Part 16

Hän oli onkinut tietoonsa kaikki vanhat tarinat, joita talosta vielä liikkui vanhempien ihmisten kesken. Hän tiesi, että siinä talossa oli monen sukupolven ajan vietetty sangen voimakasta elämää. Kappelniemi ei ollut silloin niin hiljainen ja autio kuin nyt!

Alhaalla rannassa oli ollut oma valkama. Siinä oma jolla ja haapio. Vähän ulompana komea, nopeakulkuinen jaala, valtion oma, rakennettu salakuljettajien takaa-ajoa varten.

Niin on ollut.

Koko niemen, kivitalon, valkaman ja jaalan isäntänä on ollut joku entisajan vallesmanni -- suurkupias, kuten koulumestari sanoisi -- ja hänellä on ollut kaunis vaimo, joka on yläkerran ikkunasta vilkuttanut nenäliinaansa kupiaan lähtiessä virkaretkelleen -- useimmiten vaaralliselle.

-- Täällä on eletty kuin muinaisajan ritarilinnassa!, huudahti kerran Martta, kun he taas istuivat tässä rauniolla ja Markus kertoili tarinoitaan talosta ja sen eläjistä. -- Tämä saari on kuin pieni ruhtinaskunta. Täällä on asunut sen ruhtinas. Täällä on ollut kalpeita ritarien emäntiä ja hentoja neitoja, laulajia, soittajia. Täällä on pidetty juhlia -- juotu ja syöty. Sinäkin olet tämän saaren ruhtinas, mutta sinä asut puisessa majassa!

* * * * *

Siitä asti on Markus miettinyt tämän talon uudestaan rakentamista.

Sen pitäisi tapahtua valtion kustannuksella.

Maan sisään, kellariin, rakennettaisiin keittiö, leivintupa, lämmin kellari ruokatavaroille ja kylmä polttopuille.

Ensi kerrokseen keskelle iso sali eteisineen ja päihin kammareita.

Toiseen kerrokseen pelkkiä kammareita.

Rakennuksen lännen puolelle, satamaan päin, rakennettaisiin iso, korkea pengermä. Sen keskikohdalta lähtisivät kiviportaat alas rantaan, valkamaan, jonka edessä olisi jahdin ankkuripaikka, niinkuin ennenkin.

Jahti olisi suuri -- paljon isompi nykyistä.

Senkin rakentaisi valtio.

Siinä olisi keskellä iso kajuutta ja lisäksi oma hytti Martalle, sitten erikoinen tupakkahytti, erikoinen purjehdushytti, jossa olisivat kaikki sellaiset kuin merikartat, kompassit, loki, ynnä muut merenkulun kojeet ja tarpeet. Keulassa olisi miehistöä varten skanssi. Keittiö pitäisi myös olla, ja niin edespäin. Hänellä oli jo valmiit piirustukset sekä jahdista, että talosta. Martallekaan ei hän ollut vielä niitä näyttänyt.

Hän istui usein täällä raunioilla ja kuvitteli tulevia onnen vuosia uudessa talossa, joka näille raunioille kohoaisi.

Hän näki jo silmissään, miltä suuri, valkea jahti näyttää yläkerran ikkunoista katsottuna ja miltä hän itse näyttää astellessaan reippaana alas pengermältä valkamalle, jossa perämies piteli jo valmiina jollaa, jonka perälle hän istuutuu ja perämies alkaa soutaa jahdille, jossa osa purjeita on jo yllä ja joka riuhtoilee vallattomana poijussaan, kuin nuori orivarsa, ajoon valmiina. Hän näkee senkin, miltä jahti näyttää lähtiessään täysin purjein ulos satamasta ja miltä näyttää Martta, heiluttaessaan nenäliinaa eräästä yläkerran ikkunasta, yli vihreiden puiden latvain, käsivarrellaan kolmivuotias, joka myös heiluttaa isälle, joka purjehtii ulos satamasta, virkamatkalle, vaaralliselle retkelle.

Hän on suunnitellut kaiken valmiiksi, maakuntavanhimmalle menevän kirjeenkin.

Koulumestari oli nauranut, kun oli kuullut näistä suunnitelmista. Oli nimittänyt niitä hulluiksi. "Sinä olit vielä viime talvena viisas mies ja nyt olet noin sekaisin!", oli koulumestari sanonut ja sylkäissyt ja julistanut Markuksen joko viisaaksi suuruudenhulluksi tai narriksi, tai mieheksi, jolta rakkaus on vienyt kaikki hyvät lahjat, joilla Luoja aina siunaa oikeaa virkamiestä: arvostelukyvyn, paikallisaistin, nopean käsityksen, tilannetajun, ja mitä lienee luetellut kaikilla sormillaan. Siihen oli Markus sanonut: "Tämä on minun asiani, eikä sinun", johon koulumestari oli vastannut: "Niin onkin -- Jumala paratkoon! -- ja siitä syystä en minä tahdo olla mukana häpeässä, joka sitä asiaa seuraa! Tämä ei ole virka-asia! Tämä on sinun yksityisasiasi!"

* * * * *

Pienimpiä seikkoja myöten oli Markuksen suhtautuminen piirinsä asioihin muuttunut. Hän kiinnitti nykyään huomionsa seikkoihin, joita ei ollut hän, eikä kukaan aikaisemmistakaan vallesmanneista katsonut miksikään.

Eräänä aamuna kun Martta, jonka asunto oli aivan rannimmaisessa talossa -- vain Rantakuja erotti sen saraimista ja valkamista -- sanoi Markukselle: "Sinä et usko miten paha löyhkä nousee noista valkamista helteisinä päivinä!", läksi Markus heti perämiehen kanssa tutkimaan asiaa ja havaitsi, että valkamissa on suuret joukot kalojen sisälmyksiä, suljuja, mätänemässä ja että löyhkä lähtee niistä. Vielä samana päivänä sai perämies naulata kujien kulmiin kaiken kansan luettavaksi vallesmannin ankarat määräykset, että "lain uhalla on suljut soudettavat vähintäin puolen kilometrin päähän rannasta, tai muuten hävitettävä". Sama julistus sisälsi ohjeita muidenkin epämiellyttävien, tauteja levittävien hajujen poistamiseksi kylästä.

Myöskin omasta ulkoasustaan alkoi Markus huolehtia enemmän kuin ennen. Tähän asti oli hän muun muassa ajanut partansa vain pari kertaa viikossa, talvisin joskus vain kerran viikossa. Nyt alkukesästä rupesi hän ajamaan partaansa kolme, neljä kertaa viikossa, säännöttömästi.

Miina oli tehnyt näiden parranajojen suhteen omia huomioitaan.

Hän havaitsi, että jos vallesmanni ajaa partansa, tulee Martta-neiti sinä päivänä vallesmannilaan, tai menee vallesmanni Martta-neiden kanssa sinä päivänä jonnekin purjehtimaan, tai muualle.

Kun siis vallesmanni taas tilasi Miinalta kuumaa parranajovettä, ei Miina malttanut olla sanomatta: "Martta-neidenköhän vuoksi sitä taas meillä noin putsataan -- niin varmaan!", ja se kiukutti Markusta, etenkin kun tuo sama lausuttiin joka kerta samanlaisella ivan väreellä. Tästä syystä hän rupesi ajamaan partaansa joka aamu, sekä päätti niin jatkaa talvellakin.

Perämies sen sijaan oli hyvin tyytyväinen uusiin oloihin.

Hänen työnsä lisääntyi kyllä moninkertaisesti.

Hän sai nykyisin pestä jahdin ulkoa ja sisältä joka päivä, kirkastaa sen näkyvät vaskiheloitukset niinikään joka päivä ja kaksi päivää hän sai äskettäin kuluttaa jahdin purjeiden pesuun.

Hän oli kuitenkin tyytyväinen osaansa, sillä vallesmanni maksoi hänelle kaiken ylimääräisen työn runsain kourin, samoin sellaiset purjehdusmatkat, jotka eivät olleet virkamatkoja ja virkamatkoja ei, totta puhuen, sinä kesänä jahdilla tehty ainuttakaan.

Purjehdusretket olivat useimmiten lyhyitä, muutaman tunnin kestäviä.

Kerran, elokuun alkupäivinä otettiin jahtiin kolmen vuorokauden eväs koko seurueelle, jonka muodostivat silloiset kesävieraat ynnä vallesmanni ja perämies; ja tehtiin pitempi retki.

Matka ei ollut pitkä meripenikulmissa, mutta kyllä ajassa, sillä aiottiin viipyä perillä niin kauan kuin ilmat sallivat, ainakin kolme vuorokautta.

Päämääränä ali Maaleton-lahti maan takana, siis saaren länsirannikolla.

Siellä oli mainio satama saaren ja Maaleton, pienen kallioluodon, välisessä kapeassa salmessa, jota suojasi lännessä itse Maaletto, etelässä Väliniemi ja pohjoisessa Tuponnenniemi. Paitsi mainittua salmea, sulkeutui näiden maiden väliin Maaletonlahti, josta oikeastaan johti kaksi salmea ulos, molemmat siihen asti nimettömiä. Tästä lähin ruvettiin, ainakin siinä seurueessa, kutsumaan luoteeseen johtavaa pitempää ja matalampaa salmea Kuninkaansalmeksi, koska saaren kuninkaan jahti oli siinä ollut ankkurissa kaksi päivää ja niiden välisen yön, ja lounaaseen johtavaa salmea Martansalmeksi, koska Martta oli tiettävästi ensimmäinen nainen, joka oli uinut sen yli.

Tämän paikan oli Markus itse valinnut, pitäen silmällä ensi sijassa hyvää satamaa, joista maan läntinen rannikko on köyhä, ja näköalojen kauneutta, josta sama rannikko on ylen rikas. Siellä kohoavat rannat korkeina vuorina ja sieltä Maaletonlahden pohjasta läksi sisämaahan päin metsäinen laakso, jonka läpi laskee puro Lounatjärvestä. Siitä purosta sai hyvää juomavettä. Puron varsilla kasvaa kukkia ja isoja ruusupensaita. Vähän ylempänä se kulkee läpi niityn. Se virtaa kaiken aikaa alamäkeä ja vain harvoissa paikoissa muodostaa sylen tai parin laajuisia järviä. Enimmäkseen se loikkii alas jyrkiltä kallionpykäliltä tai veikeästi tanssii ympäri suurempien ja pienempien kivien ja saapuu lopulta laajalle laperikolle, jossa ei kasva mitään, ja solisee sen läpi alas mereen. -- Kaakossa siintää saaren korkein kohta, Lounatkorkia, jonka kupeet tänne päin ovat pehmeän, vaaleanvihreän koivumetsän peittämää, muodostaen siten kauniin vastakohdan muiden vuorien tummille, vänkkyräisille ja tervaisille männiköille.

Leiri on tehty rannalle, tasaiselle, miltei vaakasuoralle kalliopenkereelle, joka on vain muutaman sylen pituinen ja levyinen, avoin etelään, lounaaseen ja länteen, mutta idässä ja pohjoisessa nousee vuori jyrkkänä ylös. Merestä kohoaa tämä pengermä niin paljon, että jollasta on mukava sille nousta. Maaletonlahden pohja ei näy kunnolla, koska sille suunnalle on muodostunut louhikko monen sylen korkuisista kivistä, jotka näyttävät joskus maailmassa lohenneen ylemmästä vuoresta. Osa louhikkoa on vierinyt mereen, osa on jäänyt tähän kalliopenkereelle. Noiden suurten louhien väliin ja alle jää suuria luolia. Eräs niistä on muodostettu keittiöksi ja eräs toinen on sisustettu asunnoksi. Louhikon yli näyttää olevan vaikea päästä. Siinä kysytään ketterää kiipeilijää. Vielä vaikeammalta näyttää pois pääsy tästä muun kautta. Ainoa varma tie on soutaa jollalla ja esimerkiksi vedenhakumatkat puronsuulle on tehty vesiteitse pitkin Kuninkaansalmea ja Maaleton lahtea.

Miehet olivat maanneet yönsä luolassa. Siellä olikin ihana nukkua. Louhikkohan jatkui mereen, ja kun lännestä kävi koko yön voimakas ummikas, kumisi ja soi se koko yön ihanaa, solisevaa ja rytmillistä lauluaan.

Naiset, joita oli kolme, saivat yöpyä jahdin kajuutassa. Vuorotellen valvoivat miehet rannalla, yksi kerrallaan, pitäen vahtia, ettei myrsky pääse yllättäen alkamaan.

Aamu oli hyvin kaunis ja aivan tyyni.

Teeaamiainen oli valmis kello kahdeksan.

Vasta silloin huomattiin, että lahden toiselle puolen, Väliniemen loivalle rantakalliolle, oli yön aikana ilmaantunut kolme haapiota, jotka oli vedetty ylös.

-- Tuntuu kuin oltaisiin jossain Etelämeren saaressa ja nuo olisivat joitakin alkuasukkaita, polynesialaisia villejä, jotka ovat saapuneet tuonne lahden toiselle puolelle ehkä hyvinkin vilpillisissä aikomuksissa, vetäneet veneensä maalle ja ehkä parhaillaan vakoilevat meitä, sanoi Martta aterian aikana.

-- Kuinka ihanaa!, lisäsi hän heti. -- Saamme olla näin erillään, ja näin kaukana sivistyneestä maailmasta! Kaukana Etelämeren saarella!

Perämies ei pitänyt sopivana tuollaisia puheita.

Villien maassa ovat muka!

Missähän he oikein luulevat olevansa!

Polynesiassa!

Etelämeren saarilla!

Siellä missä mustakansa asustaa ja jossa ihmislihaa syödään!

Menkää --!

Perämies kyllä tiesi heti aamulla nuo haapiot nähtyään, silloin kun vallasväki vielä nukkui, keitä nuo uudet naapurit lahden takana olivat -- oikeita ristittyjä ihmisiä, naapurisaarelaisia, joilla ei omassa saaressaan kasva ainuttakaan vihtakoivua ja käyvät siis täällä -- salaa kylläkin -- vihdaksessa, että saavat saunoissaan itseään vihtoa niinkuin muutkin ihmiset.

Ja tietää sen vallesmannikin, mutta ei virka mitään, ei tuki tuon ryökynän suuta yhdellä ainoalla tai parilla kolmella järjensanalla.

"Ei tuota viitti kukaan kuulla!", kipenöi Kallun aivoissa, mutta ei uskaltanut sitä lausua julki. Hän olisi sillä kertaa suonut olevansa astetta korkeammalla virka-arvossa, nimittäin vallesmannina, että olisi ollut valta sanoa ryökynälle: "Ol ny vaiti! Eihän tuo toillain ol oikiaa puhetta, eikä Jumalan mielen mukaista iloa, kuvailla mielessään olevansa mustien saarella -- ilman pakkoa!", mutta kun hänellä ei ollut valta niin sanoa, sanoi hän vain näin:

-- Höö! Kyllä taitaisi ryökynälle tulla kuuma aamupäivä, jos oltaisiin mustanahkain saarella! Yhtä kuuma, kuin näille haileille, joita minä tässä hiilillä paistan vallasväen aamiaiseksi!

-- Perämies on oikeassa, sanoi siihen vallesmanni. -- Ainakin siinä, että on käynyt ostamassa meille tuoreita kaloja.

Yöllä oli nimittäin nähty verkkomiesten tulia kaukana lännessä. Aamulla varhain, kalastajien palatessa kotiin päin, oli Kallu soutanut jollalla niiden luo ja ostanut haileja.

Lahden pohjasta, rantakiviltä, saatiin hyviä, poutien kuivaamia polttopuita, meren ajoa, laivojen ja veneiden kappaleita, mitä lienevät olleet. Leiripaikalla on palanut koko ajan nuotio, siitä asti, kun eilen tultiin, koko yön ja koko tämän aamun. Siinä on nyt hyvä hiillos hailia paistaa. Purjehdusmatkoilla kuului kokin virka perämiehelle. Koskaan ei merellä sitä virkaa uskota naisille!

Perämiehellä oli täysi työ ennättää paistaa niin paljon haileja, kuin muut niitä söivät.

Tuskin kukaan muuta ruokaa muistikaan.

Heti aterian alussa oli vallesmanni julistanut, ettei täällä, Polynesiassa, saa kukaan käyttää muita kuin sormiaan hailien syönnissä, eikä kukaan saa hailia ruotia! Ruotineen ne on syötävä tai oltava tykkänään syömättä!

Perämies paistoi vartaan toisensa jälkeen.

Nauraen ajoivat toiset niitä suuhunsa -- hailin toisensa perästä.

Kun aamiaisen jälkeen oli noustu ylös, nähtiin alkuasukashaapioiden luona liikettä. Eräs mies siellä liikkui ketteränä ja rupesi myös tähystelemään. Vähän ajan perästä hän katosi kallioiden taakse ja ilmaantui metsästä laperikolle, jota pitkin näytti kävelevän tännepäin. Sitten katosi hän taas louhikkoon ja ilmaantui kaikkien ihmeeksi suurten kivien päälle, josta laskeutui ketterästi alas leiripaikalle, töhnäsi hiukan oikealla peukalollaan kiiltävää lakkinsa nokkaa ja sanoi: "Hyvää huomenta!", johon vallesmanni kaikkien puolesta vastasi: "Jumala antakoon!" Sitten kulki hän miehestä mieheen, vallesmannista alkaen ja naisesta naiseen, kättelemässä, sanoen kättä antaessaan -- oikeastaan vain sormen päitään, varovaisuudestako vai mistä, ehkä vain siksi, että se oli hänen, eikä suinkaan kaikkien polynesialaisten tapa: "Terveeksi", ja vallesmannille sen lisäksi: "Täällähän se on vallesmannikin itse --". Perämiehelle, jota hän piti niinkuin vertaisenaan, hän sanoi virolaisittain -- se oli olevinaan leikkiä ja kukaties olikin! -- "Tere tere! Kuidas käsi käib?" -- "Tuossahan tuo menee, aina hiljakseen. Mitäs sinulle itselles kuuluu? Taidatte olla vihtametsässä?"

-- Ei olla! -- Sammaleess' ollaan.

-- Sammaleessa?! Tähän aikaa vuotta!, ihmetteli perämies.

-- Siellä meiän saaressa kun ei kasva enemmän lehmän sammaletta kuin vihtakoivujakaan. Täytyy, täytyy ruveta kulkemaan sammaleessa jo näin aikaiseen, kun on pitkien matkojen takaa kaikki kokoon haalittava. Sammaleess' ollaan tällä kertaa. Kyllä myö vihtakoivujakin etsitään. Yksi mies menikin jo kylään pyytämään lupaa vihtojen tekoon. Saa nähä antavatko luvan. Jos eivät anna, niin ei muuta kuin läkkä mantereeseen vihtojen tekoon. Tätä lehmän sammaltahan saa ottaa ilman lupaa mistä vaan --

-- Niin saa -- niin saa. Eikös panna tupakaksi! Perämies tarjosi tupakkakukkaroaan. Molemmat latasivat piippunsa, ensin polynesialainen ja sitten perämies. Nuotiosta ottivat he kekäleen, jonka hehkuvalla päällä sytyttivät nysänsä.

-- Mitä te haastatte yht'aikaa lehmistä ja sammaleista?, kysyi eräs naisista.

-- No mitä heistä erikseenkään haastaa, kun lehmänsammaleista kerran on puhe! -- sanoi polynesialainen nauraen.

-- Lehmänsammaleista!

-- Niin. Taallasesta harmaasta ja karkeasta sammaleesta, jota kasvaa kallioilla ja joka on hyvänmakuista. Sitä myö saaralaiset syötetään lehmille. Ja hyvää se onkin! Lypsättää lehmiä, kun panee vähän suurusta sekaan. Kyllä tää perämies tietää! Kysykää vain siltä. Kyllä se tietää!

Sitten seurasi vilkas keskustelu saarelaislehmistä ja lehmänsammaleista.

Sen jälkeen kääntyi polynesialainen jälleen perämiehen puoleen, vei hänet vähän syrjään ja sanoi:

-- Mitä sinulle itselles kuuluu? Taiat olla ollu terve?

-- Johan sen kuulit. Mitäs minulle... Tervehän minä --

-- Niin niin. -- Vai ei kuulu mitään...

-- Ei kuulu, ei kuulu.

Polynesialainen, pieni, kurttunaamainen, parraton, perunanvärinen, noin viiskymmenvuotias ukko, läheni perämiestä, asettui selin muihin ja hiljensi ääntään miltei kuiskaukseksi, nauraa hihitti välillä -- mitä lienee jutellut -- sitten muuttui jälleen vakavammaksi ja sanoi:

-- Oltiin Viirissä -- verkoilla tässä äskettäin...

-- Vai niin.

-- Suuri meri on taas lievittänyt soran niiden luurankojen päältä...

-- Vai niin -- Minkäs sille mahtaa!

-- Niin. Minkäs sille mahtaa. Merell' on voimaa tenä mitä tahtoo! -- Vähän ylemmä olisi pitänyt korjata. Mitäs sinä perämies siitä meinaat, kun niillä oli päät molemmilla kateissa? Eihän siellä ole kettuja, eikä muuta -- näin kesällä --

-- Mitäs se minuun kuuluu!

Perämies katseli hyvin vihaisesti oikean silmäluomensa alta.

-- No eipä kuulu. Eipä kuulu. -- Haastaahan se kylä paljonkin.

-- Mitä ne sitten haastavat?

-- No -- siellä meillä päin vain juttelevat, että niissä pääluissa olisi keväällä ollut molemmissa reiät ohimoissa, ja että joku on ne hävittänyt pelosta -- muka että ne olisivat olleet murhattuja ja että jollakin olisi ollut paha omatunto ja hävittänyt ne päät, etteivät joutuisi tutkittavaksi.

-- Se on tyhjää puhetta!

-- Niinhän minäkin sanoin. -- Akkojen arveluja, mitä lie --

-- Mitä!

-- Sitä vain, että mitä lienee piikaväen puhetta --

-- Turhaa puhetta se on!!

-- Mutta kun sinä olet vähän niinkuin ruununmiehiä, niin sinun pitäisi ottaa asiasta selvä!

-- Mitäs se minuun kuuluu! Kerrankos sitä tuollaista tapahtuu ja ota niistä sitten kaikista selvä! Johan minun pitäisi revetä jokaiseen luotoon ja kariin, missä vain laivarikkoja on ollut tai tulee olemaan! Olisi siinä olemista ja elämistä, jos pitäisi ennättää yhtaikaa joka paikkaan ja pitää vahtia joka luurangon luona, missä niitä vain on! Vahtikoot luurangot itse itseään!

Polynesialainen ryki pahaa yskää ja jatkoi hyvin totisena:

-- Yhymm -- öhömm -- taitavat ne vähä kerrallaan ruveta sitäkin tekemään! -- jos kaikessa on perää, mitä kylä tietää --

-- Luurangotko?!

-- Niin niin! Kuuluvat kummittelevan. -- Moosan Juli, joka on vähän sekapäinen ja kulkee yksinään, oli seilannut viime viikolla haapiollaan muka hylkeitä ampumaan Viirin länsikiviltä, joille niitä nousee aamulla makailemaan, ja jutellut, ettei Viirin saunassa enää tavallinen ihminen saa yönrauhaa. Olivat koko yön kulkeneet ympäri saunan, että kivet kolisivat niiden luisten jalkojen alla ja rystyillään olivat koputelleet ikkunaan, ja kun Juli meni katsomaan, olivat molemmat sormellaan osoittaneet ohimoaan. Silloin ne olivat olleet elävän ihmisen näköisiä ja terveitä, mutta vettä oli valunut niiden tukasta ja vaatteista ja verta ohimosta molemmilta, neliskulmaisesta haavasta, ja olivat sanoneet Julille että: "Etsi ylös pääluut ja näytä vallesmannille ja käske sen läheltään ottamaan kirveen ja koettamaan, sopiiko sen terä näihin reikiin!"

Kallu veteli ahnaasti savuja piipustaan, koetti nauraa röhöttää niin huolettomasti kuin kykeni ja sanoi:

-- No osaa se Moosan Julikin jutella!

-- Älähän sano! Voihan se olla niin, että se näki unta, vaikka luuli valveilla olevansa.

-- Hulluhan on hullu, näki se sitten unta, tai houri valveilla! Ja jos kummitus oli käskenyt näyttämään kalloja vallesmannille, niin näyttäköön ja ottakoon vallesmanni sitten "läheltään sen kirveen" ja sovittakoon sen niihin reikiin! Mitäs se minuun kuuluu! Tuokoon Moosan Juli vallesmannin eteen ne kummituksensa kantelemaan ja vaatimaan syytettä murhamiehelle! Mitäs se minuun kuuluu!

Martta oli perämiehen ja polynesialaisen huomaamatta lähestynyt näitä -- hänen aikomuksensa oli vain lähemmin puhutella "polynesialaistaan" -- ja kuuli puheen pääkalloista, joiden ohimoissa on reiät ja hän sanoi:

-- Mutta eiköhän ne pääkallot ole vallesmannin arkistokaapissa?, ja katseli kysyvästi molempiin miehiin.

-- On on, siellä ne ovat. Ihan samat kallot ja nyt ne ovat kummitelleet Moosan Julille, sanoi perämies.

Vallesmanni lähestyi myös ryhmää ja hänen mukanaan koko seurue. Martta huudahti:

-- Kamalaa! Minä en ikinä uskalla enää lähestyä sitä kaappia -- en päivälläkään! Kuulehan Markus! Sinun olisi tutkittava asiaa. Vähämielistenkin unet ovat usein johtaneet rikosten tekijän jäljille! Minusta tuntuu, että tässä on kysymyksessä murha! Sinun on tutkittava asiaa!

Markus poltteli rauhallisesti sikariaan ja sanoi:

-- Minä tunnen jo tapauksen. Miehet saivat molemmat surmansa laivarikkoyönä, molemmat yhtaikaa. Laiva ajoi myrskyssä ja pimeässä Viirin särkälle ja hajosi. Laivan miehistö tuhoutui täydellisesti. Nämä kaksi miestä, joiden pääkalloista on kysymys, olivat ainoat, joiden onnistui uida laivanmurskan mukana lähelle rantaa, mutta siinä heitti heidät ja laivankappaleet iso kertalaine sellaisella voimalla rantaa vasten, että molemmat miehet saivat laivankappaleissa olleista rauta- tai vaskivaarnoista iskun ohimoonsa --

-- Miksi molemmat juuri ohimoonsa? -- kysyi Martta.

-- Tjaa -- sitä on vaikea sanoa. Ehkä eivät olisikaan kuolleet, jos olisivat saaneet muualle... Sattumat ovat niin monenlaisia... Sallima tai kohtalo -- miten kukin tahtoo sanoa. Sitäpaitsi oli perämies silloin Viirissä. Oli ollut siellä muilla asioilla ja myrskyn vuoksi ei päässyt sieltä pois. Hänen siellä ollessaan laivarikko sattui ja hän auttoi miehet maalle -- mutta kuolleina.

-- Vallesmannihan sen parhaiten tietää, sanoi polynesialainen.

-- Oliko se sillä tavalla! huudahti Martta.

Hän kääntyi perämieheen päin ja katseli tätä kauan. Perämiehen oikeanpuoleinen, turpea ja riippuva silmäluomi värähteli.

Martta katseli häntä inhoten ja kauhistuneena ajatteli itsekseen: "Tuon miehen laittamaa ruokaa en ikinä enää syö! Enkä tuon miehen ohjaamaan alukseen jalallani astu, kun täältä pois päästään!" -- Ääneen hän sanoi, kääntyen vallesmanniin päin:

-- Lähdetään paikalla pois täältä! Viirit ovat tuossa noin lähellä! Jos olisin eilen jo tämän tiennyt, en olisi saanut unta koko yönä silmiini! Tuntuu nyt kirkkaassa päivänvalossakin ihan pöyristyttävältä ajatella, mitä kaikkea täällä on tapahtunut!

-- Älä nyt turhaa... Viiriinhän on kymmenen kilometriä!

-- Se ei ole turhaa! Minä en jää!

-- Mutta sittenhän emme voi tehdä purjehdusmatkoja minnekään tämän saaren rannoille. Jos voisit nähdä tuon tyynen, sinisenvihreän merenpinnan läpi tämän Maaleton ympärillä...

-- Sitä pahempi!

-- Ja nythän on ihan tyyni. Tuulta voi tulla vasta illalla, tai vasta huomenna.

-- Sitten on minun mentävä maisin. Suo anteeksi -- minä en voi jäädä tänne hetkeksikään!

-- Sinähän voit eksyä...

-- En eksy! Kyllä minä osaan. Souda minut tuonne lahteen!

-- Siinä tapauksessa minun on saatettava sinut kotiin asti...

Koulumestari asetti suunsa sangen omituiseen hymyyn ja sanoi:

-- Saanko minä sanoa sanasen tässä meidän kutsuvieraiden puolesta teille, jotka tavallaan olette tämän seurueen emäntä ja isäntä. Me muut joutuisimme täällä sillä aikaa hiukan kiusalliseen asemaan, jos te molemmat läksisitte ja kaikkein vähemmän me soisimme että emäntämme lähtee -- eikö niin!

-- Niin on! huusivat kaikki yhteen ääneen.

-- Niinkuin kuuluu, on kansan tahto, että Martta-neiti ei matkusta -- ennenkuin muutkaan. Älkää toki hullutelko! Emmehän tässä ikäihmiset kummituksia pelänne -- ainakaan näin kirkkaassa auringon paisteessa! Heti, kun rupeaa tuulemaan, nostamme ankkurin ja purjeet ja purjehdimme mihin haluamme! Se on kansan tahto! Me olisimme hyvin suruissamme, jos te lähtisitte. Meidän kaikkein hyvä tuuli olisi mennyttä. Unohdetaan koko keskustelu, ja iloitaan elämästä me, joilla se vielä on!

-- Se on oikein!, kajahti taas kuorossa. Koulumestarin puhetta kuunnellessaan ja katsellessaan hänen leppoisaa ja surkeaa hymyään, rupesi Marttaa naurattamaan. Hän nauroi ääneen ja sanoi:

-- Olettepa te aika mestari!

Sen katsottiin merkitsevän, että kaikki on jälleen niinkuin pitääkin.

Jännitys oli kadonnut mielistä ja kaikki rupesivat puhella rupattelemaan yhteen ääneen. Jokainen kuvaili toiselleen, miten nololta hänestä oli tuntunut ajatus, että seura olisi hajaantunut.

Kukaan ei ollut huomannut, että polynesialainen oli kadonnut.

Hän oli jo tuolla kaukana.