Part 3

Arnold oli nyt yhdenkolmatta vuotias ja niin iloinen ja huoleton kuin saattaa olla vain nuori ylioppilas, jonka vastaisuus näyttää taatulta. Lapsuutensa aikaisempia vaiheita hän tuskin hämärästikään enää muisti. Hän ei kysellyt itseltään eikä keltään, mistä tuo kaikki hyvyys häntä kohtaan tuli, miksi kasvatusvanhempansa pitivät häntä kun omaa lastaan, miksi hänelle paroonin luona oli huone, palvelija ja mukavuutta, jollaista vaan harva koululainen, joka on toisien hoidossa, saa osakseen. Huolettomana nautti hän vaan kaikki hyväkseen ja kun ei edes kukaan ollut milloinkaan huomauttanut hänelle sanallakaan vanhemmistaan tai sukuperästään, ei hän niistä itsekään enempää tiedustellut, kantoi vaan rehellisesti nimeä: Arnold Redig, jonka kasvatusisänsä hänelle heti luoksensa otettua antoi.

Sukuperänsä, lapsuutensa, äitinsä ja isänsä, olivat siis verhonpeitossa ja sitä verhoa ei kukaan olisi uskonut kenenkään koskaan poistavan. Kaikkein vähemmän Arnold itse olisi sitä uneksinut.

Se ystävyys, jota parooni aina osoitti Arnoldille, ei myöskään milloinkaan saattanut häntä ajattelemaan pitemmälle, eikä mitenkään niin pitkälle, että hänen ja paroonin välillä löytyisi jotain lähempää sidettä, joka heitä toisiinsa yhdisti. Aina uudistuvat raha-lahjat, hienot pukimet, ratsuhevoset ja kaikenmoiset ylellisyystarpeet, olivat hänestä vaan jonkinmoisia lahjoja kasvatusisänsä ystävältä ja kun niitä oli tottunut aina saamaan, tuli niiden merkitys jokapäiväiseksi ja huomaamattomaksi. Näin kului aika, Arnold sivuutti yksikolmatta, suoritti ylioppilastutkinnon ja palasi Oraslehdon vanhuksien luo iloisena ja onnellisena.

* * * * *

Muutamana päivänä palaamisestaan, muistui Arnoldin mieleen vanha lemmitty pyssynsä ja metsä. Siellä oli hän monta hetkeä viettänyt uskollisen Tommi-koiransa parissa, ja moni jänö oli viimeisen juoksunsa päättänyt näiden ystävyyksien lähelle saavuttua.

Metsä muistutti taaskin niin vastaavasti häntä, että pienen ajan kuluttua sai pyssy ja Tommi luvan jättää Oraslehdon taaksensa ja kulkea humisevan metsän siimeksessä isäntänsä seurassa, pyssy isäntänsä olkapäällä ja Tommi juosten, kieli pitkällä, lähellä metsikössä.

Metsien Haltijatar osottautui tänään kuitenkin peruuttaneen entisen suosionsa. Pyssy sai rauhallisesti pysyä paikoillaan, Tommi juosta hölkötti toimettomana ja itse metsästäjä kuljeksi välinpitämättömänä metsiä ristin rastiin, tarkempaa määrää askeltensa suhteen panematta.

Huomaamattaan oli hän joutunut kulkemaan rajan poikki ja oli aivan tuntemattomilla seuduilla, kun huomasi erehtyneensä metsässä. Kun samalla oli mahdollista eksyäkin, päätti hän, kuullessaan kaukana karjankellon kalkatusta, kulkea eteenpäin, sieltä jos mahdollista löytää ihmisasuntoa ja sen kautta jonkin oikotien takaisin Oraslehtoon. Tällä ajatuksella lähti hän astumaan eteenpäin, mutta tuskin oli hän päässyt sataa askelta lähenemään kun jo kuuli Tommin ankaraa haukuntaa ja samalla ihmisäänen huutavan jotain kovalla hätäisellä äänellä.

Siepaten pyssyn käteensä, jotta oli helpompi juosta tiheässä metsikössä, kiiruhti Arnold kohti ääntä, sillä hänen aavistuksensa sanoi että Tommi oli alkanut hätyyttää karjaa ja että paimen koetti sitä äänellään pelättää.

Päästyänsä tiheiköstä ulos, näkikin hän ruohikossa karjalauman syövän rauhallisna, mutta taampana useita lampaita kiirehtivän edellä ja Tommi tuiskuna perässä. Paimen, muuan tyttönen, juoksi myöskin seiväs koholla huutaen, saamatta kuitenkaan koiraa tottelemaan ja tuho näkyi kohta saavuttavan jonkun lampaista.

Arnold ei tietänyt mitään keinoa. Koira ja lampaat olivat siksi etäällä että hänen oli mahdotointa äänellään saada Tommia tottelemaan, hän siis vaan juoksi pitkin ruohistoa sen minkä jalkansa myöntivät, mutta valitettavan myöhään ennätti hän perille.

Kiihoittunut koira, jota kotioloissa tavallisesti pidettiin kahleissa, saavutti kuitenkin helposti lampaat, ja repäisten yhtä niskasta heitti sen maahan, raadellen sitä vimmatusti.

Samalla aikaa saapui paimen ja Arnold perille. Tommi sai heti isännältään palkkioksi sivalluksen pyssyn perästä, paimen taas puolestaan heitti aseensa maahan ja polvistui verisen lampaan ääreen tarkastamaan sen onnetonta tilaa.

Arnold havaitsi kuitenkin heti, että lampaan saamat vammat olivat siksi suuret, että sen pitempi eläminen vaan kiduttaisi eläinkurjaa, josta syystä hän ystävällisesti pyysi tyttöä väistämään, tähdäten samalla pyssyllään lammasta otsaan.

— Minun lampaani, minun Killini, lausui tyttö sääliväisenä lampaansa kohtaloa.

— Tommi on niin säälimätön, vastasi Arnold, luomatta parempaa huomiota paimeneen. — Sen tuskat täytyy nyt lopettaa.

Pyssy pamahti ja lammas oikasi raajansa hengettömänä.

Tuskin oli savu hälvennyt pamauksesta, kun metsästä ryntäsi kolme miestä, yksi vanhempi ja kaksi nuorempaa, esiin ja kysymättä, saavuttuaan luokse, näkivät mitä oli tapahtunut.

Syntyi aluksi hetkisen hiljaisuus. Miehet silmäilivät vuoroin lammasta maassa, vuoroin koiraa ja sen isäntää. Lopuksi lausui vanhin miehistä katkeralla nuhtelevalla äänellä:

— Kuinka se on mahdollista, että herra käy koirineen metsästelemässä täällä minun haassani, ja antaa repiä lampaani?

— Anteeksi — vastasi Arnold kohteliaasti mutta arvokkaana. Olin metsästämässä ja erehdyksessä jouduin vieraalle alueelle. Koirani yllätti lampaat, enkä parhaalla tahdollanikaan voinut tapaturmaa auttaa. Sovitaan asiasta, minä suoritan vahingon.

— Se on oikeus ja kohtuus! Teidän tulee ehdottomasti suorittaa lampaan hinta. Vanha mies silmäili nuorta miestä harmistuneena, mutta kuitenkin säilyttäen mielenmalttinsa.

— Paljonko määräätte lampaasta?

— Minä en ole mikään kiskuri ja riittänee siitä kymmenen markkaa. Tuossa on sen oikea omistaja, sanokoon se kuitenkin mielipiteensä. Mies osoitti kädellään tyttöä joka kasvot maahan luotuna ei vastannut mitään.

— Sano, Orasta, lampaasi hinta, kehoitti toinen miehistä. Mutta Orasta vaikeni.

— Minä annan siitä kaksikymmentä, lausui Arnold ystävällisesti. Samalla pisti hän kätensä taskuunsa aikoen ottaa sieltä lompakkonsa. Silloin muisti hän harmikseen, että lompakkonsa oli jäänyt kotia. Siitä kuitenkaan enempää välittämättä, otti hän taskukirjan, repäsi siitä lehden ja virkkoi tyynesti:

— Rahaa minulla ei ole mukana, mutta uskottanee velkakirjaa. Lunastan sen vielä vaikka tänäpäivänä.

— Aina velkakirjaakin uskotaan, kun vaan saa tietää velkakirjan antajan maksukyvystä, vastasi vanha mies vakaana.

— Redig, on nimeni. Oraslehdossa kotini ja...

— Redig! kirkasi mies ja astui hämmästyneenä pari askelta takaisin. Nuoret miehet silmäilivät uhmaillen Arnoldia.

— Oikein! Kenties olen nimestä tunnettu ja hyväksytte siis velkakirjan.

Syntyi hetken hiljaisuus. Arnold otti välittämättömänä lyijykynään, aikoen kirjoittaa velkakirjan; Martti — sillä hän se oli — ei alussa taas tahtonut saada sanaa suustaan. Mutta nähtyään että Arnold aikoisi kirjoittaa velkakirjaa, hän syöksyi hirmuisella vihalla, nyrkki koholla, Arnoldin eteen ja sähisi, kiukusta kuivakkaana:

— Pysähdä! kirotun äpärä, kirjoituksesi! Sinultako, viholliseltaniko, huolisin velkakirjaa?... Haa, kerta olet sinäkin velasta, nylkijäni äpärä, kourissani!

— Mitä?... Kuinka uskallatte?...

Arnold astu enempi kummissaan kun pelosta pari askelta taaksepäin, asettuen samalla ryhdikkään asentoon, pidellen tukevasti pyssynsä piipusta ja katsoi rohkeasti vastustajaansa silmiin.

Raivostunut Martti läheni, silmissä vihan liekki, vielä lähemmälle.

— Kuinkako uskallan? karjui hän. Miksi en uskalla minä sinua, taloni syöjää, lampaani raatelijaa, sanoa mikä olet. Sinä olet tuhannesti kirottu paroonin äpärä!... Sinun suonissasi virtaa tuota kirottua verta, ja vielä uskallat, roisto, astua minun nälällä omistetulle maa-alalleni. Heittiö, maksa lammas, taikka...

Martti tempasi tytön äsken pudottaman kangen käteensä ja hyökkäsi, ase kohona, kohti Arnoldia, joka puheen aikana hölmistyneenä oli vielä etääntynyt. Samalla silmänräpäyksellä pysähtyi hän kuitenkin; tulinen vihan puuska leimahti hänenkin rinnassaan ja salaman nopeudella särähti pyssyn tukki ilmassa.

— Hävytön!... Tulkaa jos haluttaa!

— Lammas!... Konna!

Martti ei nähnyt mitään. Hänen kauvan kytketty vihansa pääsi nyt valloille ja hurjassa raivossa, sivaltaen kangellaan, hyökkäsi hän eteenpäin.

Arnold, nähtyään todella vaaran, vetäytyi askeleen syrjään joten isku tuli väistetyksi. Mutta hänenkin vihansa oli nyt valloillaan ja hän aikoi sivaltaa Marttia pyssynsä perällä, kun samalla häneen takaapäin tartuttiin lujasti kiinni, pyssy väännettiin kädestä ja yhdellä heitolla makasi hän maassa saaden kovan jymäyksen selkäänsä puunkannosta kaatuissaan. Hän ei ollut huomannut nuoria miehiä varoa ja nämä joutuivat isänsä avuksi juuri sillä hetkellä kun Arnoldin pyssyn-tukki olisi ehdottomasti tervehtinyt Martin päätä tai kylkeä.

Huolimatta loukkaantumisesta, aikoi Arnold syöksyä kuitenkin heti pystyyn, mutta sen teki tyhjäksi raivostunut Martti, ryntäen kiinni hänen kaulaansa, heittäen itsensä samalla Arnoldin päälle ähkien:

— Konna! Äpärä...

— Isä... Jumalan nimessä, hellittäkää, kuului samalla heleä naisen ääni ja Orasta tarttui isänsä käsiin, koettaen niitä irroittaa.

— No, nouskoon nyt, mutta ei tästä askeletta ennenkuin lammas on maksettu. Martti hellitti ja nousi puhaltaen ylös. Vihassaan huomasi hän menneensä liiankin pitkälle.

Arnold kohosi arvokkaasti perässä. Tosin oli hän loukkaantunut sekä tunnossaan että ruumiinsa puolesta, mutta siitä huolimatta tuntui kohtaus hänestä hassunkuriselta ja päästyänsä ylös hän melkein nauraen sanoi tytölle:

— Kiitos tyt... neiti. Te pelastitte minut varmasta selkäsaunasta.

— Aha! Sinä ilkut! Maksa lammas ja luiki maaltani! Sen saman on tehnyt sinun kirottu sukusi, ajaessaan minut omalta maaltani.

Martin ääni vapisi.

— Minä annan lupaamani velkakirjan...

— Rahat! kuuletko!

— Silloin astui Orasta suorana ja ujostelematta isänsä ja Arnoldin eteen. Hänen silmänsä säikkyivät, puna hehkui hänen kasvoillaan. Nyt vasta huomasi Arnold, että tämä paimenena oleva tyttö oli harvinaisen kaunis ja vartalonsa sorja. Ryhti todisti ylevästi että hänen sydämensä ja sielunsa oli sopusoinnussa ulkonaisen kauneuden kanssa.

— Isä! — sanoi tyttö suloisella, mutta varmalla äänellä. — Te äsken sanoitte, että lammas on minun ja annoitte minulle hinnasta määräysvallan. Vasta nyt olen saanut sen mietityksi.

Martti, joka sivumennen sanoen paljon piti tyttösestään, lauhtui hieman, katsoi aprikoiden tyttöä silmiin ja lausui lopulla:

— Niin. Lammas on sinun. Sinä saat määrätä siitä hinnan.

— Minä siis määrään. Kääntyen Arnoldiin, lausui hän painaen hehkuvat kasvonsa alas:

— Hyvä herra... lammas ei maksa mitään.

— Eikö mitään? huudahtivat yhdestä suusta isä ja pojat

— Ei, ei mitään. Tyttö vetäytyi syrjään.

— Ja sinäkö luulet, että isäsi vihollinen vielä saa koirineen teurastaa lampaitani? Ajattele, Orasta!

— Olen jo ajatellut. Toivottavasti pitää isäkin puheensa hinnan määräämisestä.

Martti ei vastannut heti. Hänen sielussaan riehui viha ja halusta olisi hän tahtonut kostoa. Paha oli kuitenkin hänen tehdä vastoin omaa sanaansa ja siitä syystä hän melkein murtuneesti lausui:

— No, hyvä. Kun ei lammas maksa mitään, niin pyydän teidän heti paikalla jättämään tämän haan ja älkääkä milloinkaan koskettako jalallanne minun, kerjäläisen, omistamaa maatilkkua. Pois, joutuin!

— Kiitoksia hyvyydestänne neiti, sanoi Arnold ystävällisesti Orastalle. — Mitä tulee maksuun, toivon sen voivani hyvittää.

Käännyttyään ympäri ja otettuaan pyssynsä maasta, hän kohottaen hattuaan lausui ilman pienintäkään vihaa:

— Jääkää hyvästi, te, joka varmaan olette tämän jaloluontoisen neidon isä. Olen tosin varsin syyttä saanut osakseni kohtelua, jota lampaan murha yksin ei olisi kannattanut. Tämä kohtaus on kuitenkin vetänyt verhon silmistäni ja minä luulen siitä johtuvan itselleni jonkin käänteen, ennen aavistamattoman. Mitä tulee astumiseen teidän maatilkullenne, toivon sen voivani ehkä ystävänä vielä joskus uudistaa. Hyvästi!

— Ei milloinkaan! kuului Martin ääni hänen perässään, vaan se soi Arnoldin korvissa kuin olisi hän lausunut: sallimusta ei voi estää milloinkaan!...

Kummalliset tunteet riehuivat Arnoldin sielussa, hänen saavuttuaan omaan hiljaiseen asuntoonsa. »Äpärä», »taloni syöjä» ja »kirotun proomuin äpärä», kaikui nyt niin selvään hänen korvissaan. Siihen sekottui heleä naisääni, päättäväinen, mutta sointuisa. Silmissään näki hän kolme vihasta kuohuvaa miestä ja niiden rinnalla hennon suloisen tytön, melkein lapsen, jonka ylevä sulo kuitenkin voitti kostonhimoiset miehet, juuri kuin auringon nousu voittaa synkimmänkin syysyön.

»Olisiko se mahdollista?» kuiskasi ääni hänen povellansa. »Paroonin äpärä!» — minäkö?

Hän koetti muistella menneitä aikoja, vuosia takaisin.

»Ken on äitini?» kysyi hän tuskallisella kaihomielellä taas itseltään. Ei vastausta. Mutta hänen silmissään kuvaantui eräs kuva, se oli ihmeen kauniin naisen kuva, jonka hän joskus oli tavannut paroonin huoneen seinässä. Parooni piti paljon siitä kuvasta, oli sanonut kerta hänelle sen kuvan olevan eräältä vanhalta ystävältä, jonka hän, Arnoldikin, oli joskus lapsena tuntenut. Siitä kulki hänen silmänsä jonnekin kolkkoon köyhään huoneeseen, kalvakka nainen lepäsi kuihtuneena vuoteella, pieni nälkäinen kerjäläispoika istui vuoteen ääressä ja itkien valitti nälkäänsä. Taas oli hän näkevinään samaisen ryysyläisen kadulla, iljettävällä, likaisella ja sateesta lionneella kadulla koulupoikien tyrkkiessä, kaatuneen soppakannun, pelastavan herran ja taas tuon kalvakkaan naisen yskintää, verta, itkua ja...

— Jumalani!... Äitinikö kuollut puutteessa ja kurjuudessa? huusi hän ääneensä, huomaamatta oven aukeamista, josta vanha Redig paraillaan astui sisään, säikähtäen ankarasti kasvattinsa äkkiarvaamattomasta puheesta.

— Mi... mitä? sopersi vanhus käsittämättömänä.

Arnold huomasi tulijan. Hän tajusi puheensa tulleen kuulluksi ja kun uskoi vanhan kasvatus-isänsä varmaan tietävän asioista, jotka näihin asti olivat olleet häneltä salaperäisyyteen kätkettynä, päätti hän, kävi miten tahansa, siitä tiedustaa.

— Ah! Tekö se olittekin hyvä, rakas isä... Niin, minä olen todella hyvin kummallisella mielenlaadulla... Oi, jos voisitte, jos tahtoisitte päästää minut siitä, olisin teille ikuisesti kiitollinen.

Arnold lankesi vanhuksen kaulaan, kätki päänsä hänen tuuheaan hopeanväriseen partaansa ja itki, itki kun pieni lapsi.

— No, mutta... Sinä, Arnold-rukka et mahda olla terve... Metsässä varmaan vilustuit ja sen vuoksi...

— Ei, ei! Minä olen varsin terve... Olisin oikein terve, vieläpä iloinenkin, kun tietäisin, kun selvenisi se, mikä painaa mieltäni...

Hän vaikeni, pyyhki kyyneleet silmistään ja pitäen molemmat kätensä vanhuksen kaulassa, katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi totisella, vakaalla äänellä, mutta painolla:

— Ketkä ovat vanhempani?

— Vanhempasi?... Vanhus peräytyi ehdottomasti. Mutta Arnold ei hellittänyt käsiänsä. Hyväillen, itkien, likistäen päänsä vanhuksen rintaan, hän rukoili, pyysi niin kauniisti, että vedet vierivät lopulta vanhuksenkin silmistä:

— Te tiedätte... Olette minua rakastanut... minä rakastan teitä... enempi kuin ketään... Sanokaa, Jumalan nimessä puhukaa... Älkää antako minun olla tässä hirveässä epätiedossa... Rakas, hyvä, paras isä, ketkä ovat vanhempani? Oi, sanokaa, kuiskatkaa se noilta totuuden ilmoittavilta huuliltanne... Ikuinen kiitollisuuteni seuraa teitä haudan tuolle puolelle.

Vanhus oli voitettu. Kuivuttuaan kyyneleet silmistään, tarttui hän sanaakaan virkkamatta Arnoldin käteen ja kuletti hänet ikkunan luo, josta lavea näköala, ihanine järvineen, niittyineen ja laihoineen näyttäytyi laskeuvan auringon valossa. Viitaten kädellään laajaa näköalaa virkoi vanhus väräjävin äänin:

— Tuon kaiken, jonka tuossa silmäsi näkee, omistaa isäsi.

— Isäni?... Siis kuitenkin? Ja minä kun en siitä ole milloinkaan saanut tietoa.

— Nyt sen tiedät... Vanha Redig sen ilmaisi... Tähän asti on häntä uskollisena kunnioitettu, nyt hän koirankaan arvoinen ei enää ole... En voinut kuitenkaan olla ilmaisematta.

— Oi, isä! Tehän olette minun kasvattanut, vaivan tähteni nähnyt ja niin hellästi minua hoivannut... Ettehän olisi voinut vaijeta, vielä vähemmän valehdella pojallenne. Minä jo tiesin sen, vaikka en uskonut.

— Tiesit? Mistä!

Muutamalla sanalla selvitti Arnold seikkailunsa metsässä. Lopetettuaan kysyi hän:

— Isäni on siis teitä kieltänyt ilmoittamasta sitä minulle?

— Hän uskoi salaisuuden minulle ja käski sen pitää ikuisesti omana tietonani.

— Ah, nyt käsitän... Olen hänen leikittelynsä tulos... Löytö- tai kasvatuspoika, joka armosta on saanut omistaa ne hyvyydet, joita kipeä omatuntonsa on pakoittanut hänet jakamaan. Suonissani virtaa hänen jalosukuista vertaan, vaan sen hän, häpeää välttääkseen, on pakoitettu salaamaan... Olen kerjäläinen, mutta samalla todellinen vaakunan perillinen... Kunnia ja arvo syrjäyttää rakkauden, olipa kysymyksessä vaikka ainoan lapsen rakkaus... Mutta äitini? Ken oli äitini?

— Mitä minä tiedän hänestä, oli äitisi jokin köyhä tyttö. Sukunimi lie ollut Åthelén ja ristimänimi Julia. Paroonin käskystä otin minä sinut omalle niinelleni.

— Niin. Minä muistan, aivan kuin kaukaisen unen, erään kuihtuneen naisen ja kerjäläispienokaisen... Tuo nainen oli äitini ja kerjäläispoika olin minä... Äitini kuoli kuivuuteen, mutta pojan pelasti hänen suuriarvoinen ja mahtavan rikas isänsä... Omatuntonsa ei sallinut hänen antaa lapsensa kuolla ja menehtyä kurjuuteen...

Hän on ollut jalo minua kohtaan, mutta hänen tylyyttänsä äitiäni kohtaan ei se voi korjata.

— Arnold, Arnold! Älä vaivaa mieltäsi. Joutuu ehkä aika, jolloin isäsi huomaa erehdyksensä ja silloin...

— Silloin hän ryysyläisen vaakunani vaihtaa paroonin kallisarvoiseen vaakunaan. Hahhahhah! Todellakin harvinainen sattuma... Luulisitteko, rakas isä, minua niin turhamaiseksi, että, oltuani ikäni kaiken eroitettuna isäni todellisesta lapsen arvosta, olisin valmis tuon loiston omistamaan, kun hän sen armostaan suvaitsee antaa. En, ikinä! Onneksi on minussa tahdon lujuutta, käsivarsissani voimaa ja vielä kärsineen, loukatun naisen ja jalon aatelisherran verta suonissani. Minä halveksin tuonlaisia armonantajia, olipa se vaikka oman isäni armopala. Ryysyläis-vaakunaani, ei minulta kukaan riistä. Se on sydämessäni ja on yhtä puhdas, puhtaampi kuin usean kultainen, mutta loassa tahrattu aateliskilpi.

Redig palasi omaan huoneseensa, mutta kauvan aikaa seisoi Arnold vielä ikkunassaan, katsellen ihanaa näköalaa kesäyön valossa. Hänen sielunsa oli taaskin tyyni, ja tyytyväisenä laski hän vuoteelleen, jossa hän pian, unen herttaisessa hyväilyssä oli olevinaan kauniilla ruohistolla, vieressään suloinen Orasta-paimen, joka ruohoista, orvokeista, sinikukista ja apilaista sitoi somaa seppeltä ja viehkeästi hymyillen laski sen »oman Arnoldinsa» kaulalle.

VI.

Kun Orasta illalla palasi kotiin karjoillensa ja tapasi veljensä, sai hän heiltä nuhteita, kun oli niin helpolla laskenut sen, jonka heidän mielestään olisi pitänyt saada kärsiä entisten tapausten johdosta. Orasta ei vastustanut sanallakaan. Itsekseen hän vaan ajatteli: »Tekoni oli oikein. Tuo nuori herra ei ole syyllinen kotini häviöön».

Mutta jotain erityistä tunsi hän nyt mielessään. Nuoren miehen arvokas käytös, hänen rohkea esiintymisensä, sointuva puheensa ja uljas, miehekäs ryhtinsä, oli painunut Orastan mieleen ja hänestä tuntui kun ikävöisi hän jälleen näkemistä.

Aamulla vei Orasta karjaansa taaskin eiliselle paikalle. Ei sentähden, ettei haassa muuallakin olisi ollut karjalle syötävää, vaan sentähden että juuri se kohta hänestä tuntui nyt erityisesti viehättävän. Tuntonsa sanoi hänelle selvään, että hän siellä oli tavannut ensimäisen sellaisen nuoren miehen, jonka paljas näkemä on kylliksi vetämään nuoren tytön kunnioituksen puoleensa.

Ajatuksiinsa vaipuneena soljui häneltä puolen päivää vallan huomaamatta ohitse. Aurinko osoitti päivällisaikaa, karja oli laskenut levolle ja kaunis paimen, syötyään tuohikontistaan jonkun suupalan, heittäysi nurmikolle, pensaan siimekseen mukavasti pitkälleen, seuraten silmillään taivaan sinilaella ohi rientäviä pilvenhattaroita, jotka niin vapaasti siellä liitelivät, aivan kuin houkutellen: tuleppa mukaan, täällä on niin vilpoista ja vapaata...

Metsän reunaan ilmestyi valkeaan ylioppilaslakkiin puettu nuori mies. Siellä hän seisahti ja katseli ruohistoon. Nähtyään sen toisella laidalla karjalauman, puheli hän itsekseen:

— Minä en erhettynyt. Karja on taas tönään täällä ja luullakseni myöskin niiden viehättävä paimen.

Arnold lähti astumaan eteenpäin. Hän oli tänään tullut velan maksoon ja täytyi siis saada tavata tyttö. Tuntonsa sanoi myöskin vallan selvään, että tuo velan makso oli mainio sattuma, koska sen kautta kävi helpoksi saada puhella suloisen saamamiehensä kanssa.

Mitään aavistamatta, saapui hän pensasten luo, jossa Orasta, kädet ristissä pään takana nukkui rauhallista unta, niin vapaana kun konsaan omalla vuoteellaan.

Arnold pysähtyi äkisti. Tämä näky oli hänestä hurmaava.

Tyttö oli vaatetettu löysään vilpoiseen kesäpukuun. Huivinsa oli valunut kaulalle, kastanjan väriset kutrinsa lepäsivät vapaina ruohistossa, avara maalais-röijynsä oli auki joten tasaisesti hengittäessä lainehtiva povi lumivalkoisen paidan yläpuolelta pisti näkyviin. Paljaissa jaloissaan oli sievät tuohi-virsut, joista toinen nukkuessa kuitenkin oli pudonnut ja pieni täyteläinen jalka lepäsi niin tyytyväisen näköisenä ruohikossa.

Huumaantuneena seisoi Arnold hetken. Hän ei uskaltanut jäsentään liikuttaa pelosta että häiritsisi nukkujaa ja näkemänsä ihanuus katoaisi. Hampaittensa lomitse hän itsekseen nupisi:

— Mikä viehättävä kuva... Oi, jospa olisin nyt maalari, en milloinkaan löytäisi onnistuneempaa mallia... Mikä tyyni rauha, mikä vapauden nautinto... Oi, äiti!... Kuinka onnellinen olisit ollut korven tyttönä, jonne ei hekumoitsijan silmä olisi ylettynyt... Konna se, joka moisen sydämen rauhan saattaa särkeä...

Juuri sinä hetkenä vetäytyivät tytön purpurahuulet suloiseen hymyyn ja Arnold tunsi kuinka halusta hän olisi tahtonut hellän suudelman noille huulille painaltaa.

Samalla aukenivat tytön silmät, ne tapasivat Arnoldin ja heikko huudahdus pääsi hänen huuliltaan kun hän säikähtyneenä hypähti ylös.

Joskin hieman hämillään, rohkaisi Arnold itsensä, astui lähelle ja tarjoten kättään hän vilpittömällä äänellä lausui:

— Anteeksi... En tahtonut häiritä ja toivon että rauhoitutte. Minä tulin maksamaan velkani.

— Minä olin nukkunut ja...

— Juuri se minua huvitti katsoa. Te nukuitte todella rauhallisesti... Mutta istutaan. Tässä on varsin mukava paikka.

Arnold istui turvepenkereelle, vetäen Orastan rinnalleen. Ystävällinen puhelu rauhoitti tyttöä, hymyillen veitikkamaisesti kiinnittäessään auki olleet röijynsä napit ja pyyhkäisten valloillaan olevat kiharansa ohimoiltaan, hän virkoi:

— Te olette rohkea... Kielsihän isäni eilen...

— Minun astumasta hänen valtakuntansa alueelle. Kielsi tosin, mutta velkani tulon suorittamaan toki siinä missä se on tehty. Kieltämättä on kylkeni vielä eilisestä hieman kipeä, mutta se ei kuitenkaan estä minua uusista seikkailuista.

— Minäpä jo eilen sanoin lampaani hinnan.

— Jota hintaa en puolestani hyväksy. Lupaamani hinnan siitä suoritan... Niin... suorittaisin siitä kymmenkertaisesti, kun se oli teidän lampaanne.

— Killistäni pidin tosin paljon, mutta en käsitä miksikä te siitä tahtoisitte maksaa niin paljon. Eihän se ollut kuin lammas vaan.

— Mutta se oli teidän, Orastan, lammas... Mutta sanokaapas, miksi isänne oli niin suutuksissaan minulle?

Orasta kertoi mitä hän tiesi Oraslehdosta, paroonin ja isänsä välisistä rettelöistä ja lopetti puheensa seuraavasti:

— Kun hän kuuli nimenne ja tiesi että te olette sen talon isäntä, päätti hän kostaa kärsimyksensä.

Arnold oli seurannut tarkkaavasti kertomusta. Sen loputtua hän sanoi synkästi:

— Isällenne on tehty vääryyttä. Mutta syytön olen siihen minä. En omista sitä, enkä yhtään taloa. Olen vaan köyhä kasvatti, en muuta. Lupaan kuitenkin tehdä parhaani tuon vihan poistamiseksi.