Part 17

Keveästi kuin villieläin hän pehmeissä, äänettömissä kalastajalapikkaissaan hyppeli kiveltä kivelle ja kiiruhti haapioilleen. Sinne olivat jo kokoontuneet toisetkin hänen seuralaisensa, naisia ja miehiä, kullakin isot säkit selässä -- sammaleitako niissä lienee ollut vai saunavihtoja -- kuka hänen tiesi -- eikä ollut tarviskaan tietää. Säkit aseteltiin haapioihin, haapiot lykättiin mereen ja ketterästi loikkivat ihmiset niihin ja alkoivat soutaa etelään päin.

Ääneti katselivat niitä huvimatkalaiset kauan aikaa.

Haapiot alkoivat jo kadota Maaletonniemen taa, kun Martta alkoi keskustelun:

-- Me olemme totisesti nähneet kolme venekuntaa oikeita polynesialaisia ja yhtä niistä puhutelleetkin! Kuinka he ovatkaan alkuperäisiä! Minä olen varma, että oikeat polynesialaiset eivät ole tämän kummallisempia! johon koulumestari vastasi:

-- Kuinka te Martta-neiti voisitte vaatiakaan, että oikeat polynesialaiset olisivat kehittyneempiä kuin nämä meidänkään saarelaisemme? Eiväthän he ole maan päällä olleet kauemmin kuin nämäkään! Tätä seurasi yleinen raikas nauru ja varmaa on, että Martta siinä joukossa kaikkein makeimmin ja heleimmin nauroi.

He soutivat jollalla pitkin salmea lahteen, jonka kivikkorannalle he nousivat ja tekivät kävelyretken Lounatkorkealle.

Sieltä palattua olivat he nälissään ja väsyneitä. Syötyä oikaisivat useimmat itsensä kalliolle pitkäkseen ja nukkuivat.

Naiset joko lukivat mukaan ottamiaan kirjoja, tai tekivät käsitöitä.

Illalla myöhään alkoi nousta lounaasta ukkospilviä. Niiden mukana tuli ripeä tuuli, joka toi heidät tunnissa kotiin.

* * * * *

Elokuu on kulunut miltei loppuun.

Sen viideskolmatta päivä on käsissä.

Kesävieraat ovat jo aikoja sitten lähteneet.

Martta on vielä saaressa.

Markus ei ole häntä tavannut moneen päivään, mutta nyt hän on tänään luvannut tulla sanomaan Markukselle jäähyväisiä.

Meri on jo paljon viileämpi kuin parhaalla ajalla ja varjossa tuntuu jo syyskesän vilua, mutta auringon paisteessa on vielä, ainakin tänään, yhtä lämmin kuin parhaalla heinäkuun helteellä.

Markus istuu Venekalliolla, jossa heidän piti tavata toisensa. Kello on jo aikoja sitten sivuuttanut sen hetken, jolloin Martan piti tulla.

Markus istuu Venekalliolla ja katselee merelle. Se on paikoin peilityyni, mutta siellä ja täällä aika ajoin meri tummenee. Siellä näyttää puhaltavan tuuli -- vähän aikaa vain ja taas kirkastuu meri kaikkialla.

Idässä näkyy kangastuksena Lavansaari. Se on ikäänkuin irti merestä.

Vähän enemmän oikealla, luultavasti itäkaakossa, nousee lyhyt kangastus ylös saarteelta -- se on kappale Inkerin rantaa.

Pohjoiskoillisessa kangastelevat Haapasaaret.

Kaakossa näkyy purjelaiva, joka on irti merestä, korkealla taivaalla.

Näitä katsellessa muistuu Markuksen mieleen eräs kangastusuni, -- hän näkee niitä usein, monta kertaa vuodessa.

Uni on tämänlainen:

Kaupunki -- hänen oma entinen kotikaupunkinsa -- nousee näkyviin taivaalle koillisessa.

Ensin pienenä, hyvin pienenä, mutta sitten se alkaa kohota korkeammalle ja suureta ja tulla likemmäksi -- aivan lähelle ja päivänpaisteinen, hopeanvälkkyinen ja tummansininen meri aaltoilee siinä välillä yhtä rajattomana kuin ennenkin.

Kaupunki on lopulta aivan kuin silmien edessä.

Vanha linna torneineen!

Näkyy jo aivan selvästi kaikki yksityiskohdat linnan muureissa -- kivet ja kalkkilaasti ja nurmi valleilla.

Huomaa hyvin, mikä osa muurista on vanhaa ja mikä uutta, paikattua. Viimemainituissa kohdissa ovat kivet harmaita, mutta muualla ruosteenruskeita, ajan värittämiä, sekä kivet että kalkkilaasti.

Satamatkin näkyvät ja yhtäkkiä nousee silmiin hänen entinen rakas jahtinsa "Anna", luonnottoman suurena, että muka hän, Markus, näkisi jokaisen kohdan siinä.

Lopulta alkaa kaikki väreillä ja kangastusuni häviää.

Nuo näyt ovat aina rikastuttaneet hänen unielämäänsä.

Sellaisten öiden jälkeen on hän aina herännyt virkeänä, onnellisena ja iloisena.

Niinä aamuina on hän soitellut viuluaan, tuntimääriä, koko aamun, aamiaiseen asti.

Kuinka ihania ovatkaan nuo unet olleet!

Unetar on saapunut silloin hänen luokseen hyväntekijänä ja luonut hänen eteensä kuvia, niin ihmeellisiä ja suurentanut ja kaunistanut todellisuutta.

Monta päivää on hän sellaisten aamujen jälkeen elänyt kuin toisena ihmisenä.

Markus istuu, polttaa sikariaan ja katselee kangastuksia, jotka ovat miltei yhtä ihania kuin hänen unikangastuksensakin.

Idässä Lavansaari on kohonnut yhä ylemmäksi merestä.

Se on irti siitä, kuin tahtoisi nousta taivaalle, autereeseen, valoon.

Tumma viiva Inkerin suunnalla on myös pidentynyt ja noussut korkeammaksi.

Likinnä lentelee valkeita kajaita.

Ne leijailevat ja laskeutuvat jälleen alas meren pinnalle, joka kauempaa on alkanut yhä enemmän tummeta.

Sitten alkaa saarre koillisessa taittuilla ja väreillä, niinkuin lämmin ilma päivänpaahteisella kesäisellä kalliolla.

Saarteen vipajaminen ja katkeileminen siirtyy nopeammin ja nopeammin oikealle.

Nyt saavuttaa se Lavansaaren pohjoispään, taitellen sen palasiksi ja upottaen palaset meren syvyyteen ja yht'äkkiä kuin siivellä pyyhkii Ilmatar pois kaikki kangastukset -- Lavansaaren, Inkerinkin ja laivan, josta nyt enää näkyvät vain ylimmät, sinisenharmaat raakapurjeet tumman saarteen takaa ja hopeankirkasta taivasta vasten.

Markus oli seurannut näkyä silmillään niin, että ne tuntuivat väsyneiltä. Hän hieraisi molempia silmiään etusormensa rystysillä kuin karkoittaakseen näkyjä.

Hän heräsi mietteistään kuullessaan tutut askeleet takanaan.

Martta sieltä tuli.

Hän oli puettu valkokukikkaaseen hameeseen ja punaiseen, leveäreunaiseen hattuun.

Nuori tyttö tuli nopeasti loivaa, vaskenväristä sileää kalliota alas.

Hänen hameensa heiluivat osaksi kävelystä ja osaksi tuulesta, joka oli alkanut puhaltaa lännestä.

Hän käveli huolettomana välittämättä tuulesta, joka kohotti hänen hameensa helmaa.

Hän tuli suoraryhtisenä ylpeässä ja onnellisessa nuoressa suloudessaan. Markus nousi ja käveli häntä vastaan.

-- Hyvää huomenta, setä!

-- Tulithan sinä! Minä jo pelkäsin...

-- Minähän lupasin!... Mutta ajatteles, että olen kaikki vaatteeni täällä pesettänyt ja nyt niitä tänään silittänyt ja pakannut matkalaukkuihin. Siinä oli työtä!

Sitten asettui hän Markuksen eteen, tarttui häntä molempiin käsiin ja sanoi:

-- Kuule setä! Minä kiitän sinua!... Koko kesästä... Niin... Kauneimmasta elämässäni!

Sitten kääntyi hän merelle päin ja huudahti:

-- Oi kuinka kaunis päivä!

-- Niin on, ja luultavasti siitä syystä minäkin tänään runoilin.

-- Sinäkö?! Sinäkö runoilit!

-- Niin. Tai oikeastaan yritin. Yht'äkkiä, ajatellessani syksyn tuloa, tuli päähäni nämä säkeet:

Käännymme poispäin auringosta - syys lähenee,

mutta en löytänyt jatkoa. Rupesin etsimään loppusointua sanalle "lähenee". "Vähenee" olisi sopinut, mutta en taas sille löytänyt muita sanoja. Siihen se loppui. -- Viime päivinä -- kun kesävieraat yksi toisensa perästä ovat lähteneet ja kun nyt sinäkin, viimeisin kaikista muista, jätät saaren, olen ajatellut syksyn tuloa ja yksinäistä talvea. Täällä vaanii minua TYLSYYS joka askeleella. Viisitoista vuotta olen kestänyt! Edeltäjäni oli täällä kolme talvea -- niin -- kolme talvea ja tuli mielipuoleksi -- sielu läksi paremmille maille, väkisin, ja ruumis jäi tänne saareen remuamaan, kunnes sekin vietiin pois. Jumala tietää, kauanko minun sieluni suostuu asumaan täällä hyvässä sovussa ruumiillisen olemukseni kanssa. Ellei olisi näitä kesiä ja vieraita, olisin kai menettänyt järkeni jo aikoja sitten. Edeltäjäni oli ihmisarka ja karttoi kesävieraita. Sinä olet kesävieras. Sinä olet kesän kukka. Kun olen sinua kesän katsellut ja kuunnellut, ja olen saanut sinulle puhella, olen varma siitä, että elän yli pimeän syksyn myrskyjen ja talven --

Markus puhui innokkaana ja kiihtyneenä.

Martta seisoi hänen edessään, aivan lähellä. Markuksen puheen aikana hän kääntyi selin ja katseli merelle.

Syntyi pitkä vaitiolo.

Suuri parvi muuttavia pääskysiä lensi ohi.

Ne näyttivät tulevan pohjoisesta.

Martta: Katsohan, setä, kuinka paljon pääskysiä!

Markus: Niin on.

Martta: Ne lentävät ikuisen kesän maille... Jättävät meidät tänne talven kynsiin... Sinut tänne jäiden ja hyisen meren keskelle.

Markus: Niin.

Martta: Ajatteles! Sinähän tiedät, miten nopeaan pääskyset lentävät?

Markus: Niin -- miten se nyt olikaan... Neljäsataa ja viisikymmentä kilometriä tunnissa. Lähes viisisataa kilometriä tunnissa. On siinä vauhtia!

Martta: Ne läksivät siis Suomen mantereelta kuusi minuuttia takaperin. Me seisoimme jo silloin tässä. Seitsemän minuutin perästä ne lentelevät Viron lakeuksien yllä, kun me vielä yhä seisomme tässä ja juttelemme. Ajatteles! Tänä iltana ne ovat jo ikuisen kesän mailla, Niilin laaksoissa! Ovat nähneet tänään ennen auringon laskua Alpit, Italian, Välimeren... Ajattelehan, setä!

Markus: Mitäs ajattelemista siinä on!

Martta kääntyi jälleen Markukseen päin.

-- Minua ihan itkettää, kun minä sitä ajattelen, sanoi hän surullisena.

-- Itke vain... Se helpottaa.

-- Hyi setä, kuinka sinä olet paha! -- Että sinä voit ja saatoitkaan minulle niin sanoa!

Martta vaikeni, otti nenäliinan ja alkoi todellakin itkeä.

Hän kääntyi äkkiä ja alkoi kävellä pois päin hartiat kumarassa ja ääneti itkien.

Markus seisoi yhä kalliolla ja tupakoi ja ihmetteli Martan käyttäytymistä.

Hän uskoo, että Martta on väsynyt ja oikuttelee ja että hän pian kääntyy takaisin, tulee jälleen hänen luokseen ja nauraa koko jutulle.

Mutta niin ei käynyt.

Martta alkoi kävellä nopeammin ja nopeammin ja taakseen katsomatta meni pitkin Rantakujaa asuntoaan kohti. Seuraavana aamuna hän matkusti kello neljä lähtevässä postiveneessä kotiinsa, kaupunkiin.

* * * * *

Markus istui vielä kauan kalliolla.

Hän poltti sikarin toisensa jälkeen ja katseli merelle.

Hänen teki mieli mennä Martan luo ja pyytää anteeksi, eikä vain pyytää anteeksi, vaan myös kosia.

Sitä hän mietti.

Hänestä tuntui, että Martta, vaikka onkin parikymmentä vuotta nuorempi, on se oikea.

Markus ajatteli koko elämäänsä.

Kuinka se on tähän kesään asti kulunut tasaisesti ja hiljaisesti, kuin suuri virta -- kuin purjelaiva merellä hiljaisessa tuulessa ja väliin tyynessä. Sitten tulee "sysäys".

Suuren myrskyn ensi puuska viheltää takilassa.

Siitä vasta vauhti alkaa!

Kaikki siihen asti oli kuin uneksimista, kuin tarkoituksetonta, päämäärätöntä hapuilemista.

Hän tunsi, että tuulispää, raju myötätuuli on kaapannut hänet kynsiinsä ja alkanut häntä kiidättää.

Hän oli joutunut viimeisen suuren tuulensa vietäväksi.

Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, mihin se vie. Sen hän vain käsitti, että varsinainen ELÄMÄ on alkanut, eikä se kysy, mitä hän itse tahtoo ja aikoo tai mitä hän on päättänyt tehdä.

IX luku.

SARLAKANPUNAINEN PELAKUUNA.

Jumalall' on onnen ohjat Luojalla lykyn avaimet ei Katehen kainalossa Pahansuovan sormenpäässä.

Muutama päivä edellisen jälkeen istuu Markus virkapöytänsä ääressä, edessään paksu asiakirjavihko, johon häneltä vaaditaan lausuntoa.

Markus on lukenut sen läpi jo pariin kolmeen kertaan, mutta ei vieläkään tiedä sen sisältämästä asiasta mitään, sillä lukemisen on toimittanut hänen silmänsä, eikä hänen ajatuksensa.

Ajatukset ovat vaeltaneet muualla -- aina siitä asti kuin Martta lähti.

Väliin on hänen täytynyt lähteä itsekin vaeltamaan sinne, missä ajatukset vaeltavat, nimittäin kaikille niille paikoille, joissa hän on Martan kanssa käynyt -- vuorille, luolille, rantakallioille, metsäpoluille, Kappelniemen raunioille -- joka paikkaan.

Kussakin paikassa hän jää seisomaan tai istumaan, aivan niinkuin silloinkin, samalle paikalle, missä oli istunut tai seisonut Martan kanssa, ja hänestä tuntuu, että Martta on taas hänen mukanaan. Hän viipyy paikalla yhtä kauan kuin Martankin kanssa ja käy läpi kaikki keskustelut ja katselee Martan joka ainoaa kasvojen ilmettä ja hymykuoppien värettä, hatun reunan keinumista tuulessa ja kuuntelee hänen ääntään ja hopeanheleää nauruaan.

Hän käy soutelemassa siellä, missä on Martan kanssa soudellut ja tekee yhä vielä yhteisiä purjehdusmatkoja ja katsoo, ettei Pelto-Kallu, tuo tolvana, istu siihen paikkaan jahdissa, missä Martta istuu.

* * * * *

Hän koettaa syventyä asiakirjavihkoon niin hyvin kuin voi, mutta jo parin kolmen rivin perästä ajatus jättää lukemisen.

Lukekoot silmät!

Nuo ruumiilliset luontokappaleet, joilla ei nykyään parempaakaan katseltavaa ole!

Markus on sytyttänyt sikarin toisensa jälkeen ja antaa silmiensä kulkea riviltä riville, seurata leimoja, päivämääriä, diarionumeroita, pitkän pitkiä riitaisia selityksiä ja vastaselityksiä, allekirjoituksia, valtakirjoja, todistajien ja muiden vierasmiesten nimiä ynnä muuta, ja antaa ajatustensa vaellella siinä valtakunnassa, joka ei ole tästä maailmasta.

Koulumestari on kutsuttu auttamaan lausunnon antamisessa.

Hän on toimettomana kävellyt sinne tänne huoneessa, istuskellut ja odotellut, milloin neuvottelu alkaa. Markus on sanonut: "Olehan hiljaa! Minä vähän vielä silmäilen tätä asiaa. Älä häiritse!"

Koulumestari vetelee myös sikaristaan sankkoja savuja.

Hän on viimeksi pysähtynyt arkistokaapin lasiovien eteen ja silmäilee sieltä katselevaa kahta kalloa.

Hän avaa oven varovaisesti auki, ottaa vuoroin kallon ja vuoroin toisen ja tarkastelee niitä huolellisesti.

-- Kuulehan, kupias! Anteeksi, että häiritsen...

-- Jaaha?

-- Tässähän ne nyt siis ovat ne Maaletossa äskettäin tapahtuneen erittäin kiintoisan keskustelun "puuttuvat renkaat"?

-- Siinähän ne ovat.

-- Sinä saaren kaikkivaltias kupias! Eiköhän todellakin olisi syytä panna toimeen tutkimus näiden ohimoreikien suhteen.

-- On jo tutkittu.

-- Hm. -- Sinä ja minä olemme ennättäneet nähdä monta laivarikkoa. Sinulle ja minulle, kahdelle asiantuntijalle, tahtoisin ristikuulustelun alotteeksi tehdä muutamia kysymyksiä. Ensiksi: Kun laiva alkaa hajota, eikö ensiksi ilmaannu veden pintaan laivan irtoköli eli rai?

-- Totta kai.

-- Ynnä muita pohjaosia?

-- Pohjaosia? Minä luulen, että sen jälkeen tulee osia laivan päällysrakenteesta, hyökyaaltojen irroittelemia kappaleita kaiteesta eli varppeesta, veneitä, kajuuttaan ovia, kattoja ja seiniä.

-- No oli nyt vaikka niinkin, mutta palatkaamme asiaan! Toiseksi: Uskotko sinä, että raissa ja peräsimessä -- joka myös on niitä ensimmäisiä tulokkaita -- on mitään sellaista teräväkärkistä raaspiikkiä, joka voisi iskeä tämänlaisia neliskulmaisia reikiä miesten pääkuoriin? -- Eiköhän niissä ole noin ranteenpaksuisia vaski- tai rautavaarnoja, jotka tekevät aivan toisenlaista jälkeä?

-- Ajateltu! Moneen kertaan ajateltu, veli hyvä!

-- Olisi pitänyt silloin heti tuoreeltaan ajatella ja tutkia Viirin ranta ja etsiä se laivankappale, joka oli varustettu näihin kalloissa oleviin reikiin sopivalla piikillä.

-- Silloin ei asiasta vielä tiedetty mitään.

-- Ainakin sinä tiesit, että sinun perämiehesi hautasi kaksi merimiehen ruumista Viirin rantasoraan. Olisit kaivanut ruumiit ylös ja tutkinut.

-- Perämies on itse valtion virkamies, poliisimies, joka tekee tutkimuksen ja jonka sanaan on luotettava.

-- Salli minun olla luottamatta tuohon sinun perämieheesi!

-- Millä perusteilla?

-- Sillä perusteella, että hän oli ainoa eloonjäänyt Viirissä tuona laivarikkoyönä. Hän jäi eloon, toiset kuolivat.

-- Älä luule, että minä en olisi jo tuhanteenkin kertaa ajatellut noita samoja ajatuksia! Pelkkä epäily ei riitä.

-- Jos minä olisin saaren kupias, totta vieköön, niin minä yksinkertaisesti panisin perämiehen syytteeseen! Minä olisin hankkinut vaikka Viirin perustuksien alta tuon nelitahkoisen piikkiaseen, jolla nämä reiät ovat lyödyt!

-- Niin niin -- mutta kun tuota asetta ei ole löytynyt!

-- Minä ainakin vaatisin perämiehen puhdistusvalalle!

-- Hän vannoisi itsensä puhtaaksi ja miten sinulle itsellesi kävisi! -- Tämä asia julistetaan nyt loppuunkäsitellyksi ja siirrytään seuraavaan asiaan: Tänään ei tehdä enää mitään. -- Minä en jaksa nyt ajatella mitään. Puhutaan jotain hauskempaa. Pane kallot kaappiin ja heitä hiiteen kyselysi niiden suhteen! Se asia on nyt kerta kaikkiaan loppuunjauhettu ja jääköön sen asian eteenpäin kehittäminen noille tyhjille kalloille itselleen. -- Kuulehan! Istuhan tuohon niin jutellaan asioista, jotka ovat tärkeämpiä kuin viralliset asiakirjavihot ja vanhat kallot. -- No istu istu! Kyllä minä maksan sinulle istumisestakin! No -- ja kuuntele nyt! -- Minun on saatava eräät yksityisasiat järjestykseen, ennenkuin voidaan hoitaa mitään virallisia asioita.

-- Yksityisasiat -- järjestykseen?

-- Niin.

-- Ovatko ne raha-asioita?

-- Paljon vaikeimpia! Raha-asiat hoitavat itse itsensä tähän asiaan nähden!

-- Siis naima-asia?

-- Niin.

-- Arvasinhan minä! Martta-neiti on liian nuori sinulle, muuta en osaa neuvoa ja sanoa.

-- Saat mennä! Ota tämä asiakirjavihko mukaasi, tutki se kotonasi ja kirjoita valmiiksi huomisaamuun minun lausuntoni asiasta ja tuo ajoissa minun allekirjoitettavakseni, että ennättää postiin. No, mene herran nimessä! Minä olen väsynyt, enkä halua kuulla mitään -- vai tarvitsetko sinä rahaa?! Olisit sanonut sen sitten! Tuoss' on kaksikymmentä markkaa, mutta sillä ehdolla, että teet huomisaamuun kello kahdeksaan minun lausuntoni valmiiksi. No! Ala laputtaa -- terve, terve!

* * * * *

Markus raivasi pöydältään pois kaikki viralliset asiapaperit, otti arkin puhdasta paperia eteensä ja kynän käteensä ja alkoi kirjoittaa kirjettä Martalle. Siitä ei kuitenkaan tahtonut sillä kertaa tulla mitään.

Ajatukset harhailivat niin hajalla ja niin nopeasti, ettei hän voinut niistä mitään valita kirjeen aiheeksi, ja ne katosivat kuin tuulen teille, ennenkuin hän ennätti niistä saada kirjaintakaan paperille.

Hän lykkäsi paperin kauemmas, pani kynän pois kädestään ja antoi mielikuvituksensa toimia vapaasti. Niin oli helpompi.

Ja vielä helpommalta tuntui, kun siinä istuessa hiljaa näppäili viulunsa kieliä.

Marttaa ajatellessaan, omituista kyllä, tuli hänen mieleensä eräs tapaus varhaisesta nuoruudesta, siltä ajalta, jolloin hän asui vielä äitinsä kotona Karjalanlinnassa, maakunnan pääkaupungissa.

* * * * *

Heinäkuun lämmin päivä paahtoi ja kello läheni kolmea iltapäivällä.

Puiston kulmauksessa, lähellä sitä penkkiä, jolla hän istui, oli pyöreä kukkapenkki.

Siihen oli istutettu pelakuuneja.

Ne olivat tummanpunaisia.

Yksi ainoa, penkin vasemmassa reunassa, oli vaaleampi muita -- se oli sarlakan punainen. Sillä oli vähemmän lehtiä kuin muilla ja sen kukkavana oli ohut ja vaaleanvihreä. Sen vanan päässä oli vain kaksi kukkaa, kun muilla oli paksun, kaislanvihreän vanansa latvassa suuri intohimoisen punainen nyrkki -- kymmenen, kaksikymmentä ja toisilla kolmekymmentäkin auennutta kukkaa ja nuppuja lisäksi. Ne eivät kuitenkaan voittaneet sarlakanpunaista ihanuudessa.

Se oli kuin maahan laskeutunut enkeli, ja kuka tietää, etteikö asia niin olisi ollutkin, kukkaisenkeli, laskeutunut alas maan päälle.

Päivä paistoi sen terälehdille, jotka lempeässä tuulessa värähtelivät.

Sen terälehdet olivat pitkin keskisuonta taipuneet kulmalle. Toinen puoli terälehteä oli varjoisa, ja toisen puolen läpi paistoi päivä. Se oli kirkas. Varjossa oleva osa oli tummempi, mutta valoisa osa hohti kuin sula rubiini ja hohti sen pinnalla pieniä aurinkoja, jotka häikäisivät silmää ja vilkkuivat kuin tähdet, mutta ainoakaan taivaan tähdistä ei voinut vetää kauneudessa vertoja näille sarlakanpunaisen pelakuunan terälehdillä helmeileville pienoisille vesipisaroille, joita niille oli jäänyt juuri äsken ohi kiitäneestä sadekuurosta.

Sen terälehdiltä lähti myös alas maahan, lehtiin, heinänkorsiin ja toisiin pelakuuniin hienon hienoja välkkyviä rihmasia, jotka ajoin näkyivät ja ajoin katosivat. Niitä virittelivät pikkuriikkiset mustat hämähäkit, joilla oli suuri pää, ja suhteettoman suuret raateluleuat ja pieni takaruumis, jonka yli kulki valkeita poikittaisia viiruja, kuin vanteita ja ja jotka liikkuivat ketterästi, juoksentelivat sinne tänne, eteen- ja ihmeellistä kyllä, sivullekin päin ja hypähtelivät pitkiä loikkauksia ja putosivat aina alas pää sinne kääntyneenä, mistä hyppy oli alkanut. Kaiken aikaa ne virittelivät lankojaan, joka askeleella ja joka hypyllä. Langat olivat niin ohuita, että vain silloin tällöin, tuulen niitä heilutellessa, niistä heijastuva valo saattoi ne näkyviin. Ne hulmuilivat tuulessa kuin puolittain näkymätön ja puolittain näkyvä kukkaisenkelin morsiusharso, pelkästä auringon säteestä kudottu. Taustana oli suurien lehtikuusten varjostama niittämätön puiston nurmi.

Muistellessaan tätä ajatteli Markus Marttaa, hänen vaaleita hiuksiaan, joita hän oli usein ihaillut merellä, vuorilla ja kaikkialla, missä hän oli nähnyt niiden tuulessa hulmuilevan päivän välkyttäminä, tumma meri, vihreä metsä, tai harmaat vuoret niiden taustana ja oli aina silloin kuvitellut näkevänsä morsiusharson Martan hiuksilla, olkapäillä, harteilla ja kuka voi sanoa, etteikö hän niin nähnytkin!

Hän oli selvillä, mitä hän Martalle kirjoittaa.

Hän otti jälleen esille kynän ja paperin ja kirjoitti sarlakanpunaisesta pelakuunasta.

Se oli hänestä kyllin kaunis aihe ensimmäiseen kirjeeseen Martalle.

Siitä tuli pitkä kirje.

Hän kirjoitti niihin aikoihin Martalle monta kirjettä.

Kaikki ne olivat yhtä kauniita.

Kun hän niihin aikoihin saneli koulumestarille virkakirjeitä, tulivat ne pakostakin samantyylisiksi kuin kirjeet Martalle. Tästä voi kuka hyvänsä päästä varmuuteen penkomalla maakunta-arkistosta esille senaikuiset saarelaisvallesmannin virkakirjeet. Usein moitiskeli koulumestari niiden epävirallista kieltä, mutta se ei auttanut ja jos niihin joskus tuli oikeaa virallista makua, johtui se vain siitä, ettei koulumestari aina noudattanut sanelua vaan karsi niistä pois liikaa koreutta.

* * * * *

Saatuaan ensimmäisen kirjeensä postiin, odotti hän Martalta vastausta varmasti seuraavassa postissa, siis viikon perästä.

Se viikko meni häneltä kuin lentäen, mutta sitten tuli pitkiä, kolkkoja viikkoja, sillä Martta ei vastannut hänen ainoaankaan kirjeeseensä.

Syyskuun viimeinen viikko oli menossa.

Kun Martalta ei ollut tullut vastausta edes hänen viime kirjeeseensä, jossa puhuttiin jo rakkaudestakin ja vaadittiin pikaista vastausta, päätti Markus lähteä ottamaan selvää, oliko Martta enää edes elossakaan.

Hän pukeutui viralliseen juhlapukuunsa ja meni kaupunkiin päästyään ensin valokuvaajaan ja otatti itsestään valokuvan, jossa hän nähdään seisovassa asennossa, "amiraalihattu" päässään, valkeissa hansikkaissa, paksut kultaiset kellonketjut riippumassa toisen ja kolmannen kiiltävän virkanapin väliltä ulos, oikea käsi nojaten johonkin telineeseen, pöytään, vai mikä lienee ollut. Vasen käsi nojasi kultaiseen silakanvartaan kahvaan -- tai olkoon menneeksi, koska hän itse sitä niin nimitti -- miekan kahvaan, ja asento oli komea ja ryhdikäs.

Valokuvaajaneitonen oli esittänyt ennen kuvan ottamista, että "amiraalihattu" pantaisiin pöydälle, ja että oikean käden hansikasta pidettäisiin tyhjänä vasemmassa -- joka kuvassa saisi olla hansikoitu, vaan ei oikea käsi, koska tapa vaati niin -- mutta Markus tahtoi ottaa kuvan itsestään "koko vormussa". Samoin hylkäsi hän esityksen kuvan ottamisesta istuvassa asennossa.

Sitten otti Markus ajurin ja antoi kyyditä itsensä Martan asunnolle.

Siellä otettiin hänet hyvin ystävällisesti vastaan.

Martta ja hänen äitinsä olivat kotona.

Hänelle tarjottiin kahvia.

Sen ajalla sanoi Martan äiti;

-- Minä olen tyttäreltäni kuullut, että hänen osakseen teiltä on tullut paljon ystävällisyyttä ja avuliaisuutta siellä saaressa ja minä olen siitä hyvin kiitollinen.

Markus oli talossa päivälliselläkin. Sen jälkeen vasta hän joutui Martan kanssa kahden kesken. Martta sanoi:

-- Kuinka hauskaa, että sinä tulit, setä, mutta miksi sinä olet pukeutunut noin juhlalliseksi. Minä pelkään, että äiti nauraa sinulle -- enkä minäkään muuta voi!

-- Minä olen hyvin vakavalla asialla...

-- Minä arvaan sen, mutta ei puhuta siitä, sillä se on mahdoton!

-- Mutta sinähän rakastat minua!