Part 3

Kuin koko maailman ois maahan lyöneet ja työtään ihmetellen katselleet, niin seisoi voiton eessä Samola ja Melto joukkoinensa. Niittäneet osansa hekin vihanviljaa lakoon — Kuink' ihanaa näin laasta mantereet, päin päivää marssia ja lyödä pakoon!

Niin helpolta heist' tuntui kuolon taito, noin sotilaana, tiellä kunnian. — — — Mut silloin juur kun käsky taipaleelle taas paisuin nosti povet armeijan, juur silloin saapui käsky toinenkin, jok' iski maahan Mellon, Samolan, kuin salamurha puhtaan sankarin.

Hämärtyi ilta. Viime hehkullansa viel' loisti kaukaisuus kuin houkuttain tulisten taistoin kautta ihmemaihin. Ja pihamaalla touhuin innokkain miesjoukko hihnat kiintää olkaan, sääriin, kuin aikois kilpaleikkiin juoksijoin tai marssia se tahtois maailmanääriin.

Juur silloin kutsun sai luo herrain Melto ja Samola. He viipyi tuokion. Kun astuivat taas portahille, toinen niin kalvas kasvoiltaan kuin miehell' on, ken äkkikuolon voitti taistelulla. Mut toisen kiersi suonet ohimon kuin mustat jäljet naamaan ruoskitulla.

Jäi kaidepuuta vastaan nojallensa tuo kalvas Samola. Luo miehien vetistetyin käy silmin Melto, jäykkään tärähtää leuat sanaan kahtehen: »Hyvästi pojat!» Kääntyy pois ja astuu kujalle päin. »Nyt paha riivas sen.» »Mit on tää, Juho? Meille anna vastuu!»

Niin tuimin kysymyksin ryntää joukko nyt portahille luokse Samolan. »Niin veljet, meidät moukat erotettiin virasta päällikön. Siks kunnian vei meiltä herrat, koska Ruotsin kielin ois käskyt kuultava nyt johtajan. Ei enää kuollakaan saa Suomen mielin.»

Vaelsi hurja lauma koivikkoon. Siell' istui Tuomas Melto murheineen samalla kunnahalla, jolta lähti hän jäämeineen ens kerran rynnökseen. »Nyt Tuomas syntyy meillä kapina!» rämähti huuto. Mutta seisaalleen kavahti Tuomas, lausui lauseensa:

»Ken räähkä täällä huutaa kapinaa, sen turpeeseen ma totisesti lyön! — Häväistiin meidät vuoksi Ruotsin herran, mut estää ei saa täyttymästä työn, min alkoi suomalainen. — Sanitäärin jos tekivät, ma valaniko syön? Ei veljet! Kuolla saa, ei tehdä väärin. —»

Niin ryntäs armeija koht' etelää kuin hyöky hurman paisteess' auringon. Mit' armaammin sen lemmest' uhkui maa sit' tulisempi taisto armoton. Söi kukkeutta, miesten rintaa nuoli tuo tuhathaara lieska taistelon. Ja tautiin soreaan mies moni kuoli —

Mut turhaan kahta miestä peittää koki tuo kuolonkasken kypeninen tuhka. Heill' lienee ollut murhe pantsarina tai yöltä saatu peljättävä uhka. He siellä teki työtään tuoksinassa, miss' suurin kertyi kuolevien ruhka, kuin työmies raunioita raatamassa.

Lomassa taisteluiden nähtiin kyllä, he enää eivät pitkään kiistelleet elosta tästä. Riutui Samola, kuin rintasairas, joskus silmiin veet sai soitto riehakka. Mut Tuomas Melto niin istui kuin ois raudat painaneet tai merten taakse häipyis kotipelto.

Heit' toveritkin melkein kaihtain katsoi kuin nuoret häpeillänsä kuolevaa. — — Mut ahdinkoon sai komppania kerran niin turmaisaan, siit' että pelastaa vain sankar saattoi. Silloin kahleet raukes! Sai talonpoika niittää kunniaa, ja viime panos ohimoihin laukes.

Taas lyötiin aamust' asti, kunnes kääntyi, juur seudun peittyessä hämäriin päin turmaa verityö. Sai sanantuoja: »Koht' oikealta lyödään saarroksiin, tuon kummun, taistelun se pelastaa, vihollisiin ken iskee ryntääviin ja meidän valtahamme harjun saa.»

Kuin tuomiolla joukkueensa eessä nyt seisoo päämies. — Uskaltaako tuo? välähtää haaste miesten kulmain alta. — Pudistaa päätään herra: Miehet nuo vain rippeet joukkueesta — — eikä monta yl' aavan kentän tuon voi päästä luo. Ei mikään päiväks tee yöt' onnetonta!

Tärähti silloin ääni jämeästi: »Mars, ketjuun! Seuratkaa nyt miestä tätä.» »— Meit' Tuomas, Tuomas johtaa!» kaikuu huuto. »Ei suomalainen koettamatta jätä, käy syteen taikka saveen. Jos teen väärin mun herrat ampukoot! Mua käskee hätä. Nyt isku lyödään, isku sanitäärin!»

»Ja kahden sanitäärin!» hurjaan huusi nyt sairas Samola. »Tää komeaa! On totta vieköön!» sinkoi sanoja. »Ikuinen peijakas! Tää naurattaa!» »Nyt maantie auki taivaaseen!» »Kuin nallit kivelle ruotsit jää, kun painaltaa nää suomalaiset takkukarva-hallit!»

Niin ryntäs jono. Joka mies ja katse vain tähtäs Tuomaan selkään leveään. Ei viuhuneet, ei vinkuneet vain kuulat! Humisten kiersi ympärillä pään kuin tulikehä säihkysäkenin. Päin rinnettä! Ja lakealta jään jo ryskii vastaan ryntö toinenkin.

Ken ennen ennättää, saa valtahansa se kuularuiskut sekä jyrkänteet — — Jo harjanteelle Tuomas ammahtaa, nyt Juho, muitakin. Mut ehtineet myös vihamiehet! Alkaa turmantuokse — —. Kuin muinoin nuijamiehet taistelleet niin hekin nyt. Ei ykskään pakoon juokse.

Rämähtää metsä, räikky kuolon laulaa! Ei onni hurja miehiänsä heitä: Lakaistaan rinne puhtaaks tuokiossa, yl' lähdenkin jo yltää ilman teitä tuo räiskeviesti vihollisen luo, ett' turmaan, alas kuolon penkereitä jo syöstiin toverinsa hurjat nuo.

Lysähtää maahan siellä rohkeus, ja sekasorroin laumat pakenee. On voitto meillä taas! Ja tappiot, ne suurta summaa eivät toki tee: vain kymmenkunta Hämeen miehistä — luvuista vääpelin se selvenee ja kaksi, kuuluu, sanitääriä

ORJALAULAJAN RUKOUS.

Oi, Afrodite liljankorkea, sa tytär maan ja päivänsätehen, ken kuljit kerran yllä tuskain meren sen daimonit vain hymyin valliten, sa, Afrodite riemun seppelöimä, pois heitä lempes synkkään Arekseen. Oi kuule jylinällä pauanteen tuo mustasukka Ares pakenee jo kauas, kauas mustaan Traakkiaan. Sa tiedäthän: jo murtui verikostokeihäs sen veljesmurhan inha ruoste söi, ja turhaan heiluttaa tuo hurja soihtuaan. Ei välkkyin lieska sen nyt enää näytä tuot' urhoin temmellystä valtaisaa. Punerrus räikkä sen nyt loimottaa vain yllä kalmankenttäin huokaavaisten. — Oi, jumalatar kirkassilmäinen, min katsehista parvi perhojen jok'ainoo hetki liitää riemuiten, pois käännä kasvos kauhun mailta noilta, pois käänny, pois, sua rukoilen, sun ettei kirjo perhoiltasi siivet näyistä yön sen maahan herpoaisi.

Nyt ruttohenkäyksin tuulet tohajaa ja karja Areksen yön varjoss' saalistaa. Reväissyt on jo sankareilta silmät tuo jumalainen korppi Areksen. Sen koira lieskakielin kiertää, ulvoo ja ilkein hampain jäytää sydämet. — Oi, Afrodite, sieltä käänny pois, mua yksin kuule nöyrää palvojaas. —

Mik' olenkaan, ma että yltäisin sun lempes aivotuksen, korkehin, vain oonhan sokea ja rampa ihminen. — Mut usko, kuumeiseksi liehtoi sydämen ne haavat ikuiset, joit' Ares löi.

Nimessä poltteen sen, ma sulle kuiskaan nyt: Salainen lempes julmaan Arekseen sun nääntää sielus liljahaaveineen, sun hipiältäs pantsar ruosteinen pois riistää myrtit, ruusut, narsissit.

Ja Traakkiasta tuoksuttomat tuulet alastomuuttas jäisin viimoin ruoskii, sun kauneutes ahavoittaa mustin juovin. — — Häväistä et voi jumaluuttas näin, et taivas-kauneuttas himmentäin sit' alttiiks anna riehujille maan. Oi tiesi käännä, toisialle käännä!

Oi jumalatar kukkain tuoksuvain jo herää horroksesta synkän yön! Povellas uinuvalla — tunnethan — jo riemun hyrskyt leikki leikkejään. Nyt herää lännen leyhkään lempeään! Yl' aaltoin astu, armas, Melokselle —.

Sua huokaavainen kevät tullut onhan jo meidän saarelmalle autuaalle. Sen rantaa kiertää valkeet valkamat ja kukkakentät, nurmet paisuvat. Ja tulivuoret villit, hurjat pois julmat aikehensa unohtain nyt hartehilleen nostaa rypäleiset maat.

— Hefaistos tullut on, tuo vanha lempes jo tulisinta rypälettä vaalii, sua varten kypsyttää — —

Jos kuulisitkin, kuinka Dionysos taas saapuu riemuin raikuvin, murattiköynnös, lehvät laakerin kuink' ukon nauraessa tutajaa, kuink' itkusilmin suuri herra tuo pojalle siivekkäälle kertoo lemmestään. Jos muistaisit tään kaiken, muistaisit, ken saapuu myös, ken nuorin, voimakkain, min vuoksi ainoan sa kerran itkit kuin nainen maallinen vuoks lemmenmurehen.

Oi herää, herää, vaahtosyntyinen, Manalta saapuvan näät purren kiireisen! Päin juhlasaarta keula hyrskyää, päin aurinkoa riemu tyrskyää! Ken sieltä saapuukaan? Ken voittanut on kauhut Manan maan? — Sun sulhos ikiherääväinen, sun suuri sulhos, kaipuun nuorukainen, hän jättänyt on rannat kuolon maan. Hän ylkäs lempeä ja ikivoittoisa, hän rauhankenttäin vilpas metsämies, hän kaunein rauhanjuhlain voittajista, hän poika Kinyraan löi surman metsäkarjun sarveikkaan ja saapuu nyt sun luokses juhlimaan.

Oi, Afrodite, kauneus tään saaren — alitse astu meidän riemukaaren — Oi ethän tulematta olla voi, kun adonian kuorolaulut soi —'

En itsein vuoksi saapumaan sua ano, vaikk' onkin suuri mulla riemus jano. Vuoks kaiken kansan, kaikkein kärsijäin sa saavu, jumalatar vakain lempeäin, vuoks voitettuin, vuoks saavu voittajain ja seppelkäsin, hymyin, armahtain jaa oikeuttas, loista kauneuttas. Sun tuomioosi yksin uskon, oi, valtiatar siintosilmäinen. Kun saavut, korkehin, oi saavuthan, sa seppelöit vain miehet kunnian, lie maahan lyöty taikka voittaja.

En itsein vuoksi kuulemaan mua ano, en itsein vuoksi rukoellen sano: Pois heitä lempes synkkään Arekseen, suo juhlariemus meille sydämeen. Ma enhän kauan riemuakaan kestä: löi sodan keihäs rammaks jänteret söi sodan koira multa jäsenet, vain säästi sulle sykkiväisen sydämen.

Sep' yksin sykkien nyt etsii lohtuaan, sep' yksin hehkuen nyt laulaa laulujaan. Sen rukousta kuule huokaavaista, se sama on kuin voimanpäivinään. Jos liekit löi sen kuinkakin, jos taistoin löi ja hurmehin, se sykki tahtiin ylhän näytelmän niin hurjistuin kuin mieli leikkijän, — mut vertyi julmuuksista synkän maan ja kaikkialla kauneuttas kaipas — Ja kenen puoleen huokas silloinkin tuo sydän hurja riemuin polttavin, kun jälkeen taisteluiden hehkui armahilleen? Sua yksin, ihme, kaivaten, sun kaltaistasi täältä etsien se aseetonna sydämiä surmas.

Nyt rinnassain kuin raunioitten yllä sen liekki sinerväinen yksin palaa. Sun adonias armaan nähdä halaa se vielä kerran ennen viime riutumusta. Ja riemahtain se silloin laulaa, kun liehuin liidät tälle rantamalle ja juhlan suot taas rauhan uskojalle. Juur silloin raikuessa nuorten rintain, kun miesten kuoro laulaa kunniaasi, ja nuoret naiset maata polkemaasi on huulin suutelemaan vaipuneet, unessa katse, sielu hurmissaan niin kainoin hartein etees taipuneet, juur silloin, Afrodite palaavainen, oot erottava äänen hartahan.

Eik' armohymystäsi kenkään huomaakaan, ett' ääni on se vainen orjalaulajan.