Part 1
RUNOPISAREITA
Kirj.
LAURI SOINI
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1895.
SISÄLLYS:
Pisareita. Ylös! Vala isänmaalle. Kuni tammi tarhalatva. Suomen tulevaisuus. Suoraan vaan! Ennen ja nyt. Oisko isäin henki tuo? Miks' on maassa kärsimystä? Vuoden päättyessä. Ahkeroi! Sunnuntaina. Lemmetön liitto. Vanha mieronmies. Kotona jos olla vois! Mä en voi olla siellä. Taaton neuvo. Satakieli. Kuusikossa. Hehku, rinta! Riehu, myrskytuuli! Kevään oikkuja. Keväiset jäät. Yliopiston kirjastossa. Vapaus voittaa! Se lienteytyy. Kuusi ja koivu. Eestäs löydät. Kyyhkyselle. Tie ja tähti. Hyvä siemen. Kahdenlaisia kuulioita. Kaksin. Lemmen terhenissä. Oon kuni hurja oronen. Kallein omaisuus. Uusi kotimme. Jos tahdot, impi vain. Hienottarelle. Udutar. Petetty. Muistolaulu. Tulen tienoolla. Tuolla minun mielitietty. Kuin orjanruusu. Epätietoinen. Monihyväinen. Kypsyä saa pellon vilja. Ihme.
Pisareita.
Salomaalla sammalesta Henki tuores henkäeli, Utu untelo yleni Kevätpäivän paistaessa.
Utu tuores tuoksahteli Pyrkien yhä ylemmä; Läksi pilvyenä piennä Ilmankantta kaartamahan.
Pirskutteli pilvi pieni Tullut synkältä salolta Pienosia pisareita, Vihmeheisiä vetosen.
Pienosista pisareista Toiset lehdille lehahti, Kuhahteli kukkasille, Niillä hetken heiluellen Lailla helmen hopeaisen, Kunnes idän irju viima Kukan nuppua nujersi, Vartta väänteli väkisten, Puotti pienosen pisaran, Uuvutteli unholahan.
Pisareista pienosista Toiset tulla tuiskahteli Läikkyville lainehille, Selän siintävän vesille, Sinne peittyen peräti. Toiset tuulen työntäminä Vaapsahtivat vuoristolle, Siellä uupuivat ijäksi. Kovan kallion kolohon.
Mutta muutamat putosi Kostukkeeksi kynnöksille, Vainioille vihrehille, Niittylöille nääntyville.
Jospa joutuisi jokainen Pienen pienikin pisara Kostukkeeksi kynnökselle, Kylvetylle kunnakselle! -- Silloin siintävä, sorea Kukka kaunis kasuaisi, Vilja viihtyisi vihanta Suomen suurilla saloilla, Syänmailla synkeillä.
Ylös!
Korvessa kulkee eellehen pienoinen joukkokunta, Sen tiellä murrokoita on ja kylmää talvilunta. On vanhuksia joukossa ja kansaa myöskin nuorta, He pyrkii korven reunalle korkeeta kohden vuorta.
On monta vaaraa, vastusta ja paljon seisokkeita, Mont' kertaa ollaan eksyä ja tehdään polvekkeita, Vaan eellä miehet viisaimmat ne oikeahan johtaa, Lyö jälkijoukko merkkiä ja viitat ylös nostaa.
Niin kulkee joukko vitkalleen tietöntä taipaletta, Uus ura aukee kansalle vaeltaa vastuksetta. Mut monta uupuu korpehen kun voimat hervahtaapi Ja korven synkän kätköhön nuot raukat jäädä saapi.
Mut urhot vahvat vitkalleen lähestyy korven laitaa Ja vihdoin läpi lehvien he aukon nähdä taitaa. Ja tuota kohden uljaasti nyt joukko asteleepi Ja matkan määrän löydöltä jo rinnat riemuitseepi.
Niin päästään korven reunalle ja siihen joukko jääpi Ja helpotuksen huokauksen nyt urhot hengähtääpi. Siin' henki tuores, vienonen tuoksuupi sammalesta Ja hienon hieno tuulonen henkäilee luotehesta.
Ja maahan päälle sammalen nyt miehet istahtaapi, Nyt heiltä raajat raukenee, uupuupi, uinahtaapi. Mut maasta usvaa henkäilee mieslauman tienohilla Ja peittää urhot uinuvat pehmeillä untuvilla.
Niin siinä joukko pienonen rauhassa uinuaapi Ja matkapuuhat mielestään se siinä unhottaapi. -- Mut vihdoin joukko nuorien jo nousee valvehille Ja rohkein heistä huudahtaa miehille nukkuville:
"Jo ylös, joukko, joutukaa, matkalle lähtekäämme, Ei olla vielä perillä, vaan sinne pyrkikäämme! Vain hiukan päivä pilkistää meill' usvan katvehessa, Mut nähdä me sen tahdomme täydessä loistehessa!
Siis joutukaatte! Ylöspäin yks'voimin rynnätkäämme, Siell' usvain yläpuolella varmasti kerran näämme Me puolenpäivän päivyen, sen tosiloistavuuden, Siell' vapaavallan löydämme, maan ihanaisen uuden!"
Vaan vakaamielet vanhukset kyljelleen käännähtääpi, Yks'mielisesti yhteissuin nuorille äännähtääpi: "Pois lähdön touhu heittäkää, unelle uupukaatte, Te huudollanne huimalla pois rauhan meiltä saatte!
Tuo turhaa on kun vuorelle luulette pääsevänne, On vuoren rinta louhuinen, siell' murtuu elämänne. Te täällä meidän tavalla rauhassa nukkukaatte Ja tähän korven reunalle uus pelto perkakaatte!"
Niin lausuu joukko vanhojen ja paikallensa jääpi, Mut nuorten joukko intoisa vain ylös rynnistääpi -- Ja ilma seestyy yhtenään kun tullaan ylemmäksi Ja päivänterä lämmittää jo ilman lempeemmäksi.
Ja halki usvan ylemmäs tuo joukko aina saapi, On eellä pojat uljaimmat, ne siellä huudahtaapi: "Vain ylös, ylös rynnätkää, usvien yläpuolla On ilma raitis, puhtonen ja toivonmaa on tuolla!"
1895.
Vala isänmaalle.
Kotilahden rantamalla Kalliolla korkealla Istuskelen aateskellen, Isänmaata ihaellen.
Suomen luonnon suloisuutta, Suvi-illan ihanuutta Silmäillessä siintäville Kiitää aatos taivahille.
Sydämeni syttyväksi Tunnen tulenkipinäksi, Kotilehdon koivahille Noin ma kuiskin kuuluville:
Sulle, sulle ainoalle, Kotimaalle rakkahalle, Elontyöni annan sulle Jos on voimaa suotu mulle!
Armas maani, vapauttasi, Kunniaasi, lakiasi Töin ja toimin puollustella Tahdon aina miehuudella.
Armas kansa, vannon sulle, Onnesi on onni mulle! Herravallan salonlasta Soisin la'ata sortamasta!
Niin mä kuiskin koivahille, Kallioille kivisille; Nyt sen taasen kuuluville Huudan taistoveljyille.
1895.
Kuni tammi tarhalatva.
Niin on kansa kalevainen Kuni tammi tarhalatva, Jäykkä oksainen, jykevä.
Paljon tammi tarvitseepi Paistetta keväisen päivän Ennen kuin se ennättääpi Lehvät lehtihin pukea -- Kauvan tammi tarvitseepi Harmajan halata hallan Ennen kuin se hellittyypi, Luopi maahan lehtyensä.
Kauvan kansa kammoaapi Ulkomaista mahtavuutta -- Kauvan taasen tallentaapi Mihin kerran mielistyypi: Niin on kansa kalevainen Kuni tammi tarhalatva, Jäykkäoksainen, jykevä.
1894.
Suomen tulevaisuus.
Oi josko vuotta tuhannen Tuntisi tulevaista, Ja koko ajan seuraten Sukua suomalaista Kun eläisi, niin tietohon Sais synnyinmaansa kohtalon!
Tää maamme onko armahin Sallittu sortuvaksi, Miehemme hurmevirtoihin Johdettu joutuvaksi; Vai saammeko me orjana Vain vaijeta ja -- vaipua?
Vai onko sankarmainehin Maa isäin mahtavaksi Nouseva, lipuin liehuvin Vapautta nauttivaksi -- Ja onko Suomen soittokin Taas soipa äänin sointuvin?
Niin on jos valon virrallen Sen kansa kiiruhtaapi Ja kansan lapsi jokainen Kyllikseen juoda saapi Totuuden kultamaljasta -- Maa uljas toipuu Suomesta!
1893.
Suoraan vaan!
Kuin vanha, väärä kiertotie On jääpä hylkyriksi, Kun oikaisahan uusi vie, Käy suunnat selvemmiksi -- Niin nuori Suomi kulkekoon Vain suoraan, salvat ratkokoon Se miesnä, ryhdikkäästi!
Niin -- vanha polku rauhaisaa Ois käydä kaartamalla, Mut elon taiston mellakkaa Vain onkin maailmalla. Jos tarvis on, niin taistellaan, Siis, nuori Suomi, suoraan vaan Kuin tulta oisi alla!
Sen nuorten joukko muistakoon, Ett'eipä uinumalla Uus ura aukee murrokkoon, Mut työllä toimekkaalla. Ei säikähtää saa vuortakaan Jos mielinemme voittamaan -- Siis -- suoraan ilomiellä!
Jos pelottaa yö hirmuillaan, Se on vain oma syymme; Jos tosi-innoin taistellaan, Ei joudu hukkaan työmme. Uus aika luo jo valoaan -- Siis, nuori Suomi, suoraan vaan! Pois kannot tieltä lyömme!
1894.
Ennen ja nyt.
Seutua monta maastamme, Saloista, saaristoista, Muistoisaa löytyy kansamme Tuimista taisteloista. Ois paljon niitä laskien, Nyt käyn mä Kärnäkoskellen.
Niin synkkä muuri seisoopi Nyt muistonamme siellä, On moni urho kansani Siell' kuollut ilomiellä. He meidän eestä kuolivat, Nuo rauniot sen kertovat.
Pien puro juoksee rauhassa Pensaitten katvehessa, Se tuimemmassa vauhdissa On isäin hurmehessa Virrannut miekkain huiskaissa Ja surmanuolten tuiskaissa.
Kauniina kukkii seutu nyt, Lehdistö lemuaapi, Pensaat on puron peittänyt, Siivekkäät sirkuttaapi, -- Nyt luonto juhlii, leikkii vaan, Kuin totta ei ois ollutkaan.
Mut urhotkin nuo rauhassa, Miekkoiset miehet maamme Jo nauttii rauhaa haudassa, Me, me nyt vuoron saamme; Mut pois me miekat hyljätään Ja valonvoimin rynnätään.
Kärnäkoskella 1892.
Oisko isäin henki tuo?
Kauvaksi aatos harhailee Luontoa katsellessa. Mi sulohämy leijailee Kesällä lehdikossa! Kuin täyteläistä, tenhoisaa, Kuin vienoa, kuin utuisaa, Kuin pyhää, kuinka eloisaa On luonto kaikkialla! -- Ois, oisko isäin henki tuo Mi tuoksuellen tulee luo?
Niin, ehkä sielut isäimme Liitelee luonnossamme, Katsellen kuinka kansamme Nyt kestää vaivoissamme. Ja sikspä onni Suomessa Ain kartuu vain, kun ilmassa On isäin henki elossa Turvana toimissamme. -- On, on se isäin henki tuo Mi tuoksuellen tulee luo.
1893.
Miks' on maassa kärsimystä?
Miks' on maassa kärsimystä? Oishan onni suotuisampi? Miks' on yötä olemassa, Oishan päivä ihanampi? Miks' on suotu sorrantata, Saishan vallita vapaus? --
Siks' on maassa kärsimystä Kuni huolen huntusitta Arvoton ois onni meille. Siks' on yökin olemassa Kuni ilman yöhyettä Ei ois päivyen valoa. Siks' on suotu sorrantata, Että vois vallita vapaus Kahlehitten katkettua.
1895.
Vuoden päättyessä.
Taasen uutimensa sulki Mennyt vuosi vaiheineen, Ajanmeren aalto kulki Valkamalle vaahtoineen; Aate kahlehia vailla Ei vain liiku aallon lailla -- Milloin, milloin liikkuukaan!
Moni laiva lainehilta Laski elon rantahan, Eksytteli elonilta Monta haudan helmahan; Rahavalta vaisealle Ei vain murru mullan alle -- Milloin, milloin murtuukaan!
Ajan virta aaltoaapi, Vuodet viepi vauhdillaan, Vuoroin surut, riemut saapi Ihmisrinnat kuohumaan; Hengenvalta vapauttahan Ei vain pääse nauttimahan -- Milloin, milloin päässeekään!
1895.
Ahkeroi!
Jos huolen hyrskyt purteesi Rajuna aaltoaapi, Jos pyrintösi, toiveesi Vastukset vaimentaapi -- Et varmaan _ahkeroi?_
Jos toivot viljan vihreän Sa maasta nousevaksi Niin kuoki, kynnä yhtenään, Maa kaiva kuohkeaksi -- Ja aina _ahkeroi!_
Jos taidon, jospa kunnian Sa toivot voittavasi, Jos tahdot tunnon puhtahan Säilyttää rinnassasi -- Niin aina _ahkeroi!_
Jos tyynen rannan saavuttaa Sa tahdot maailmassa Ja tosi-onnen omistaa Elossa tulevassa -- Niin sinne _ahkeroi!_
1895.
Sunnuntaina.
On vienontyyni aamu sunnuntain, Niin hiljaksehen luonto uinuu vain, Niin hiljaa taas on pinta lahtosen, Kun pois jo souti kirkkovenhonen.
Lahdesta taasen lähtee venhonen Niin hiljaan edelleen vain liukuen. Ei kirkolle näy vievän venhon tie, Se saarehen vain salmen suussa vie.
Mies tupaan venhostaan käy suruinen, On jossa joukko koolla pienoinen; Siell' veli veljelleen suo surujaan Ja painavia syntitaakkojaan.
Siell' veli veljyttänsä lohduttaa Ja heikon uskoo vahvat vahvistaa, Siell' jokainen on yhdenvertainen Ja rauhan henki täyttää huonehen.
Saaresta lähtee pieni venhonen Niin vinhakasti eespäin kiitäen. Mies jäntevästi soutaa airoillaan, On taivaan loiste hällä poskillaan.
1894.
Lemmetön liitto.
On päivän pitkän pääksytysten Mies korven kanssa taistellut, On sinne maahan vieretysten Lehväiset kuuset rauvennut. Kun illan hämy kuusikossa Vihreiset lehvät tummentaa, Mies kotiin kirves kainalossa Jo uupuneena astahtaa.
Siell' kodin pienen kynnyksellä Jo vaimo vastaan kiiruhtaa, Vaan eipä lemmen silmäyksellä Hän miestään tahdo armastaa; Mut uhkuu rinta katkeruutta Ja tulta säihkyy silmistään, Soi ääni vihan vimmakkuutta Kun tyhjentää hän sydäntään.
"Sun kuka käski taaton luota Minua tulla narraamaan Ja tänne hökkeliisi tuoda Puutteessa aina huokaamaan?" Kun kaikk' on "huolet" huovennettu, Noin päättyy saarnat katkerat, Vaan silmäin hehku sammutettu Ei oo, eik' katseet raivoisat.
Mies allapäin on, minkäänmoista Ei ääntä päästä huuliltaan, On rinta täysi kai helmoista, Hän hiljaa huokaa huolissaan. Aamulla työhön kaihoissansa Hän astuu eestä perehen, Taas siellä huolet rinnastansa Pois kukkuu korven käkönen.
1894.
Vanha mieronmies.
Penkin päässä istuissahan Mieronmiehen miettehet Luisuu lapsuusmuistoissahan, Kuvat sieltä kaunoiset Sielun silmään kuvastaapi, -- Uni silloin voiton saapi.
Vanhus nukkuu, unissahan Elää ajat armahimmat: Hän on lapsuuskodissahan, Siellä siskot, vanhemmat Häntä hellii lempiellen, Hänkin laulaa riemuellen.
Unikuvat nuoruutehen Sielun siivittelevät, Kera neidon armahaisen Kukkatietä kiitävät... Mutta -- neidon kaunokaisen Viepi tuoni, ihanaisen!
Tuosta vanhus tuskissahan Havahtuupi unestaan, Hetken on hän iloissahan, Tuska kun ol' unta vaan... Mutta -- elo synkempihän Oli hällä ilmissähän!
1895.
Kotona jos olla vois!
Pien mökki luona kuusien Vain lemmitty on mulla. Ain muistan korven vilpoisen, Sen humun, hengen tuorehen; Sinn' syämen halaa tulla. Kuin muinen siellä huiskisin Ja kuusten virttä kuulisin.
Ma muistan lehdon raikkahan Lehdillä liehuvilla Ja muistan lahden rauhaisan, Sen pinnan vienon loiskinnan Ja ruohot rantamilla -- Jos siellä aina olla vois, Se suurin onni mulle ois!
Ma muistan tuvan pienosen, Sen lämmön leppoisimman Ja äidin helman hellän sen Ma muistan aina lämpösen Ja katseen rakkahimman -- Oi, onni mulle nytkin ois Jos äidin laulu korviin sois!
Jäi kotiin onni, kärsimään Mun täytyi maailmalle; On kaiho karvas matkassain, Mut muistot lohdutuksenaan Ne seuraa kaikkialle -- Siis rintain huokaa: onni ois, Oi, kotona jos olla vois!
1893.
Mä en voi olla siellä.
Läpi elontieni sielussain Yks' kuva armas säilyy, Se surussain ja riemussain Vain arvokkainna päilyy. Lapsuuden koti pieni on Tuo kuva unhottumaton -- Vaan voi en olla siellä.
Mä lasna siellä uinailin Unelmat herttaisimmat, Pelloista kodin perkkailin Vainiot vihannimmat. Mä siellä tunsin tuntehet Niin viattomat, vienoiset -- Vaan voi en olla siellä.
Mun yltyi sielu isoomaan Tiedonpuun omenoita, Epäillä alkoi toiveitaan Ja utu-unelmoita; Aatteita alkoi etsimään, Totuuden tielle pyrkimään, Sai ihanteensa siellä.
Vaan vanha taatto kauhistui Mun koiton "kiihkoiluista". "Tuo poika", lausui, "hullaantui, Ei _leipää_ tule nuista". Hän tiedon kielsi kerrassaan, Kuin seinä seisoi kiellossaan. -- Siks' voi en olla siellä.
Me kauvan, kauvan taisteltiin, Hän seisoi horjumatta; Kun vihdoin viimein vaijettiin Jäi kumpii kaatumatta. Mä väistyin, elän aatteillen', Hän elää leivän etehen -- Siks' voi en olla siellä.
1895.
Taatom neuvo,
Niin hiljaa illan henki soi, Se vaivojansa vaikeroi, Huokailee huoliansa.
Tuo utuvirsi ikuinen, Tuttuni sulosointuinen Taas uus on -- uudestansa.
Se soittaa rintaan mennehen Niin pyhän muiston muinaisen Taattoni tanhuilta. --
Se oli ilta sunnuntain, Ma istuskelin kaihoissain Rannoilla kotosilla.
Mun oli lähtö maailmaan Sen kiertoteitä kulkemaan, Siks' kaihostui mun rinta.
Niin siinä tunnin, toisenkin Ma istuin. -- Vanhan taatonkin Näin luoksein tulevaksi.
Hän hiljaa astui, arvellen, Kuin takaperin aikoen, Vaan tuli luokse asti.
Hän lausui -- ääni hiljalleen Värähti, kuulin selvälleen -- Hän lausui lauhkeasti:
"No, miltä tuntuu; erota Pois pienen kodin suojasta Laajoille aavikoille?" --
"Tok' oisin täällä mielelläni, Jos ei ois pakko lähteäin Maailman matkateille."
Niin virkin, katseen vanhukseen Loin, näinpä suuren kyyneleen Poskella ryppyisellä.
Kuin kaunihilta näyttikään Tuo vanhus sarkaliivissään Ja kyynel poskuella!
Niin hiljaa huokui kuusonen Suruista virttä laulellen -- Ja taatto lausui mulle:
"Oot nuori, tahdot maailmaan Sen kuohukoita tuntemaan, En siitä sua moiti.
Niin, koita, poika, koita vaan! On _tietää_ hyvä hyrskyt maan, Kun ei vaan niihin sorru."
Niin lausui hän ja maailmaan Mä läksin sitten matkaamaan Pois taattovanhan luota.
Ma jouduin elon kuohuihin, Tuon illan pian unhotin, Purjehdin karikossa.
Vaan nyt ma taaton kyyneleen Ja neuvon muistan uudelleen, Nyt vasta vaaluvoissa.
Mi onni oisi ollutkaan, Jos unhottanut milloinkaan, Sit' ois en aavikoissa!
1893.
Satakieli.
("Lastuja" luettuani.)
Kukkalaakson laitamalla, Leppoisassa lehdikössä Liverteli lintu pieni, Satakieli kaunokainen.
Koko luonnon laulukunta Silloin ääntänsä alensi, Kuulostellen kummastellen Soittajata sulosuista, Jonka helkyntä heleä, Virsi vieno vieryellen Yli lehtojen levisi.
Hetken helkyteltyänsä Tuo on soittaja sorea Lehahtihe lentämähän, Kohden pilviä kohosi.
Miksi soittaja sorea Kohden pilviä kohosi, Kohosiko kuullaksensa Enkel-laulua iloista Taaton luota taivahasta?
Siksi soittaja sorea Kohden pilviä kohosi: Sieltä silmäelläksensä Kansan suuria suruja, Syänten piirtoja syviä.
Sitten tuolta tultuansa Lintu lemmestä liversi,
Soitti syntyjä syviä, Ilmoitteli ihmehiä; Soitti suurille _sopua_, _Vapautta_ vangituille, _Totta_ soitti säikkymättä.
1895.
Kuusikossa.
Mä päivän mailleen vaipuessa Jo auran jätän kädestäin Ja kotikorven katvehessa Ma istun rauha syämessäin.
Vienosti kuuset huokaileepi, Hiljalleen illan henki soi; Tuo sävel kaikui sydämeeni Ja soinnun heikon siellä loi.
Mun sydän silloin soitteleepi Äänettä kaihosointujaan, Vaan vihdoin rintan' aukeneepi Ja ääneen laulaa tunteitaan.
Niin hiljaa laulaa virsiänsä Mun ääni heikko, soinnuton Ja kuuset soittaa lehviänsä Mun mukaan heikon laulelon.
Jos sattuis laulelmista noista Yli korven kaiku kuulumaan, Niit' ellös moiti, kuusikoista Ei taide-soinnut kaijukaan.
1894.
Hehku, rinta!
Miksi, miksi nuori rinta Raivoelet rauhatonna, Miksi rauhan riistät multa, Yöllä karkotat unosen?
Toiset tuolla surutonna, Huoletonna huiskehtiipi; Mun sydän sälähteleepi, Rinta tuikkaapi tulessa.
Riehuele vain mun rinta Hehkuele hersymättä, Hehku tulta, innostusta, Tarmokkuutta, urhoutta!
Hehku, rinta, riutumatta Riehu pitkin päivyeitä! Mun on onni ollakseni Tunnetulten tulviessa.
Jos sä tyynnyt jollonkullon, Tyynny aivan ainiaaksi. Mieluisampi mullan alla Maata on kun maailmalla.
18/3 1895.
Riehu, myrskytuuli!
Taas tuisku tuima tuivertaapi Ja talvimyrsky myllertää Ja lumipilvet pelmuaapi Ja kylmä viima viheltää.
Ma kurja, kolkko ihmislapsi Taas elämään nyt innostun, Taas tunnen rinnan toivovaksi Mä pyörteheisiin taistelun.
Vaikk' äsken päivän paistaessa Ma hautaan tunsin toivovain, Nyt lumituiskun huiskaessa Mä elää, elää tahdon vain.
Siis riehu, myrskytuuli tuima, Sa riehu, mylvi yhtenään! Myrskyittä, taisteloitta huima Mä elää en voi ensinkään.
22/3 1895.
Kevään oikkuja.
Taas koittaa kevät, hyisen hallan Pois lämmin päivä hiuvottaa, Ja talven kylmän hirmuvallan Pois suven tuuli karkottaa.
Mut -- kevätpäivät ihanimmat Saa saastaa ensin ilmoillen; Saa kaikki kätköt likaisimmat Se nähtäväksi ihmisen.
Vaan kunhan päivä paistaneeksi Saa maahan hieman kauvemmin, Niin likaan tuohon nousseheksi Saa nurmivaippa vihrehin.
29/3 1895.
Keväiset jäät.
Kuullos, ystävä, kevähän jäille Onpi mennä sun vaarallinen; Jäinen vaippa vois murtua rikki, Omaks jäisit sä aaltosien.
Ellös konsana siihen sa luota, Jospa talvella kestikin jää. Se jo kehnoni, kun sitä murtaa Kevätpaiste ja lauhea sää.
Ulapalle jos on sulla into, Säre tieltäsi pettävät jäät; Oman purtesi turvin sa aallot Sitten purjehdi vaahtoovapäät! --
Ellös aattehen aalloissa myöskään Kulje vanhoja siltoja vaan; Koko sielusi tarmolla syöksy _Itse_ solmuja aukasemaan!
1/4 1895.
Yliopiston kirjastossa.
Mä tänne hairahduin ja oikein en Mä tiedä, missä taasen lienenkään. Niin outo tunne mulle rintahan Nyt hiljallehen alkaa elpymään.
Niin tuntuu ilma lumoovaiselta Kuin vienon vieno henki taivainen Tääll' hiljaa liihoitellen asustais. -- Tää taivaan etusuoja lienekin?
Kun nään nuo holvimuurit muhkeat Ja suurensuuret tiedonlähtehet, Ma salon lapsi tyyten peljästyn Ja toivon kauvas täältä pääseväin.
Vaan kun mä aijon sitten lähtemään Niin jäädä tekee mieli kuitenkin. -- Ken pois nyt pyrkisikään taivaastaan, Kun oven löytäisin vain salihin!
13/4 1895.
Vapaus voittaa!
Jäykästi uhkaa seistä jää Ja murtuissansa temmeltää, Mut paiste kevätpäivyen Tuo aaltosille vapauden!
Vaikk' pimeyden kahlehet Tahtookin hyytää sydämet, Niin työ ja taisto pelvoton Vapauden viepi voittohon!
1894.
Se lienteytyy.
Niin paksu pilvi nousee metsän takaa. Se peloittaa, Se ennustaa Satehen maille pian vihmovan. Vaan kun on noussut ylös ilmahan, Se lienteytyy, Se hämärtyy Ja pisaretta tuskin maahan sataa. -- Niin moni täällä ihminen Ihmeitä lausuu ilmoillen, Vaan kun on aika toimintaan, Hän uupuu unten maailmaan.
1895.
Kuusi ja koivu.
Kaks puuta seisoi rintehellä, Kuus toinen, koivu rinnallaan. Tuo koivu alkoi terhennellä Kun kerran istuin juurellaan:
"Sa kehno kuusi, lehtiäni Katsoppas vihrehiä vaan -- Ja katso noita lehviäsi, Ne kauniit ei oo ollenkaan!"
Ol' hiljaa kuusi, huokaellen Vain heilutteli lehviään; Hän huokui koivun kopeudellen, Kun ylpeillä voi lehdillään.
Mut tuuli syys ja tuimin tuulin Vei koivun lehdet mennessään Ja koivun kerran hiljaa kuulin Ma huokailevan yksinään:
"On onnekkaampi mua kuusi Kun lehvänsä on suojanaan; Mun loistoni vei tuima tuuli, Ma turvaa mistä saanenkaan!"
Ol' hiljaa kuusi, huokaellen Vain heilutteli lehviään Ja lehviänsä levitellen Suojella koitti veljyttään.
1894.
"Eestäs löydät."
Kerran poika pienenlainen Päivän metsässä myräsi, Heilahteli heinämaalla. Ilta tuosta kun tuleepi, Poika potrana palaapi, Luoksi maammonsa meneepi. Tuosta tuon sanoiksi saapi, Laskettaapi lausehiksi:
"Päivän metsässä myräsin, Heilahtelin heinämaalla; Pitkän pieleksen tekasin, Heinäsuovan suurenlaisen."
Tuosta äitivanha virkki, Tuosta virkki, tuon saneli: "Eestäs löydät lapsueni Mitä jätät jälkehesi."
Tuota poika tuumaileepi, Arvellen ajatteleepi: "Kuta tehdä, kuin eleä, Kunne suovani sukea, Pitkä pielonen veteä, Kun se vaivanen viruupi, Turma tielleni tuleepi?"
Poika tuosta toisen päivän Vielä metsässä mekasti, Heilahteli heinämaalla. Illan tullen asteleepi, Luoksi maammonsa meneepi. Tuosta jo sanoiksi virkki, Tuosta laski lausehiksi:
"Päivän metsässä mekastin, Heinäniittyllä humasin. Heinäsuovani sytytin, Poltin pieleksen poroksi. Nyt se vieläkö viruupi Turma tielleni tuleepi?"
Äiti vainen vanha virkki, Noinpa virkki, noin pakisi: "Eestäs löydät lapsueni Mitä jätät jälkehesi."