Part 16

Yksin jäätyään, serkkunsa suudelma poskellaan, Gerty tuijotti omiin ajatuksiinsa. Selden oli suudellut häntä ennenkin, mutta ei toinen nainen huulillaan. Kunpa hän olisi säästänyt häntä, jotta hän olisi voinut nukkua rauhassa, niin tervetuloa musta virta, kun se upottaisi hänet laineisiinsa. Mutta nyt oli vaikeampi hukkua auringon noustessa kuin pimeässä. Gerty kätki kasvonsa valolta, mutta se tunkeutui hänen sielunsa piilopaikkoihin. Hän oli ollut niin tyytyväinen, elämä oli tuntunut niin yksinkertaiselta ja riittävältä -- miksi hän oli tullut järkyttämään häntä uusilla toiveilla? Ja Lily -- Lily, hänen paras ystävänsä! Naisena hän syytti naista. Ehkä ilman Lilyä hänen sisin kuvittelunsa olisi käynyt toteen. Selden oli aina pitänyt hänestä -- oli ymmärtänyt ja tuntenut myötätuntoa hänen elämänsä vaatimatonta riippumattomuutta kohtaan. Hän, joka oli niin hienon arvostelijan maineessa, oli ollut häneen nähden yksinkertainen ja vaatimaton: Seldenin älykkäisyys ei ollut koskaan herättänyt hänessä pelonsekaista kunnioitusta, koska hän tunsi olevansa kotiutunut hänen sydämessään. Ja nyt hänet oli pistetty ulos, ja oven oli sulkenut häneltä Lilyn käsi! Lily, jonka sinne laskemista hän itse oli puoltanut! Tilanne esiintyi ironian synkässä valaistuksessa. Hän tunsi Seldenin -- hän näki, miten hänen oman uskonsa voiman Lilyyn oli täytynyt auttaa haihduttamaan Seldenin epäröintiä. Hän muisti myöskin, miten Lily oli puhunut Seldenistä -- hän näki itsensä tutustuttamassa nuo kaksi toisiinsa. Seldenin puolelta haava oli epäilemättä tiedottomasti saatu aikaan; hän ei ollut koskaan aavistanutkaan Gertyn mieletöntä salaisuutta. Mutta Lily -- Lily oli varmaankin tietänyt! Milloin naisen huomio osuu sellaisissa tapauksissa harhaan? Ja jos hän sen tiesi, silloin hän oli harkitusti ryöstänyt hänen ystävänsä, ja pelkästä vallanhimosta, kun kerran -- äkkiäleimahtavassa mustasukkaisuudessaan Gertystä näytti uskomattomalta, että Lily toivoisi itseään Seldenin vaimoksi. Saattoi olla, että Lilyn oli mahdotonta mennä rahan vuoksi naimisiin, mutta yhtä mahdotonta oli, että hän eläisi ilman sitä, ja Seldenin innokkaat tiedustelut talouden pikkuseikoista osoittivat Gertylle, että hän oli yhtä traagillisesti petetty kuin hän itsekin.

Gerty istui kauan aikaa vierashuoneessaan, missä kekäleet murenivat kylmänharmaiksi ja lamppu himmeni korean varjostimensa alla. Juuri sen alapuolella oli Lily Bartin valokuva katsellen hallitsevan näköisenä pienen huoneen vaatimattomaan kalustoon. Saattoiko Selden kuvitella häntä tällaiseen kotiin? Gerty tunsi ympäristönsä köyhyyden, vähäpätöisyyden: hän tarkasteli elämäänsä sellaisena kuin sen näytti Lilystä. Ja Lilyn arvostelujen julmuus muistui hänen mieleensä. Hän näki, että hän oli varustanut epäjumalansa omatekoisilla ominaisuuksilla. Milloin Lily oli todella tuntenut tai säälinyt tai ymmärtänyt? Hän ei halunnut muuta kuin uusia kokemuksia; hän näytti olevan kuin julmuri, joka kokeilee laboratooriossa.

Kello löi taas ja Gerty nousi äkkiä. Hänen oli tavattava varhain seuraavaa aamuna Itäkaupungin aluetarkastajaa. Hän sammutti lampun, peitti tulen takassa ja meni makuuhuoneeseensa riisuutumaan. Toalettipöydän pienessä peilissä hän näki kasvonsa, joihin huoneen varjot heijastuivat ja kyyneleet ilmaisivat hänen mietteensä. Mikä oikeus hänellä oli uneksia lemmenunelmia? Ikävät kasvot toivat mukanaan ikävän kohtalon. Hän huudahti hiljaa riisuutuessaan, asettaen vaatteensa paikoilleen tavallisella täsmällisyydellä, pannen kaikki järjestykseen huomispäivää varten, kun vanhaa elämää oli jälleen ruvettava elämään ikäänkuin sen kulussa ei olisi tapahtunut mitään häiriötä. Hänen palvelijansa tuli vasta kahdeksan jälkeen, ja hän valmisti oman teetarjottimensa ja asetti sen vuoteen viereen. Sitten hän lukitsi eteisen oven, sammutti valon ja pani maata. Mutta uni ei tahtonut tulla ja hän totesi vihaavansa Lily Bartia. Tuo viha tarrasi häneen pimeässä kuten jokin muodoton paha, jonka kanssa on käytävä sokeasti käsikähmään. Järki, arvostelu, kieltäytyminen, kaikki terveet valonvoimat saivat väistyä itsesäilytysponnistusten tieltä. Hän tahtoi onnea -- tahtoi sitä yhtä ylpeästi ja arkailematta kuin Lilykin, mutta, ilman Lilyn voimaa saavuttaa sitä. Ja tietoisena voimattomuudestaan hän loikoi väristen ja vihasi ystävätärtään --

* * * * *

Ovikellon kilahdus saattoi hänet jaloilleen. Hän teki tulta ja seisoi pelästyneenä, kuunnellen. Hetken ajan hänessä liikkui ristiriitaisia tunteita, sitten hän suhtautui tyynesti asiaan ja muisti, etteivät sellaiset kutsumiset olleet tuntemattomia hänen hyväntekeväisyystyössään. Hän heitti ylleen yönuttunsa ja avatessaan lukosta ovea hän huomasi Lily Bartin häämöttävän oven takana.

Gerty kääntyi ensin poispäin, ikäänkuin Lilyn läsnäolo lietsoisi liian äkillisesti valaistusta hänen kurjuuteensa. Sitten hän kuuli huudettavan nimeään, näki vilahduksen ystävättärensä kasvoista, tunsi heltyneensä ja tarttui Lilyyn kiinni.

"Lily -- mikä on?" huudahti hän.

Miss Bart päästi hänet ja seisoi hengittäen katkonaisesti, kuten se, joka on päässyt turvaan pitkän paon jälkeen.

"Minulla oli niin kylmä -- en voinut mennä kotiin. Onko sinulla valkeaa?"

Gertyn säälivät vaistot, tottumuksen vahvistamina, lakaisivat pois kaiken hänen ynseytensä. Lily oli yksinkertaisesti apuatarvitsevainen -- mistä syystä, sitä ei ollut aikaa nyt pysähtyä arvelemaan: harjoituksen kautta vahvistunut myötätunto karkoitti ihmettelyn Gertyn huulilta, hän veti ystävättärensä hiljaa vierashuoneeseen ja istutti hänet sammuneen hiilloksen viereen.

"Täällä on sytykkeitä; tuli syttyy siinä paikassa."

Hän kyykistyi ja liekki leimahti pian. Se hehkui oudosti kyynelten läpi, joita vielä oli hänen silmissään, ja kajasti Lilyn kalpeille sammuneille kasvoille. Tytöt katselivat toisiaan hiljaa. Sitten Lily toisti: "En voinut mennä kotiin."

"Et, et -- tulit tänne, rakas! Sinun on kylmä ja olet väsynyt -- istu rauhassa, minä laitan sinulle teetä."

Gerty oli tiedottomasti omaksunut lohduttavan sävyn: kaikki hänen persoonalliset tunteensa olivat väistyneet velvollisuuden tunteen tieltä, ja kokemus oli opettanut hänelle, että verenvuoto on ensin tukittava, ennenkuin haavaa tutkitaan.

Lily istui hiljaa, kumartuneena tulta kohti. Kuppien kalina hänen takanaan viihdytti häntä kuten tutut äänet viihdyttävät lasta, jota hiljaisuus on pitänyt valveilla. Mutta kun Gerty seisoi hänen vierellään teensä kanssa, työnsi hän sen pois ja käänsi oudon katseen tuttuun huoneeseen.

"Tulin tänne, koska en sietänyt yksinäisyyttä", sanoi hän.

Gerty laski kupin kädestään ja polvistui hänen viereensä.

"Lily! Jotakin on tapahtunut -- etkö voi kertoa minulle?"

"En voinut maata valveilla huoneessani aamuun asti. Vihaan huonettani täti Julian luona -- niin minä tulin tänne --"

Hän liikahti äkkiä, heräsi tylsyydestään ja tarttui Gertyyn uuden pelonpuuskan vallassa.

"Oh, Gerty, raivottaret... tunnethan niiden siipien suhinan -- yksin, yöllä, pimeässä? Mutta sinähän et tiedä -- on jotakin, joka saa sinut pelkäämään pimeyttä --"

Nuo sanat saivat Gertyn naurahtaen mutisemaan. Mutta Lily ei oman kurjuutensa sokaisemana nähnyt mitään muuta.

"Annathan minun jäädä? En osaa laskea, milloin päivä tulee -- onko jo myöhä? Onko yö pian ohi? On varmaankin kauheaa, kun ei saa unta -- kaikki seisoo vuoteen ääressä ja tuijottaa --"

Miss Farish tarttui hänen rauhattomiin käsiinsä. "Lily, katso minuun! Jotakin on tapahtunut -- tapaturmako? Olet pelästynyt -- mikä sinua on pelästyttänyt? Kerro minulle, jos voit -- sana tai kaksi -- niin että voin auttaa sinua."

Lily pudisti päätään.

"En ole pelästynyt: se ei ole oikea sana. Voitko kuvitella katsovasi peiliin jonakin aamuna ja näkeväsi vääntyneet kasvosi? -- Jokin kauhea muutos on tapahtunut sinussa nukkuessasi. Niin, sellaiselta minä näytän itsestäni -- en siedä nähdä itseäni omissa ajatuksissani -- vihaan rumuutta, kuten tiedät -- olen aina kääntynyt siitä pois -- mutta en voi selittää sinulle -- et kuitenkaan ymmärtäisi."

Hän nosti päätään ja hänen katseensa osui kelloon.

"Miten pitkä yö on! Ja tiedän, etten saa unta huomenna. Joku kertoi minulle, että isäni valvoi usein vuoteessaan ja ajatteli kauheita. Eikä hän ollut ilkeä, onneton vain -- ja nyt minä käsitän, miten hänen on täytynyt kärsiä, valvoen yksin ajatuksineen! Mutta minä olen paha -- paha tyttö -- kaikki ajatukseni ovat pahoja -- ympärilläni on aina ollut huonoja ihmisiä. Onko se puolustus? Luulin voivani hallita oman elämäni -- minä olin ylpeä -- ylpeä! Mutta nyt minä olen heidän tasollaan --"

Nyyhkytykset pudistivat hänen ruumistaan kuten myrsky puuta.

Gerty polvistui hänen vierelleen odottaen kokemuksen kasvattamalla kärsivällisyydellä, kunnes tämä kurjuuden puuska antaisi tilaa puhetulvalle. Hän oli ensin ajatellut jotakin fyysillistä järkytystä, jotakin tapaturmaa ihmisiä vilisevillä kaduilla, Lilyn ollessa kotimatkalla Fishereiltä. Mutta nyt hän näki, että toiset hermokeskukset olivat järkytetyt, ja hänen mielensä säpsähti.

Lilyn nyyhkytykset lakkasivat ja hän nosti päätään.

"Teidän slummeissanne on huonojakin tyttöjä. Sano minulle -- pääsevätkö he koskaan nousemaan? Koskaan unohtamaan ja tuntemaan kuten ennen?"

"Lily! Et saa puhua noin -- sinä uneksit."

"Eivätkö he aina mene pahasta huonompaan? Paluutietä ei ole -- vanhat olentomme karkoittavat meidät pois."

Hän nousi ojentaen kätensä kuin äärimmäisen fyysillisen tuskan vallassa. "Mene vuoteeseen, hyvä ystävä! Sinulla on paljon työtä ja nouset varhain. Minä valvon täällä tulen vieressä, ja jätä lamppu palamaan ja ovi auki. En halua muuta kuin että tunnen, että olet lähelläni." Hän laski molemmat kätensä Gertyn olkapäille, ja hänen hymynsä oli kuin auringonnousu merellä, jossa uiskentelee haaksirikkoutuneiden laivojen kappaleita.

"En voi jättää sinua, Lily. Tule minun vuoteeseeni. Kätesi ovat kylmät -- sinun täytyy riisuutua ja päästä lämpimäksi." Gerty pysähtyi äkkiä. "Mutta rouva Peniston -- on jo yli puoliyön! Mitä hän ajattelee?"

"Hän menee maata. Minulla on ulkoavain. Siitä ei ole huolta -- en voi mennä sinne takaisin."

"Ei tarvitsekaan. Sinä jäät tänne. Mutta sinun täytyy kertoa minulle, missä olet ollut. Kuule, Lily -- puhuminen helpottaa!" Hän tarttui jälleen Miss Bartin käsiin ja puristi niitä itseään vastaan. "Koeta kertoa minulle -- se selvittää pää-raukkaasi. Kuule -- sinä olit Carry Fisherin päivällisillä." Gerty pysähtyi ja lisäsi sankarillisesti: "Lawrence Selden meni täältä tapaamaan sinua."

Tuon kuullessaan Lilyn kasvot heltyivät salpautuneesta tuskasta lapsen avonaiseksi avuttomuudeksi. Hänen huulensa värähtelivät ja silmänsä täyttyivät kyynelillä.

"Hän meni tapaamaan minua? Ja minä kadotin hänet! Oi, Gerty, hän koettaa auttaa minua. Hän puhui minulle -- hän varoitti minua aikoja sitten -- hän näki ennakolta, että tulisin vihaamaan itseäni!"

Tuo nimi, kuten Gerty näki vihlovin sydämin, oli irroittanut itsesäälin lähteet hänen ystävättärensä rinnassa ja Lily valoi kyyneleihin tuskansa. Hän oli heittäytynyt poikittain Gertyn suureen nojatuoliin, hänen päänsä kaivautui siihen, mihin äsken Seldenin pää oli nojannut. Lilyn avuton kauneus sai hänet tuntemaan oman tappionsa välttämättömyyden, Lilyn puolelta ei tarvittu mitään tahallista aietta riistämään Gerty unelmistaan! Tuo sulous oli kuin luonnon voima, rakkauden ja vallan tunteminen kuului Lilyn kaltaisille, kun taas luopuminen ja palvelu on niiden osa, joita he ryöstävät. Mutta joskin Seldenin hurmaantuminen näytti kohtalon välttämättömyydeltä, niin tuon nimen synnyttämä vaikutus järkytti Gertyn mielenlujuutta ja herätti hänessä suurta tuskaa. Miehet pääsevät ehjin nahoin tuollaisesta yli-inhimillisestä rakkaudesta: se on koetuskivenä, joka alistaa sydämen inhimillisille iloille. Kuinka mielellään Gerty olisi ryhtynyt pelastustoimintaan, viihdyttänyt kärsivän sietämään jälleen elämää! Mutta Lilyn itsepaljastus riisti häneltä tämän viimeisen toivon. Mainen impi on rannalla avuton sireeniä vastaan, joka rakastaa saalistaan: sellaiset uhrit ajautuvat kuolleina seikkailultaan.

Lily hypähti pystyyn ja tarttui häneen voimakkain käsin. "Gerty, sinä tunnet hänet -- ymmärrät hänet -- sano minulle: jos menisin hänen luokseen, jos kertoisin hänelle kaikki -- jos sanoisin: 'olen kauttaaltaan huono -- haluan ihailua, kiihoitusta, rahaa' -- niin, _rahaa!_ Se on häpeäni, Gerty -- ja se tiedetään, sitä puhutaan minusta -- sitä miehet ajattelevat minusta --. Jos sanoisin kaiken sen hänelle -- kertoisin hänelle koko jutun -- sanoisin valittaen: 'olen vaipunut alemmaksi alhaisinta, sillä olen ottanut, mitä he ottavat, enkä ole maksanut, kuten he maksavat' -- oi, Gerty, sinä tunnet hänet, voit puhua hänelle: jos kertoisin hänelle kaikki, inhoisiko hän minua? Tai säälisikö hän minua ja ymmärtäisi ja pelastaisi minut inhoamasta itseäni?"

Gerty seisoi kylmänä ja passiivisena. Hän tiesi, että hänen koetushetkensä oli tullut, ja hänen sydänparkansa löi rajusti kapinoiden kohtaloaan vastaan. Kuten synkkä virta lipuu ohitse valoläikän alla, näki hänkin onnensa virtaavan ohi houkutuksen alitse. Mikä esti häntä sanomasta: "Hän on kuten muutkin miehet?" Hän ei loppujen lopuksi ollut niinkään varma Seldenistä! Mutta näin menettelemällä olisi hän häväissyt omaa rakkauttaan. Hän saattoi esittää hänet itselleen vain parhaimmassa valossa: hänen täytyi uskoa hänet sellaisena kuin hän näki hänet oman intohimonsa korkeudesta.

"Niin, tunnen hänet; hän tahtoo auttaa sinua", sanoi Gerty, ja hetken ajan Lily itki tuskaansa hänen rintaansa vasten.

Pienessä asunnossa oli vain yksi vuode, ja kumpikin asettui siihen vierekkäin, kun Gerty oli auttanut Lilyä riisuutumaan ja saanut hänet maistamaan lämmintä teetä. Kun valo oli sammutettu, makasivat he vielä valveilla pimeässä, Gerty painautuen ahtaan sängyn reunaa vasten välttääkseen koskettamasta vuodetoveriaan. Tietäen, ettei Lily pitänyt hyväilyistä, hän oli jo aikoja sitten oppinut pidättämään hyväilynhaluaan ystävätärtään kohtaan. Mutta tänä yönä jokainen hermo hänen ruumiissaan vetäytyi pakoon Lilyn läheisyyttä: oli kiduttavaa kuulla hänen hengitystään ja tuntea lakanan kohoavan sen mukaan. Kun Lily kääntyi, pyyhkäisi yksi hiuskarva Gertyn poskea. Kaikki oli hänessä lämmintä ja pehmeää ja tuoksuavaa: vieläpä hänen tuskansakin vaikutti häneen kuten sadepisarat vaikuttavat katkenneeseen ruusuun. Mutta kun Gerty makasi kädet ojennettuina pitkin ruumistaan, tunsi hän nyyhkytystä viereltään, ja Lily ojensi kätensä, hapuili ystävättärensä kättä ja piti siitä kiinni.

"Pidä minusta kiinni, Gerty, tai minä ajattelen kauheita", vaikeroi hän; ja Gerty kietoi hiljaa käsivartensa hänen ympärilleen sovittaen hänen päätään kainaloonsa kuten äiti asettelee rauhatonta lasta. Näin viihdytettynä Lily makasi hiljaa ja hänen hengityksensä kävi hiljaisemmaksi ja säännöllisemmäksi. Hänen kätensä yhä puristi Gertyn kättä kuten karkoittaakseen pois pahat unet, mutta hänen sormiensa ote höltyi, hänen päänsä vaipui syvemmälle suojapaikkaansa ja Gerty tunsi, että hän nukkui.

XV.

Kun Lily heräsi, oli hän yksin sängyssä ja oli jo valoisaa.

Hän nousi istualleen hämmästyen ympäristönsä outoutta -- sitten hän muisti kaikki ja hän katseli väristen ympärilleen. Kylmässä valoviirussa, joka heijastui naapuritalon seinästä, hän näki juhlapukunsa koreana kasana tuolilla. Syrjäänpannut hienoudet ovat yhtä vastenmielisiä kuin juhlan jätteet ja Lilyn mieleen tuli, että kotona hänen palvelustyttönsä piti huolta siitä, ettei hänen tarvinnut nähdä sellaista. Hänen ruumiinsa oli kipeä väsymyksestä ja Gertyn vuoteen ahtaudesta. Koko ajan hän oli rauhattomassa unessaan ollut tietoinen siitä, ettei hänellä ollut liikkumisalaa, ja pitkä ponnistus pysyä liikkumattomana sai hänet tuntemaan ikäänkuin hän olisi viettänyt yönsä junassa.

Tämä fyysillinen epämukavuuden tunne tuli ensimmäisenä hänen tajuntaansa. Sitten hän tajusi sen yhteydessä vastaavaa sielullista masennusta, vielä sietämättömämpää kauhun tuomaa raukeutta kuin oli ensimmäinen inhon puuska. Ajatus, että hänen oli herättävä joka aamu tuo taakka rinnassaan, nosti hänen väsyneen mielensä uusiin ponnistuksiin. Hänen oli keksittävä jokin keino miten päästä liejusta, johon hän oli juuttunut: hänen toimintatarvettaan eivät niinkään kiirehtineet tunnonsoimaukset kuin aamuajatusten pelko. Mutta hän oli sanomattoman väsynyt, oli tuskallista ajatella yhtenäisesti. Hän asettui jälleen pitkälleen, katsellen ympäri köyhännäköistä huonetta, tuntien jälleen fyysillistä vastenmielisyyttä. Korkeiden rakennusten väliin suljettu ulkoilma ei tuonut ikkunan läpi raikkautta, kuuma höyry alkoi soida likaisissa pattereissa ja kiehuvan veden porina tunkeutui oven raosta.

Ovi aukeni ja Gerty pukeutuneena ja hattu päässä toi kupin teetä. Hänen kasvonsa olivat tuhruisen ja turpean näköiset synkässä valaistuksessa ja hänen tumma tukkansa yhtyi huomaamatta hänen hipiänsä väriin. Hän katsahti arasti Lilyyn kysyen häneltä epävarmalla äänellä, miten hän jaksoi. Lily vastasi yhtä väkinäisesti ja nousi juomaan teetä.

"Olin varmaankin liikarasittunut eilen illalla. Luulen, että sain hermokohtauksen vaunuissa", sanoi hän, kun tee selvitti hänen velttoja ajatuksiaan.

"Et voinut hyvin. Olen niin iloinen, että tulit tänne", vastasi Gerty.

"Mutta miten minä pääsen kotiin? Ja täti Julia --?"

"Hän tietää, soitin aikaisemmin, ja palvelustyttösi toi tavarasi. Mutta etkö söisi jotain?"

Lily ei voinut syödä. Mutta tee virkisti häntä, niin että hän saattoi nousta ja pukeutua. Oli helpotus, että Gertyn täytyi kiiruhtaa pois: he suutelivat hiljaa, mutta siinä ei ollut jälkeäkään yöllisestä liikutuksesta.

Kun Lily tuli kotiin, oli rouva Peniston kiihtynyt. Hän oli lähettänyt hakemaan Grace Stepneytä ja otti lääkettä. Lily vastasi tiedustelutulvaan parhaansa mukaan selittäen, että hän oli saanut pyörtymiskohtauksen palatessaan Carry Fisherin kutsuista, ja peläten, että hänen oli vaikea päästä kotiin asti, hän oli mennyt sen sijaan Miss Farishin luo, jossa yön lepo oli virkistänyt häntä niin, ettei hän tarvinnut lääkäriä.

Se oli helpotus rouva Penistonille, joka saattoi kääntää huomionsa omaan vaivaansa, ja Lily sai neuvon mennä vuoteeseen, mihin hänen tätinsä turvautui kaikissa fyysillisissä ja henkisissä vaivoissa. Oman huoneensa yksinäisyydessä hän johtui tarkastelemaan tapahtumia. Päivänvalossa ne esiintyivät ehdottomasti toisessa valossa kuin yöllä. Siivekkäät raivottaret olivat nyt hiiviskeleviä, kielitteleviä ystäviä, jotka kokoontuivat teelle. Mutta hänen pelkonsa näytti pahemmalta, kun se oli täten saanut määrätymmän muodon; ja sitäpaitsi hänen oli toimittava eikä hourailtava. Ensi kertaa hän nyt pakotti itsensä laskemaan tarkoin sen summan, minkä hän oli velkaa Trenorille; ja tulokseksi hän sai yhdeksän tuhatta dollaria. Hän tunsi nyt, ettei pennikään siitä ollut hänen omaansa ja että palauttaakseen itsekunnioituksensa hänen oli yhdellä kertaa maksettava takaisin koko summa. Tottumattomuus täten hyvittämään loukattuja tunteitaan antoi hänelle herpaisevan vähäpätöisyyden tunteen. Hän totesi ensi kerran, että naisen arvo saattaa olla tärkeämpi kuin hänen elämänsä.

Aamiaisen jälkeen, kun Grace Stepneyn vaaniva silmä ei ollut näkemässä, Lily pyysi saada vaihtaa sanan tätinsä kanssa. He nousivat vierashuoneeseen, missä rouva Peniston istui mustaan satiininojatuoliinsa. Täällä hän oli uskonut asiansa tädilleen ne harvat kerrat, jolloin hän sen teki. Tämän kauhu perhekohtausta kohtaan antoi hänelle heltymättömyyden, jota suurinkaan luonteenlujuus ei olisi voinut saada aikaan, kun se kerran oli riippumaton kaikesta oikean tai väärän harkitsemisesta; ja tämän tietäen Lily harvoin uskalsi käydä tuon heltymättömyyden kimppuun. Hänestä ei koskaan yrittäminen ollut tuntunut vastenmielisemmältä kuin tässä tilaisuudessa. Mutta hän oli turhaan etsinyt muita keinoja päästäkseen sietämättömästä tilanteesta.

Rouva Peniston tarkasteli häntä arvostelevasti. "Värisi on huono, Lily: tuo alituinen meno alkaa tuntua sinussa", sanoi hän.

Miss Bart näki, mistä päästä asiaan käsiksi. "En luule, että se on sitä, täti Julia; minulla on ollut ikävyyksiä", vastasi hän.

"Aha", sanoi rouva Peniston, sulkien huulensa kuten suljetaan rahakukkaro pyytäjältä.

"Olen pahoillani, että vaivaan teitä niillä", jatkoi Lily, "mutta uskon todellakin, että eilisiltainen heikkouteni johtui osaksi kiusallisista ajatuksista --"

"Minun olisi pitänyt sanoa, että Carry Fisherin keittäjätär kyllä saattoi vaikuttaa siihen. Se on sama vaimo, joka oli Maria Melsonilla v. 1891 -- sen vuoden keväänä, jolloin me menimme Aixiin -- ja muistan syöneeni siellä päivällistä kaksi päivää ennen lähtöämme merimatkalle ja tunteneeni varmasti, ettei kupariastioita oltu puhdistettu."

"En luule syöneeni paljoa; en voi syödä enkä nukkua." Lily pysähtyi ja jatkoi sitten äkkiä: "Seikka on se, täti Julia, että minulla on velkoja."

Rouva Penistonin kasvot synkkenivät huomattavasti, mutta niistä ei ilmennyt sitä kummastusta, jota Lily oli odottanut. Hän oli hiljaa ja Lilyn täytyi jatkaa: "Olen tehnyt tyhmyyksiä --"

"Epäilemättä, hyvinkin suuria tyhmyyksiä", tokaisi rouva Peniston. "Minun on mahdotonta käsittää, miten sinun tuloillasi ja ilman menoja -- puhumattakaan niistä sievoisista lahjoista, joita olen aina antanut sinulle --"

"Oi, olette ollut kovin antelias, täti Julia, en tule koskaan unohtamaan hyvyyttänne. Mutta te ette ehkä täysin voi käsittää, mihin kaikkeen naiselta menee nykypäivinä rahaa --"

"En käsitä, että _sinulla_ olisi muita menoja kuin vaatteisiisi ja rautatiematkoihin. Toivon sinun olevan hyvin puetun; mutta maksoinhan minä Celesten laskun puolestasi viime lokakuussa."

Lily epäröi: hänen tätinsä pettämätön muisti ei ollut koskaan ollut haitallisempi. "Olitte mahdollisimman hyvä; mutta senjälkeen on minun ollut hankittava joitakin kapineita --"

"Mitä? Vaatteitako? Paljonko olet kuluttanut? Näytä minulle lasku -- totisesti se nainen petkuttaa sinua."

"Oh, ei, sitä en luule: vaatteet ovat niin hirveästi kallistuneet; ja niitä tarvitsee niin monta eri lajia."

"Näytä minulle lasku", toisti rouva Peniston.

Lily epäröi taas. Ensiksikin, madame Celeste ei ollut vielä lähettänyt hänen laskuaan ja toiseksi, se oli vain osa siitä summasta, jonka Lily tarvitsi.

"Hän ei ole vielä lähettänyt laskua talvitilauksistani, mutta minä _tiedän_, että se on suuri. Ja sitten on vielä pari muuta maksettavaa; olen ollut huolimaton ja varomaton -- pelottaa ajatellakin, mitä minä olen maksamassa --"

Lily käänsi suloiset hämmentyneet kasvonsa rouva Penistonin puoleen, turhaan toivoen, että se vaikuttaisi hänen omaan sukupuoleensa, kuten se oli vaikuttanut miehiin. Mutta rouva Penistoniin se vaikutti siten, että hän peräytyi pelokkaasti.

"Olet, Lily, todellakin kyllin vanha hoitamaan omat asiasi, ja säikyteltyäsi minut kuoliaaksi hommillasi eilen illalla voisit ainakin valita paremman ajan vaivataksesi minua tuollaisilla asioilla." Rouva Peniston katsoi kelloon ja nieli lääketabletin. "Jos olet Celestelle maksamassa toisen tuhannen, niin lähettäköön hän laskun minulle", lisäsi hän, ikäänkuin lopettaakseen keskustelun hinnalla millä hyvänsä.

"Olen kovin pahoillani, täti Julia. Minun on vaikeata vaivata teitä tällaisella hetkellä, mutta minulla ei todellakaan ole valinnan varaa -- minun olisi pitänyt puhua ennemmin -- minä olen maksamassa paljon enemmän kuin tuhat dollaria."

"Paljon enemmän? Kaksiko? Hän on varmaankin petkuttanut sinua!"

"Sanoin teille, ettei ollut vain Celeste. Minulla -- on muitakin laskuja -- kiireellisempiä -- ne on järjestettävä."

"Mutta mitä Herran nimessä sinä olet ostanut? Jalokiviäkö? Sinähän olet menettänyt järkesi", sanoi rouva Peniston tiukasti. "Mutta jos olet joutunut velkoihin, niin saat kärsiä seuraukset ja panna säästöön kuukausittain tulosi, kunnes laskusi ovat maksetut. Jos pysyt rauhallisesti kotona ensi kevääseen etkä matkustele ympäri maata, niin ei sinulla ole mitään menoja ja varmaankin saat neljässä tai viidessä kuukaudessa maksetuksi lopun veloistasi, jos minä maksan nyt räätälisi."