille.
— En minä kauan viivy. Ville saa ajaa heiniä haasioille.
— Kuka niitä haasioi. Johannan täytyy haravoida. Verolaisia ei ole enää auttamassa. Sade voi kastella talon parhaat heinät.
— Turhia te nyt, äiti. Kyllähän ne keritään. Ilona saa mennä haravoimaan.
Pentti menee. Metsätiellä ovat jo Lintu ja Ilona, kaulakkain kävellen. Pentti kuulee heidän keskusteluaan.
— Ei niitä lapsia enää vain niin laiteta nykyään. Ei sinunkaan tarvitse mitään pelätä.
Pentistä tuntuu vähän ilkeältä kuunnella sellaista. Ei nyt olisi tarvinnut Ilonalle puhua semmoisista. Osaavat ne muutenkin.
Ilona palaa takaisin ja Pentti ja Lintu etenevät hiljaa metsätietä. Pentin käsivarsi on Linnun vyötäisillä, ja toisella on Linnun kappa ja leveälaitaihen hattu. Se on vastuksina suudellessa ja sitä on kannettava varovasti, ettei särkyisi. Sadekuuro tavoittaa heidät ja on mentävä latoon, ja kun Pentti katsoo kelloaan, onkin jo iltapäivä.
Nyt kastui kuivat heinät Harvalassa, muistaa Pentti, ja tuntuu pahalta, että on jättänyt ne heinät. No, ne saa kyllä huomenna haasioille. Eihän hän voinut Lintua laittaa yksinään menemään.
— Mitä varten sinä olet noin alakuloinen? Etkö välitäkään enää Linnustasi?
— Johan toki, mutta kun kastui heinät siellä kotona.
— Niin, sinulle ovatkin heinät tärkeämmät kuin minä. Hyvä. Minä lähden Helsinkiin.
— No mutta... joutavia... kastukoot vaikka vielä toistamiseenkin.
Pentiltä menee vielä seuraavakin päivä, ja kun palaa kotiin, ei tahdo mitenkään jaksaa heinäpellolle. Monta yötä peräkkäin on mennyt valvoen, ja suonissa soi Linnun visertely ja huuma.
— Mitä varten heinät on jätetty haasioimatta? kysyy Pentti rengiltä.
— Ei ole ehditty laittamaan.
— Vai ei ole keritty. Sujukaa sitten haasioimaan.
Yritetään oikein todenteolla, mutta sade tulee ja kastelee toistamiseen heinät ja Pentti menee aittaan makaamaan. Johanna rohjustaa helmat märkinä, suurin pieksulötöin ja puklattaa. Hänkään tässä rupea yksinään riehumaan, kun ei siitä kuitenkaan apua. Ilona ja Pentti laiskottelevat ja sitten vierailla syötetään maito ja kerma, se mitä Ilona ei jaksa sisäänsä ahtaa. Hän ei suorastaan käsitä tätä nykyistä aikaa että pojilla ja tytöillä ei muuta kuin se riijauksensa mielessä. Hän ei ole ollut poikain vieressä ikänään, eikä kaipaa yhtään. Vaikkei olisi housujalkoja olemassakaan.
— Kukapa se sinustakaan välittää enää, vanhasta piiasta, sanoo Ilona. — tuommoinen puklattaja kelpaa kenellekään..
— Kyllähän siihen sijaan sinä kelpaat. Aina pitäisi olla jonkun hautomassa.
— Niin kelpaankin. Olisit sinäkin kelvannut nuorempana. Nyt olet tullut jo rumaksi. Kuka niitä homeisia vanhoja piikoja...
— Häpeisit veikkonen! Nauraisin, jos sattuisi sinullekin huonosti käymään.
— Minullepa ei käy. Nykyinen aika kehittyy.
Ilona kiipee sataa kujan ylisille, päätyikkunan ääreen jatkamaan romaaniaan, jonka on saanut Linnulta. Täällä ei löydä häntä kukaan ja muutenkin on viileä. Maitokamarissa on hänellä korvon alla piilossa viilivati ja vuoroin kermamansikoita. Lintu nauroi hänen keksinnöillään. Pentti voisi hyvin ottaa Linnun eukokseen.
Johanna jytistää Pentin aitan oveen.
— Nousisit edes niittämään. Renki ei kehtaa yksinään mitään.
— Siellähän ne ovat vielä entisetkin haasioimatta.
— Olisit ollut haasioimassa. Piti lähteä sen lutukan jälkeen.
— Mitä se sitten sinua liikuttaa.
— Liikuttaa se, että jos tässä ei rupea jokainen työntekoon, lakkaan minäkin.
— Eikä tuo ukko anna talon kirjojakaan.
Pentti katsoi itselleen edullisemmaksi olla ärsyttelemättä pahoin Johannaa. Hänelläkin oli osansa talossa ja kirjoihin merkitty rahana suoritettavaksi.
— Kyllä ne minun puolestani saa antaa, mutta kyllä sinun on lakattava pitkin kyliä hyppimästä.
— Kunhan saan ne kirjat ensin.
— Vaadi ukolta. Mitä se minuun kuuluu.
Pentti istuu sängyn laidalla miettien. Hän tahtoo talonkirjat heti. Järjestää talouden ja ottaa isäntärengin. Lintu lennätetään Harvalaan emännäksi ja otetaan oppinut emännöitsijä hänen avukseen. Laiska renki laitetaan hiiteen ja otetaan kunnollisempaa työväkeä.
Mitä Gaabriel-setä tulisi hänelle sanomaan herrasnaimisesta? Hän kyllä tiesi sen, mutta ei aio siitä välittää. Mitä varten Helena hänet hylkäsi? Helenan kanssa talon pito olisi varmasti onnistunut, mutta...