Part 2

Suureksi aukenivat sairaan silmät nähtyään setelin. Hän tempasi sen käteensä, silmäili sitä vielä ja kysyi kiihkeästi, temmaten poikaa kädestä:

— Mitä? Kuka antoi sinulle tämän rahan?

— Eräs oikein hyvä, kiltti ja suuri, suuri herra, äiti.

— Jumalani... se on häneltä!

Sairas vaipui hetkiseksi takasin, hänen hengityksensä keskeytyi, mutta kohta, kooten kaikki voimansa hän kysyi kääntyen poikaan melkein vihaisesti:

— Sanoitko sinä hänelle meidän asuntomme?

— En, äiti! Sinä olit kieltänyt Arnoldia sanomasta.

— Hyvä, se oli oikein. Sairas rauhoittui, hän vaipui taaskin takaisin, mutta huuliltaan kuului kuiske.

— Et siis vieläkään ole saanut kuulla osoitettani... Kenties et saakkaan, ennenkuin olen mullassa.

Kova yskintä katkaisi kuiskailun. Se oli ankara kestettävä sairaalle. Hänen ruumiinsa aivan hyppelehti vuoteella ja suuret hikihelmet vuotivat pitkin kasvoja.

Noin kovalle ei se vielä kertaakaan ollut ottanut. Pikku Arnold säikähti ankarasti, otti äitiään kädestä ja purskahti itkuun, koettaen voimiensa mukaan samalla viihdyttää sairasta:

— Äiti, rakas äiti... Ethän kuole... Ei Arnold sitä salli... Minä heti käyn lääkettä noutamassa... Äiti, äiti...

— Rauhoitu, lapseni, sai sairas lopulta sanotuksi. — Äidin täytyy kuolla. Ei mikään lääke voi enää parantaa. Sinä jäät yksin... joudut toisien hoitoon. Silloin ei sinulla ole äitiä, mutta sinulla on isä... Hän tietää nyt sinun... Kun äiti kuolee, sano sille suurelle hyvälle herralle, kun hänet tapaat, äidiltä terveisiä... Sano, että äiti on kärsinyt, paljon kärsinyt, mutta ei tahdo niitä muistaa.

Sairas olisi jatkanut, mutta ovi aukeni ja naapurin vaimo, joka useasti kävi heidän luonansa, astui sisään. Hän sytytti tulen pieneen pullosta tehtyyn lamppuun, jonka himmeä valo vaivaisesti valaisi huonetta ja sairaan kalpistuneita, melkein kuoleman kaltaisia kasvoja.

Sillä hetkellä näkyi kaapuun puetun miehen kasvot ikkunassa. Sitä ei kukaan huomannut.

Silmäiltyään huoneen ja sen sisällä olijat, poistui utelias.

* * * * *

Parooni B. oli tällävälin ajatuksiinsa kiintyneenä, astellut pitkin avaran huoneensa pehmeillä matoilla kulmasta toiseen, eikä ensinkään huomannut pimeän saapumista, eikä edes sitä, kun virastossaan palveleva sihteeri nöyrästi oli oven suussa tehnyt jo useita kumarruksia esimiehelleen.

Kun pimeys yhä eneni ja parooni vaan jatkoi astuntaansa, rohkaisi sihteeri lopulla itsensä, soristi yskäsemällä kurkkuaan ja lausui arasti:

— Herra parooni... Saanko luvan keskeyttää...

Parooni heräsi. Luullen äänen tulevan palanneelta palvelijalta, huudahti hän:

— Sitäkö lempoa siellä soperrat, pimeässä? Onnistuitko? No, joutuin!

Sihteeriparka joutui pulaan. Lisäksi oli hänen asiansa hyvin arkalaatuista ja jos nyt vaan ei osaisi oikein menetellä, joutuisi varmaan epäsuosioon, eikä asiasta tulisi mitään.

— Herra parooni, aloitti sihteeri uudestaan, astuen yhden vapisevan askeleen eteenpäin.

— Mitäs hittoa tämä on? Parooni läheni ovea ja huomasi heti erehdyksensä.

— Ah; tekö se olittekin, herra Blecke? Ajatuksissani luulin Transsin...

Parooni soitti.

Naispalvelia astui sisään.

— Tulta! komensi parooni.

— Antakaa anteeksi, armollinen parooni, alkoi herra Blecke, niin nöyrästi kuin vaan köyhälle sihteerille on mahdollista. — Antakaa anteeksi, että rohkenen häiritä, mutta olen pakoitettu sen entisen asiani takia vielä kerta vaivata armollista paroonia ja...

— Ah! Niin. Se on varmaan sen pienen erehdyksen takia siellä virastossa... Hm! Se tosiaan oli hieman harmillista, kiusottavaa, suoraan sanoen.

»Mitä kirottua tuo nyt sohrii», ajatteli sihteeri kummastuneena. Mitään erehdystä ei virastossa hänen tietääkseen ollut pitkään aikaan tapahtunut. Ääneen hän lausui entiseen tapaan:

— Suokaa minun muistuttaa...

— Se tahtoo sanoa, että tahdotte puolustautua ja työntää syyn toisien niskoille, keskeytti hänet parooni, heittäytyen huolestuneena nojatuoliinsa. »Kirotun nahjus, tuo Frans», jupisi hän itsekseen.

— Kuinka? kysäsi herra Blecke, luullen tuon »kirotun» joka lausuttiin hyvin kuultavasta tarkoittaneen itseään.

— Äh! Niin tuota... Hm! Mistä se olikaan kysymys, herra Blecke? kysyi parooni hajamielisenä.

»Sarvipää s—tana» jupisi sihteeri harmistuneena. Kumartaen kuitenkin maahan asti, hän lausui rukoilevalla äänellä:

— Se on palkankoroituskysymykseni, herra parooni. Olen vartonut, mutta kun tulosta ei ole näkynyt, rohkenin taaskin kääntyä Teidän puoleenne, herra parooni!

— Hm! Palkkanne on siis riittämätön, herra Blecke?... Miksi ette ole nainut?

— Juuri se, herra parooni, että olen nainut, tekee riittämättömäksi palkkani. Vaimo ja viisi lasta, herra parooni, mutta vaan kaksisataa kuukaudessa. »Tuon selvityksen olen jo tehnyt pari kertaa ennen», ajatteli sihteeri enentyvällä harmilla. Paroonin virastossa palveli hän sihteerin apulaisena, mutta kun apulaisen on ruumiin mukavuudesta pidettävä huolta yhtähyvin kuin vakinaisenkin, katsoi hän tarpeen vaativan hommata palkankorotusta.

»Hänellä on vaimo, ja pieni palkka. Kummallista», ajatteli parooni, muisteissaan omaa edistymistään vaimonsa avulla. »Viisi lasta, kaunis valikoima». Ääneen hän lausui, tietämättä mitä sanoi:

— Te olette onnellinen mies, herra Blecke! Teillä on vaimo ja viisi lasta. Vaimo, joka tyytyy pieneen palkkaan.

Herra apulaissihteeri ällistyi. »Nyt se kirottu jo alkaa ivaamaan», sai hän vaan vaivoin pidättäytyneeksi kovaan lausumasta.

— Herra parooni suvaitsee laskea leikkiä.

— Viisi lasta... Hm! Se ei ole leikkiä. Te olette onnellinen mies...

— Kun vaan lapsillani riittää ruokaa ja vaatetta, lisäsi sihteeri katkerasti.

— Ruokaa ja vaatetta?... Se on totta. Paljonko teillä on palkkaa?

— Kaksisataa kuukaudessa, herra parooni. Velkaani täydyn lyhentää viidelläkymmenellä joka kuukausi ja lisäksi elättää vanhaa isääni.

— Minä lisään palkkanne kolmeen tuhanteen vuodessa! Vaimo ja viisi lasta. »Missä hiidessä viipyy tuo peijakkaan lakeija», jatkoi hän itsekseen.

— Vilpitöin kiitokseni... Suvaitkaa minun kuitenkin huomauttaa, että se on herra paroonin myönnytys jo kolmannen kerran, ilman mitään parannusta.

— Hm! Vai niin. No, minä annan teille valtakirjan palkankoroitukseen...

Samalla aukeni ovi ja lakeija astui sisään.

— No, lopultakin! huudahti parooni ja nousi äkisti ylös. — Miten kävi? Saitko tietää? Joutuin, kuuletko!

— Kyllä, herra parooni.

Lakeija ilmoitti numeron ja lisäsi:

— Varroin, kunnes otettiin tuli päästäkseni varmuuteen huoneesta, johon poika katosi. Sisällä näin kuolevan naisen ja erään vieraan sekä pojan. Siinä kaikki, herra parooni.

— Joutuin hevoset valjaisiin! Sano, että kiirehtivät.

Lakeija aikoi lähteä.

— Ei! huudahti hän miettien. — Antaa hevoisten olla; menen vuokra-ajurilla. Viittani ja hattuni! Joutuin!

Lakeija riensi ulos ja palasi heti tuoden pyydetyt vaatteet. Parooni pukeutui kun tulipalon riehuessa.

Juuri kun hän oli aikeissa rynnätä ulos, astui herra Blecke nöyränä eteensä, muistuttaen häntä palkankoroitusvaltakirjasta.

— Tuhat tulimmainen! äijäsi parooni. — Menkää hiiteen kumarruksinenne, sillä minulla ei nyt ole aikaa. Ymmärrättekö?

Hän kiirehti ulos, herra sihteeri kumarsi hyvin syvään ja seurasi jäljessä, toki uskaltamatta mennä liijaksi lähelle, ja jupisi rappuja alas laahustaessa:

— Kenkiinkö se nyt meni ketä puhaltamaan moisella kiireellä... Nyt olen yhtä suuri nolla kun konsanaan... Hiton hajamielinen kuhnus koko mies... Kaikki ne sentään suuria virkoja hoitavatkin... Mokomat pölkkypäät.

Niitä saneluja ei kuullut parooni. Hän kiirehti kadulle, sillä ainakin tällä kertaa tahtoi parooni joutua...

* * * * *

Vähän aikaa tulen sytytettyä makasi sairas aivan hiljaan. Matami, joka tulen sytytti, nimeltään Flink, istui hiljaa kehoittaen itkevää poikaa tyyntymään, koska uskoi sairaan saaneen unesta kiinni. Äkkiä tapasi sairaan kuitenkin taas tuo kova yskimiskohtaus ja samalla huomasi naapuri-emäntä veren alkavan vuotaa suusta pelottavassa määrässä.

Säikähtäneenä käski hän poikaa kutsumaan miestään saapumaan ja kun poika heti palasi miehen seurassa, ei sairaalta kuulunut kuin pari tuskanhuokausta, rinta kohottui korkealle ja laski taas syvään, enää nousematta milloinkaan...

— Se on lopussa? ilmoitti matami Flink miehelleen.

— Siltä näyttää, mörähti tuo jörömäinen mies sylkäisten permantoon.

— Mikä on loppu? tiedusti Arnold käsittämättömästi.

— Äitisi on kuollut, selitti matami, kädet ristissä, silmäillen ruumista vuoteella.

— Äitikö kuollut?... Ei, ei!... Eihän äiti kuole ja jätä minua, Arnoldiasi... Äiti, äiti!

Pienokainen tarttui kovasti äitinsä kaulaan, itkien surkeasti.

— Älä siinä ruumiin vieressä ulvo poika, aja äiti poika pois siitä, örisi Flink.

Pieni orpo eroitettiin ruumiista ja talutettiin nurkkaan, matami suoristi ruumiin käsiä, asettaen ne rinnalle ristiin ja sitä tehdessä älysivät hänen tarkat silmänsä setelin kuolleen kädessä. Hän otti sen pois, viittasi miestään lähelle ja kuiskasi jotain hätäisesti tämän korvaan, ja hiljalleen luisui matamin käsi paikatun hameensa suureen taskuun.

Kun ruumis oli peitetty, samoin ikkuna, ja saatu kaikki tavalliseen kuntoon, tempasi matami itkevää poikaa käsivarresta, puhalsi lampun sammuksiin, ja he lähtivät huoneesta sulkien visusti oven jälessään.

Juuri kun olivat luhistuneita portaita laskemassa, töyttäsi heitä vastaan pimeässä tuntematoin mieshenkilö joka aikoi pyrkiä ohitse huonetta kohden.

— Hyi! kiljasi tuo herkkä matami. — Mikä roisto tuo on kun noin työntää vasten kunniallisia ihmisiä?

— Pois tieltä! kuului vastaus. — Minulla on tuonne sisälle asiaa.

— Sinnekö? Tietäkää, ettei tässä Punavuoren talossa asu ketään yölintua. Menkää vaan toiseen taloon.

Matami oli oikein kiistatuulella. Hän sulki eteisen oven.

— Miksi sulette... Minun pitää sinne...

— Luiki matkoihisi, perhanan... taikka...

Se oli Flinkin jöröääni. Hän oli vähällä tarttua tungeksijan kaulukseen.

— Niin, ei kuolleista seurustelijaksi, pistävästi lausui matami.

— Kuolleista?... Mitä?

— Tuossa huoneessa on ruumis, joka tuskin vielä on kylmennyt Menkää vaan toiseen taloon!

Flink emäntineen Arnoldin kanssa poistui omaa asuntoaan kohti ja vieras jäi seisomaan kuin naulattu.

Kun menijät olivat poissa, lausui vieras hiljaa:

— Siis myöhästyin... Häntä, Juliaa, en saanut tavata... Yksi on minulla jälellä, ja se on poika!

Heitettyään vielä silmäyksen oveen ja ikkunaan, poistui vieras hiljaa pihasta...

Muutamia hetkiä myöhemmin lepäsi pieni Arnold rääsyihin kääriintyneenä viattomassa unessa Flinkin asunnon nurkassa, matamin hiljaa kuiskutellessa rakkaan puolisonsa keralla valveilla sänkyssä.

— Oletko varma, että seteli on oikea? kysyi Flink, vähän epäröivällä äänellä.

— Oikea! Aivan uusi satamarkkanen. Näkeehän sen... Kuka olisi uskonut, että tuolla, köyhyyttään ruikuttavalla naisella, löytyisi kourassa kuollessaan sata markkaa.

— Se täytyy jäädä meidän tietoomme.

— Sinä, pappa, olet yhtä käsittävä kun minäkin. Siitä ei kukaan ihminen tule saamaan tietoa... Milja parkakin kun surkeasti tarvitsee palton ja uudet kengät. Manta on myöskin vallan avojaloin. Ja täytyy sinunkin, pappa, saada kannu hyvää rommia, kun olet sellainen heikko ja sairaloinen.

— Niinpä kyllä... Mutta entä sen naisen hautaus?

— Pyh! Vaivastalosta kyllä saa arkun. On niitä parempiakin vaivastalon arkulla haudattu. — Mutta, arvaus pappa, mikä nyt pisti mieleeni?

— No?

— Me kirjoitutamme listan, jonka kanssa minä käyn hautausapua pyytämässä. Ihmiset antaa mielellään sellaiseen tarkoitukseen. Vaivashoidosta saamme arkun, hauta saadaan köyhien maasta ilman ja niin jää sekin summa meille. Hihhihii!

— Se kelpaa. Poika käyköön kerjuussa ja hankkikoon leipänsä.

— Niin. Ja minä menen köyhäin tirehtöörin luo ja otan pojan niin huokeasta kuin mahdollista. Saahan se käydä kerjuulla, eikä meidän Mandan tarvitse enää silloin niin paljon vaivata kipeää ruumistaan.

— Se on viisas tuuma, eukkoseni. Mitä tuonlaisesta yksityisen naisen kakarasta...

Ja herrasväki Flink nukahti rauhallisesti, saatuaan suuren suunnitelmansa valmiiksi.

III.

Seuraavana päivänä oli matami Flink aikaiseen liikkeellä. Hänellä oli varsin monta tehtävää. Köyhäin hoidon tirehtöörin luona täytyi käydä pyytämässä kirstua ja tekemässä kaupat pojasta. Talonomistajan kirjoitettua listaan, jossa hän todistaa »naimattoman naisen Julia Åthelén'in kuolleeksi», täytyi Flinkin matamin juosta talosta taloon ja sen tekikin hän suurella valppaudella. Tirehtöörin kanssa sopi hän myöskin mainiosti. Pyysi ainoastaan kymmentä markkaa pojasta ja sen myönsi tirehtööri aivan tinkimättä. Arkun lupasi myöskin, matamin tulisi se vaan hakea itse varastopaikalta.

Ja kun matami illalla palasi kotiin oli hänen sekä rahapussinsa että päänsäkin raskaan puoleinen. Väsymyksestä täytyi hänen näet saada hieman virkistystä tuontuostakin ja se virkistys tahtoi tehdä lopulta sen, että matamin jalat eivät enää illan tullessa tahtoneet oikein kannattaa.

Itse isäntä Flink ei sinä päivänä kyennyt huoneesta lähtemään. Jo aamulla oli hän pistäynyt kaupungilla ja tuonut tullessaan suuren pullon sekä sitä ahkeraan hyväiltyään, sai hän pysytellä huoneessa kaiken päivää.

Arnoldikin sai sen päivän viettää kerjuusta vapaana. Flinkin matamin rakastettujen pienokaisten kanssa, joista vanhin oli 12 vuotias ja nuorin vuotta Arnoldista vanhempi, sai hän määräyksen syödä eilen kaupungilta saamansa ruuat, ja riitti siinä heille koko päiväksi.

Kerta olivat lapset sinä päivänä jo ennättäneet keskenään riitaantumaan. Sen ratkaisi humaltunut Flink siten, että Arnold sai maistaa pari läiskäystä hänen vyöhihnastaan. Heti siitä käsitti Arnold, ettei olisi hyvä antautua riitaan Flinkin herrasväen rakastettavien lasten kanssa.

Suuri oli kuitenkin matamin ja hänen armaan puolisonsa säikäys, kun illalla saapui heidän luoksensa pari viittoihin pukeutunutta herrasmiestä etsimään sitä orpoa joka edellisenä iltana jäi äidistään.

Arnold makasi silloin jo ryysyillään nurkassa ja kun matami käsitti, että mahdollisesti lintu lentäisi käsistämme, päätti hän tehdä kaiken voitavansa sen säilyttämiseksi. Ja vaikkakin kielensä tällä kerralla tahtoi sammaltaa ja jäsenet horjua, kokosi hän kuitenkin kaiken voimansa, sekä lausui niin ylenkatseellisesti kun vaan sellaiselle matamille on mahdollista:

— Missäkö poika? Sitä teidän ei tarvinne tietää. Sillä se asia kuuluu minulle.

— Meidän täytyy siitä nyt saada tieto... Makaa ehkä tuolla vuoteella.

Toinen herroista aikoi lähetä sänkyä, mutta sieltä mörähti itse isäntä kauhean karkeasti:

— Huutia! Vai tänne sellaista penikkaa...

— Niin, oletko hävyttömimpiä ihmisiä nähnyt? Kehtaavatkin tulla häiritsemään kunniallisten ihmisten rauhaa... Menkää matkaanne, senkin...

— Suus' kiinni, akka! keskeytti toinen miehistä. — Laita poika tänne ja joutuin!

Kuultuansa moisen uhkauksen, sydämistyi matami oikein suunniltaan koettaen nousta. Kun se kuitenkaan ei luonnistanut, alkoi hän syytää suustansa mitä törkeimpää kielensä sillä hetkellä sattui löytämään.

Silloin kuiskasi toinen, tähän asti hiljakseen ovella seisonut mies, jotain ensimäisen korvaan, joka sanaakaan vastaamatta, kumartaen poistui heti ovesta. Sitä ei matami hirmuiselta suuttumukseltaan havainnut, vaan jatkoi kielen pieksemistä minkä vaan ennätti suustaan purkaa, ovella seisovan miehen kuunnellessa sanallakaan siihen vastaamatta.

Kauvan ei kuitenkaan kestänyt kun poistunut mies palasi takasin, muassaan kaksi poliisia. Hiljainen mies läheni poliiseja, kuiskasi hiljaa muutaman sanan, poliisimiehet kumartivat ja astuivat suoraan nyt jo hiljenneen matamin eteen.

— Missä on sen kuolleen naisen poika? kysyi toinen poliiseista, äänellä josta oli leikki kaukana.

— Kas, mitä asiaa poliiseilla täällä? Matami huomasi nyt vasta kenen kanssa oli tekemisissä.

— Täälläkö poliiseja? rähisi ukko Flink sängyssään.

— Tahdomme tietää pojasta, kuuletteko? Poliisi osoittautui kärsimättömäksi.

— Mitä se poliiseille kuuluu. Ei sitä varastettu ole, olkaa vaan huoletta. Kyllä vaivaishoidon tirehtööri tietää kenelle se lapsen antaa, eikä sitä vaan sellaisille anneta, joilla hukka sen perisi.

— Ettekö sano, missä on poika?

— Ei minun tarvitse!

— Mikäs on tuolla nurkassa? kysyi toinen poliiseista joka oli silmäillyt pitkin huonetta.

— Tarkastetaan! Poliisit lähenivät Arnoldin ryysyvuodetta.

— Ulos huoneestani, sen nuuskijat! huusi matami. Sitä ei poliisit kuunnelleet, vetivät vaan hiljakseen erästä rääsyä nukkuvan kasvoilta.

— Pieni poika. Ehkä se on juuri se jota etsitään? Molemmat kaapuun puetut herrat lähenivät nukkuvaa ryysyläistä. Toinen nyökkäsi myöntävästi päätään.

— Meidän täytyy hänet herättää, tuumii toinen poliiseista.

— Joutavaa, vastasi se kaapuun puetuista miehistä, joka oli käynyt poliisia noutamassa. — Minä otan pojan hiljakseen syliini ja vien ulos.

Huolimatta matamin ja hänen rakkaan puolisonsa huudoista ja parjauksista, otti viimeksi puhunut pojan kaikkine ryysyineen syliinsä ja poistui poliisin avustamana ovesta pihalle jonne toinen mies ja molemmat poliisit seurasivat. Portin lähellä seisoivat vaunut, molemmat miehet nousivat niihin, ruoska läjähti ja vaunut vierivät keveästi pois jättäen talon heti jälkeensä.

— Katso vaan Frans, ettei poika heräjä. Saattaisi säikähtää.

— Olkaa huoleta, herra parooni, luulen hänen nukkuvan sikeästi. Mutta suokaa minun kysyä, missä aijotte poikaa ruveta hoitamaan.

— Toistaiseksi kotona.

— Oraslehdon kartanossa, herra parooni, ei hoitajalla ole itsellä lapsia. Vanha Redig ja vaimonsa ovat kunnon ihmisiä.

— Todellakin! Mainio tuuma, Frans. Siis ukko Redigille poika — kasvatiksi. Ymmärrätkö.

— Kasvatiksi? Täydelleen, herra parooni.

* * * * *

Kun Arnold seuraavana aamuna heräsi, katseli hän kummastellen ympärillensä. Herrasväki Flinkin ryysyinen makuusija oli muuttunut sieväksi sängyksi, Flinkin enempi epäsiisti huone kauniisti sisustetuksi kammariksi ja tämä kaikki oli tapahtunut hänen itsensä mitään tietämättä.

Iloinen lapsen luonto unohtaa kuitenkin helposti tapahtumat ja kun lakeija pojalle herättyä selvitti että hän paroonin, erään hyväntahtoisen herran käskystä, oli tahtonut ottaa hänet sellaisesta paikasta pois, suostui Arnold ilomielin muutokseen. Vielä samana päivänä puettiin hän siisteihin vaatteisiin ja niin oli pienestä ryysyläisestä vähässä ajassa tullut sievä, hienopiirteinen herraspoika, joka iloisena hyppeli huoneesta toiseen, paroonin hymyillessä lapsen viattomille sukkeluuksille.

Tätä iloa ei kuitenkaan kestänyt kauvan. Paroonin kävi tukalaksi pitää poikaa luonansa uteliaiden ystäviensä takia ja lisäksi tahtoi hän pojalle hyvän kasvatuksen. Noin viikko muutostaan, sai Arnold luvan seurata paroonia hänen vaunuillaan yhteen hänen lähellä olevalle maatilalleen ja siellä jätti hän pojan vanhalle uskolliselle talonsa haltijalle, ukko Redigille ja hänen hyväntahtoiselle emännälleen hoidettavaksi.

Ystävällisesti ottivat vanhukset pojan vastaan ja pieni mies tunsi heti kodin lämpöä uhkuvan vastaansa, ja vähääkään kummastelematta kotiutui hän helposti uusien hoitajiensa seuraan.

Ryysyläisestä oli tullut varakkaan kartanon kasvatti, paroonin suosikki, hänen talonsa hoitajan lemmikki. Puuttui vaan yhtä: aatelisvaakunaa!

Että ryysyläiselle kuuluisi vaakuna ja aatelinen arvo, sitä ei hyvin usea tohtisi uskoa. Uskoiko sitä kunnon Redig vaimoineen, jää hänen salaisuudekseen. Pieni Arnold oli kasvatti, hän ei käsittänyt pitkään aikaan vaakunasta ja kun hän siitä alkoi käsittämään, ei hän sitä omakseen tietänyt ja lopulla, kun sen omaaminen olisi käynyt helpoksi, hän ryysyläisen vaakunan kilpeensä ikuisesti liitti.

IV.

Oraslehdon kartano sijaitsi luonnonihanalla paikalla, tuuheiden puiden suojassa, joiden lomitse kirkas järvi vilkkui päärakennuksen ikkunista katsoessa silmiin.

Kartano oli liittynyt jo aikoja takaisin paroonin omistamaan sukutilaan, johon vähän kerrallaan joutui useat pienemmät maatilat yhtymään. Siten sukutila aina kasvoi kasvamistaan kuin suurvalta, joka pienempiä aina liittää allensa, tullen määrääväksi moniaiden ylitse ja samalla veroittajaksi kaikille. Hallitsijan täytyy nöyrtyä toisen käskettäväksi, jos anastaja hänet sellaiseksi vielä uskoisi, toisessa tapauksessa saa hän lähteä maastaan ja toinen hoitaja, uuden käskystä, astuu tilalle.

Niin oli käynyt Oraslehdon kartanon entisen omistajan kanssa.

Vanhan paroonin eläessä oli omistaja riitaantunut maansa rajasta. Seurasi käräjän käynti, joka kesti vuosikausia ja päättyi luonnollisesti suuremman maanomistajan voitolla. Eikä vielä sillä hyvä. Toimitettiin uusi maanjako ja mittauksessa joutui melkein puoli Oraslehdon kartanon maista suuren sukutilan alle. Lisäksi oli sen omistaja käräjöidessään velkaantunut suuresti. Parooni, varakas mies, lunasti velat itselleen ja yhtenä kauniina päivänä oli kartanon omistaja pakoitettu lähtemään puille paljaille. Oraslehto liittyi yhtenä »siirtomaana» suureen sukutilaan ja parooni lähetti sille uuden hoitajan, uskollisen hra Redig'in, jonka hoidossa kartano siitä päivin oli ollut.

Katkeralla mielellä muutti entinen omistaja tilaltaan, vaimonsa ja kahden poikansa kanssa, joista vanhin oli vasta kahdeksan vuotias, erääseen torppaan. Sekin oli paroonin tiluksien ääressä, mutta toki kuuluva toiseen pitäjään.

Muuttaissaan oli Martti Martola, Oraslehdon entinen omistaja, vasta noin 30 vuotias. Hänen perheensä oli pieni, pariskunnalla oli vain kaksi poikaa. Mutta heille oli sallimus määrännyt useampia perillisiä, ja siihen aikaan kuin nuori parooni vei Arnoldin Oraslehtoon, oli Martin onni saada perheeseensä jo kymmenennen perillisen, tyttären. Tämä heidän ainoa tyttärensä syntyi juuri viisitoista vuotisena muuttopäivänä.

Vanha parooni oli jo useita vuosia maannut maan povessa, nuori oli saanut ohjat käsiinsä, mutta Martin viha ei ollut lauhtunut. Päinvastoin kiehui se polttavana hänen suonissaan myöskin nuorta paroonia kohtaan ja aina kun hän joko yksin tai poikineen joskus tapasi paroonin, kuului hänen huuliltaan vihan murina, ja kun hän toisinaan joutui vanhempain poikiensa kanssa puheisiin paroonista tai Oraslehdosta, lausui hän ankarasti, ettei hän, eikä poikansakaan, saisi milloinkaan unohtaa sitä vääryyttä jonka tuo viekas aatelisherra oli heitä kohtaan tehnyt.

Tyttärensä ristiäisissä sai Martti ensikerran kuulla paroonin tuoneen kasvatin Oraslehtoon ja Redigin saaneen määräyksen hoitaa ja kasvattaa sitä parhaansa mukaisesti. Sala-äänet olivat jo myöskin tienneet kertoa pojan olevan jonkin köyhän naisen, sekä senkin, ettei parooni vallan syyttä vaatisi poikaa hyvin hoidettavaksi.

Tämä tieto lisäsi kiehua Martin suoniin. »Moisia salaisten irstailujen hedelmiä, saisi siis hänen talonsa kätkeä, elättää ja hoivata, oikean omistajan lapsineen saadessa tuskin jokapäiväistä leipääkään», tuumi hän vimmoissaan. Vihansa leimui kohti paroonia, eikä siitä jäänyt osattomaksi pieni viaton Arnoldikaan.

V.

Noin kuusitoista vuotta on kulunut siitä, kun Oraslehdon hoitaja, herra Redig sai itsellensä kasvatin. Vanhus elää vieläkin, vaikka tukkansa on hopeoitunut ja vuodet selkänsä kangistanut. Vaimo on yhtä pitkälle ennättänyt miehensä kanssa kaikissa suhteissa. Elämä on ollut heille yksivakaista, joskin puutteetonta. Mutta kun kumpikin on ennättänyt seitsemänkymmentä sivuuttamaan tuntuisi tuo sama elämä heille synkältä ja vastenmieliseltä, ellei olisi olemassa yhtä joka heitä ilahduttaa.

Se oli nuori Arnold.

Vanhempain hellyydellä, olivat he molemmat, siitä hetkestä kun hän Oraslehtoon saapui, häntä hoitaneet; hänestä yksin löytäneet huvia ja tyydytystä. Ylpeillen katsoivat vanhukset taaksepäin elettyyn aikaan, luoden samalla voittoriemuisen katseen nuoreen solakkaan ylioppilaaseen, joka heleän valkoinen lakki päässä, innon tuli silmissä ja lapsen kiitollisella rakkaudella tervehti heitä portailla, palatessaan kotia onnellisesti ylioppilastutkinnon suoritettuaan.