Part 17

Lily oli taas vaiti. Hän tiesi, ettei hän voinut toivoa saavansa irti tuhattakaan dollaria rouva Penistonilta vetoamalla pelkästään Celesten laskuun, sillä rouva Peniston tahtoisi selvittää pukulaskut ja asettaa shekin suorastaan Lilyn räätälille eikä hänelle. Ja raha oli kuitenkin saatava, ennenkuin määräpäivä oli ohi!

"Velat, joista puhun ovat -- toisenlaisia -- ne eivät ole kauppalaskuja", alkoi hän hämillään, mutta rouva Penistonin ilme pelästytti hänet ehkä jatkamasta. Mahtoiko hänen tätinsä epäillä jotakin? Tuo ajatus joudutti tunnustusta.

"Asia on se, että olen pelannut jokseenkin paljon korttia -- bridgeä; kaikki naiset pelaavat; myöskin naimattomat naiset -- sitä vaaditaan heiltä. Joskus olen voittanut -- voittanut aika tavalla -- mutta viime aikoina ei minulla ole ollut onnea -- ja tietenkään sellaisia velkoja ei voi maksaa vähitellen."

Hän pysähtyi, sillä rouva Penistonin ilme oli hänen kuunnellessaan jähmetyttävä.

"Korttia -- olet pelannut korttia rahasta? Onko se sittenkin totta: kun minulle siitä puhuttiin, en tahtonut sitä uskoa. En halua kysyä, onko kaikki se muukin kauhea, mitä olen sinusta kuullut, myöskin totta; hermoillani on muutenkin kestämistä. Kun ajattelen, millaista esimerkkiä sinulle on näytetty tässä talossa! Mutta luulen, että se on entisen kasvatuksesi syy -- eihän kukaan tietänyt, mistä äitisi haali ystävänsä. Ja hänen sunnuntainviettonsa oli skandaali -- mikäli minä tiedän." Rouva Peniston pyörähti äkkiä ympäri. "Pelaatko sinä sunnuntainakin korttia?"

Lilyn mieleen muistui muutamia sateisia sunnuntaita Bellomontissa ja Dorseteilla.

"Olette kovin ankara minulle, täti. En ole koskaan todella välittänyt korteista, mutta naimattomien naisten on vastenmielistä joutua omahyväisen ja ylimielisen maineeseen ja niin helpostihan sitä joutuu tekemään, mitä muut tekevät. Olen saanut tuntuvan opetuksen, ja jos autatte minua tällä kertaa, niin lupaan --"

Rouva Peniston kohotti kätensä varoittaen. "Sinun ei tarvitse tehdä mitään lupauksia. Kun tarjosin sinulle kodin, en sitoutunut maksamaan sinun pelivelkojasi."

"Täti! Ettehän tarkoita, ettette tahdo auttaa?"

"Varmastikaan en tee mitään, joka saattaisi näyttää käytöksesi suosimiselta. Jos todellakin olet velkaa räätälillesi, niin hänet kyllä maksan -- mutta muuten en tunnusta olevani velvollinen vastaamaan veloistasi."

Lily oli noussut ja seisoi kalpeana ja vavisten tätinsä edessä. Ylpeys taisteli hänessä, mutta nöyryytys sai hänet huudahtamaan: "Täti, minä menetän ihmisten suosion -- minä --" Mutta hän ei voinut jatkaa. Jos hänen tätinsä oli jo niin julma peliveloistakin, niin millä mielellä hän kuulisikaan totuuden kauheaa tunnustusta?

"Minun mielestäni sinä _olet jo menettänyt_ ihmisten suosion, Lily: käytöksesi kautta enemmän kuin sen seurausten. Sanot ystäviesi houkutelleen pelaamaan sinut kanssaan; no, heillekin on opetus yhtä tarpeen. Heillä on ehkä varaa menettää hieman rahaa -- missään tapauksessa en pane rahojani niiden maksamiseen. Ja nyt minun täytyy pyytää, että jätät minut -- tämä kohtaus on ollut kovin rasittava, ja minun on pidettävä huolta terveydestäni. Vedä verhot alas ja sano Jenningsille, etten ota tänä iltana vastaan ketään muita kuin Grace Stepneyn."

Lily meni huoneeseensa ja salpasi oven. Hän vapisi pelosta ja vihasta -- raivottarien siipien suhina oli hänen korvissaan. Hän kulki huoneessaan edestakaisin epäsäännöllisin askelin. Viimeinen pelastusportti oli lukittu -- hän tunsi olevansa suljettu sisään, oma häpeänsä kumppaninaan --.

Äkkiä hänen katseensa osui uunin reunakkeella olevaan kelloon. Se näytti puoli neljää, ja hän muisti, että Selden tulisi hänen luokseen neljän aikana. Hän oli aikonut käännyttää hänet pois niine hyvineen, mutta nyt hänen sydämensä halasi nähdä häntä. Eikö Seldenin rakkaudessa ollut pelastuksen lupaus? Maatessaan Gertyn vieressä edellisenä yönä Lily oli ajatellut hänen tuloaan ja sitä suloutta, kun saisi itkeä pois tuskansa hänen rinnallaan. Tietysti hän oli aikonut selvittää asiansa, ennenkuin tapaisi häntä, -- hän ei ollut todella koskaan epäillyt, ettei rouva Peniston auttaisi häntä. Ja hän oli tuntenut kurjuutensa suurimmillaankin ollessa, että Seldenin rakkaus ei voinut olla hänen viimeinen pakopaikkansa; olisi vain niin suloista hakea siitä hetken ajaksi suojaa ja yrittää sitten uusin voimin eteenpäin.

Mutta nyt Seldenin rakkaus oli hänen ainoa toivonsa, ja hänen siinä onnettomana yksin istuessaan tuli ajatus uskoa asiansa hänelle niin viekottelevaksi kuin virran juoksu itsemurhaajalle. Ensi syöksähdys olisi hirveä -- mutta mikä siunaus siitä sitten seuraisikaan! Hän muisteli Gertyn sanoja: "Tunnen hänet -- hän tahtoo auttaa sinua"; ja hänen mielensä takertui niihin kuten sairas takertuisi parantavaan pyhäinjäännökseen. Oi, jos Selden todellakin ymmärtäisi häntä -- jos hän tahtoisi auttaa häntä saamaan ehjäksi hänen särkyneen elämänsä ja muodostamaan sen uuteen asuun, mihin ei jäisi jälkeäkään entisestä! Selden oli aina saanut hänet tuntemaan, että hän on paremman arvoinen, eikä hän koskaan tarvinnut kipeämmin sellaista lohdutusta kuin nyt. Yhä uudelleen häntä arvelutti ajatus, että hän tunnustuksellaan saattaisi vaaraan hänen rakkautensa, sillä rakkautta hän tarvitsi -- siihen sisältyisi koko hehkuva halu koota yhteen hänen itsekunnioituksensa erilliset pirstaleet. Mutta hän palasi Gertyn sanoihin ja piti niistä kiinni. Hän oli varma siitä, että Gerty tiesi Seldenin tunteet häntä kohtaan, ja hänelle ei ollut koskaan selvinnyt, että Gertyn tunteet Seldeniä kohtaan olivat paljon palavammat kuin hänen.

Neljän aikana hän oli salongissa: hän oli varma, että Selden olisi täsmällinen. Mutta kello löi neljä -- hänen sydämensä löi kuumeisen kiihkeästi. Hänellä oli aikaa tarkastaa uudestaan ahdistustaan ja harkita jälleen, särkisikö hän luottamuksellaan Seldenin illusionin. Mutta kun minuutit kuluivat, kävi tarve saada hänelle puhua asiansa pakottavammaksi; hän ei voinut yksin kantaa kurjuutensa taakkaa. Siitä tulisi ehkä turmiollinen hetki, mutta eikö hän voinut luottaa kauneuteensa, joka saattaisi hänet onnellisesti Seldenin hellyyden turviin. Mutta tunti kului ja Selden ei tullut. Epäilemättä jokin oli häntä pidättänyt tai oli hän lukenut nelosen viitoseksi hänen hätäisesti kirjoitetussa kirjeessään. Ovikellon soitto muutama minuutti yli viiden vahvisti tämän otaksumisen ja sai Lilyn tekemään nopean päätöksen kirjoittaa vasta selvemmin. Askelten kaiku eteishallissa ja palvelijan ääni valoivat uutta tarmoa hänen suoniinsa. Hän tunsi vielä kerran olevansa taipuisa ja voittamaton satunnaisuuksien muovailija, ja muistellessaan, mikä mahti hänellä oli Seldeniin, hän sai äkkiä luottamusta. Mutta kun salongin ovi aukeni, tunsi hän sisääntulijassa Rosedalen.

Pettymys tuotti hänelle kipeää tuskaa, mutta kun suuttumus kohtalon kömpelyyteen ja omaan huolimattomuuteen, kun ei ollut kieltänyt päästämästä sisään muita kuin Seldenin, oli mennyt ohi, oli hän jälleen oman itsensä herra ja tervehti Rosedalea ystävällisesti. Oli ikävää, että Selden, jos hän tulisi, tapaisi tuon omituisen vieraan hänen luonaan, mutta Lily oli mestari vapautumaan haitallisista vieraista ja hänen nykyiselle mielelleen Rosedale näytti selvästi syrjäytettävältä.

Rosedalen käsitys tilanteesta ilmeni hänelle muutaman minuutin keskustelun kuluttua. Lily oli ottanut puheeksi Bryn herrasväen kutsut ikäänkuin siten päästäkseen sen väliajan yli, kunnes Selden ilmaantuisi, mutta Rosedale, asetuttuaan itsepäisesti teepöydän ääreen kädet taskussa ja sääret hieman liian vapaasti ojennettuina, antoi keskustelulle äkkiä persoonallisen käänteen.

"Aika hyvin järjestetty -- kylläkin. Tietysti oli yhtä ja toista, mitä rouva Fisheriltä ei olisi voinut odottaa: samppanja ei ollut kylmää ja pukuhuoneessa vaihtui vaatteita. Minä olisin kustantanut hienompaa musiikkia. Mutta sehän on minun luonteen mukaista. Jos tahdon jotakin, niin en kitsaile: minä en mene tiedustelemaan kirjanpitäjältä ja sitten ihmettele, onko esine hintansa arvoinen. En tyytyisi Bryn herrasväen kaltaisiin pitoihin; haluaisin jotakin, joka näyttäisi helpommalta ja luontevammalta. Ja siihen tarvitaan juuri kaksi asiaa, Miss Bart: rahaa ja naista, joka osaisi sitä käyttää."

Hän pysähtyi ja tutki Lilyä katseellaan tarkkaavaisesti, kun tämä oli järjestävinään teekuppeja.

"Rahaa minulla on", jatkoi hän selvitellen kurkkuaan, "naista vain kaipaan -- ja luulen, että minulla se onkin jo tiedossa."

Rosedale kumartui hieman eteenpäin pitäen kättään kävelykeppinsä päässä. Hän oli nähnyt Ned Van Alstynen kaltaisten miesten tuovan hattunsa ja keppinsä salonkiin ja hän ajatteli, että se antoi tuttavallisen eleganssin vivahduksen hänen esiintymiselleen.

Lily oli ääneti, suu hienossa hymyssä ja hajamielisesti katsoen Rosedalen kasvoihin. Todellisuudessa hän mietti, että kosiminen kestäisi jonkun aikaa ja että Selden varmaankin ilmaantuisi, ennenkuin hänen tarvitsisi antaa kieltävä vastaus. Hänen mietiskelevä ilmeensä, joka ikäänkuin ilmaisi hänen taipuneen, vaikk'ei vielä lopullisesti myöntyneen, näytti Rosedalesta kehoittavan häntä rohkaisemaan mielensä. Hän ei olisi pitänyt vastustelua todennäköisenä.

"Luulen, että se onkin minulla jo tiedossa", toisti hän naurahtaen, mikä oli tarkoitettu vahvistamaan hänen itseluottamustaan. "Tavallisesti _olen saanut_, mitä olen tahtonut elämässä, Miss Bart. Tahdoin rahaa, ja olen saanut sitä enemmän kuin tiedän, miten sen sijoittaa; ja nyt ei raha tunnu olevan mistään kotoisin, jollen voi sitä käyttää oikean naisen hyväksi. Tahtoisin saada aikaan sillä sen, että vaimoni saisi tuntemaan rinnallaan kaikki naiset pieniksi. En kitsastelisi rahaa, mitä siihen tarvittaisiin. Mutta kaikki naiset eivät voi sitä tehdä. Luin eräästä kirjasta naisesta, joka tahtoi kultasormuksia tai jotain sellaista, ja pojat kantoivat niitä hänelle, mutta hän sortui niihin: ne tappoivat hänet. No, siinä on kyllä totta: jotkut naiset näyttävät kiusaantuneilta jalokiviensä taakan alla. Mutta minä haluan sellaista naista, joka tahtoo pitää päänsä sitä pystymmässä, mitä enemmän minä koristan sen timanteilla. Ja kun katsoin teihin toissa iltana Bryn herrasväellä, kun esiinnyitte yksinkertaisessa valkoisessa puvussa ja olitte sen näköinen kuin olisi ollut kruunu päässänne, sanoin itsekseni: 'Totta totisesti, jos hänellä olisi sellainen, niin hän kantaisi sitä kuin olisi se kasvanut häneen!'"

Lily oli yhä ääneti ja Rosedale jatkoi innostuen aiheeseensa: "Sanokaa, mistä johtuu, että tämänlaiset naiset ovat suuremman arvoisia kuin kaikki muut yhteensä? Jos nainen alkaa olla välittämättä koristeistaan, niin on se sen merkki, että hän haluaa parempaa kuin muilla on -- ja niin on kaiken muunkin laita. Te tiedätte, mitä minä tarkoitan -- tiedätte, että vain koreat esineet ovat arvottomia. No niin, haluaisin, että vaimoni kykenisi pitämään varmasti omanaan sitä, mitä hän haluaa. Tiedän, että rahaan liittyy eräs jokapäiväinen seikka: se, että ajattelee sitä. Mutta minun vaimoni ei tarvitsisi koskaan tehdä sitä." Hän pysähtyi ja lisäsi sitten: "Arvaan teidän tietävän, ketä naista minä pidän silmällä, Miss Bart."

Lily nosti päätään ilostuen hieman tuosta vetoumuksesta. Hänen ajatustensa sekamelskankin läpi oli Rosedalen miljoonien kilahduksella hieman viekoitusvoimaa. Ah, ne kyllä riittäisivät hänen onnettoman velkansa maksuksi! Mutta niiden omistaja tuli yhä vastenmielisemmäksi Seldenin tuloa odotellessa. Vastakohta oli liian jyrkkä: Lily saattoi tuskin pidättää hymyä, jota se herätti. Hän päätti, että suoruus olisi paras.

"Jos tarkoitatte minua, Mr. Rosedale, niin olen hyvin kiitollinen, se on minulle hyvin imartelevaa: mutta minä en tiedä, mikä teidät on aiheuttanut ajattelemaan --"

"Ah, jos tarkoitatte, ettette ole hullaantumiseen asti rakastunut minuun, niin minulla on kyllä sen verran tajuntaa jäljellä, että huomaan sen. Enkä puhukaan teille ikäänkuin sitä olisitte -- otaksun tuntevani sen puheentavan, joka sopii näihin oloihin. Te ette ole kovin ihastunut minuun, mutta te olette ihastunut loistoon ja aistikkuuteen ja huvituksiin ja siihen, että pääsette ikävistä vekseliasioista. Te pidätte hauskuudesta, mutta ette mielellänne näe siitä vaivaa, ja minä ehdotan, että saan huolehtia hauskuudesta ja nähdä siitä vaivaa."

Hän pysähtyi, ja Lily vastasi jäätävä hymy huulillaan: "Erehdytte yhdessä kohdassa, Mr. Rosedale: kaikesta, mistä nautin, olen valmis näkemään myöskin vaivaa."

Hän puhui siinä tarkoituksessa, että saisi Rosedalen näkemään, että, jos tämä koetti näillä sanoillaan vihjata hänen yksityisasioihinsa, hän olisi valmistunut torjumaan ne. Mutta joskin Rosedale käsitti hänen tarkoituksensa, ei se saattanut häntä hämilleen, ja Rosedale jatkoi samassa äänilajissa: "Tarkoitukseni ei ollut loukata. Suokaa anteeksi, jos olen puhunut liian yksinkertaisesti. Mutta, miksi ette ole minua kohtaan suora? Miksi käytätte noin kömpelöä temppua? Muistatte, että on ollut aikoja, jolloin olitte tukalassa asemassa -- helkkarin tukalassa asemassa -- ja naisen vanhetessa ja tapahtumien kulkiessa kulkuaan hänen haluamansa asiat pyrkivät kulkemaan hänen ohitseen eivätkä tule takaisin. En tahdo sanoa, että se olisi lähellä teitä, mutta te olette saanut maistaa ikävyyksiä, joita teidän kaltaisenne naisen ei olisi pitänyt koskaan tulla tuntemaan, ja minun tarjoukseni tarkoittaa, että voitte kääntää niille ainaiseksi selkänne."

Lilyn kasvoihin nousi puna. Rosedalen tarkoitus oli päivänselvä, ja antaa sen toteutua vastustelematta oli turmiollinen heikkouden tunnustus, kun taas sitä liian avoimesti vastustamalla joutuisi vaaraan suututtaa Rosedale vaarallisella hetkellä. Suuttumus väreili Lilyn huulilla. Mutta sitä tukahdutti salainen ääni, joka varoitti häntä riitaantumasta Rosedalen kanssa. Tämä tiesi liian paljon hänestä, ja tälläkin hetkellä, jolloin Rosedalelle oli tärkeää esiintyä parhaassa valossaan, hän ei arkaillut antamasta Lilyn nähdä, miten paljon hän tiesi. Miten hän sitten käyttäisikään valtaansa, kun Lily olisi ylenkatseellaan antanut siihen aiheen? Lilyn koko tulevaisuus saattoi riippua siitä tavasta, millä hän vastaisi hänelle: hänen oli pysähdyttävä ja harkittava sitä, kuten hengästynyt pakolainen pysähtyy teiden risteykseen ja koettaa kylmästi harkita, mille tielle hän lähtisi.

"Olette aivan oikeassa, Mr. Rosedale. Minä _olen_ ollut tukalassa asemassa ja olen teille kiitollinen, että tahdotte vapauttaa minut siitä. Ei ole aina helppoa olla aivan riippumaton ja oman arvonsa tunteva, kun on köyhä ja elää rikkaiden parissa. Olen ollut huolimaton raha-asioissani ja minulla on ollut ikävyyksiä laskujeni kanssa. Mutta olisin itsekäs ja kiittämätön, jos siitä syystä ottaisin vastaan kaikki, mitä tarjootte, voimatta omasta puolestani mitään muuta kuin haluta päästä vapaaksi ikävyyksistäni. Teidän täytyy suoda minulle aikaa -- aikaa ajatella hyvyyttänne -- ja sitä, mitä minä voin antaa teille sitä vastaan --"

Lily ojensi viehättävin liikkein kätensä hyvästiksi. Rosedale nousi tottelevasti hieman punastuneena odottamattomasta menestyksestään ja rotunsa tavoin tottuneena mukautumaan siihen, mitä oli tarjolla, kiiruhtamatta liiaksi kiristämään enempää. Hänen nopeassa taipuvaisuudessaan oli jotakin, joka peloitti Lilyä; hän näki siinä kärsivällisyyden patoutuneen voiman, joka taltuttaisi voimakkaimmankin tahdon. Mutta he olivat joka tapauksessa eronneet ystävällisesti, ja Rosedale oli lähtenyt talosta kohtaamatta Seldeniä -- Seldeniä, jonka itsepintainen poissaolo sai Lilyn uudelleen hätääntymään. Rosedale oli viipynyt yli tunnin, ja Lily tunsi, ettei Seldenin tulosta ollut enää toivoakaan. Tämä tietystikin kirjeellisesti selittäisi poisjääntinsä; iltaposti toisi kirjeen häneltä. Mutta Lilyn täytyi jättää tunnustuksensa tuonnemmaksi, mikä sattui raskaasti hänen uupuneeseen mieleensä.

Isku kävi yhä raskaammaksi, kun iltaposti ei tuonutkaan hänelle kirjettä ja hänen oli noustava huoneeseensa viettämään yksinäistä yötä -- yhtä julmaa ja unetonta kuin hänen kidutettu mielikuvituksensa oli loihtinut esille Gertyn luona. Hän ei ollut koskaan oppinut elämään omien ajatustensa parissa.

Päivänsarastus karkoitti mielikuvien joukon ja selvensi hänelle, että hänen oli saatava Seldeniltä tietoja vielä aamupäivällä. Mutta päivä kului Seldenin kirjoittamatta tai tulematta itse. Lily pysyi kotona syöden aamiaisen ja päivällisen yksin tätinsä kanssa, joka valitti sydäntään ja jonka puhelu oli jäätävän kylmää. Rouva Peniston meni hyvin aikaisin levolle, ja hänen mentyään Lily istui ja kirjoitti kirjeen Seldenille. Hän oli soittamaisillaan kirjeenviejää, kun hänen katseensa osui iltalehden uutiseen: "Mr. Lawrence Selden oli niiden matkustajien joukossa, jotka lähtivät tänään iltapäivällä Havannaan ja Länsi-Intiaan."

Hän laski sanomalehden pois ja istui liikahtamatta tuijottaen kirjeeseensä. Nyt hän ymmärsi, ettei Selden tulisi koskaan, että hän oli lähtenyt, koska hän pelkäsi, että hän saattaisi muuten tulla. Lily nousi ja käyden huoneen poikki hän tarkasteli kauan itseään kirkkaassa peilissä. Hänen kasvojensa viirut näkyivät hirveän selvästi -- hän näytti vanhalta. Ja kun nainen näyttää itsestään vanhalta, niin miltä hän näyttääkään muista? Hän kääntyi pois ja alkoi kulkea huoneessa edestakaisin. Äkkiä hän huomasi, että kynä, jolla hän oli kirjoittanut Seldenille, oli yhä aukinaisen mustetolpon suulla. Hän istuutui jälleen ja kirjoitti nopeasti kuoreen Rosedalen osoitteen. Sitten hän otti paperiarkin ja istui sen ääressä kynä kädessä. Oli ollut kylläkin helppo kirjoittaa päivänmäärä ja "Paras Herra Rosedale", mutta sitten hänen ajatuksensa pysähtyivät. Hän aikoi pyytää häntä tulemaan, mutta hän ei löytänyt sanoja. Vihdoin hän alkoi: "Olen ajatellut --" sitten hän laski kynän pois ja istui kyynäspäihinsä nojaten ja peittäen kasvonsa käsiinsä.

Äkkiä hän hypähti ylös kuullessaan ovikellon soivan. Ei ollut myöhä -- kello oli tuskin kymmentä -- ja saattoi vielä tulla kirje Seldeniltä -- tai sana -- tai hän saattoi olla itse oven takana! Uutinen hänen lähdöstään saattoi olla erehdys -- saattoi löytyä toinenkin Lawrence Selden, joka oli lähtenyt Havannaan -- kaikki nämä mahdollisuudet ennättivät liikkua hänen ajatuksissaan ja saada hänet vakuutetuksi siitä, että hän saisi lopultakin nähdä ja kuulla Seldenistä, kunnes salongin ovi aukeni ja sisään astui palvelija, joka toi sähkösanomaa.

Lily avasi sen vapisevin käsin ja luki Bertha Dorsetin nimen seuraavan ilmoituksen alla: "Matkustamme odottamatta huomenna. Tule mukaan Välimerenmatkalle."

II KIRJA.

I.

Seldenistä tuntui elävästi Kasinon portailla, että Monte Carlolla oli suuremmassa määrin kuin millään muulla hänen tuntemallaan paikalla kyky sopeutua joka miehen mielialaan.

Hänen oman mielialansa mukaan se oli tällä hetkellä kuin valmis viettämään tervetuliaisjuhlaa, mikä kylmälle tarkastelijalle olisi voinut esiintyä maalattuina poskina ja kevyenä elämänä. Kun hän tarkasteli valkoista toriaukeamaa, jota reunusti keikaileva arkkitehtuuri, puutarhojen tavoiteltua troopillisuutta, etualalla päilyviä ryhmiä taustana vuoret, jotka vaikuttivat kuin ylevä näyttämöllepano, mikä oli kuin siihen unohtunut kuvaelmien kiireisesti vaihtuessa -- kun hän sai tuta valon ja huolettomuuden vaikutelman koko laajuudessaan, tunsi hän vapautusta elämänsä viimeisistä kuukausista.

New Yorkin talvi oli ollut loppumaton sarja lumisia päiviä, joita oli seurannut kevät kalseine auringonpaisteineen ja rajuilmoineen, ympäristön rumuuden loukatessa silmää ja kolean tuulen piestessä ihoa. Selden oli työhönsä syventyneenä ajatellut, etteivät ulkonaiset olosuhteet merkitsisi paljoa hänen asemassaan olevalle miehelle ja että kylmyys ja rumuus olivat hyvä panssari niiden pehmeyttä vastaan. Kun hänen oli kiireellisen asian takia lähdettävä Pariisiin neuvottelemaan erään asiakkaan kanssa, keskeytti hän vastahakoisesti totutun toimistoaskartelunsa. Ja vasta nyt, toimitettuaan asiansa ja päästyään viikoksi etelään, alkoi hän tuntea uudelleen tarkasteluintoa, mikä on niiden lohdutus, jotka osoittavat objektiivista mielenkiintoa elämään.

Sitä moninaisuutta, mitä se tarjosi -- sitä lakkaamatonta yllätystä, mitä saivat aikaan sen vastakohdat ja samanlaisuudet! Siinä ne nyt olivat kevään mukana kaikki nuo näyttämön juonet ja käänteet hänen ympärillään, hänen laskeutuessaan Kasinon portaita ja pysähtyessään sen edustalla olevalle kivitykselle. Hän ei ollut ollut matkoilla seitsemään vuoteen -- miten paljon olikaan sillä aikaa muuttunut! Joskin elämä oli syvimmässä syvyydessään pysynyt koskemattomana, niin ulkokuoressa löytyi tuskin pienintäkään kohtaa, joka olisi pysynyt samana. Ja tämä oli oikea paikka tuomaan näkyviin muutoksen täydellisyyden.

Oli huhtikuun puoliväli ja tuntui jo siltä, että juhliminen oli saavuttanut kiinteän pisteensä ja torilla ja puistoissa häilyvät ryhmät pian hajaantuisivat ja näyttämö vaihtuisi. Sillävälin näytti esityksen viimeisille hetkille antavan uutta loistoa väliverhon laskeutumisen uhka. Ilman ihanuus, kasvien uhkeus, meren ja taivaan voimakas sini saivat aikaan loppukuvaelman vaikutuksen, kun kaikki valot ovat yht'äkkiä sytytetyt. Tätä vaikutelmaa lisäsi tällä hetkellä se tapa, millä tietoisesti huomiotaherättävä ihmisryhmä lähestyi Kasinon keskipäätyä ja seisoi Seldenin edessä ikäänkuin ne olisivat olleet loppukohtaukseen yhteenkokoontuneita näytelmän päähenkilöitä. Heidän ilmaantumisensa vahvisti sitä vaikutelmaa, että näytelmän kustannuksista ei oltu välitetty. Naiset seisoivat erilaisissa asennoissa, jotka olivat harkittuja saamaan aikaan yksilöllisiä vaikutelmia, ja miehet kieppuivat erillisinä heidän ympärillään kuin näyttämösankarit, joiden räätälien nimet ovat ohjelmassa. Selden itse se tietämättään sekoitti ryhmän herättämällä erään sen jäsenen huomion puoleensa.

"Mitä? Mr. Selden!" huudahti rouva Fisher hämmästyneenä. Ja osoittaen rouva Stepneytä ja Brytä hän lisäsi valittaen: "Me olemme nälkään nääntymäisillämme, kun emme voi päättää, minne mennä aamiaiselle."

Kun Selden oli lausuttu tervetulleeksi seuraan, kuuli hän hauskuudekseen, että oli useitakin paikkoja, joiden aamiaisen kokematta jättäminen olisi vahinko tai joiden aamiaiselle meneminen olisi erehdys, niin että syöminen otettiin nyt vähemmin lukuun kuin se oikea paikka, jossa sen menot suoritettaisiin.

"Parasta tarjotaan tietenkin _Terrassella_, mutta siellä oleminen näyttää kuin sinne menisi vain sen vuoksi: amerikkalaiset, jotka eivät tunne ketään, ryntäävät aina parhaan ruoan kimppuun. Ja Beltshiren herttuatar oli hiljattain Bécassinillä", toimitti rouva Bry totisena.

Rouva Bry ei ollut rouva Fisherin kauhuksi edistynyt siltä asteelta, jolla julkisesti harkitaan seuraelämän vaihtoehtoja. Hän ei voinut saavuttaa sitä esiintymisastetta, että tehdään jotakin, koska halutaan sitä tehdä ja valinta suoritetaan vain kelvollisuutta silmällä pitäen.

Mr. Bry, lyhyt, kalpea ja puuhailevan näköinen mies, jolla oli väljä puku, otti asian kevyeltä kannalta.

"Minä luulen herttuattaren käyvän siellä, missä on huokeinta, jolleivät muut maksa hänen ateriaansa. Jos tarjoatte hänelle aterian Terrassella, niin hän kyllä tarttuu koukkuun."

Mutta rouva Stepney ehätti väliin. "Suurherttuattaret käyvät pienessä Condaminessa. Lord Hubert sanoo sen olevan ainoan ravintolan Euroopassa, missä osataan keittää herneitä."

Lord Hubert Dacey, hoikka, rähjääntyneen näköinen, jonka hymy oli viehättävän raukea ja joka näytti kuluttaneen parhaat vuotensa ohjaamalla varakkaita oikeaan ravintolaan, huudahti myöntäen: "Aivan niin."

"_Herneitä?_" sanoi Mr. Bry miettivästi. "Osaavatko ne keittää _terrapinia_? Siitä sen juuri näkee", hän jatkoi, "mitä nämä eurooppalaiset ovat, kun herneiden keittotaidolla saa itselleen mainetta!"

Jack Stepney sekaantui puheeseen arvovaltaisena. "En tiedä, voinko täysin yhtyä Daceyhin: Pariisissa, Quai Voltairen lähellä, on pieni loukko -- mutta missään tapauksessa minä en voi suositella tuota Condaminea, en ainakaan, kun on naisia seurassa."