Ruotsin suomalaismetsiä samoilemassa
Part 16
Kun otin jäähyväiset ja nyt tosissani, luulin hänen olevan pahoillaan ja vihainen, mutta hän osasi niin teeskennellä, että hän tuskin näytti surulliselta. Hän päinvastoin tuli minua saattamaan. Mutta kun olimme kulkeneet lehmitarhan läpi ja tulleet toiselle veräjälle, en antanut hänen saattaa pidemmälle, sillä olen varma, että jos vain olisin sallinut, olisi hän tullut aina kestikievariin asti. Kun hän vihdoin viimein sanoi jäähyväiset, hän pyysi — miltei rukoili — että jos paluumatkalla Elfdalista tulisin tätä tietä tai jos muulloin kävisin näillä main, kävisin hänen luonansa — hänelle jäi siis vielä toivon kipinä himmeästi välkähtelemään. (Kun joskus olen ystävilleni tämän tarinan jutellut, ovat he kuin yhdestä suusta selittäneet, että minä olin tyhmä kuin jääräpässi, kun en paremmin käyttänyt hyväkseni tilaisuutta hyväntahtoisuutta, luottamusta ja hempeyttä).
Kun nyt piti vaeltaa kotiin, sain kyllin »könilleni» itsepäisyyteni vuoksi. En löytänyt tietä, eksyin ja jouduin metsän tiheikköihin, joissa oli vaikea tunkeutua edelleen, kunnes viimein tulin järven rannalle, joka ei voinut olla mikään muu kuin Siljan. Kuljin sen rantaa pitkin, kunnes tulin pitkälle joen yli vievälle sillalle, josta kyllä löysin kotiin. Tultuani kievariin paneuduin väsyneenä vuoteelle, vielä kauan miettien rouvaa ja hänen käyttäytymistään.[6]
10. MATKALLA LÄNSI-TAALAIHIN. TARINOITA.
Seuraavana päivänä, elokuun 7:ntenä, oli ilma kaunis. Vasta kello 10 olin matkavalmis, syötyäni aamiaiseksi paistettuja perunoita, hienoa rukihista näkkileipää voin kera y.m. Emäntäni otti koko olostani vain 1 taalarin. Täältä sain kyytimiehen, joka ajoi koko lujasti, sain näet taas käyttää rattaita ja hyvä hevonen hänellä olikin. Pappilan ohi ajaessamme näytti hän minulle paikan, missä Kustaa I puhui rahvaalle. Sitä nimitetään Klockgropen. — — Kuljettuamme ¼ penikulmaa menimme Dalelfvenin yli maksaen 3 killinkiä. Garbergiin oli 9/4 penikulmaa ja sain sieltä Kerstin nimisen tytön edelleen kyytiin. Tieltä pyrähti teeriparvi, jota en ennättänyt ampua. Meillä oli 6/4 Öster Myckelängin kylään, sieltä puoli neljännestä kirkolle ja vajaa kaksi neljännestä Elfdalin porfyyrikaivoksille, jonne olin matkalla. Sinne tulin kello 7. Lindbom, jonkunlainen pehtori, jota pidettiin paikan päämiehenä tuli päärakennuksen portaille vastaani ja selitti, että hän äsken paikkakunnalle muuttaneena saattoi tarjota illallisen, mutta ei yösijaa. Minä vastasin, etten sitä ollut pyytänytkään, vaan olin tullut katsomaan hiomoa, jossa oli kyllin ihmeellisiä sahalaitteita, joita kaikkia katselin. Muistoksi ostin porfyyrisen suola-astian. Juttelin sitten hetkisen pehtori Lindbomin kanssa — hän oli kovin tohtori Lillen näköinen. Vaivaisen illallisen syötyäni menin kirkonkylään, missä sain yösijan erään suutarin luona, jossa oli kyllin hyvä olla. Sovin kyytimieheni kanssa, että hän seuraavana aamuna veisi minut Evertzbergiin, minne on 5/4 penikulmaa polkua, sillä nyt taas jalkamatkani alkoivat.
[Kuva: _Järvimaisema suomalaismetsissä._]
Perjantai, elokuun 8:s, oli kaunis ja lämmin niinkuin edellinenkin päivä. Sain aamiaista, vaikka emäntä ensin kieltäytyi sitä antamasta. Pappilan mamsseli, sangen suloinen tyttönen, tuli taloon. Tuskinpa hänellä muuta asiaa olikaan kuin halu nähdä, kuka minä olin. Hän muistutti paljon neiti Konoffia. Odotin kauan kyytimiestäni ja aioin jo mennä Oikebergiin etsiskelemään agat-kiviä, vaikka Lindbom olikin sanonut, ettei niitä siellä olisi. Soudimme veneellä virran yli ja annoimme hevosen uida. Sivuutimme sen lähteen, josta Kustaa I oli juonut paetessaan Morasta Limaan ja jonka vedellä Kaarle XI sammutti janonsa kulkiessaan tästä ohi v. 1688 ja jota lähdettä sen vuoksi nimitettiin Kuninkaanlähteeksi. Minäkin sammutin siinä janoni ja vesi maistui hyvältä ja raikkaalta. Talonpojat kertoivat, että pari viikkoa sitten oli tavattu lähteen luota kaksi kuollutta; ne olivat olleet nälkään kuolleita.
Kyytimieheni kertoi kävellessämme vuorenpeikoista, jotka olivat ryöstäneet taalalaisneitosia. Tultuamme Evertzbergiin oli kylässä kotona vain yksi ainoa mies, jolla oli hevonen, jolla hän kynti peltoansa. Hän ei joutanut minua kyyditsemään ja täältä oli 5/4 Risbergin karjamajalle, missä kylänväki oli. Tänne saavuin jo kello 11 ap. Odotellessani lueskelin Hülphersin Taalain matkaa, etsin mineraaleja, katselin kirkkoa ja kiipesin ovettomaan kellotapuliin. Sitten menin katsomaan, miten tuo mies kynti, kylvi ja äesti peltotilkkuansa. Vaivoin sain häneltä vähän akanoista valmistettua leipää ja puolituoppisen maitoa. Hän oli saituri, vaikka poika olikin lautamies. Koetin leikilläni tarjota hänen hevoselleen ostamaani leipää, mutta se vain haisteli sitä. Yöksi menin nukkumaan avoimelle tallinparvelle ja kun se yölläkin oli lukitsematon, otin sapelin makuutoverikseni.
Seuraavana aamuna nousin varhain, joten jo kello 4:ltä olimme matkalla. Tiellä tapasimme miesjoukon, joka palasi Risbergistä. Pyysimme saada hevosta. Eräs heistä lupasi, jos hänen 20-vuotias tyttärensä tulisi minua kyyditsemään. Tultuamme kylään kysyin tytöltä. Vastaamatta mitään hän alkoi keskustella kyytimieheni kanssa kielellä, jota en ymmärtänyt. Vain niin paljon olin saavinani selville, että hän kysyi, oliko hänen isänsä todellakin antanut siihen luvan ja mikä mies minä olin. Sitten meni hän hevosta etsimään. Sillä aikaa söin minä vähän maitoa ja pettuleipää naapuritalossa. Minun oli annettava kyytirahaa 24 killinkiä, vaikk'ei Månsbergiin ollut kuin 3 ½ neljännestä. Hän oli pirteä ja reipas tyttö, väkevä kuin mies ja lupasi käydä minua Upsalassa tervehtimässä, kun tulisi niille main työnhakuun. Hän nosti yksin kirstuni hevosen selkään, minkä itse usein olin saanut tehdä, kun nälkiintyneet miehet eivät jaksaneet. Muuten hän valehteli olevansa 18 vanha ja laski leikkiä, joten hyvin huomasi, että hän oli ollut Tukholmassa.
Månsbergissä ollessani alkoi hereästi sataa. Sieltä sain heti hevosen. Tie oli tähän asti ollut hyvin huono ja kivinen. Täältä tuli vastaamme suuria rämeitä ja veteliä soita. Käveltyämme toista penikulmaa tulimme Mattsåsenin karjamajoille, missä ei ollut ketään kotona. Sieltä oli puolitoista neljännestä toiselle pohjoiseksi Fennigbergiksi nimitetylle karjamajalle. Siellä oli kotona vain akka, joka ei tiennyt pitkäkö matka oli kirkolle tahi kyliin. Sillä kysymyksiin hän vastasi: »Sinne on kappale matkaa» tahi »niinpä sitä on» ja »hei, ja niinpä sitä on, joka tietköön.» Meillä saattoi Munin kylään olla puolitoista neljännestä ja saavuimme sinne vasta pimeän tullen kaikkien jo nukkuessa. Saimme yökortteerin hyvässä ja rikkaassa talossa, jossa minä nukuin kovalla pöydällä. Koko viimeinen neljännes oli ollut yhtä alamäkeä ja kylä oli joenrannalla, joka erottaa Itä-Taalain Länsi-Taalaista. Joen toisella puolella on taaskin korkea ylämäki.
Kyytimies kertoi matkalla Limaan useita juttuja vuorenpeikoista. Eräs oli seuraavanlainen:
Olipa talonpoika, joka jouluaamuna läksi kirkolle ja jätti tyttärensä kotiin. Tiellä hän tapasi viisaan miehen. Tämä oli tietäjä. Hevonen oli pelästynyt ja alkanut hyppiä. Tämä oli sanonut talonpojalle; että piti heti rientää kotiin, jos tahtoi tyttärensä pelastaa. Itse hän oli luvannut seurata mukana. He kääntyivät siis takaisin. Mutta hevonen, joka muuten oli virma juoksija, ei tahtonut vetää, kun vieras ukko istui reessä. Kun he saapuivat taloon, oli se täynnä hevosia ja kaikenlaista tavaraa. Ja mikä ilonpito kuuluikaan tuvasta! Kun he avasivat oven, huomasivat he sen olevan täynnä vuorenhaltioita. Suuri pöytä oli katettu ja kaikki lautaset olivat kultaa ja hopeata. Hänen tyttärensä oli puettu morsiameksi ja koristettu kauniiksi. Ja päässä oli kultainen kruunu. Nähtyään tuon kaiken heitti isäntä puukkonsa morsiamen pään yli, niin että se jäi seinään kiinni. Kaikki mikä tytölle oli annettu, sekä kruunu että komea vaatetus jäi nyt hänelle, sillä peikoilla ei enää ollut valtaa morsiamen suhteen. Sitten heitti ukko virsikirjansa pöydälle huutaen: »Kaikki mitä pöydällä on, on kirjoitettu Herran nimeen!» Silloin jäi kaikki mitä pöydällä oli hänen omakseen. Peikot hyökkäsivät ovelle ja menivät sellaista vauhtia tiehensä, että vain humina kävi. Ja heidän oli pakko jättää jälkeensä kaikki kultansa ja hopeansa. Isäntä lahjoitti kruunun Moran kirkolle. Ja se lienee sama, mikä siellä on vielä tänä päivänäkin.
Tultuamme Horsmundvuorelle kertoi oppaani, että muinoin oli kaksi jättiläistä. Toisen nimi oli _Horsmund_, ja asui hän Horsmundin vuorella. Toisen nimi oli _Kastare_, joka asui Kastarin vuorella toisella puolen jokea, joka erotti heidät toisistaan. Välimatkaa oli runsas puoli penikulmaa. He kerran riitaantuivat. Kastare väitti, että aurinko ensin nousee Horsmundin vuorelta, joka on idässä käsin. Horsmund taas väitti, että se nousee Kastarin vuorelta, koska hän sen ensiksi näki sieltä nousevan. Julmistuneena he heittelivät toinen toistaan kivillä. Kastaren kivi sattui Horsmundiin niin että tämän jalka katkesi. Haavoittuneena ei Horsmund enää jaksanut heittää kiveä sen kauemmaksi, kuin että se putosi joen keskikohdalle. Siinä se vieläkin näkyy matalan veden aikana.
Kyytimies, joka saattoi minua Elfdalin kirkonkylästä, kertoi monesti nähneensä, miten vuorenpeikko kaitsi karjaansa vuorien ja laaksojen keskellä, mutta kun tuli lähelle, niin kaikki katosi. Eräs tyttö oli kerran kuullut, miten muuan peikko huuteli vuohiaan laulaen:
»Jen åle, (Sa juovikka, Jen stråle, Sa kirjava, Jen långe — Sa pitkä — Piinali uppå, Joudupa jo, Piinalig uppå, joudupa jo, Kalsesaali je qväll!» Kalsesaalihin[7] yöks!)
Syynä siihen, etteivät ne enää näyttäydy, on se, että ne kuultuaan kirkon ison kellon äänen ovat kaikonneet pois. Ne ovat ensin yrittäneet estää sitä soimasta, mutta vaikka ne reunaan ovat purreet suuren jäljen, joka vieläkin on nähtävissä, niin se ei ole auttanut.
11. LÄNSI-TAALAITA SAMOILEMASSA. ASUTUSTARINOITA.
Gottlund meni sunnuntaiaamuna, elokuun 10:ntenä, Liman pappilaan, missä hän tapasi kirkkoherra Restadiuksen ja tämän pojan, joka oli ylioppilas. Aamiaisen jälkeen mentiin kirkkoon. Siellä herättivät etenkin unilukkarin puuhat Gottlundin huomiota, tämä kun saarnan aikana paukutteli piiskaansa kuin pyssyä. Kun pappi kehoitti seurakuntaa lukemaan Herran rukousta, niin hän itse otti kellon housuntaskustaan ja alkoi vetää sitä rukoilevan seurakunnan nähden.
Päivällisen jälkeen tanssittiin pappilan piharakennuksessa papin pojan soittaessa viulua. Taalalaistytöt olivat Gottlundin mielestä »lihavia lötsyköitä kuin kurkut ja haisivat maidolle ja juustolle. Heillä oli tuskin polvien alapuolelle ulettuvat hameet ja usein näkyi pylly kuin he oikein pyörähtelivät. He näyttivät sitä pyylevämmiltä, kun käyttivät pallukkaa (valk) hameensa alla.»
Seuraavana päivänä, elok. 11:ntenä, satoi, joten Gottlund ei heti jatkanut matkaansa, vaan oli vesilintuja ampumassa järvellä pudottaen sinne puukkonsa. Vasta kello 8 illalla saapui hän Transtrandin kappelikirkolle, jonne oli 7/4 penikulmaa, jääden yöksi rikkaaseen talonpoikaistaloon. Seuraavana aamuna hän taas metsästeli käyden paikkakunnan korkeilla vaaroilla.
Sillä aikaa oli kappalainen Godenius käynyt kutsumassa Gottlundia pappilaan. Rouva oli hänen mielestänsä tukholmalaisen soutaja-akan näköinen ja molemmat lörpöttelivät ja valehtelivat. Gottlundille laadittiin yösija yliskamariin. Pappilan herrasväestä kerrottiin, että he tappelivat keskenään, niin että jymy kuului kylille, sitä paitsi he olivat juoppoja.
Palattuaan Liman pappilaan oleili Gottlund kirkonkylässä kolmisen päivää perehtyen sen nähtävyyksiin, karjamajoiltaan palanneeseen väestöön ja välillä vahvasti riidellen kirkkoherran kanssa filosofiasta ja uskonnon asioista. Eräs Norjan talonpoika selitti, että suomalaiset ovat alkaneet halveksia äidinkieltänsä sen vuoksi, että papisto heitä haukkuu ja kieltää opettamasta lapsille suomea, kun he muka siten »finskaavat» pilalle Jumalan sanan (»finska bort Guds ord.»)
Elokuun 16:ntena Gottlund otti kyyditsijäksi »kievarin oman vaimon, nuoren ja kauniin naisen» Sandön 5/4 penikulman matkan päässä olevalle postiasemalle. Matka kävi Taalainjoen rannalla olevien kylien kautta. Sandöstä tuli hän puolen penikulman matkaa kuljettuaan Malungin pitäjän Forsin kestikievariin ja sieltä veneellä 1 ¼ penikulmaa jokea pitkin Malungin kirkolle. Pappi oli heinäniityllä, jonne sihteeri Frögeliuksen poika saatteli Gottlundia. Tämä kertoi, että pitäjän suomalaiset olivat tänne saapuneet noin 80 vuotta sitten Vermlannista ja että pitäjää nimitettiin _»Länsi-Finnmarkiksi»_ ja etteivät he olleet suomalaisia vaan vermlantilaisia. »Itä-Finnmarkissa» oli suomalaisia, vaikkei kukaan enää osannut kieltä. Kirkkoherra Godeniuksen seurassa palasi Gottlund sitten pappilaan. Tämä kertoi pitäjässä olevan 67 suomalaistaloa ja että sekä Länsi- että Itä-Finnmarkissa oli todellisia suomalaisia, vaikka Frögelius oli toisin valehdellut. Kirkonkirjoista merkitsi Gottlund muistiin suomalaiskylien nimet.
Länsi-Finnmarkissa niitä oli 15: Löfheden, Björnåsen, Afradstjern, Afradsberg, Östra Gåstjernsberg, Brunkilsberg, Kölberget, Löfberget, Medskogsberget, Vestra Gåstjernsberg, Kölåsen, Östnäsberg, Granberg, Lisskogsåsen ja Risåsen; Itä-Finnmarkissa 13: Östra Bredsjön, Bredsjön, Ivarsberg, Gökberget, Sundberg, Rankfallet, Milsjön, Milsjöheden, Österviksfall, Tyngsjön, Svedberget, Laxmåsen ja Nybofjällsberget.
Godenius mainitsi, että suomalaiset ovat veitikoita ja käräjäpukareita.
Gottlund jatkaa:
Pappilasta menin takaisin kievariin kirjoittamaan päiväkirjaani, joka olikin jäänyt laiminlyödyksi. Epäröin, pitikö täältä mennä Tyngsjöhön, jonne oli hyvä ja suora tie tahi kierrellä Länsi-Finnmarkin saloja. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja sovin kestikievarin kanssa, että hän yhden taalarin 16 killingin maksusta veisi minut Gåstjernsbergiin, jonne oli 3 penikulmaa ja toiselle miehelle oli maksettava 16 killinkiä hevosesta Sjöhusstrandiin. Yöni nukuin yliskamarissa, jossa oli kyllin hyvä. Talo näytti rikkaalta, vaikkakin jäljestä käsin sain kuulla, että siinä elettiin velaksi.
Sunnuntaina 17 p:nä nousin varhain, maksoin emännälle 12 killinkiä aamiaisesta ja yösijasta ja lähdimme kolmisin kello 5 edelleen. Ensin ajoimme rattailla ⅔ Utsjöhön, minne jätimme kärryromumme ja menimme, vieden hevosen mukanamme joen toiselle puolelle, josta minä ja kyytipoika menimme veneellä jokea pitkin Walleniin, jonne oli ⅓ neljännespenikulmaa kievarin ratsastaessa maitse. Täältä sai kyytipoika soutaa kotiin minun ja kievarin ottaessa hevosen kuljettaaksemme tavarani säkkisatulassa Utsjöbergin ohi Sjöhusiin puolen penikulmaa kivistä ja pahaa tietä. Vallenin luona tapasi kestikievari kaksi talonpoikaa, joille hän valehteli, että minä olin Norjaan pyrkivä karkulainen, joka olin hänelle antanut satoja taalareja. He uskoivat ja kun veneellä kuljin heidän ohitsensa, huusi toinen heistä minulle: »Kiiruhtakaa, niin kaikki käy hyvin!»
Meidän oli puolentoista penikulman matkalla soudettava useiden järvien yli. Ne olivat: Båtsjön, Lifskogssjön, Storskapsjön, Långnora, Storsjön, Juppsjön ja Tyngen. Tuuli oli koko ajan vastainen. Menimme sen vuoksi erään Hå-joen sillan luona maihin. Täällä kätkimme matka-arkun ja tavaramme suohon kuusenhavujen alle. Kestikievari veisti merkin puuhun, jotta löytäisimme paikan. Itse menimme kylään. Vestra Gåstjernsbergiin, minne me pyrimme, oli penikulma. Tuskin olimme nousseet veneestä, kun alkoi hereästi sataa ja sitä jatkui aina seuraavaan päivään saakka. Valitsimme päälle päätteeksi väärän tien, oikean puolisen ja saimme kahlata suuria soita, joissa vajosimme polviin asti, jopa olimme niihin kokonaan upota. Silti kuljimme sellaista vauhtia, että kello 4 olimme liko märkinä kylässä, vaikka vasta klo 1 olimme tulleet rantaan.
Venematkalla kertoi kestikievari juttuja papistosta. Kirkkoherra Godeniuksella muka oli leipäsusi kotona ja tiedettiin hänellä olleen ainakin seitsemän heilaa, vieläpä hän ahdisteli vaimoja ja vanhoja akkojakin. Yhden kera oli hänellä ollut lapsi, ja kun se kuoli, sanoi hän kiitosta tehdessään saarnatuolista, ettei pitäjässä koskaan vielä ollut niin kaunista lasta ollut. Äidin naittoi hän eräälle miehelle, ja kun tämä hänen entinen heilansa kuoli, niin suuteli hän ruumista ja julisti taaskin saarnatuolista, ettei pitäjässä koskaan kauniimpaa naista oltu nähty.
Kirkkoherra Restadius taas oli saita ja ahne ja niin häijy vaimolleen, että tämä leikkasi kurkkunsa poikki. Kirkkoherra hautasi hänet asetusten vastaisesti kirkkomaahan sanoen: »Ellei konsistori anna hänen tässä levätä, niin tulkoon kaivamaan ylös». Sitten otti hän vaimokseen piian ja tyttäretkin ovat saaneet piian kasvatuksen. Kirkossa kuulutteli hän kuka oli juovuksissa ja koska, tapellut, harjoittanut haureutta, ihmisten veloista y.m. Ja jos joku viipyi viikkoa kauemmin kaupunginmatkalla, sivuutti hän tämän Herranehtoollisella. Konsistorin pakottamana täytyi hänen vihkiä 75:n ikäinen ukko ja 24:n vanha morsian. Mutta kuuluttaessaan hän nauraen kysyi seurakunnalta, eikö sellainen avioliitto heistäkin näyttänyt luonnottomalta. — —
Maanantaina, elokuun 18 p:nä, satoi ja kievari, nuori isäntämme ja eräs kolmas mies menivät rannalta noutamaan tavaroitani. Luulin, etteivät he jaksaisi, kun matkakirstuni painoi 4 leiviskää 5 naulaa ja säkki ehkä saman verran, ja kun hevosella ei sinne päässyt. Kello 4 aamulla he menivät ja 11 tulivat takaisin kantaen niitä juurista valmistamassaan kassissa. Ja sellaisessa kojeessa huomasin olevankin helpon niitä kantaa.
Illalla halusin kylpeä ja annoin lämmittää saunan. Siinä ei ollut parvea, jonka vuoksi annoin viedä tuolin kiukaalle ja siinä otin kylvyn. Kyläläiset eivät enää kylpeneet; se tapa oli kielen mukana hävinnyt. He käyttivät myöskin mustaa takkia taalain miesten tavoin.
Laadin itselleni kartan tämän seudun kylistä. Eräs Vestnäsbergin nainen lupasi, että hänen poikansa opastaisi minua eri suomalaiskyliin. Minä kuljin monta mutkaa kylien välillä, mutta lähetin eiliset miehet seuraavana päivänä ennakolta viemään tavarani Brunkölsbergiin, jonne oli runsas puoli penikulmaa. He ottivat molemmista kantomatkoista taalarin. Nuori emäntä meni miehensä sijaan kantamaan. Söin sinä päivänä juustoa, voita, maitoa ja akanaleipää. Illalla soittelin ihmisten iloksi huilua.
Tiistaina, 19 p:nä, nousin varhain ja lähetin kirstuni ja tavarani kello 3:lta Brunkölsbergiin. Sieltä palasivat kantajat klo ½ 11.
_Westra Gåstjernsbergin_ kylässä, joka kuuluu Malungin läntiseen Finnmarkiin, on kolme taloa. _Norrgärdissa_ asuu ukko Joonas Eerikinpoika ja hänen kasvattipoikansa Olavi. Joonaksen isä muutti Nordmarkin kaivoksilta Brunbergiin ja asui aluksi loisena suomalaisten luona, mutta muutti noin 65 vuotta sitten Medskogsbergin erämaille. Hänen poikansa Joonas osti tämän karjalaidunpaikan 300 taalarilla.
Söder- t. Mellangårdissa asui Ekshäradin Sollbergin Finnmarkista tullut suomalainen Jöns Matinpoika, joka oli ottanut vaimokseen Anna Tahvanantyttären Långflodin Dalbyn Finnmarkista. Heillä oli ollut 10 lasta, joista 5 vielä eli.
_Södergårdissa_ puron takana asuu Lasse Pentinpoika Ekshäradin Löfstrandin kylästä. Hän oli vermlantilainen ja vaimo oli Elsa Lassentytär Hakkarainen. Hän oli siirtynyt tähän uutistaloon 3 vuotta sitten, oli jo kuollut, mutta leski ja 2 lasta oli elossa.
Iltapäivällä kuljeskelin lähemmin tutustuakseni näihin suomalaiskyliin. Mitään muuta maksua ei otettu kuin tavaroitteni kantamisesta 6 à 7:stä neljänneksestä mainitsemani taalari. Vanha ukko opasti minut neljännespenikulman pahaa soista polkua Östnäsbergiin. Kylässä poikkesin ensimmäiseen taloon, jossa oli kotona vain orpo tyttö. Hän vei minut kylän varakkaimman miehen Matti Ollinpojan luo. Perillä huomasinkin, että väite varakkuudesta piti paikkansa, sillä talo oli kunnossa ja kauniiksi maalattu. Itse lojui hän sairaana; reidessä oli paise. Mutta kun hän vaikutti koppavalta, en jäänyt hänen luokseen yöksi, vaan läksin aluksi seppä _Tiiaisen_ luo, joka oli tullut Säfsenistä ja jonka vaimo oli _Heloinen_. He olivat rutiköyhiä. Luulin, että he osaisivat suomea, mutta siitä taidosta ei juuri kannata puhua. Läksin, vaikka satoikin, erään lesken luo, jolla oli kaksi tytärtä Maija ja Marit. Nuorin 18-vuotias oli saanut tikun niin pahasti jalkaansa, ettei sitä oltu saatu pois. Hän oli sangen sievä ja toinen, jonka näin vasta aamulla, oli vieläkin kauniimpi.
Sieltä menin sen lesken luo, jonka pojan piti saatella minua eri kyliin. Tämäkin oli köyhä talo, mutta niin siisti ja puhdas, etten täällä juuri missään ollut sentapaista nähnyt. Söin illalliseksi vähän perunoita ja voita ja lähetin pojan hakemaan naapuritalosta mainitsemani pienen orvon tytön veljen, jonka piti osata suomalainen laulu. Tuo nuorimies Olli Lassenpoika tuli ja lauloi, itse sanaakaan sisällöstä ymmärtämättä:
»Mitäs minä huolin kuin juon ja laulan, Paan minä käteni ystäväni kaulaan j.n.e.
Hän oli sitä kuullut laulettavan Björnmåsassa Svärdsjön suomalaismetsillä, missä hän oli palvellut renkinä. Joka säkeistön lopussa toistuivat sanat: »lipasooko se syväntäis.» Muuten oli pojalla hyvä muisti ja tietoja Ruotsin historiastakin sekä Silferstolpen maantieteestä. Hän tiesi Zinclairsin kuolemasta ja väitti, että eräs sotamies oli hopeanapilla ampunut Kaarle XII:ta kuoliaaksi. Yöni nukuin pienen pojan kanssa heinäladossa turkilla, joka oli naapuritalosta lainattu.
Östnäsberg kuuluu Malungin läntiseen Finnmarkiin ja on Matti Ollinpojan kertomuksen mukaan uutisasutus. Ensiksi asettui tänne Juho Lassenpoika, suomalainen, joka n. 50 vuotta sitten tuli Malungin Bredsjöstä. Hän oli asunut siinä missä Matti Ollinpoika nykyään, mutta kuoli jo kahden vuoden kuluttua viedessään lehmää Uvan joen yli. Lehmä ui rannalle, mutta mies hukkui. Hänellä oli kaksi tytärtä, Anna ja Liisa. Anna elää vieläkin ja on naimisissa vermlantilaisen kanssa, joka oli ostanut torpan Heikki _Antinpoika Hartikaiselta_. Tämä oli tullut Ekshäradin pitäjän Knappåsenista ja ensin raivannut tilan, jolle sai kuninkaalta omistuskirjan. Hartikainen muutti Lisskogiin. Liisa taas kuoli Vermlannissa.
Sitten tänne tuli _Olli_ Matinpoika _Sikainen_ Äppelbon suomalaismetsien Själfjällin kylästä. Hän osti 700 vaskitaalarilla torpan Juho Lassenpojan leskeltä. Hänellä oli 7 omaa lasta ja 4 lapsipuolta. Edellisistä elää 5, jälkimmäisistä 3. Niistä asuu nykyään Matti Ollinpoika vanhassa paikassa, jota nimitetään _Kinoisenmäeksi_, Olli Ollinpoika asuu veljensä luona; Kaarina Ollintytär oli naimisissa Lasse Pekanpoika Hakkaraisen kanssa Najenista ja osti tämä puolet Hartikaisen torpasta, jota nimitetään Knöleniksi. Molemmat vanhukset ovat kuolleet, mutta 9 lasta on elossa. Täältä oli se pieni kaunis tyttö, joka minua opasti. Anna Ollintytär (_Sikainen_) joutui naimisiin Lasse Juhaninpoika Hakkaraisen kanssa, Maria Ollintytär taas Taneli Heikinpoika Hakkaraisen kanssa Milsjöstä ja on hänellä 8 lasta. Lapsipuolista Lasse Tuomaanpoika _Havuinen_ meni vävyksi Brunbergiin. Hänellä oli kaksi sisarta, joista Kirsti meni naimisiin Backaan Vermlantiin ja Kaarina Joonas Sveninpoika _Urpisen_ kanssa Afradsbergiin. Maria Tuomaantytär otti miehekseen Olli Kustaanpojan Lisskogåsenista ja heillä on 6 lasta.
Seppä _Lasse_ Heikinpoika _Tiiainen_ Säfsenin Granbergistä tuli tänne 12 vuotta sitten ja osti torpan Juho Lassenpojan leskeltä Maria Kristofferin tyttäreltä, joka meni uusiin naimisiin Niilo Janinpojan kanssa, joka oli vermlantilainen. Sepällä on 8 lasta. Siihen, missä nyt asuu leski Leena Svenintytär, tuli muutamia vuosia sitten Lasse Juhonpoika. Ennen siinä eleli Pekka Olavinpoika, joka oli naimisissa Gunilla Juhontyttären kanssa Rojon pitäjästä. Heillä ei ollut lapsia ja heidän jälkeensä tuli Niilo Niilonpoika Kropp, vermlantilainen, joka oli lesken edellinen mies ja jonka kanssa hänellä oli kaksi lasta, jotka vieläkin elävät: Sven, joka minua saatteli ja vähän vanhempi tyttö, joka palveli Najenin kylässä.