Part 12

Uituani kotirannassa soudin uudelleen järvelle asettaakseni pitkänsiiman, jossa oli vain 150 koukkua, kun useampia ei ollut saatavissa. Illalla kävin muiden talojen väkiä tapaamassa, sillä kun oli lauantai-ilta, jota pidetään puolipyhänä, olivat kaikki tulleet kotiin metsistä ja niityiltä. Tapasin m.m. talollisen _Mikko Ollinpoika Tossavaisen_, 56:n ikäisen miehen, joka taisi selvitellä sekä kylän synnyn että suomalaisasutuksen haarautumat. (Tässä ei ole sopiva paikka esittää tuota laajaa selvittelyä.)

Fågelsjön kylän oli perustanut _Sigfrid Tossavainen_, joka oli muuttanut Tandsjöstä. Hän oli nuorena poikana isänsä kera tullut Suomesta ja ensin asettunut Tandsjöhön, johon isä ja muu suku jäikin. Sigfrid oli asunut siinä talossa, jota nykyään nimitetään Norrgårdiksi. Hänen poikansa oli _Martti Sigfridinpoika_ ja tämän poika _Sigfrid Martinpoika_, joka vieläkin asuu samassa paikassa. Tällä oli kaksi poikaa _Martti_ ja _Olli_, joista viimeksi mainittu muutti länteen päin ja jonka jälkeläiset haaraantuivat ja raivasivat uusia tiloja. Edellinen, _Martti Sigfridinpoika_, muutti itään ja perusti sen talon, jossa isäntäni ja Halfver ukko asuvat. Sillä hänen pojallaan _Sigfrid Martinpojalla_ oli kaksi poikaa, _Martti_ ja _Antti Sigfridinpojat_, jotka jakoivat talon ja joista edellisellä oli yksi poika, nykyinen isäntäni, Sigfrid Martinpoika, joka oli naimisissa Kaarina Ersintyttären kanssa, Svegin ruotsalaiskylästä. Antilla oli yksi poika, ukko _Halfver_.

Kotia päästyäni talon emäntä, joka muuten oli viisas ja järkevästi taloutta hoitava nainen, taas väsytti minua raamatullisilla kysymyksillään. Olin onnettomuudekseni voittanut hänen kristillisen rakkautensa, vieläpä sydämensä luottamuksenkin, jonka vuoksi hän pyysi, että minä valistaisin hänen sieluansa muutamien raamatunpaikkojen suhteen, jotka hänestä tuntuivat hämäriltä. Minulla oli aihetta epäilykseen, että hengellinen rakkaus oli sukua aistilliselle, sillä hän koetti houkutella minua kaikin keinoin yöksi kanssansa makaamaan kauniiseen saliin, missä hän yksin makasi. Mutta kun en tahtonut panna koetukselle hänen uskollisuuttansa, niin riuhtaisin itseni irti hänen käsistänsä ja pakenin latoon.

Sunnuntaiaamuna olin jalkeilla mahdollisimman varhain ehtiäkseni käydä Tandsjössä, Sandsjössä ja Hamrassa samana päivänä, ainoana, jolloin väki oli kotona. Emäntä tahtoi, että viipyisin rukouksien ajan talossa, mutta kun ei minulla ollut siihen aikaa, selitti hän tulevansa minun kerallani Tandsjöhön siellä toimittaakseen hartaushetkensä ja että hän itse tulisi minut soutamaan yli puolen penikulman selän. Ukko kielsi häntä avuliaisuudesta ja pani renkinsä soutamaan. Hän saattoi minua rantaan saakka, missä kaihoten jätti jäähyväiset, mutta ei millään ehdolla ottanut maksua olostani ja ruoastani.

Jo ennen lähtöäni oli tämä omituinen nainen käyttäytynyt sangen naurettavalla tavalla. Sillä aterioidessani heittäytyi hän äkkiä vatsalleen poikittain rahille nenäni eteen sellaisella kiireellä, että luulin aluksi hänen saaneen halvauskohtauksen tai tuimia vatsanväänteitä, mutta huomasin pian sen johtuvan uskonnollisesta puuskasta ja hurmostilasta, jossa hän toimitti aamurukouksensa antamatta muiden pilkan ja naurun itseänsä häiritä.

Sain sittemmin kuulla, että Fågelsjön kylä joitakuita aikoja sitten oli ollut kuuluisa herännäislahkonsa vuoksi, joka paikkakunnalla oli herättänyt sellaista hämmennystä, että Helsinglannin papiston oli lähetettävä kaksi nuorinta veljeään sitä vaimentamaan. Mutta kun nuoret lähetit eivät olleet kyllin vankasti perillä pyhien kirjojen opeista eivätkä olleet odottaneet saavansa vastaansa niin voimakkaita todistuksia kumotakseen, niin heidän täytyi nolattuina poistua, joten viimeinen villitys tuli edellistä pahemmaksi. Moran rovastin oli siis itse tultava tänne kehoittamaan ja varoittamaan kansaa luopumaan harhauskostaan. Hänellä oli kolmena vuotena ollut täysi työ, etenkin oli muuan muita pitempi mies ollut vaikeasti voitettavissa. Turhaan oli rovasti tarjonnut sielunsa pantiksi, jos hän luopuisi sotkuisista käsitteistänsä, mutta mies oli vain sanonut: »En toki, pelkään että vedät minutkin mukanasi helvettiin» (je tör int', je är redd du drar mig till helvitet meddej). Mutta yöllä, kun pappi nukkui sikeintä untansa, joku koputteli hiljaa ovelle. Pelästyneenä rovasti kavahti pystyyn kysyen, kuka se oli. Se oli tuo pitkä, joka nyt oli muuttanut mieltä ja vastasi: »Tulen tykösi kuin Nikodeemus yöllä. Minun täytyy sinua totella». (Je kommes till dej som Nikodemus om natten. Je jette lyde dej.) Silti ei rovasti uskaltanut päästää Nikodeemusta sisälle, vaan pyysi tulemaan seuraavana päivänä.

Että kansa täällä on kovin taikauskoista ja taipuvaista uskomaan mitä ihmeellisimpiin asioihin, saatoin päättää eräästäkin kertomuksesta, jonka isäntäväkeni jutteli varmana totena. Sen piti tapahtuneen n. 40 vuotta sitten Herrdalin pitäjän Östansjön kylässä, josta emäntä ja renki olivat kotoisin. Tässä kylässä oli näet ollut Kaarina Juhanantytär niminen 20-vuotias tyttö, joka muun heinäväen kera oli paneutunut Diplan niitylle nukkumaan. Täältä oli paholainen kuljettanut hänet puolen penikulman matkaa korkealle vuorelle, jota sen johdosta oli alettu nimittää Näckenbergiksi. Vuorella oli ollut suuri oksaton petäjä, jossa oli vain latva jäljellä. Täältä puunlatvasta hänet vuorokauden kuluttua löydettiin. Kun häntä ei muuten saatu alas, oli erään miehen, jota nimitettiin »Per på backen» vasaraa ja rautanauloja käyttäen kiivettävä puuhun, josta toi tytön alas. Mutta hän oli muuttunut mykäksi eikä voinut ennen saada puhelahjaansa takaisin, ennenkuin oli uhrattu kirkolle viisi plootua. Hän oli aluksi sekapäinen eikä moneen viikkoon voinut nauttia muuta kuin vettä. Myöskin pastori Rister (poika) oli pitänyt häntä useita viikkoja luonansa saamatta häntä nauttimaan ruokaa. Sittemmin hän tuli paremmaksi, vaikka jäi sekapäiseksi. Tämä tyttö elänee vieläkin naimattomana.

Kun tällaisia tarinoita vieläkin uskotaan, ei ole kumma, jos Moran pitäjä ennen muinoin oli kuulu noituudestaan (Trulldomsväsendet i Dalarne), josta Königsvärdkin lienee kirjoittanut.

Muuten kerrottiin toinen, vaikkakin uskottavampi seikka saman kylän 23-ikäisestä tytöstä Kaarina Svansdotterista (Jungberg) jolla ei koko ruumiissaan ole niin hiuksen tai karvan haiventa. Kun vanhemmat ovat rikkaita on lääkärin apuun turvattu, mutta turhaan.

Matkalla Lill-Tandsjöhön koin eilen asettamani pitkänsiiman, jossa oli vain kuusi ahventa ja suurehko taimen, jotka jätin siimaan. Rannalta oli vielä kappale matkaa kylään, johon menimme Juho Korpin tahi oikeammin Korppisen luo, joka oli jo vanhahko sujuvaa suomea puhuva mies. Hänen poikansa, suuri täysikasvuinen mies, piti minua teininä ja vakuutti mielellään lahjoittavansa muutaman killingin, jos omistaisi.

_Lill-Tandsjö_, Thure-Tandsjö eli Bortsjö, kuten sitä myöskin nimitetään, on pieni kyläntapainen, jossa on 2 naapuria ja 14 henkeä. Sen lasketaan kuuluvan Tandsjöhon, josta se on lähes ¾ luode pohjoiseen ja josta se luultavasti on tänne muuton kautta syntynyt. Ukko ei muistanut kuka sen alkuaan oli raivannut. Siellä oli ennen asunut _Hännisiä_ ja _Kirjalaisia_, ennenkuin Pekka Pekanpoika _Tossavainen_ Fågelsjöstä muutti tänne. Hänen lapsensa _Halfver Pekanpoika_ ja _Kristina Pekantytär_, jotka vieläkin elävät, ovat jakaneet talon kahtia. Jälkimmäinen, joka oli emäntäni, oli mennyt naimisiin _Juho Korppisen_ kera Sandsjöstä. Kävin naapuritalossakin, mutta en tavannut muita kotona kuin kolme pientä lasta vuoteella nukkumassa. Jos olisin tullut kylään vähää aikaisemmin, olisin päässyt järven yli Tandsjöhön, jonne väki äsken oli veneellä mennyt. Meidän oli siis käveltävä maitse runsas penikulma.

Tandsjö, suomalaiset sanovat Tandsiöni, on rakennettu pitkin samannimisen järven rantaa, järven, joka kapeutensa vuoksi on enemmän virran näköinen. Kylä on kauniilla paikalla, mutta näköalaa rajoittavat kaikilta puolilta suuret vuoret ja mäet, joista suurimmat ovat _Kotimäki_ ja _Tahkomäki_. Paikka on kuin silmää kiehtova Sveitsin laakso. Olin tullut tavatakseni ihmisiä kotona. Ja kyllä he enimmäkseen kotona olivatkin. Päivällisen söin _Pekka Paulinpoika Hynnisen_ luona. Kuten tavallista sain kuoripiimää ja pettuleipää, joka oli tavallista parempaa ja jossa tuntui olevan aromaattisia ryytejä. Senpä vuoksi söinkin sitä tavallista enemmän ja sain tietää, että makeahko ja tavallaan miellyttävä maku johtui _paukkuheinästä_, joka lienee tavallinen lychnis dioica, jota oli muiden heinien kera kuivatettu ja sekoitettu pettuun. (Nimen sanottiin johtuvan siitä, että kun kukan suupuolesta puristetaan ja äkkiä painetaan syntyy paukku). En missään nähnyt käytettävän, kuten meillä kotona, hätäleivän aineksina vehkaa (calla palustris kasvin juuria), jota ei sovikaan suositella. Sitä vastoin he hyvin tunsivat _suolaheinän_ (rumex acetosan) käytön.

Tämä kylä on 6 neljänneksen penikulman etäisyydellä luoteeseen Hamrasta ja lasketaan kirkolle olevan 10 ½ penikulmaa. Taloja on 7, asukkaita n. 50. Sen pitäisi olla kahden Suomesta tulleen talonpojan, _Sakarin_ ja _Markkuksen_ raivaama. Edellinen, joka asettui nykyiseen n.s. Välitaloon, (Mellangård) lienee ollut taitava seppä. Jälkimmäisestä, joka asettui nykyiseen Vestergårdiin, tuli toisten talojen asukkaiden kantaisä. Mutta vähän myöhemmin n.s. taalalaisretken (Dalmarsch) aikana komennettiin kylän koko miehinen väki Tukholmaan, sillä oli lähetetty käsky, että joka ei tule, sen pää hakataan poikki omalla kynnyksellä. Sille tielle kaikki suomalaiset jäivät saaden surmansa, joten seitsemään vuoteen ei kylässä ollut yhtään miestä, kunnes _Matti Kirjalainen_ tuli tänne Tenistä ja samoihin aikoihin _Eerik Jaakonpoika Hynninen_ Suomesta. Hän oli tullut sotaa pakoon yli Ahvenanmaan, joka oli ollut niin autiona, että hän saarilla näki vain yhden vanhan akan.

Maksettuani päivällisestä 3 killinkiä sain matkaseurakseni erään rengin, joka aikoi Lehtomäelle, mutta jonka sain muutamalla killingillä tulemaan Sandsjön kautta, jonne täältä oli niin runsas penikulma, että sitä voi pitää viitenä neljänneksenä. Jo ennen lähtöämme alkoi sataa ja satoi lakkaamatta koko päivän.

Puolitiessä tapasimme pienen hökkelin, jossa asui Norjasta tullut pakolainen, joka oli rakentanut tuon mökin. Menimme sisälle levähtääksemme sateelta hieman, mutta meidän oli pakko kiiruhtaa uudelleen ulos. Huoneessa olivat vain lapset kotona. Olen kyllä käynyt monissa köyhissä ja kurjissa hökkeleissä ja nähnyt mitä suurinta viheliäisyyttä, mutta en koskaan vielä sellaista epäsiisteyttä ja likaisuutta kuin täällä, missä ihmiset elivät kuin elukat. Samassa pirtissä ja saman katon alla oli tila kahdelle lehmälle ja n. 10—12 vuohelle, joiden löyhkä tuntui jo kauas rakennuksen ulkopuolelle. Viimeksimainittujen osastolle oli annettu suurin tila kolmesta karsinasta ja se oli kahta kyynärää lattian alapuolella, mutta kasvoi päivittäin lisääntyvästä lannasta. Likaiset, repaleiset ja puolialastomat ja kuten minusta näytti nälkiintyneet lapset, joilla nurkissa oli pienin tila, olivat vaarassa joutua lehmien jalkoihin tahi pudota pukkien pariin, sitä enemmän kuin kahtena ikkunana oli pieni lasipala, josta niukka valo vain puoleksi valaisi tuota surullista laumaa.

Tultuani Santasiöniin (Sandsjön) kävin kylän kolmessa talossa, joissa vain vanhin väki ymmärsi suomea. Muuten oli kylässä kaikkiaan 6 taloa, 47 henkeä. Tämäkin kylä, josta järvi näkyy kappaleen matkan päässä, on alavalla paikalla vastoin tavallisuutta suomalaismetsissä. Täällä on asunut ja asuu vieläkin _Röntöisiä_, _Nyröisiä_ ja _Korppisia_. Röntöisestä, joka oli hukkunut Kotijärveen (Hemsjön) kerrotaan tarina, että kun hänen huutonsa kuuluivat kylään, ja väki oli siitä ilmoittanut vaimolle, oli tämä aivan tyynesti vastannut: »Anna Pertty huutoo». Hän luuli olevan kyseessä lähimmän naapurin. Ukko hukkui ja paikkaa nimitetään vieläkin _Röntyisen lahdeksi_.

Toinen juttu kerrottiin _Jussi Ollinpoika Nyröisestä_ todistuksena kohtalon kostosta tai noidan ennustuksesta. Hänen luoksensa oli kerran tullut tietäjäksi tunnettu ontuva suomalainen, _Antti Niilonpoika Hänninen_ Tenistä. Nyröisen pojat Erkki ja Ulle, jotka olivat vallattomia pojanvekaroita, olivat tehneet pilaa ontuvan ruumiin vioista, jonka vuoksi tämä ajoi pojat tuvasta ulos. Kun nämä yrittivät aukaista oven, hän piteli sitä kiinni. Lurjukset ottivat pyssyn, saivat piipun ovenraosta sisälle ja pamauttivat. Kuula onneksi teki vain naarmun Hännisen reiteen. Ukko kehoitti isää rankaisemaan poikia karkeasta vallattomuudesta. Mutta tämä oli nauraen sanonut: »kuin taisivat ampua.» Silloin oli Hänninen sanonut: »Niin totta kuin minä oon Niki Hännisen poika, pitäis sinun oma poikais surman sulle antaa!» Tämä ennustus toteutui pian kamalalla tavalla. Sillä 18 vuotta myöhemmin, v. 1771, Erkki ampui isänsä. Isä näet saattoi poikaansa Tandsjöhön kouluun, kun koira alkoi paikallaan haukkua tien vieressä. Poika otti pyssyn ja meni katsomaan, mikä siellä mahtoi olla. Sillä aikaa ukko istui muurahaispesälle levähtämään. Kun ei metsässä mitään näkynyt, tuli poika takaisin. Käveltyään hetkisen hän näki jotain liikkuvan pensaan takana. Hän luuli sitä koppeloksi — ampui, ja ukko kaatui rintaan haavoitettuna maahan. Hänellä oli ollut kellahtavan ruskea liivi, josta erehdys johtui. Verissään oli ukko ennättänyt sanoa: »Voi veikkonen sinua, kuin isäis ammuit», ja niin oli kuollut.

Juotuamme vähän maitoa Pekka Ollinpojan luona jatkoimme matkaamme. Mukanani tullut renki kyllä tahtoi mennä suoraan Björkbergiin, mutta kun vaatenyyttini oli Hamrassa ja kun olin antanut sanan, että tänään sinne saapuisin väen kera keskustelemaan, en tahtonut heitä pettää, etenkin kun olin saanut kuulla, että he olivat luvanneet kokoontua minua tapaamaan. 12 killingin juomarahalla sain rengin suostumaan tekemään mutkan ja seuraamaan minua Hamraan, jonne suoraa tietä laskettiin olevan kolme neljännestä. Pidin siis kiirettä, niin että enemmän juoksin kuin kävelin mäkistä ja hiton kivistä tietä. En ole ennemmin enkä myöhemmin nähnyt enemmän kivikkoa puolen penikulman taipaleella. Oli käveltävä kuin kiviröykkiöiden päällä jalkojen maata tapaamatta ja väliin oli vastassa kallioita ja rotkoja eikä tiestä ollut vihiäkään. Se näkyi kyllä saappaistakin, jotka perille tullessa olivat kuin veitsillä viilletyt.

Sandsjöstä lähtiessäni oli kello jo 8, joten saavuin Hamraan 9 tienoilla. Menimme muutamiin taloihin, mutta tapaamatta ketään kotona. Viimein näimme eräästä piipusta nousevan savua ja menimme sinne. Täällä tapasimme eukon, joka tiesi missä ulkohuoneessa sen talon väki, jonne vaatteeni olin jättänyt, tapasi nukkua ja hän opasti meidät sinne. Täällä toimelias emäntä sytytti kunnon takkavalkean pesään ja se olikin totisesti tarpeen. Oli nautinto saada muuttaa kuivia vaatteita. Tänne kokoontuivat harvat kotona olevat miehet, joiden kanssa pakinoitsin sydänyöhön asti. He valittivat, että ihmiset, odotettuaan koko päivän ja lopulta luultuaan, etten enää tulisikaan, olivat suurimmaksi osaksi menneet niityilleen ja karjamajoilleen.

Seuraavana aamuna annoin kutsua luokseni talonpojat _Kjöpmanin_ ja _Heikki Korpin_, joiden tiedettiin taitavan runoja ja loitsuja. He tulivatkin, mutta pyytelivät anteeksi, etteivät mitään muka osanneet — heidän silmistään näin, ettei se pitänyt paikkaansa. Kjöpman minusta näytti suurelta lurjukselta. Hän sanoi omistavansa kuninkaallisen käsikirjeen, jonka _Sigfrid Pohjalainen_ Suomesta tulonsa jälkeen oli saanut Lehtomäen omistamisesta. Sen piti olla v. 1623 saatu.

Kylän piti olla kahden Suomesta tulleen pakolaisen, _Kemppaisen_ ja _Nuutti Nuutinpoika Nuotisen_ raivaama, joista jälkimmäinen asettui nykyisen Storgårdin paikalle. Hänen sukunsa oli alenevassa polvessa seuraava: Hänen pojallaan _Lasse Nuutinpojalla_ oli poika _Antti Lassenpoika_, joka kuoli lapsettomana ja tytär _Liisa Lassentytär_, joka oli naimisissa Mikko Pekanpoika Hännisen kanssa Hännilästä. Heillä oli kaksi tytärtä, joista _Liisan_ oli nainut _Erik Mikonpoika Stårk_ Losista; nimi oli saatu sotaväessä. Hänen poikansa _Eerik Ersinpoika_ eli, ollen 64-ikäinen. Hän jakoi talon kolmeen osaan, antaen yhden veljelleen Pekka Ersinpojalle, toisen serkulleen Mikko Mikonpojalle ja itse pitäen kolmannen osan. Muut kylän asukkaat ovat Suomesta tulleitten _Kemppaisten_, _Pulkkisten_ ja _Karppisten_ jälkeläisiä.

Tahdoin heti lähteä edelleen, mutta isäntäni pyyteli hartaasti, että menisin hänen poikansa kanssa talon alapuolelle järvelle onkimaan, vakuutellen lammissa olevan kaloja, kunhan vain osattiin pyytää. Minun oli lopulta suostuminen. Menimme ja toimme pian hyvän keiton ahvenia. Nyt vasta huomasin ukon tarkoituksen. Luultavasti hän oli käskenyt poikaa tarkkaamaan minun käyttämiäni salaisia temppuja, voidakseen niistä sitten hyötyä. Kun poika tietysti ei mitään huomannut, kysyi ukko, enkö tiennyt millä aineella koukku oli voideltava, jotta kala söisi. Itse hän osasi tavallisen ahvenenloitsun »Ahven ainua kalainen, tulek onki ottamahan» — — mutta siitä ei enää oikein ollut apua. Toinenkin vanha ukko, jonka tapasin juuri kylästä lähtiessäni, pyysi samoin. Kuulin sittemmin, että kaikki muut kyläläiset paitsi ukko _Erkki Pekanpoika Pulk_ ja hänen väkensä, olivat hyvin taikauskoisia luottaen lukuihin ja taikatemppuihin.

Syötyäni päivälliseksi oivia ahvenia läksin kylästä Lehtomäelle. Lähtiessäni lahjoitti emäntä minulle vanhan tuohivirsuparin, jotka tulivatkin hyvään tarpeeseen. Hän oli ehkä huomannut miten huonossa asemassa olin, ja jalkanikaan eivät olleet vielä parantuneet matkan jäljiltä. Minun oli pakko ottaa poika matkaseurakseni, sillä Sandsjön renki ei ollut malttanut odottaa, vaan oli jo varhain aamulla lähtenyt kotiinsa. Kävimme ensin katsomassa hautausmaata, joka oli peltojen vieressä kappaleen matkaa kylästä. Tämä 24 kyynärän suuruinen neliö, johon vain Hamran, Sandsjön, Tandsjön ja Björkbergin suomalaisella on oikeus ruumiita haudata, oli kivimuurilla ympäröity ja käytävän yli oli rakennettu vaja, jossa ruumispaareja säilytettiin. Vanhoihin puuportteihin, jotka oli suljettu, oli Pulkin ukko puukolla kaivertanut, vasempaan: »The som re:de.li:ga. för. sig. van: dratt haf:va. komma. till. frid. ock. hvi:las. uti. der:as kam:rar. Esai 57 v. 2.» ja oikean puoliseen: »Mån:ge. the. som. under, jor:de:ne. sof:va. Lig:ga. sko:la up:vakna Som:li:ga. till. Evigtt Lif. Som:liga till Evig försmädel:se och bloga. Dan. 12.» En enää ihmetellyt sitä, ettei kirkkotarhassa ollut kirkkoa, mutta sitä enemmän, ettei hautausmaalla ollut yhtään hautaa eikä ristiä. Poika selitti minulle tuon arvoituksen siten, ettei ollut tarkoitus tänne haudata ruumiita, vaan peitettiin ne kesällä muutamiksi viikoiksi tahi kuukausiksi märkiin kuusenhavuihin syksyllä vietäväksi Moran kirkolle. Tarhan nurkassa olikin lautavaja, jonka alla oli ruumishuone.

Kun meidän täältä piti metsän läpi oikaista Lehtomäen tielle, samoilimme kauan eksyksissä. Ennätimme silti hyvissä ajoin pääkortteeriini Kasakan ukon luo Lehtomäelle. Illalla menin naapurin miesten kera koukkuja laskemaan järveen. Heilläkin oli vain 150 koukkua, joten näytti sillä kuin tämä määrä olisi ollut tavallinen näillä paikoin. Syöttinä käytimme kivikaloja (stenfisk). Kun oli pitkähkö matka kotirantaan, lepäsimme yön rakovalkean ääressä metsässä. Illalliseksi olimme ottaneet m.m. paistettua ankeriasta, jota täkäläiset suomalaiset pitävät suurena herkkuna, (siinä he eroavat savolaisista ja karjalaisista, jotka eivät edes tahdo nähdä koko kalaa, luullen sitä käärmeeksi). Enkä minäkään voi kieltää, että se on herkullinen, etenkin verrattuna karkeaan pettuleipään. Jälkiruoan otin suosta, sammuttaen janoni mehukkailla lakoilla, kunnes pimeä ne kätki minun himokkailta katseiltani.

Varhain seuraavana aamuna koimme koukut. Saaliiksemme saimme kontillisen suuria ahvenia ja kaksi ankeriasta. Toverini olivat niin persoja ankeriaille, etteivät voineet olla toista heti paistamatta. Siitä sai jokainen osansa. Heitä nauratti kun kerroin, että savolaiset pelkäävät ja kammoksuvat tätä käärmeenä pitämäänsä kalaa, jonka vuoksi he usein hävittävät ja upottavat verkkonsa ja kalavehkeensä, kun muuten eivät tarpeeksi nopeasti siitä vapaudu.

Täältä menin Thomasgårdiin, missä olin luvannut erään eukon puolesta kirjoittaa kirjeen hänen tyttärelleen, joka palveli vapaaherra Frisendorffilla Ekholmissa, 1 ½ penikulmaa Enköpingin tuolla puolen. Eukko kattoi minulle aamiaiseksi tuoretta kalaa ja maljan kuoripiimää. Täällä tapasin muijan, joka lauloi moniaita runoja. Häneltä ostin itselleni parin uusia tuohivirsuja neljällä killingillä.

Tultuani kotiin sain kuulla, että minut sillä aikaa oli kutsuttu Härköiselle ankeriasta syömään. Menin siis sinne päivälliselle. Keitetty ankerias oli sangen herkullista; epäilen saako paremmin keitettyä edes Tukholman parhaissa ravintoloissa, vaikka se ehkä siellä on paremmin pippuroitua ja maustettua. Illalla menin metsään koettelemaan Aatamin pyssyä. Kun sillä 80 askeleen matkalta osui pilkkuun, menin pienelle lammille, missä ammuin sorsan, jonka toin kotiin. Ostin neljällä pankkotaalarilla tämän luodikon Suomalaismetsien muistoksi ja näytteeksi heidän käsitöistään.

Pitkäaikaisen kylässä oleskeluni vuoksi olin tullut kaikkialla niin tunnetuksi ja niin voittanut ihmisten rakkauden, että he pitivät kunniana saada minua puhutella. Monet kadehtivat isäntääni siitä, että hän yksin sai pitää minut majassaan ja vanha Kasakka oli kunniasta koko ylpeä. Koetettiin suostutella minua jäämään ainakin täksi kesäksi kylään ja käytettiin kaikkia mahdollisia keinoja. Mutta kun he ikäväkseen huomasivat, ettei mikään auttanut, pyysivät he minua siirtämään lähtöäni päivästä toiseen. Se onnistuikin osaksi, sillä milloin olivat hevoset metsässä, milloin kengät irti ja seppä, jonka piti kengittää, poissa.

Ehkä emäntä juuri tuon luottamuksen vuoksi illalla teki minulle vuoteen heinälatoon kahden täysikasvuisen tyttärensä pariin. Syyksi sanoi hän sen, että muka tallinparvella, missä tähän asti olin nukkunut, heinät muka haisivat pahalta. Minun on lisättävä, että pyynnöstäni hänen poikansa tuli mukaan yötoveriksi. Emme olleet vielä nukkuneet, kun pari nuortamiestä jostakin naapuritalosta tuli tyttöjen viereen, viipyen siinä koko yön. Heidän rupattelunsa vei minultakin yöunen.

Kun seuraavanakaan päivänä ei tullut matkasta mitään, kävin iltapäivällä muutamien naapureitten luona. Tullessani _Mäki-Ollen_ taloon oli emäntä pettuleipää leipomassa ja sain nyt nähdä, miten sitä valmistettiin. Pienestä kaukalosta otettiin pöydälle taikinaa ja laitettiin lehikäisen paksuiseksi ja kahden paperiarkin kokoiseksi. Tämä taikina käärittiin _pulikan_ (pulikko) ympärille, joka pantiin uuniin ja siellä kierrettiin auki, joten ohut leipä levisi tasaiseksi. Muutaman minuutin kuluttua se oli paistunut ja valmis uunista otettavaksi. Sittemmin näin toisenkin valmistustavan. Takkavalkeaa vasten asetettiin rautalevy vinottain n. 25° kulmaan. Pulikalla levitettiin taikina, jonka liekit paistoivat. Se kävi sangen nopeasti, muutamassa sekunnissa. Suurinta taitoa tarvitaan taikinan valmistukseen. On vaikeata saada taikina pysymään koossa, sillä petussa ei ole sideainetta, joten on sekoitettava muita lisiä, jotta tahdas pysyy koossa.

8. RUOKALAJEISTA. LÄHTÖ LEHTOMÄELTÄ. YÖJALASSA KÄYNNISTÄ JA KANSAN TAVOISTA.

Tässä sopineekin kuvata näiden suomalaisten erikoiset ruokalajit Kasakan eukon tiedonantojen perusteella. Ja hän tuntuikin niistä olevan hyvin perillä. Ne olivat seuraavat: