Part 2
Niin sai sanan kallihin viedäkseen, niin suorihe tarkasti taipaleelle. Kiersi notkoa hiljaista vainajien, tuli kauhujen jyrkälle penkereelle. Kuolonpa kelmä ja loka ja veri siellä sankarit peittävi kalvenneet, kaihisin silmin he katsovat pilviin. Käy raskahaks astujan askeleet. — Mut ankara uoma tuo kaartavi yhä, pian tietä se leikkaa kuin ympyrän rata. Tiell' autiollapa viuhuvat matkalaiset, käy ilmoja soittain kuin lintujen jata. Ne tervehtivät, nepä huutelevat: Kuka uskaltaa! Kuka sankari on! Ne syöksyvät maahan ja sinkovat pois, ja riemunsa turma soi talttumaton: Mies, arpa lyö kuolon ja kunnian nyt, verta me juomme ja mainehen luomme. Kenties ohi käymme, jos onnekas liet, ja surmatta kunnian suomme. — — Mut ilmoissa soi jyly tykkien näin:
Pois pelko nyt, mies, elon notko jos tapaa sen tien, jota ykskään ei vältä. Vain pelvoton mies elon kuonasta vapaa. Viel' askele, tiellä on hän! Vain tuokio tuima, kaas luoti jo miehen. — Taas nousi kuin hämyä haparoiden — Mutta luotipa kolmas löi tiehen. — Löi runnellen ruumiin, löi kasvot päin lokaa. Näinkö kärsimys rietas jo uhrinsa heitti? Yks taasenko sarjahan vainaja, min hautakumpua kunnia peitti — — Mutta nyt! Mikä kumma? Hän liikahtaa — Kuin olkaa kouristais, niin työntyy hän ryntähilleen, jopa polvilleen. Ja kuin isketyn teuraan, niin hukkuu sieluton huutonsa huokaukseen.
Hän katsoo maahan, hän katsoo kauas, sielt' ihmeitä kertyy silmähän himmenevään: Hän varhaiseen kevätaamuhun astuu ja oikoo nuoria jäseniään. — — Kotivirtapa tulvii ja mylläri vanha jo tärkkinä tokeita nostelee. On touhua nyt, pärehöylästä tuolta päreitä valkeita, puhtaita lentelee. Noin — ihan tuhansittain ja miljoonittain, — hän miehille nyt sanan leikkisän heittää. — Miten ryskii ja räiskää se noin! — Tuo lastujen singonta päivänkin peittää. — — Peltoja, peltoja määrättömiin — Kas, lahtipa tuo kotipoukama lie — — -- Mutta polkuni vei läpi paistavan haan! Mihin vie tämä kolkko ja autio tie?
Ylt'ympäri täällä on harjanteet, pilvihin saakka vain jäätä ja soraa! Ken huutaa taas, mikä jyske ja pauke! Tuolla miesjoukko hullu! Se jäätähän poraa. — He viittovat mulle ja kutsuvat luo. — En jouda ma sinne, en uskallakaan, te outoja kaikki ja muotonne hurja. — — Lien joutunut portille kauhujen maan! Pystyyn karkaa ja horjuen seisoo. Verinen tukka kuin piikkinen vanne, kasvoihin ruoskittu tuhannen haavaa kuin reväisty pois ovat olka ja lanne!
— Vihdoin nyt kuin kurjalle armo löi luoti, jok' upposi paikalleen, se kärvensi vaatteen ja raateli rinnan. Niin puri kuolema sydämeen. —
Kauvan viel' lakaisi tietä tuo kuoleman lyijyinen luuta, ja jok' ainoa hetki söi vainajaa kuin kirves syö kaattua puuta.
Vain sininen kärsimysliekki sen tien yllä ehtoolla leijas. — Mut aamulla noustessa auringon ikikunnia loisti myös seijas.
VÄSYMYS.
Miks saavuit juuri nyt, oi kalvas nainen, mun luoksein tiellä tällä — miks saavuit tilintekoon synkeään näin yöllä kuolon himmeällä.
Nyt kaikki onhan turhan turhaa, niin mennyt lempemme kuin murhe sen, ma oonhan peto nyt, en ihminen, ja kaikki tääll' on synkkää veljesmurhaa.
Oi turhaan tutkaat mua! Et taida tietää, armas muinainen, sun silmäis ylle lemmentuska luonut on itkukaihen, härmän talmaisen.
Jo niihin katsoakin kaihdan ma — Ja ympärilles silmää, armas! Näät kaikkialla härmän kalmaisen. On huurre puissa noissa kuin käärinliina kalmistoissa.
Ja viti viimeöinenkin sen liepehenä peittää tien ja mykän härmälakki-joukon, jot' yössä verityöhön vien. Ja katso: mulla hartehilla on kumarilla, huurteisilla tuo sama härmä, kuura kuoleman.
Min' enkö vapaa syyttelyistä sun muistos ihanan ja katkeran, näin marssiessain surman suuhun! — Ojenna kätes, kierrä tuskan puuhun, niin miekan kaksiteräisen lyön sydämees — En jaksa lain, en jaksa selvittää sydäntä kuumaa, päätä hurjaa, en kohtaloa hullua ja nurjaa, mik' iski eroon sun ja mun — — —
Mut niin jos selkeneisit muistohoni nyt, ett', armas, kätes kierrät ristinpuuhun yht' armaasti kuin kesäyössä syleili kätes kerran miehustaani ja luottaen kuin silloin suudelmaani teräistä miekkaa vuotat sydämees, oi silloin niinkuin Neitsyelle se salama sun iskee puhtautees, mik' otsan puhtaan antaa syntiselle, pyhyyksin uusin siunaa maailman.
Oi silloin, armas, kaihet himmeät pois pyyhkäistään sun silmistäsi — sun murheen ahavoima hipiäsi niin kirkastetaan niinkuin valkeus. Ja silloin, silloin nähdä saat! Tään miehen sielu kaltaisekses niin kirkastuu kuin päivän maat on kirkkahia lailla auringon — Niin nöyrtyy etehesi sielu tää kuin palvomalleen sielu palvojan — — Niin itsensä se sulle selvittää kuin ensi synnin vuoksi nuorukainen eess' armahansa sydämensä avaa ja kalpein huulin syntiänsä tavaa.
Jos näin sun henkes kohdannut mun ois nyt tällä muistoin yöllisellä tiellä, niin aamun tullen mies tää kuolla vois kuin Hellaan mies, niin kirkkahalla miellä!
Ei väsyneenä näin mun täytyis taivaltaa nyt tietä härmän, kohti kuolemaa. — —
KUNNIAN MIEHET.
Päin pohjaa rynnätkää tai etelää, idästä marssikaa tai lännen tanterilta, mua vastaan taikka rinnall' iskekää, teit' tervehdän ma, miehet kunnian! Jos hohtaa hapsenne jo, urhot, harmajilta tai kullassaan nään niiden liehuvan, iältä yhtä nuoret ootte kuitenkin — teill' elo nuortehin on hetki viimeisin.
Teill' aate olkoon hurja, hirmuinen tai oppi lempeä kuin marttyyrein ja naisten. Koruksi päähän piikkiseppelen he suokoot teille hautaan tallattuun tai kantamina voittoratsuin kirmaavaisten te syöskää onnenmaahan vallattuun — Kuink' käykin teille täällä, miehet kunnian, te yksin multa saatte laulun hartahan.
Mut ylväät miehet puhtaan taistelun, miks teillä vastakkain nuo iskee kirkkaat miekat! Sit' onhan syytä syvään surra mun. — Miks yhteisen tuon onnen rantaman te verin rusketatte valkeet rantahiekat? — Oi, tunnettehan, miehet kunnian, kun lauennut on tuoksinassa surmaajanne, ett' yhtä ootte niinkuin veljet vereltänne.
Niin suurt' ei synny vihaa maailmaan, niin myrkkyinen ei katkeruus syö lyödyn mieltä, ei julmuus voittajaa, ett' toisiaan ei ymmärtäisi miehet kunnian, vaikk' ankaraa he haastais surman räiskekieltä. Tään näin ma kerran työssä surmaajan! Näin heistä kaksi ylvähintä vastakkain yön saapuessa äänetönnä, armahtain.
* * *
Hämärä yltyy. Voima ryntääjäin jo murtuu. Turhaan aamust' asti iltaan hamaan he hyökänneet on hurjin kiihkoin päin. Tanassa seisoneet on puoltajat ja ryntääjältä sielun, ruumiin lyöneet lamaan.
Juur silloin taittehessa päivän, yön löi isku saartajaimme selkään vihamiestä. Tää juoni outo ratkas verityön, se vainotuiksi muutti vainoojat, niit' alkoi kauhuraipoin pakoon hurjaan piestä.
Valossa tulipaloin riehuvain he tunkee laumoihin ja jälleen yöhön karkaa. Lyö tuskan parku ilmaan karjahtain, humahtain nielee liekit huudon sen. — Ei kuulu kuolevaisten valitusta arkaa.
Nuo kurjat maata mataa voihkien, laill' etanain ne ryömii pellon ojaa kohti, kuin tallattuina kesken uupuen. — Niin yksin jäivät. Kaikkos temmellys. Yön korvaan tohisten vain tulenloimut hohti.
On vaara pois! Nuo haudat vaienneet vain vallattava. Siispä raunioille sinne nyt voiton korjantaan käy joukkueet. Jo marssivat — jo kuuluu voihke vaisu — jämähti kuolonkaiuin silloin vastarinne.
Sielt' yrmy raekuuro räiskähtää — Lyö maahan miehet mutta joukkoansa kaiten viel' ärjyin päämies paikallensa jää — Hän vuorta tarkkaa eikä selvää saa, konetta kuoleman ken laulattaa noin taiten.
Mut ääni ärjä lakkaa — Hiljaisuus kuin ihmetellen kieltään ainoata soittaa — — jo tyyntyy liekkein riehu, polttavuus. Valossa paistavassa rinne nukkuu — Tuot' eikö hirviötä leikiten voi voittaa?
Ken siellä sittenkin? — Ken uskaltaa? — Kas tuolla jotakin. Luo kaatuneitten ruhkan mies sorahaudan ryömii reunamaa. Hän ruumihia tutkii, kääntelee kuin kiirein aarretta hän kaivais alta tuhkan.
Pelosta houruks tullut mieskö lie vai ahnas, tahmakoura ruumiinryöstäjäkö? Liet kumpi vaan — sun tiesi hornaan vie! Noin vimmaan vääntyi kasvot päällikön. Mut äkkiä taas vaihtui katsojalla näkö.
Tuo kumma haamu pystyyn karkajaa, hän lataa kiväärin ja nopsaan tyhjäks laukoo. — Luo vainajain taas kiirein kimmahtaa, sielt' etsii pyssyn panoksia täyteen. — Verihin vaipuu, nousee taas, ei työstä taukoo.
Valaisi riemu kasvot katsojan, ei muista joukkoaan, vaan katsoo herkeemättä. »Tuo totisesti mies on kunnian!» hän viimein huudahtaa ja veljen lailla koht' astuu miestä, ojentain jo kaukaa kättä.
Kuin kukat peittäneet ois raunion ja tulipalo paistais niinkuin aurinkoinen, kuin kaikki riita rietas, riemuton ois juhlalauluin maahan haudattu, silt' tuntui katsojasta sankarretki moinen.
Ja hän ken rinteheltä ampui päin, hän tunsi vertaisensa, seisomaan jäi horjuin. Häll' loisti kasvot, niinkuin kevätsäin taas suuteleisi tuulet vanhaa maata. Nyt taistoi hän vain omaa heikkouttaan torjuin.
Hän onhan vanhus, joka katsoo nyt kuin poikaa katsois kotikylään saapuvaista. Hänt' onhan kurjuus, vaiva heitellyt, yht' ainoaa ei ollut hoivaajaa! Noin tulvii kasvot liikutusta jumalaista.
Niist' elon pitkä riita haihtunut, ja kirvonnut on niiden juonteist' elon kourat. Siks ilme synkkä riemuks vaihtunut, käsvarret syleilyhyn auenneet, ja poissa sielustansa verikuvat hourat.
Mut alas katso, tarkkaa saapujaa, kun innoissaan, mut tuska huulten juontehissa hän huolekkaana luokse kiiruhtaa. — Kuin syytöntä hän suojais kärsimystä, niin kaunis oli kaiku ritaraskelissa.
Niin vastakkain käy miehet kunnian. — Mut toisin alahalla mietti salakyttä — Viils ilmaa luoti kurjan ampujan, löi maahan vanhuksen, jok' alas vierii kuin laho puu, päin miestä vastaan rientänyttä.
Mut tuli sammuvainen leimahtaa viel' liekkiin kerran, liekkiin kirkkaimpahan. Hän äänin heikoin korvaan kuiskajaa: »Mies kunnian, mua voithan kunnioittaa — vuoks onnen yksin — jaksoin näin — ma — kuolemahan —.»
Niin remuten jo saapuu joukkokin. Mut äänet äkin vaientuu kuin salamasta — — Nuor päällikkönsä silmin säihkyvin luo heihin katsehen kuin tutkien, ken sydämestä riemuitsee nyt katalasta.
KEIKARI.
Niin yöpyi komppania taaskin kerran kylässä vallatussa vankkaan taloon ja täältä niin löys merkillisen herran, ett' aihetta lie saattaa päivän valoon, mitenkä ränsistynyt keikari voi hurja olla sotateikari, jos synnyltään vain luotu miehen malliin.
Hän hartein kumarin ja pitkin säärin pihalle harppas luokse luutnantin ja tälle kumarrellen ylenmäärin näin haastoi elein teatraalisin: »Oon nero, armoitettu jumalten, — kai veijar jutteluiss' oon naisien — ja koetellut mont' uraa maailmalla.
Oon sankareita paljon näytellyt ja ensilempijöita — Romeota — Othellon käyrää miekkaa käytellyt — on mulle tuttu leikki miesten sota —. Vaikk' areenalla taidan ratsastaa, yl' aavain kiikarilla katsastaa kuin Wallenstein — sen ostin Pietarista —.
Kas sirkuksessa, herra kapteeni — —» »Laverrus pois nyt herra komeljantti! Oot urkkija tai veijarkulkuri, sun naamaas napsahtaa viel' lyijylantti! Mik ammattis? Mik olet miehiäs?» niin luutnantin soi ääni yrmäkäs. Mut vilhunut lie silmästänsä kelmi.
Niin uskalsihe vanhaan tapaan mies: »Myös parranajoon jalo taipumus — everstin leuka tarpeess' on kenties —? — Mut taistomaine kaiken kirkastus! Jo moukkain päitä haukkiloin ja kerin ma kyllin paljottain ja vähin erin, husaarihahmoon nyt ma tahtoisin.»
»Sull' onko taito selvään kaatua ja tarkkaan ampua?» — »Jos suvaitsette, vast' ampumisen jälkeen maatua on viisainta. — Siis pahaks panne ette jos ensin mainitsen ma kauniin Raian, jot' armastin kuin hullu hetken aian, hän sirkuksessa taiturampuja.
Hän kynttilästä liekin sammuksiin jok' ampumalla sai ja yhtä monta sytytti liekkejä taas sydämiin — niin monta riutui miestä toivotonta. Ma yksin nähkääs hältä lemmen sain, siks kunnes mullekin jäi muisto vain ja taito tarkkaan maaliin tähdätä. — —
Osaanko kaatua? Ei ylväämmin tok' Caesar kaadu Bruton iskemiin! Näin järjestän ma poimut manttelin ja kaartain kaadun henkihieveriin. Ja sitten mukaan sääntöin, plastiikan viel' lakkiani hetken heilutan, — myös lausuin jotain mieleenpainuvaa.»
»No, peijakas, on hauskaa hulluutes», hohotti päämies rehevästi vastaan, »saat tulla mukaan sirkustemppuines ja hoitaa kolme virkaa ainoastaan: Saat asehena kantaa partaveistä ja vastaan leukaani sit' taittaa peistä, taas muulloin muonarenki oot ja narri.»
Rähisten syyti miesten joukko pilkkaa nyt ottaissansa tulokkaan tään sakkiin. Mut äänessänsä sulavuutta silkkaa esitti itsensä hän tarttuin lakkiin: »Oon nimeltäni, herrat, maailmanmatti tai — jos niin suvaitsette — neropatti.» Sai sittemmin hän nimen Keikari.
Yön selkään läksi komppania taas päin pakkastaivasta ja taistelua. — Juur lähtöryyppyjä kun miehet kaas, nuor pappi saapui kesken maistelua. Hän meille hautaluvun synkän luki ja rykäisyin viel' uskon voimaa tuki, rekeensä nousi, Herran huomaan jätti.
Mut tielle komppanian päästyä nous kuormallansa keikar saarnaamaan: »Ei papin pakinoilta säästyä saa tässä maassa tiellä kuolonkaan! Meill' elonriemu lauluistamme soi, tomuksi maan hän meidät lapioi ja laukkaa riens luo nuoren rouvansa.»
»Se poika suustaan lemmonleikari, rovastin arvoon mies se nostetaan!» »Jo neljänteen pääs virkaan keikari», näin naurain miehet huus. Hän lauloi vaan: »Rovasti hiiteen! Min' oon reetori, husaari, sankari ja preetori!» Näin jatkui kulku aamuun, taisteluun.
Tapella nahjusteltiin iltaan asti. Mut mies ei lyijyst' elä päivääkään, sen totuuden he tunsi surkeasti jo keskipäivän heittäiss' säteitään. — No, eipä hätää, onhan kuormarenki ja tällä rinnassansa sankarhenki. Hän tammallaan tuo täyden puurosaavin.
Tien mutkaan vauhtia hän ajaa virmaa, mut tenää tekee silloin Liisa parka, kas laukaten ja hirnuin kuulat kirmaa, ja tamma kaino luonnoltaan on arka. »Pois tieltä, pois! Tuo pitkin peltoa, kuvetta vuoren pääset suojassa!» Noin kaikui miesten huuto asemilta.
Mut tempun teki hassun keikari: Hän tamman selkään loikkas, tietä laukkas kuin parhain, hurjin laukkaa ratsuri. Hädissään tamma tuskin ilmaa haukkas, se matalana, korvat luimissaan vain painoi päin min läksi kolvistaan. Vain puurosaavi reiän kylkeen sai. —
»Nyt tappi toinen vuolkaa, ukkelit! Emännät taiten kyllä puuron suolas, mut belzebubi paiskas pippurit ja reiän kiireissänsä laitaan vuolas.» Komensi keikar näin taas kieltä piesten, hörähti tamma, naamat nauroi miesten. Ja kourin, kahmaloin he puuron popsi.
Sill' aikaa keikar seisoo kukkulalla ja kiikarilla tarkkaa maisemaa. Hän hymyy, niinkuin neron harkinnalla hän taistelun tuon johtais tuoksinaa. — »Pojat! On tarvis kenttäjohtoon lankaa, kenellä teist' on kylliks selkärankaa, ken nousee pylvääseen ja langan leikkaa?»
Kajahti ääni näin nyt luutnantin. Mut tempas pyssyn keikar vierimmältään, luo astui kumarruksin nokkelin: »Jos suvaitsette, näytän pikimmältään ma teille tähtäyksen, taiturtaian nimessä lemmen, muistoks kauniin Raian.» Niin astui pylvään luo ja tähtäs tarkkaan.
Kaks kertaa ampui, luoti langan leikkas. Suut ammollaan kaikk' ovat ihmeissään. Levitti kädet hän ja niskan keikkas kuin akrobaatti tempun tehtyään: »Jos Raia täällä tähtäämässä ois, hän miesten päästä ampuis silmät pois, ja seulaks sydämet niin hienoin sormin.»
Ken sitten sotamies, jos keikat ei! Viel' iltaan mennen nähtiin monta kertaa, ket' ampui kerrankin sen piru vei, ei hassuudessa, uljuudessa vertaa. — No, pois siis kuormarengin halpa ies, ja keikarista tehtiin sotamies. — Sai sarkatakin hänkin nauhoineen.
Ja joka taistelussa uhkeemmaksi hän muuttui hontelolta varreltaan. Jo seuraavassa kiiltonapit raksi sinelliryssältä hän puukollaan. Eik' aikaakaan kuin kiiltonahkaiset hän saappaat sai ja helykannukset. — Mut ylpein sittenkin hän kiikaristaan.
Kylissä yövyttäissä nähtiin kyllä, ett' tytöt nuoret syntiin taipumaan hän sai juur nappiensa kiiltelyllä, ja lemmenmerkit kantoi korunaan. Niin kerran — kullan piirongilta kai — hän posliiniporsaan lakinnauhaan sai. — Vain siivet siltä Amorilta puuttui.
Mut taistelussa nimeen Raian vaan hän ampui huimin päin ja seisaallansa. Niin kerran taaskin kummull' ampuissaan jo kaksi jalkaa katkes porsaaltansa. Mut tällöin keikat sai myös kunnian, pääs arvoon hän nyt ryhmänjohtajan. Ja vyöllensä näin vyötti sapelin. —
Tät' uutta arvoa kun juhlittiin, hän pitkän puheen piti porsahalle ja itkein puheen päätti lauselmiin: »Kaksjalka porsas! Niinpä perhanalle möit jalkaa kaksi, jotta, peijakas, sa täysin oisit kuva kantajas — Sun veljeks tunnustan ja kanssas kuolen!»
Ja kuinkas kävi: huomen seikan ratkas — Kun hyökäten taas liejut talsittiin, kas silloin kevätvirta tiemme katkas. Ei sillast' apua, sit' ammuttiin. — Nyt yli vietävä on joukkueet, siis kahlaamaan, suo suojaa äyränteet. Mut nyrpeillänsä katsoo keikari. —
Hän kahdeksalle haastaa miehelleen: »Ei uinut Caesar Rubiconin yli, vaan arpaa heitti lausuin joukolleen: Meit' onnenpoikia ei onni höyli. Siis, Raatikainen, vedä tikku tästä, me kumpaa tietä päästään pälkähästä, kuin gentlemannit vai kuin koirat märät.»
Mies arvan veti, keikat julistaa: »Tää merkitsee: päin siltaa ryntö tuima, juhheijahei tää joukko painaltaa!» Näin hihkuu klovni, alkaa juoksu huima. He hurjaan koipiansa lennättää, jo sillalle, jo yli ennättää — mut äyränteelle keikat keikahtaa.
Hän suojaan tempaistaan ja huomataan, pahasti sattunut on rintaan luoti. Hän virkoo, etsii, katsoo lakkiaan ja lausuu nähdessään kuin veri vuoti: »Tää selvä — — hautaan — porsas peittäkää — — mun ruumihini ojaan heittäkää.» Löi yhteen kantapäät ja hervahti.
* * *
Kun muistan kaikkia sun temppujas en surra voi sua murheell' itkevällä. Mut kerran jos ma seison haudallas tään lasken lauseen hautas pengermällä: »Jos haastoitkin kuin veli porsaallesi, mun lausua suo, keikar, lohduksesi: sun veljeks tunnustan ja kättä lyön.»
MÖKKILÄISFILOSOOFI.
Tie mutkikas ja mökki kääntehessä tien — — Sen kynnyksellä letkuvarren tuprutessa isäntä itse, jonk' on nahka parkittu tään elon riitahisen räntäsatehessa — — — Levossa naama laiskan lempeässä — Vain nenä kärkäs sauhust' autuaasta niin riemuitsee kuin paratiisin yrttihaasta kaikk' ihanimmat lehvät tuoksuis tupakan — Niin autuus tuo ja keväthanki häikäisee, ett' tihrusilmät viiruihinsa peittyy — — Viis siitä tappelusten maailmasta! Isäntä omiin aatoksiinsa heittyy:
»Ka kelpaa kellettää ja tuumat tuumiskella — Pois torajava akka on ja kakarat — — heh — karkuun läksi sotarymyn alkaessa, vei hynttyyt mukanaan — — mut jäihän tupakat. — Isäntä kerrankin saa olla konnullaan — — ei muija äiski, pyssyt räiskii vaan. —
Ka tapelkoot — — lie syytä yllinkyllin, lie täyteen ryönää tullut vihan sappi. Joo, joo — — on kirjan peto noussut — — merestä kai — — niin saarnas hiljan pappi — Merestä, joopa joo — — ka tuopas käräjää — ja nytkös, senkin tursas, maalla temmeltää —.
Ain' aamun noususta on pojat tapelleet — Tuoss' ampuu rähmällänsä toinen joukko, ja myllyn takaa toiset vastaan mäiskivät. Käy siinä melu, kaikuu joka loukko. — Ja kiikaroivat kukkulalla herrat — on prameutta, onpa napit, vaatekerrat —
Ei kuulu mulle — — Vai ei tässä talollaan sais enää olla! — Mua käskivät myös pakoon — vai tässä akkain kanssa teitä talsimaan! He, tietäkööt, jos tässä käyn ja vihaan sakoon — — — Häh! Herra varjelkoon — — mua ampuvat! — — Ähäh — jo lakkas — — Senkin kelmit, pakanat.
Yhyh — — jo taaskin turisee — Voi ruoja sentään! Taas seinään napsahti — Jos morakan täss' äänen päästän! Senkin juuttaat, seinät tärvää — No mitäpäs — — lie nutistanut torakan — — raosta seinän — — Niinpä niin, kun kerta soipi ja napsahtaa, ei juokse silleen pitkäkoipi.
Kas — — sammui pesä — — Tätä tikun tuhlausta! Jaa, jaa — — on tässä rauhan mietteliäs mies — — ei suden eikä lampaan puolla — — Peljätä ei myös! Kas siitä vasta miehen mieheks ties. — Jymähti! — Hu — hu — humisee — Ka — kanuuna — Hiottaa — — vanhaa miestä — — jyly ankara.
Lie tupaan paras — — Hyvät pojat — poika kullat Tää liika hurjaa — Paras panna pötkölleen — näin laattialle — Matalalta kanuuna ei tapaa. Tähän, tähän ukko lötkölleen — — Tai tappavat mun, peijoonit, kuin torakan, ja eukko parka itkun päästäis morakan — —.»
Niin nenä kelmeänä, piiputonna suu — lie missä portahilla — kattoon tuijottaa nyt ukko, siunailee ja peijooneita hokee, näkyjä näkee, aivan ihmeellistä kokee. — Pelosta hourii, kuinka pauhaa, torajaa ylitse kansan Mooses — — Siinain kukkulalta.
KAKSI TALONPOIKAISPÄÄLLIKKÖÄ.
Missä Päijänne korkean kokkansa kääntää pyrkien vuoria päin, missä lahtehen tunkee sen avarin selkä armain tai myrskyvin säin, sielläpä syntyi etelän tuullessa rantamille poikaa kaks samanviikkoista naapuruksille.
Kuopus heist' oli toinen vaurahan talon, toinenpa toivottu esikoinen. Mutta kummallekin elon sarkapa aukes kuin syntymäsarkansa samanmoinen. — Jo ens elonaamunsa Mellon poika ja Samolan rinnan pitivät valtikkaa kotinotkelman.
Noro tummine virtoineen oli raja poikien konnun ja haan. Kirkonkylästä kivin ja seipähinkin turhaan sai viikarit sotimaan. — Mutta jos saapui he vieraiks tupahan rehtiin, silloin pillit ja huilutkin yksissä tehtiin.
Ja kun urkeni juhliva nuoruusaika, riemuhun nousta he tohti, niinkuin köynnökset korkeinta riukua kiertäin hattarapilviä kohti. — Niin kesät kulki kuin yöttömät yöt, yhtä nopsasti illat kuin päivien työt.
Miehuuspäivänsä nousi jo loitolta hohtain — Silloinpa taistelu alkoi! Toki tiettyä tuo, että Melto ja Samola nyt oman uransa halkoi. Rauhanpäivin he johtaneet oli toimissa muissa, siispä paikkansa päällikön myös nyt taisteluissa.
»Sata miestä kun marssivi Päijänteeltä, heilahti tanner ja pelto. Vie nyt ryssiä päin pojat tappeluhun Samolan poika ja Melto!» — Niinpä kierteli laulu ja välkkyvä retki, jylisten kaukaa tervehti taistelun hetki.
* * *
Niin saivat tulikasteen, löivät löylyn, viholliselle häkää tappion, mut itsellensä voittojuhlalöylyn, Käsistä sodan hirmun, rappion takaisin saatu puolet Päijännettä! Sen tiedon voitto toi ja hurmion, jot' en voi taaskaan muistaa kyynelettä.