Part 11

En tiedä olisiko nyt kukaan menetellyt kuin minä. Lepäämättä, niin väsynyt kuin olinkin, lähdin uudelleen taipaleelle. Päätin mieluummin vielä kerran eksyä kuin olla ihmisten naurun esineenä. Läksin, mutta Herra tiennee, että tuhat kertaa mieluummin olisin toivonut saada jäädä ja että pelko ja huoli tekivät askeleeni raskaiksi. Aurinko kallistui jo kohti läntistä taivaanrantaa ja illan viileys virvoitti koko luontoa ja minuakin. Vaikka olinkin koko päivän juoksennellut sietämättömässä helteessä kurjia saloja pitkin ja poikin, vaikk'en ollut syönyt muuta kuin aamulla vähän maitoa ja vaikka jalkani olivat raadeltuina kuin olisin kulkenut orjantappuroissa — tunsin saavani uusia voimia, jotka kaiketi juontuivat kovasta luonnosta ja itsepäisyydestäni. Edessäni oli runsaanpuoleinen neljännes Svartevalliin ja sieltä vielä penikulma saloa Näfveråsiin, jonne oli yöksi ehdittävä. Kello 7 olin uudelleen tuon kirotun veräjän luona, mutta enpä enää antanut sen itseäni johtaa harhaan. Hyppelin gasellin tavoin kiveltä kivelle ja jos joku olisi minut nähnyt sapeli ja pyssy kädessä paljain jaloin metsässä nelistämässä, olisi hän varmasti luullut minua kaistapäiseksi.

Niinpä vainotun hirven tavoin tulin jo kello 9 Näfveråsin karjamajoille, jotka kuuluivat Fågelsjön suomalaisille. Täällä oli kolme karjalaidunta majoineen. Kuhunkin kuului niityntilkkuja ja laidunmaita. Niistä oli yksi autiona, toisessa asui paimentyttö, kolmannessa, johon poikkesin, vaimo kolmen lapsensa kera. He puhuivat omituista ruotsia, joka kuulosti epämiellyttävältä korvaan. He pitivät minua maantie-rosvona ja minä muuna minua olisi voinutkaan pitää. Minun aseeni, tapani ja villi ulkoasuni oli juuri sentapainen. Ja kun kaiken lisäksi saavuin yön tullessa yksin metsän kätköistä yksinäiseen paikkaan, jossa vain nämä heikot olennot olivat kotosalla, niin ei ole kumma, jos eukon sydän lekahteli. Silti hän tekeytyi hyvätuuliseksi ja koetti kohteliaisuudella päästä ystäväkseni. Hän antoi maitoa juodakseni ja kehoitti ottamaan osaa heidän kehnoon ateriaansa. Väsymykseltä en jaksanut syödä mitään, vaan pyysin yösijaa. Omituista kyllä kehoitti hän minua öitsemään paimentytön luona toisessa majassa, luultavasti poistaakseen vaaran omalta kohdaltaan. Niinpä joskus uhrataan naapurin lato oman pelastamiseksi. Mutta kun en jaksanut enää askeltakaan kauemmaksi, oli hänen pakko tehdä minulle tilaa toiselle makuulavalle, makuutoverinani nokinen poika, hänen itsensä asettuessa kahden pikkutytön kera toiselle — vain yhden laudan erottamana. Paneuduin siis tähän likaiseen hökkeliin levolle puolialastomien repaleisten kakaroitten pariin, saamatta tässä kurjuuden pesässä unta silmiini. Sillä vereni olivat vielä liikkeellä, ja kirputkin häiritsivät, joten vasta aamupuolella uupumuksesta nukahdin.

Syötyäni seuraavana aamuna kuoripiimää (flöte), suuren kimpaleen juustoa ja leipää, joista ei maksua otettu, sain edellämainitun paimentytön tietä näyttämään Söderbergin karjamajoille, joiden lähettyvillä fågelsjöläiset olivat heinässä. Tämä tytöntypykkä oli nuori, eikä suinkaan epämiellyttävä. Jos hän olisi pessyt kasvonsa puhtaiksi, olisi hän kenties ollut kaunotar. Hänen piti viedä maitoa ja vuohenjuustoa, jota suomalaiset nimittävät _mössöksi_, karjamajoille. Mutta kun hänen piti ajaa karjansakin sen puolen metsiin, oli minun pakko, ellen tahtonut joutua eilisen kaltaisiin ikävyyksiin, alistua hänen kanssaan ajelemaan karjaa laitumille ja sehän oli toisenlainen tehtävä kuin eilinen kilpajuoksuni.

Kuljimme yli monien rämeitten ja kankaitten ja kulkiessamme pienen suon ohi sain herkukseni ihania lakkoja, joista kypsyyden mukaan käytetään kahta eri nimeä. Kovina ja punaisina ne ovat _muuramia_ (myrbär), keltaisina ja pehmeinä _lakkoja_ (mölton).

Matkalla tyttö kertoi olevansa Lehtomäen Thomasgårdista ja että hänellä oli 12 sisarta ja 3 veljeä, jotka kaikki elivät. Edellisistä yksi palveli Tukholmassa, muut olivat hajaantuneet eri paikkakunnille.

Holmfallin rämeillä tapasimme tytön isännän _Sigfrid Martinpoika Tossavaisen_; hän oli vanhan polven suomalaisukkoja, joka vaimoineen väkineen niitti ahojaan. Kun huomasin heidät jo etäältä kiersin hiipien metsikön taaitse kuullakseni heidän keskusteluaan. Tyttöä pyysin olemaan niin kauan piilossa metsässä. Lienen auringossa kiiltävissä varustuksissani näyttänyt janitshaarilta, sillä eukko säikähti niin, ettei voinut puhua eikä huutaa. Hän seisoi kuin kivettyneeksi maahan juutuneena, voimatta kääntää minusta katsettaan. Ukko, joka niitti heinää selin meihin kääntyneenä, ei ymmärtänyt, mikä sai eukon pitkäksi ajaksi vaikenemaan. Kääntyessään ympäri hänkin hätkähti. Kun vihdoin aloimme puhua, antoi hän minun selvästi ymmärtää, että hän piti minua lurjuksena ja maankiertäjänä, jolta saattoi odottaa mitä tahansa. Kumminkin muuttuivat hänen käsityksensä minulle sitä edullisimmiksi mitä enemmän keskustelimme. Siihen vaikutti ehkä osaltaan paimentytön kuulustelu, jonka emäntä sillä aikaa toimitti ja josta luultavasti kävi selville, etten ollut viime yöpaikassani varastanut enkä rosvonnut. Ukko saattoi itse minut lopulta Söderbergiin, missä meidän piti tavata vanha suomalaisukko _Halfver_ eli _Harald Antinpoika Tossavainen_. Ukot olivat keskenään sopineet siitä, että illalla yhdessä palaisivat kotiin ja minä pääsisin nyt heidän matkassaan Fågelsjöhön.

Söderbergissä oli vain lapsilauma kotona ja tulella suuri kattila, jossa keitettiin mössöä, joka vaatii monen tunnin keittämisen. Lapsista oli eräs 8-vuotias poika heikkomielinen. Hän ei osannut puhua eikä ymmärtänyt puhetta, hän vain syyttä suotta nauroi, kiljui, viipelöi sormineen ja irvisteli. Hän oli niin hullu, ettei osannut itse edes syödä, vaan oli rintalapsen tavoin syötettävä. Mutta silti olivat hänen kasvonsa kuvan kauniit. Ihailin kauan hänen säännöllisiä piirteitään, kreikkalaista profiiliaan ja hienoa, miltei läpikuultavaa hipiäänsä ja minusta oli synti, ettei henki vastannut muotojen kauneutta. Saapuville tullut äiti kertoi sydämensä kylläisiä suruja purkaen, että lapsella kahden vanhana oli ollut niin ankara kaatuvatauti, että hän oli päivittäin saanut kaksikymmentäkin kohtausta. Hän oli koettanut kaikkia mahdollisia parannuskeinoja ja kun hän oli kuullut, että piti kohtauksen kestäessä huuhdella lasta jääkylmällä vedellä, oli hän sitäkin koetellut. Tauti hellittikin heti, mutta lapsi tuli hulluksi. Äiti oli lohduton, etenkin kun katsoi itsensä syypääksi onnettomuuteen. Lapsen hoidosta koituvia vaivoja, silä kun ei voinut hetkeksikään jättää omin päin, kantaa hän mielihyvin varomattomuutensa vuoksi ansaittuna rangaistuksena. Ja jos teen päätelmiä tämän järjettömän elukan puhtauden perusteella, hoiti hän sitä paremmin kuin muita. Ehdotin, että hän lähettäisi sen mielisairaalaan, mutta siihen ei hän mistään hinnasta sanonut suostuvansa, että jättäisi pojan muiden hoidettavaksi. Minua liikutti tuo äidinrakkaus. Ja kun puhutaan raaoista puolibarbaarisista metsäläisistä, on muistettava, että senkin povessa on monesti jalompia tunteita kuin valistuneissa piireissä. Kuinka moni pääkaupungin asukas onkaan antanut sulkea puolisonsa tahi lapsensa Danvikiin voidakseen itse ottaa osaa huvitteluihin.

Täällä sain taas hyvän aterian maitoa, leipää, voita ja juustoa. Leipä oli täällä niinkuin muuallakin valmistettu akanoista ja petusta. Toisessa pirtissä tapasin Halfver ukon, jota pidettiin kylän parhaana pyssyseppänä. Hänkään ei aluksi katsellut minua leppein silmin. Siihen on jokaisen, joka aikoo käydä tapaamassa näitä metsäsuomalaisia, valmistauduttava. Hänen ei pidä antaa ensimmäisen kohtelun, epäluuloisuuden ja juron jyrkän vastaanoton, joka tuntuu luotaan työntävältä, itseään pelottaa. Suomalainen on tottunut pitämään jokaista vierasta julki vihollisenaan, jota vastaan hän varautuu suurella varovaisuudella. Tähän kuin toiseksi luonnoksi käyneeseen ominaisuuteen ovat ehkä vaikuttaneet ne vainot, joiden alaisina he ovat olleet ja osaksi vieläkin ovat. Alussa koetun jurouden korvaa täysin hyväntahtoisuus, jota saa osakseen, kun kerran on päässyt heidän ystäväkseen. Siinä on suomalainen ruotsalaisen vastakohta, sillä tämän kohteliaisuus on alussa suurin, mutta vähenee pian, kun taas suomalaisen lisääntyy. Näiden kansojen osanottotavatkin ovat erilaisia: toinen näyttää teoillaan, toinen sanoin; toisen ystävyys on sydämessä, toisen vain kielellä.

Kun olimme sopineet, että kolmisin lähtisimme kello 5 aikana iltapäivällä Fågelsjöhön, menin eilispäivän rasituksesta väsyneenä nukkumaan heinälatoon, missä sattui huvittava kohtaus kuuron ukon kanssa. En ollut vielä nukahtanut, kun ladon omistaja, eräs suomalaisukko, joka ei tiennyt mitään tulostani, tuli sulkemaan auki jättämääni ovea. Saattaa kuvitella hänen kummastustaan, kun hän näki minun murha-aseitteni välähtelevän heinien lomitse. Hän ei tiennyt olinko jo nukkunut; hän seisoi epäröiden, mitä piti tehdä: oliko otettava pyssyni ja sapelini tai suljettava minut latoon, oliko minut herätettävä tahi ensin käännyttävä naapureilta apua hakemaan. Hänen parhaillaan tuumaillessaan minä äkkiä karjaisin. Hän säikähti niin, että hypähti korkealle. Kysymyksiini antoi hän mitä hullunkurisimpia vastauksia, sillä hän luuli kysyväni kokonaan toisia asioita. Emme mitenkään selviytyneet vähemmällä kuin menemällä Halfverin luo, joka lähemmin selitti, kuka minä olin. Illan suussa tulivat Sigfrid ja hänen serkkunsa Halfver tänne. Läksimme matkalle heidän kotiansa. Täältä oli runsaasti puolitoista penikulmaa järvenrantaan ja järven yli yhtä pitkä matka kylään. Minä ja Sigfrid soudimme ja Halfver ukko piti perää.

_Fågelsjö_ tahi Volsyöni kuten suomalaiset sitä nimittävät, sijaitsee kauniilla paikalla samannimisen järven rannalla. Sen 6 taloa on rakennettu miltei suoraviivaisesti rantaa pitkin. Niiden välillä on vain peltoja ja niittyjä, jotka, muihin suomalaiskyliin verrattuna, ovat vähemmän kivikkoisia ja maaperä viljavampaa. Ei silti pidä luulla, ettei täälläkin tapaisi kiviröykkiöitä, etenkin talojen lähettyvillä. Paikka on muuten alava, Fågelsjön ja Tyckelnin välinen kannas. Viimeksimainittu järvikin näkyy kylään, vaikkakin etäällä. Edellinen, jonka yli soudimme, on kauniitten saariensa puolesta Juvan Salajärven kaltainen. Paitsi pieniä kallioita ja riuttoja on siinä 20 suurehkoa saarta. Kylän alla oleva ranta on niin matalaa, että saa kulkea lähes kolmasosan neljännestä, ennenkuin tulee syville vesille. Sen sain tänään kokea mennessäni uimaan. Fågelsjö on, omituista kyllä, Taalain Moran pitäjää, vaikka sen asemansa puolesta pitäisi kuulua Härjedalin Svegiin, johon se muinoin luettiinkin. Hülphers sanoo, »että paikkakunnalla kerrotaan Härjedalin kuuluessa Norjaan tämän seudun tulleen liitetyksi Moraan jonkun miesmurhan vuoksi, kun Härjedalilainen oli murhannut mooralaisen.» Täältä onkin Moran kirkolle 18 penikulmaa, kuljettiinpa sitten kumpaa tietä tahansa, sillä on valittavissa kaksi eri tietä, joko Herrdalin—Elfdalin tai Voxna—Furudalin kautta. Ratsutietä, joka (kesällä) kulkee Orsan suomalaismetsien Qvarnbergin ja Rosentorpin halki, on 14 tai 15 penikulmaa, suksilla, n.s. linnuntietä lienee vain 12 penikulmaa. Siksipä lieneekin ennen jouluna tahi pääsiäisenä sattunut, että joskus koko kyläkunnat, sekä miehet että naiset, Moran ja Orsan suomalaismetsistä hiihtäen tulivat halki suurten salojen ja painuivat kuin tuntureilta tuleva lumivyöry kirkolle. He asettuivat lähimpiin kyliin ollakseen kirkolla molemmat pyhät, ja sitten kääntyi tuo karavaani takaisin häviten metsään, kuten satujen noidat ja sissit. Tällaisella kirkkomatkalla viivytään viikon päivät. Matkueella on tavallisesti hinattavanaan tusinan verran ruumiita ja parikymmentä kastamatonta lasta. Onko siis ihme, että suurimmat kastettavat perillä huvikseen kiipeilevät kellotapuliin. Voi paremmin ajatella kuin kuvata niitä haittoja ja kärsimyksiä, joita Fågelsjön suomalaisille Moraan kuulumisesta koituu. Samaten on Orsan suomalaisten laita. Heidänkin kirkolleen on 9 tai 10 penikulmaa. Nämä suomalaiset ovatkin pyytäneet useammin kuin kerran saada yhtyä kappeliseurakunnaksi, joka omine kirkkoineen kuuluisi Svegin seurakuntaan. Mutta ruotsalainen papisto on asettanut aineelliset etunsa tässä kuten monessa muussakin asiassa hengellisten edelle ja vastustanut kiivaasti yritystä.

Ukko _Pulkkinen_ Torniomäellä kertoili niistä monista ja pitkäaikaisista riidoista, joita hän suomalaisten asianajajana oli käynyt emäseurakunnan papistoa vastaan. Asiaa oli ajettu kaikkia teitä käyttäen aina korkeimpaan oikeusasteeseen saakka. Tuloksena oli ollut, että kun oli saatu kuulla, että suomalaisten oli ollut pakko säilyttää maakuopissa tahi kuusenhavuissa ruumiita, estääkseen niitä kelin tuloon asti mätänemästä, heidät pakotettiin vedättämään ruumiit joko paareilla kahden hevosen välissä tahi purilailla 8—12 penikulmaa saadakseen vainajat ajoissa siunattuun multaan. Joskus oli käynyt niinkin, että perillä oli huomattu arkku tyhjäksi. Ruumis oli matkalla tipahtanut arkunpäästä metsään. Ei auttanut muu kuin palata sitä tien ohelta etsimään. Vihdoin v. 1757 he 10 penikulman päähän emäkirkolta saivat Hamran kylään hautausmaan, mutta ei rukoushuonetta tai kappelikirkkoa, kun se olisi liiaksi heidät muka erottanut muusta seurakunnasta. Siis kirkkomaata saatiin, mutta kirkkoa ei. Ja niin on 60 vuotta yleinen etu saanut väistyä yksityisen tieltä. Papisto antoi Moran ja Orsan suomalaisille luvan joskus käydä Härjedalin Svegin kirkoissa, joihin oli 3—4 penikulmaa ja joiden papit joskus kastoivat ja vihkivät ja nyttemmin joka toinen vuosi käyvät Moran suomalaismetsillä köyhiä sieluja ruokkimassa ja kukkaroja verottamassa.

Majoituin _Sigfrid Tossavaisen_ luo. Syötyämme kysyi isäntä, tahtoisinko tulla hänen kanssaan järvelle katsomaan näkyikö kaloja. Kun minua huvitti oppia tietämään, miten ukko sai selville kalojen piilopaikat, suostuin mielelläni, luullen, että oli todellakin kysymys kalastuksesta. Mutta voiko suurempaa yksinkertaisuutta kuvitella? Jo rannalla oudostutti minua se, että lähdimme vesille ongitta ja pyydyksittä. Ajattelin: kaiketi sinulla ne on jollakin saarella tai niemekkeellä, kuten meilläkin usein on tapana. Ukko istui soutamaan, minä pitämään perää. Soudimme lahdesta toiseen ja saarelta saarelle, katsellaksemme, kuten ukko sanoi, kaloja. Se tapahtui siten, että pysähdyimme lahdelmiin jonkun paalun tahi kohon luona ja ukko tuijotti tiukasti kuin kalalokki 5 à 10 minuuttia veteen, nähdäkseen kaloja. Mutta kun ukon silmät luultavasti eivät olleet sen kummemmat kuin minunkaan, ei hän tietysti voinut nähdä mitään syvyyksien salaisuuksia, semminkin kun vielä hieman tuuli ja veden pinta sen vuoksi oli sameaa. Soudimme sillä tavoin ylt'ympäri ja vihdoin kotiin näkemättä kalaa. Enkä minä tiedä, miten kaloja olisi saatu, vaikka olisi nähtykin. En voi selittää tätä ukon menettelyä muuksi kuin pikku höperyydeksi, ja silloin minäkään en ollut paljoa viisaampi, kun seurasin mukana. Ja ellei hän muissa toimissaan ja puheissaan olisi osoittautunut hyvinkin viisaaksi, niin selittäisin hänet vähämieliseksi. Silti pidän tuota menettelyä vanhuuden tuomana lapsellisuutena, josta hän itsekään ei ollut selvillä.

Puro eli pieni joki erottaa hänen ja Halfversin talot muusta kylästä. Tultuamme kotiin menin useat kerrat joen yli tapaamaan erästä isäntää, joka myöskin oli suutari, saadakseni apua saappailleni. Tämä ukko, jota en tavannut, oli tunnettu rikkaaksi ja saidaksi. Kerrottiin, että hän säilytti rahansa ja hopeansa maahan kaivettuna, jonka vuoksi varaskaan muutama vuosi sitten ei löytänyt talosta muuta kuin vähän ruokatarpeita. Siitä asti ei ukko ole uskaltanut talostaan kauaksi poistua. Öisin hänellä on aina lähettyvillä ladattu pyssy.

Yleensä näyttää Fågelsjö muita suomalaisseutuja varakkaammalta. Ja kun täälläkin syödään akanaleipää, on sitä oudompaa nähdä suuria ja komeita huoneita, paperoituja saleja kuvastimineen ja seinälamppuineen, kivisine jääkellareineen, keittiöitä kirkkaine vaskikattiloineen, pulloineen ja kasareineen, hyllyn täydeltä porsliineja ja kivimaljakoita y.m. Sellainen oli Sigfridin talo ja tuollainenhan ei suinkaan osoita köyhyyttä. Kun vietin yöni suuressa uudessa olkiladossa eli luuvassa, huomasin siellä ensimmäisen suomalaismetsillä näkemäni puimakoneen.

Seuraavana aamuna menin isäntäväkeni mukana lähellä olevalle niitylle nähdäkseni, miten he niittivät heinää. He käyttivät pitkiä viikatteita, samantapaisia kuin paikoittain Karjalassa. Ruumis saa olla suorassa asennossa ja viikatteella lyödään vain yhdeltä puolen. Minä kun olin tottunut savolaiseen lyhytvartiseen viikatteeseen, jolla kumarassa lyödään molemmille puolille ja joka soveltuu etenkin mättäisille niityille, en aluksi osannut pitkävartista käyttää. Emännän, joka kohteliaasti lainasi minulle teräväksi hiotun viikatteensa, oli hypähtämällä syrjään vältettävä jalkojaan, kun minä tottumattomana lyöntejäni ohjaamaan hosuin enemmän hänen kinttujaan kuin heinää. Pian pääsin ahkerasti harjoitellen niin pitkälle, että vedettyäni muutaman kerran turpeista juurta myöten niihin iskemäni terän, vähitellen sain syntymään puhdasta jälkeä. »Niitettyäni» isännältä ja emännältä kehumisia taitoni johdosta, innostuin niin, että löin terän kiveen sellaisella vauhdilla, että se kurahti kappaleiksi. Luulin ukon suuttuvan ja ellei juuri toruvan, käyvän happamen näköiseksi. Mutta hän ei ollut millänsäkään, vaan sanoipa kuin puolustuksekseni, että se oli jo ennen ollut säröillä.

Maanviljelyksestä kertoi isäntä, ettei viime vuosina juuri ollenkaan ollut käytetty kaskiviljelystä, mutta mikäli sitä käytettiin, meneteltiin samoin kuin Svärdsjössä. Vilja saadaan nykyään pelloista, jotka kylvetään parina kolmena vuonna perätysten, joskus useampanakin, jos ne kasvavat. Sitten annetaan niiden ruohottua ja käytetään niitä neljä viisi vuotta niittyinä. Pidettiin hyvänä saavutuksena, jos saatiin 2 tynnyristä 10 tynnyrin sato tahi jos nelikosta saatiin tynnyri. Usein ei saatane edes siemenenkään vertaa. Peruna ja pellava menestyvät täällä hyvin, mutta ei hamppu. Täällä kuten muissakin kylissä oli lannantekoa varten eri rakennus.

Jouduin sitten emännän kanssa syvälliseen keskusteluun uskon asioista ja uskonnosta yleensä. Aiheen siihen antoi hänen väitteensä, että Lossa äsken hirttäytyneen vaimon sielu nyt oli helvetissä. Kun rohkenin lausua epäilyksiä siitä, jouduin koskettamaan eukon arimpia kohtia. Hän esitti heti raamatun todistuksia sellaisella kiivaudella, että minun oli hyvinkin väiteltävä, ennenkuin pystyin puolustautumaan. Siitä jouduimme puhumaan Jumalasta ja Jumalan sanasta. Huomasin hyvinkin pian, että hän oli raamattuun perehtynyt. Hän hyökkäsi voitokkaana kimppuuni raamatunlausetulvalla ja olisi kysymyksineen varmasti saanut minut temppelin harjalle, ellen todistelutaidollani (dialektiikalla) olisi välttänyt hänen maisterikysymyksiään kääntäen ne pussiin jouduttuani aivan toisiksi. Nytpä minäkin aloin hyökätä, sotkin hänet sofismeilla omiin väitteisiinsä, joihin eukko takertui niin, ettei niistä raamatunluvulla voinut suoriutua. Paitsi raamattua osasi hän kannesta kanteen myöskin Nordbergin postillan. Hänen puheistaan ja halustaan palata uskonnollisiin keskusteluihin huomasin, että hän oli lahkolainen, kuuluen herännäisiin, joita haaveilijoita oli näillä paikoin. Kun tulimme pirttiin, otti hän Nordbergin postillan alkaen siitä paukutella kaikin voimin ja jatkaen, vaikka huomasikin, miten vähän häntä kuuntelin. Mies oli aivan vastakohta. Hän ei kuunnellut eukkonsa oppineita luentoja, joilla tämä jo aikoja sitten oli niin hänet ikävystyttänyt ja kiusannut, ettei ukko edes maannut samassa huoneessa. Ukko keskusteli minun ja muiden kera ääneensä aivan toisista asioista, mutta se ei häirinnyt emännän lukua. Lopuksi pyysi hän, että minäkin olisin niin ystävällinen ja lukisin kappaleen postillasta. Hän oli niin hellittämätön, että vaikka minä keksin kaikenlaisia verukkeita päästäkseni kiusallisesta luottamustoimesta, oli minun alistuttava lukemaan luku Nordbergiä. Nyt hän vasta tuli hyvälle tuulelle, kiitti ja kehui minua oppineeksi ja viisaaksi ylioppilaaksi, minun oli kumminkin opittava lukemaan hitaammin. Olin nimittäin suoriutuakseni tehtävästä mahdollisimman pian lukenut minkä kieli kerkesi. Nyt hän alkoi laulaa virren toisensa jälkeen toisten nauraessa. Hänen hengellinen tekopyhyytensä alkoi jo olla minulle kiusallista, miltei vastenmielistä. Lopuksi hän kysyi, enkö minäkin osaisi laulaa. Ja vaikka ponnella annoin kieltävän vastauksen, niin hän minua kuitenkin kiusasi pahemmin kuin paholainen Jobia. Minun tuli niin ilkeä olo, kuin olisi jotakin madellut pitkin ruumistani ja minulla ei ollut muuta neuvoa kuin mitä nopeimmin siepata hattuni ja paeta talosta. Surkuttelin itsekseni ukko-raukkaa, jonka täytyi sietää niin paljon oppineisuutta ja toivoin, että kohtalo suojelisi minua saamasta sellaista vaimoa.

Jouduin siten naapuritaloon, jossa ukko Halfvers ja renki olivat nuotalle menossa. He kysyivät, enkö lähtisi mukaan. Suostuin mielihyvin. Ja kun varemmin olin oppinut miten »kaloja katsotaan» ajattelin, että olisi hauska nähdä, miten kaloja saadaan. Taaskin näytti entinen hassutus alkavan. Nuotan ollessa veneessä soudettiin lahden poukamasta toiseen, pysähdyttiin paikotellen muutamien kyynäräin etäisyydelle rannasta ja tuijotettiin tiukasti veteen katsomaan, näkyikö kalaa, kuten sanottiin ja kun ei näkynyt, soudettiin seuraavaan lahteen, jossa uudistui sama temppu. Jos olisi ollut tyyni ja lämmin ilma, niin varmasti olisimme kaikkialla nähneetkin pieniä n.s. rantakaloja, joita he tähystelivät, mutta kun tänäänkin tuuli ja sitä paitsi oli hieman koleahko, niin kalat olivat vetäytyneet loitommas rannoilta ja oli niitä laineiden läikkeen vuoksi vaikea erottaa. Siten oli jo soudettu lähes puoleksi ympäri järven nuottaa heittämättä järveen ja luulin jo, että palaisimme tyhjin käsin kuin mennessämmekin. Mutta lopulta nähtiin vilahdukselta pieni kiiski tai särki. Heti potkittiin nuotta järveen, vaikkakin järvenselälle päin, joten veneen ja rannan välinen kalansaalis jäi apajan ulkopuolelle. Tämä tapahtui _Kuikanlahdessa_. He saivat tästä apajasta noin viisi kappaa särkiä. Vaikka molemmin puolin olisi ollut yhtä hyviä apajapaikkoja, joista olisi voinut saada yhtä hyvän ellei paremman saaliin, en voinut saada ukkoja heittämään uudelleen nuottaa, kun he eivät enää rannalla »nähneet kalaa». Soudimme siis tiehemme katsellaksemme vielä siellä täällä veteen. Ja jos he saivat jossakin lahdessa nähdä verkonkohon, niin he uskoivat, että niiltä paikoin jo kaikki kalat olivat menneet verkkoon. Niin soutelimme, kunnes tulimme kotirantaan yrittämättäkään muuta kuin tämän ainoan apajan.

Olisi taipuvainen uskomaan näitä kalastajia Aataminaikuisiksi, sillä saaliinhimoinen ihminen tuskin voi typerämmin menetellä. Kun lisäksi tiedämme, että Fågelsjön suomalaisia pidetään niin etevinä kalastajina, että he yksin maksavat erikoisen veron tästä oikeudesta, niin on tuo kummallinen kalastustapa sitä ihmeteltävämpi. (Jokainen osakas maksaa Voxnan virran lohen- ja särjen-pyynnistä Grefsjön virrassa 24 killinkiä. Sitä paitsi on heidän ylläpideltävä ¼ ruotua, josta jokainen talonpoika moralaisille maksaa 2 pankkotaalaria. Sen sijaan maksavat Orsan suomalaiset 12 tynnyriä rukiita kaskeamisoikeudestaan, vaikkakin he vähänpuoleisesti tätä oikeuttansa enää käyttävät. Sitä paitsi he kustantavat 4 sotamiestä (Hülphersin mukaan nyttemmin 2) ja ovat velvolliset pitämään teitä kunnossa 10—12 penikulmaa ja ottamaan osaa kaikenlaisiin pieniin menoihin. Papeilleen he maksavat: kirkkoherralle, naulan humaloita, kuorman puita ja yhden päivätyön joka toinen vuosi, viljaa ⅓ ruununverosta ja 2 leiviskää voita (5 taalaria 1 äyrin sotilasrahaa), 2 killinkiä lehmästä ja pääsiäisrahaa muutamia ropoja hengeltä. Kappalaiselle he maksavat 6 kappaa talosta, vaikka pitäjällä maksetaan vain 3. Koulumaisterille maksaa joka talo 3 kappaa ja lukkarille 2 pankkoa savulta sekä juustoja. Sitä paitsi saa tämä 5 tynnyriä pitäjänmakasiinista.)