Part 15

Olimme tainkaltaisia tarinoiden tulleet Torskabergin ylämäkeen Orsan pitäjässä. Sen toinen rinne oli toista jyrkempi. Kyytimieheni kertoi, ettei eräs Orsan pappi Forslund, joka nyt on jo kuollut, uskaltanut, pyylevä ja lihava kun oli, istua hevosen selässä, vaan oli hän käyttänyt samaa keinoa kuin Ljungbergkin — liukunut neljin kontin mäkeä alas. Hän kertoi, että Korpin Ulle, joka minua eilen kyyditsi Makkolasta Jämsään, kerran oli ollut kyydissä ja nähnyt papin siten menettelevän.

Käveltyämme kaksi penikulmaa tulimme Djurbergiin kuuluville karjamajoille. Sisällä näimme kaikkialla köyhyyttä ja kurjuutta. Täällä kuulin ensi kertaa Orsan murretta. Sitä puhuivat tuvassa eräs eukko ja taalalaistyttö. Hädin tuskin sain tilkkasen maitoa, joka tuotiin mustassa ja likaisessa astiassa. Huomasin kyllä, etten enää ollut suomalaisten parissa ja epäröin kauvan tohtisinko nauttia sitä. Nälkä pakotti minua; hinta oli 3 killinkiä.

Täältä oli penikulma Fridshammariin. Tiekin tuli yhä paremmaksi, etenkin kun olimme päässeet puolitiehen. Matkalla tapasimme Jämsästä kotoisin olevan sotamiehen, Tångin veljen, joka oli saanut nimen Trogen. Hän oli ollut kirkonkylässä ostamassa nelikon kauroja, joita myytiin sekulin nimellä, sen vuoksi että joukossa oli jokunen ohrajyväkin. Hän oli ollut Kustaa IV Adolfin aikana Ranskan sodassa ja oli Stralsundin edustalla joutunut ranskalaisten vangiksi. Hänet oli ruotsalaisten, puolalaisten, venäläisten ja preussiläisten kera viety Ranskaan ja pakotettu liittymään Ranskan armeijaan ja viety Italian sotaan. Trogen oli ollut Kalabriassa ja monessa muussa paikassa ja hänet oli lopulta viety Itämaita vastaan sotimaan. Siellä hän kahden ruotsalaisen kanssa eräässä taistelussa karkasi vihollisen puolelle. Heidät otettiin hyvin vastaan ja he saivat sikäläiseltä Ruotsin ministeriltä matkapassin Ruotsiin. Seitsemän vuotta hän täten oli ollut ulkomailla. Ruotsalaiset olivat enimmäkseen kuolleet tauteihin Italiassa, kun eivät olleet tottuneita kestämään sen lämmintä ilmanalaa. Hän sanoi, että olisi itsekin menehtynyt ellei häntä olisi elähdyttänyt toisenlainen usko ja luulo. Äitikin oli jo kauan itkenyt häntä kuolleena. — Lähtiessäni Rosentorpista näytti hänen nuorempi veljensä minulle paikkaa, missä Autiomäen pirtti oli ollut ja jonka myllystä hirsiä vieläkin oli nähtävänä. Monet muistivat nähneensä kaatuneena sen kuusen, johon renki oli veistänyt merkin löytääkseen takaisin lähteelle.

Käveltyämme vielä kappaleen matkaa tapasimme kaksi Makkolan suomalaiseukkoa. Hekin tulivat kirkonkylästä, mistä olivat ostaneet muutaman kapan viljaa. Kappaleen matkaa Fridshammarista pysähdyimme hetkiseksi. Pesin kasvoni lahdenpoukamassa ja menin tiepuoleen pukemaan ylleni toiset vaatteet. Tuohivirsunikin jätin tänne. Ne olivat käyneet niin huonoiksi, etteivät pysyneet enää jalassa. Mutta olivathan ne jo palvelleet minua Lehtomäeltä tänne saakka, siis seitsemän penikulmaa.

Tultuani tehtaalle oli minun tuntikausia odotettava talon isäntää, inspehtori Westlingiä. Sillä aikaa piti minulle seuraa vanha rappiolle joutunut mies. Hän oli hyvässä pätkässä ja silmät mulkoilivat kuin härän päässä. Olin utelias näkemään Westlingin, kun Djurbergin taalalaistyttö ja kyytimiehenikin vakuuttelivat, että minä olin aivan hänen näköisensä. Tänne tuli vieraisiin tohtori Lodin tyttärineen Oresta ja he jäivät yöksi. Viimein tuli isäntäkin kotiin. Hän oli ystävällinen ja hyväntahtoinen mies, joka, omituista kyllä, oli koko lailla minun näköiseni. Hänen rouvansakin oli sievän näköinen, mutta oli liian suuri ja lihava ja hampaat olivat sysimustat. Häntä vaivasi nytkin hammassärky, ja vaikka hän käytti tohtorin apua, ei se auttanut. Tämä oli totinen ja vaitelias mies. Meidät sijoitettiin samaan huoneeseen nukkumaan.

Seuraavana päivänä, tiistaina elokuun 5:ntenä, kävin heti herättyäni katsomassa Kalmoran kovasintehdasta. Otin mukaani eilisen kyytimieheni, joka lupasi saattaa minua kirkolle asti. Kaivokselle oli vain puoli neljännestä. Menimme ensin kylään, josta saimme vanhan ukon, kyytimieheni apen, opastajaksemme. — —

Kivilouhimolta menin Åbergin kylään, missä sanottiin tavattavan niin kosolta kuparimalmia, ettei voida pelloilla käyttää sahroja ja että kivet lähteitten reunoilla ovat kuparimalmia. Mutta kylän väki muka pitää sitä kaikilta salassa. Ukko vei minut kylän laitaan saakka, mutta ei pidemmälle, sillä hän pelkäsi kyläläisten kostoa. Menin sinne yksin, mutta jonkun verran peläten, että he voisivat tehdä minulle pahaa, semminkin kun en ollut ottanut aseita mukaani. Siellä tapaamani miehet olivat ystävällisiä. Eräs vanha ukko näytteli kyynelsilmin minkälaisella ruoalla heidän tuli elää. Hänellä oli pieniä hyvin kauniita lapsia. Hän toivoi, että perustettaisiin kaivos, joten ei kuoltaisi nälkään. — Kuparimalmia en tavannut. — —

Palasin tehtaalle, söin aamiaisen ja läksin 4 ½ neljänneksen matkan päässä olevaan kirkonkylään. Menimme koulupappi Svedenjuksen luo. Hän oli itse poissa jakamassa ruunun viljaa rahvaalle. Kumminkin laski piika minut kamariin ja liehakoi minua vahvasti. Sitten juoksi hän kutsumassa opettajan kotiin. Tämä oli vähänläntä ja niin harvasanainen mies, etten monia sellaisia ole nähnyt, mutta muuten hyväntahtoinen. Hän ei tiennyt antaa mitään tietoja ja selvityksiä seurakunnan suomalaisista. Hän kyllä puhui Fågelsjön lahkolaisuudesta, joka oli levinnyt Herrdalista ja jonka alkuunpanija oli hullu pappi, joka oli pantu vankilaan. Siitä on olemassa painettu kertomuskin.

Täältä kirjoitin suomenkielisen kirjeen vanhemmilleni ja vaihdoin itselleni pientä setelirahaa sekä söin päivälliseksi marjoja ja maitoa. Sekä palvelustyttö että pappi väittivät, että olin kuninkaallisen majesteetin lähettämä.

Läksin sitten Noretin kievariin, jonne täältä oli ¾ penikulmaa. Tie, joka kulki Orsajärven rantaa pitkin, oli hyvä. Kyytimieheni ei tahtonut kulkea suorinta tietä Vomusin kautta Garbergiin ja sitä paitsi vei hän kenkävoiteeni mennessään, kun unohdin pyytää sitä takaisin hänen taskustaan.

Noretin kievari on varakas talonpoikaistalo, josta sai mitä tilasi, sen vuoksi päätinkin jäädä sinne yöksi. Epäröin kauan pitikö menemäni pappilaan. Toiselta puolen tuntui hankalalta pukeutua uudelleen, mutta toisaalta paloi mielessäni lähteä sinne. Oli kuin olisi joku minua kehoittanut menemään sinne. Menin siis kello ½ 7 illalla sinne. Tie, joka kulki Siljan järven rantaa, ei ollut kovinkaan pitkä, vain ¼ penikulmaa. Juuri kun olin lähdössä, tuli poika tarjoomaan ostettavaksi vadillisen ihania mansikoita, jotka ostin 12 killingillä. Mutta, kun ne kaadoin toiseen astiaan, näin, että allapäin oli vanhoja ja homehtuncita, josta huomasin, että täällä Taalaissakin osataan pettämisen taito. Luulin sitä paitsi talosta saavani maitoa, mutta heillä oli vain vuohenmaitoa ja sitä en huolinut.

Pappilassa oli koolla useita herroja, jotka pakinoiden istuivat kuistille kannetuilla lavitsoilla. Rovasti Schultzenberg oli jonkun verran isäni näköinen, etenkin leuka ja suun tienoot, mutta hän oli lyhyempi ja lihavampi. Hänellä oli apulaisena maisteri Dahlström. Vielä oli siellä pappismies Lexén ja koulunopettaja, ylioppilas Korsgren. Juttelimme yhtä ja toista, heidän osoittaessaan minulle hyväntahtoisuutta ja huomaavaisuutta, etenkin rovasti, joka pyysi minua jäämään illalliselle.

Dahlström näytti minulle paperin, johon oli kirjoitettu länsi Taalain Grangärdin suomalaisista. Se oli muka leikillä kirjoitettu vastaukseksi rovasti Westbladin hiippakunnan sanomissa huhtikuulla 1774 julkaisemaan pyyntöön, että annettaisiin lähempiä tietoja metsäsuomalaisten uskon asioista. Sain lainaksi kortteeriini tämän käsikirjoituksen kirjoittaakseni siitä kopion. Sen otsakkeena oli: *»Afskrift af Prostens i Grangärdet Jakob Boethii bref om finmarkerna i Dalarne»*, päivätty huhtikuun 14:ntenä 1774. (Tämän kirjeen julkaisin sittemmin omilla muistutuksillani varusteltuna Mnemosynen syyskuun numerossa 1821). Sitten katsoimme, olisiko kirkonkirjoissa mitään Moran suomalaisista; mutta tuloksetta. Muuten olivat papit vasta muutamia vuosia sitten tulleet seurakuntaan eivätkä olleet vielä ennättäneet asiakirjoja lukea, mutta he lupasivat, jos jotakin löytyisi, antaa niistä minulle tietoja Upsalaan, jonka vuoksi annoin heille nimeni ja osoitteeni. Ruustinna oli rehevä ja hyvinvoipa, viiden lapsen äiti ja kaikki olivat tulleet häneen. Hän oli Tukholmasta ottanut mukaansa mamsseli Vilhelmsonin, joka oli vielä heilakka-iässä, tuskin 18 vuotias, ja vieraana oli lisäksi pastori Lexénin rouva. Minut lievetakissani asetettiin illallispöytään näiden molempien naisten väliin ja pidin yllä pirteätä keskustelua. Kello oli jo ½ 11, kun läksin kotiin. Rovasti toivotti minut seuraavaksi päiväksi tervetulleeksi. Silloin luvattiin minulle näyttää kellari, jossa Kustaa I useita päiviä oli ollut kätkössä ja kivi, jolta hän puhui taalalaisille.

Seuraavana päivänä, elokuun 6:ntena, nousin varhain ja kopioin eilisen puolentoista arkin pituisen asiakirjan ja alkoi silloin kuten usein nenästäni vuotaa verta. Mansikkani olivat muuttuneet puurotahtaaksi, enkä viitsinyt niitä syödä. Ollessani jo valmis lähtemään pappilaan tuli Lexén luokseni. Matkalla pappilaan, pitkän sillan toisella puolella, tapasimme Dahlströmin ja Korsgrenin, joista edellisen piti mennä ripittämään Sollerön toiselle puolelle. Me muut menimme pappilaan, missä tarjottiin aamiaista, vaikka kello jo oli ½ 11. Minä, Lexén, Korsgren ja eräs nuori herra menimme veneellä lahden toisella puolella olevaan kylään, jossa oli kellari, jota nimitetään Kungskällaren. Sen löysimme kappaleen matkaa rannasta ja oli sen suojaksi rakennettu pieni rakennus, johon ei vielä oltu ennätetty saada ovea eikä ikkunoita, joten se oli huvimajan tapainen. Kellari, jota oli jonkun verran korjattu, mutta joka muuten oli entisellään, oli pyöreä ja niin matala, ettei siinä mies mahtunut seisomaan. Oven yläpuolella oli ollut vierreastia, etteivät tanskalaiset löytäisi käytävää. Sivuseinässä oli aukko, josta oli kurotettu ruokaa sisälle. Kellari oli tiilestä ja millei jokaiseen olivat katsomassa käyneet herrat kaivertaneet nimensä. Minäkin piirsin nimeni katossa olevaan tummahkoon kiveen. Paluumatkalla menimme pappilaan päivälliselle. Ilma oli edelleen yhtä ihana kuin eilenkin.

Iltapäivällä otin Noretista kaksi miestä soutamaan itseäni ja Korsgreniä Solleröhön, jonne laskettiin olevan runsas penikulma ja jonka vuoksi kumpikin mies sai 18 killinkiä. Otimme mukaamme uistimen, mutta emme saaneet niin evääkään. Luulimme saavamme samat soutajat paluumatkalle, mutta he palasivatkin meitä odottamatta. Sollerö on penikulman pituinen Siljanin saari ja muodostaa nykyään eri seurakunnan, mutta oli ennen Moran kappeli. Kirkkoherrana oli Godenjus, jonka isä oli Gagnäsin rovasti. Hän oli äskettäin saanut apulaisen, jonka käytös ja ulkomuoto muistuttivat suuresti Gustaf Vinteriä. Pastorilla oli rattonaan nuori ja sievä rouva, joka oli iloinen ja reipas. Dahlström, joka ripitettyään oli tullut tänne, taputteli jo kerran hänen rintojaan. Herrojen istuutuessa totia juomaan läksin minä etsiskelemään mineraaleja, joista Lexén oli puhunut.

Herrat kertoivat, että muutamia viikkoja sitten oli täällä käynyt eräs tohtori Wahlberg Upsalasta, vaikkei kukaan häntä tuntenut. Hän oli muutamana lauantai-iltana tullut Noretin kievariin ja ottanut miehen sunnuntai-aamuna soutajaksi Solleröhön, jonne hän meni mineraaleja tutkimaan. Huono takki, kakkulat nenällä ja vasara kädessä olivat herättäneet epäilyksiä. Hän oli eräässä talossa kysellyt, oliko saaren vesi hyvää vai oliko siinä mitään sivumakua — kysymys, joka taalalaisista oli vieläkin epäilyttävämpi. He vastasivat, että pappilassa oli hyvä kaivo, päästäkseen selville uskalsiko mies, jota he pitivät lurjuksena, mennä sinne. Mutta kun tämä ei mennytkään sinne käsin, kysyttiin, eikö hän aikonut käydä pappilassa. Kun hän vastasi, ettei hän tuntenut pappia, kysyttiin, eikö hän aikonut poiketa majuri Häggesin virkataloon, jossa oli hyvä kaivo. Mutta siihenkin vastasi mies, ettei tuntenut majuria eikä aikonut käydä siellä. Enempää eivät solleröläiset tarvinneetkaan. He olivat varmat, että he olivat saarelleen saaneet oikean roiston ja kulkurin, joka ei uskaltanut mennä taloihin, vaan naputteli vasarallaan kallioita. Tiedoitettiin nimismiehelle ja tämä antoi kirkossa kuuluttaa, että jumalanpalveluksen päätyttyä ryhdyttäisiin ajojahtiin roiston kiinniottamiseksi. Ja niinpä lähdettiin saarta ketjuna kiertämään. Kun he tulivat sille rannalle, missä mies oli tullut maihin, näkivät he hänen olevan jo järvellä saarelta menossa. He neuvottelivat, mitä olisi tehtävä, pitikö lähteä takaa-ajoon vai antaa hänen mennä. Mutta kun arveltiin, ettei hän enää voinut tehdä mitään pahaa, ajateltiin: Annetaan tuon maankiertäjän mennä! (Kun Upsalaan palattuani kerroin jutun Wahlbergille, hän sille nauroi ja sanoi, että hän kylläkin oli ihmetellyt rannalle kerääntynyttä kansanpaljoutta, mutta sitä hän ei ollut aavistanut, että kaikki olivat hänen vuoksensa sinne kerääntyneet).

Menin apulaisen kanssa kirkkoa katsomaan. Se oli uusi ja kivestä rakennettu. Alttaritaulu esitti pylväskäytävää, joten etäältä näytti siltä kuin kirkko olisi ollut siitä kaukana. Saarnatuolin toiseen nurkkaan oli maalattu palmupuu, joka olisi ollut enemmän edukseen, ellei sen ympärillä olisi ollut kullattu vyö. Me söimme välipalan ja läksimme paluumatkalle klo 7, mutta kovan vastatuulen vuoksi saavuimme pappilan rantaan vasta kello 11 yöllä. Dalström oli vähän huitteruksissa, mutta selkisi matkalla. Maksoin soutajille osuuttani 24 killinkiä ja läksin kotiin päin kömpimään. Olimme ainakin tunnin ajan nähneet järvelle jotakin valkeata liikkuvan Noretin tiellä kappaleen matkaa pappilasta. Ihmettelimme, mitä se mahtoi olla, ja minä arvelin sitä valkeaksi hevoseksi. Mutta kun nyt yön hämyssä menin lähemmäksi, luulin edessäni olevan valkeita lehmiä ja aivan lähellä huomasin ne kolmeksi taalaintytöksi. Olin sulkea yhden syliini, kun äkkäsin sen olevan itse ruustinnan, toinen oli mamsseli Vilhelmson ja kolmas tuntematon nainen; kaikki kolme valkeisiin vaatteisiin puettuina. Minua oudostutti se, että ruustinna niin myöhään ja ties' kuinka kauan oli seisoskellut etäällä pappilasta. En ollut silti tietääksenikään, vaan rupattelin hänen kysymystensä johdosta yhtä ja toista Sollerön-matkastamme. Näin silti, että mamseli Vilhelmson naurahteli ja katseli minuun veitikkamaisesti ja että rouvankin suu vetäytyi toisinaan hymyyn, josta kyllä jotakin aavistelin. Seisoskelimme niin pakinoiden hetkisen. Ruustinna tahtoi ensiksi saada minut lupaamaan, että tulisin seuraavana päivänä pappilaan ja sanoi näyttävänsä taalalaisten vanhoja sotajousia ynnä muita muinaismuistoja. Mutta minä vastasin, ettei niin mieluista kuin se olisikin, aikani antanut myöden. Kun hän näki, ettei se auttanut, esitti hän tuon vieraan naisen selittäen, että tämä oli nuori rouva, joka asui aivan lähellä samassa kylässä kuin minäkin, siis Noretissa, puhutellen naista joka toisessa sanassa »serkuksi.» Ruustinna kysyi, enkö olisi niin ystävällinen ja saattaisi »serkkua» kotiin, kun oli jo yö ja meillä sama matka. Nytpä avasi vieras nainenkin suunsa, kiemaili ja niiaili sekä pyyteli anteeksi. Hänen sivistyneestä ja sujuvasta puheestansa huomasin, ettei ollut kysymyksessä mikään herraskaiseksi puettu kamarineitonen, kuten aluksi olin luullut. Lupauduin uskolliseksi saattajaksi ja sanoimme jäähyväiset. Mamsseli Vilhelmson nauroi makeasti ja ruustinna huusi jälkeemme: »Onnittelen serkkua hyvän saattajan saaneena!»

Enpä tiennyt mitä piti uskomani. Aluksi luulin, että minulle esitettiin valepukuinen kamarineito tahi piika, jonka piti tehdä minusta pilaa, nuori ja kokematon kun olin ja päälle päätteeksi ulkomaalainen, jotta sitten voitaisiin minun kustannuksellani pitää hauskaa. Mutta kun näin, että sekä ruustinna että mamsseli Vilhelmson hyvästeltäessä todella suutelivat häntä, niin ei se oikein mallannut; sillä piikaa he eivät olisi toki alentuneet suutelemaan. Että tässä silti piili jotakin salaperäistä, päättelin siitä, että vieras serkku oli kietonut päänsä ympäri suuren valkean kambritsihuivin ja niin perinpohjaisesti, että tuskin nenännipukkaa näkyi. Siitä päättelin, että alla piili jotakin epämuodostunutta ja luotaan työntävää. Silti aloitti hän keskustelun sanoen olevansa yksinkertainen »dalkulla», itse nauraen nerokkaalle keksinnölleen, selittäen samalla ettei minun pitäisi häntä arvostella vaatteitten mukaan. Vähän ajan kuluttua sanoi hän nimensa olevan Zweigbergh ja että hänen miehensä oli luutnantti, mutta että tämä vieden heidän ainoan lapsensa, 11-vuotiaan tyttären mukanansa oli muuttanut Vestergötlantiin. Hän oli jäänyt jäljelle piikojen ja 80:n ikäisen ukon kera nimeltä Ulfsparre tätä hoitamaan j.n.e., jonka vuoksi hänellä asustaessaan yksin oli sanomattoman ikävä. Annoin hänen puheensa kulkea korvasta sisälle, toisesta ulos, t.s. en uskonut enkä epäillyt. Hän tipsutteli vieressäni lyöttäytyen kuin siipieni suojaan. Kun minä harppailin reippaasti, teki hän samoin, jos hidastutin käyntiäni, niin hän samoin. Kun tulimme jollekin veräjälle, kiiruhti hän edellä avaamaan sen kohteliaasti minulle. Ehei, ajattelin minä, nyt minun on otettava selko, mikä lintu sinä oikein olet, ja päätin seuraavalla veräjällä ehättää ennen häntä. Kiiruhdin siis edelle, otin häntä vyötäisiltä ja samalla rinnoistakin, mitä hän ei suinkaan ujostellut, päinvastoin tuntui se häntä huvittavan, kun sai vähän kanssani teuhata. Enpä tyytynyt vielä tähänkään, vaan kokeilin, menisikö hänen auliutensa vieläkin pidemmälle. Kun siis olimme kävelleet vielä kappaleen matkaa, kysyin — oli nimittäin jo sydänyö — eikö istuttaisi hetkiseksi ruohikolle tien viereen levähtämään. Kun hän oli heti valmis, en tiennyt, mitä vastaisin, voidakseni rehellisesti vetäytyä pelistä. »Mutta ruoho onkin jo kasteesta märkää», sanoin, »joten se ei käy laatuun.» Luonnollisesti hän oli samaa mieltä ja niin pääsin mukavasti pälkähästä.

Tultuamme kievarin pihalle juttelimme siinä muutaman sydänyön hetken. En enää muista, kysyinkö ajattelemattomuudessani vai häntä edelleen koetellakseni, eikö hän tahtoisi tulla minun kamariini, koska minulla kerran oli yksityinen huone pihan puolella. Hän niiasi ja kiitti valmiina kuin olisi se kuulunut hänen velvollisuuksiinsa. Nytpä jouduin kiikkiin, suoraan sanoen, minä häpesin. Pyytelin anteeksi ja estelin menoa sillä, että huone oli siivoomaton ja minun tavarani siellä sellaisessa sekamelskassa, etten kehdannut laskea ketään sisälle. Sanoin mieluummin saattavani hänet kotiin, nähdäkseni samalla, missä ja miten hän asui. Iloisena suostui hän mielihyvin siihenkin. Ja me vaelsimme edelleen.

Kun oli sanottu hänen asuvan samassa kylässä, luulin tietysti, ettei matka olisi pitkä. Minusta tuntui sen vuoksi oudolta, että uudelleen jouduimme pimeään metsään, jossa vain hän, joka tunsi tien, saattoi seurata kapeata polkua. Eikä siinä kyllin — matka ei tuntunut koskaan loppuvan, niin kauan se minusta kesti. Itsekseni mietin, näinkö oli tarkoituksena viedä minut johonkin ansaan rahojeni vuoksi — kun olin aseeton, sillä ruustinnaan ja serkkuun ei mielestäni enää ollut luottamista. Olimme mielestäni jo vaeltaneet yön pimeydessä lähes ¼ penikulmaa, kun tulimme suurehkon navetan veräjälle, minkä takana kolmattakymmentä lehmää märehti. Noudattaen pientä polkua tulimme torpan toisella puolella olevalle veräjälle. Ja niin oli edessämme punaiseksi maalattu kaksikerroksinen rakennus, jota kävelykumppanini sanoi kodikseen. Kaikki valot ikkunoista oli jo sammutettu. Hän kysyi, enkö tahtoisi katsella kaunista puutarhaa, johon käytävä johti vasemmanpuoliselta rakennuksennurkalta ja aitauksen takana oli rivi korkeita tuuheita koivuja. Kohteliaisuudesta suostuin ehdotukseen. Käveltyämme muutaman askeleen suurta käytävää pitkin hän kysyi, enkö tahtoisi laskeutua hänen kerallaan suureen luolaan. Hän näytti aukkoa, jonne johtivat leveähköt portaat. Luolan pohjalle oli seinämille tehty ruohosohva. Vai niin, ajattelin minä, tännekö hän tahtoikin minut viedä, jotta kaikessa rauhassa ja häiritsemättä saisimme vaipua tutkimaan hiljaista ja puoleensa vetävää luontoa. Mutta hän ei edes istuutunut, vaan selitti, että täällä on epäterveellistä ja kosteaa, ja pyysi minua sisälle. Aavistin, että hän vain tahtoi tutkia rakennuksen tältäkin puolelta, oliko kaikki valot rakennuksessa sammutettu. Kello oli yksi yöllä.

Tultuamme saliin pyyteli hän anteeksi, että pöydällä oli joukko maitoastioita ja sanoi katuvansa, ettei ollut antanut piialle maitoaitan avainta. Hän vei minut salin oikealla puolella olevaan kamariin, pyysi istumaan ja sanoi vilkaisevansa miten on vanhan Ulfsparren[5] laita, jota hän nimitti isoisäkseen ja joka nukkui salin vasemmanpuolisessa kamarissa. Ukko kysyi: »Missä sinä olet viipynyt niin kauan?» Hiivin oven taakse kuuntelemaan, puhuttaisiinko mitään minusta.

Naisen muutamin sanoin toivottaessa hyvää yötä sanoi ukko: »Jumala sinua siunatkoon, lapsukaiseni!» ja silloin minä sen kiireen harppasin entiselle paikalleni kamariin istumaan, ilman, että nainen oli mitään huomannut. Nyt riisui hän päällystakin yltänsä, joten näin, että hän oli sangen hienosti puettu, mutta liinaa hän ei ottanut kasvoiltaan. Hän pyysi saada tarjota illallista, mutta minä kielsin.

»Kyllä minä nuoret herrat tunnen», sanoi hän, »he pitävät viilikehlosta.» Hän meni maitoaittaan ja toi yhden sellaisen. Eikä minullakaan ollut mitään vastaan, sillä minulla oli kova nälkä ja ruokahalu, kun en ollut Sollerössä syönyt muuta kuin pienen voileivän ja olin sen jälkeen ollut tuntikausia järvellä. Rouva Zweigbergh pani nyt pöydälle pullon viinaa, voita, kuoripiimäkehlon, maljan kermaa, sokeria, inkivääriä y.m. Hän pyysi samalla anteeksi, että kestitys oli niin kehno ja maalaismainen, kun hän ei tahtonut herättää talon piikoja keittämään, mutta jos tahtoisin, niin pianpa sekin olisi tehty. Minä pyysin häntä kaikin mokomin jättämään sen tekemättä. Söin vankasti, mutta vain kuoripiimää, mikä ei herättänyt epäilystä, vaikkakin se oli vielä liian nuorta, joten se ei ollut vielä täysin piimiintynyt. Hän kysyi, miltä se maistui. Minä tietysti kehuin sitä erinomaiseksi, mutta hän olisi saanut vallan toisen käsityksen, jos olisi maistanut. Sitten kehui hän minua siitä, etten maistanut viinaa ja arveli: »Sitäpä en olisi konsanaan uskonut!»

Kun olin syönyt, kysyi hän, enkö tahtoisi olla hänen luonaan yötä. Hän selitti, että saisin koko yläkerran käytettäväkseni ja että hän itse tekisi minulle sinne vuoteen herättämättä piikoja ja ettei minulta mitään tulisi puuttumaan. Rukoileva äänensävy vaikutti sen, että minun oli aluksi vaikea pyyntöä vastustaa ja kylmänä, epäilevänä ja kiittämättömänä suhtautua hänen osoittamaansa hyvyyteen. Ja jos hän olisi sytyttänyt valon ja paljastanut kasvonsa, minä olin liian kaino sitä pyytämään, olisin ehkä jäänyt, semminkin kun olin epävarma, löytäisinkö halki metsän tien kievariin. Mutta se seikka, että hän peitti kasvonsa osoittamatta minulle luottamusta, vaikutti, etten minäkään uskonut hänestä mitään hyvää. Kaikki minun vastasyyni hän kumosi käyden yhä kiihkeämmäksi. Lopulta sanoin tiukasti, että minun oli mahdotonta jäädä, kun en uskaltanut jättää tavaroitani omiin hoteisiinsa kestikievariin lukitsemattomaan huoneeseen, jonne jokainen matkustaja saattoi päästä. Muistelen vieläkin niitä syviä huokauksia, jotka pääsivät ilmoille hänen rinnastaan sydämen kevennykseksi; ja oli oikein paha ollakseni, kun ne olivat minun aiheuttamiani.