Part 2

Poika parka peljästyypi, Hätäellen hämmästyypi; Tyystin tuosta tuumaileepi, Arvellen ajatteleepi: "Kuta tehdä, kuin eleä, Kun se vieläkin viruupi, Tielle tuhkakin tuleepi?"

Tuosta kohta kolmannenkin Poika päivyen peräsi Hiostellen heinämaalla. Illan tullen asteleepi, Hyvillänsä hyppeleepi, Luoksi maammonsa meneepi. Naurusuulla nalkuttaapi, Laskettaapi lausehiksi:

"Taaskin metsässä myräsin Kesäpäivän pitkänlaisen. Tuhkan konttihin kokosin, Pikku pussihin peräsin, Kannoin kontin kalliolle Lahden laajan laitamalla, Siitä järvehen siristin, Vetosehen vieryttelin. Nyt se vieläkö viruisi, Tuhka tielleni tulisi, Kun sen tuuli tuiskutteli, Aallot aavalle ajeli, Selvälle selän vedelle, Ulapalle aukealle."

Äiti vain varoen virkki, Sanat sattuvat saneli: "Eestäs löydät lapsueni Mitä jätät jälkehesi. -- Heinäsuovasi sytytit, Poltit pieleksen poroksi; Käyös uutta alkamahan, Suovoa sukeamahan!"

"Anna olla, ajan mennä, Päähän päivien samota; Kaikki tielle se tuleepi Minkä tuhmasti tekeepi, Minkä toimin toimittaapi."

1894.

Kyyhkyselle.

Kultalintu kyyhkyläinen, Lehdon lempeä eläjä, Miksi vainen vaikerrellen Huokaelet huolissasi Lehtoloitten lehviessä, Tullessa suven suloisen?

Tule tänne kyyhkykulta, Istu mun olkapäähyelle, Kyynäsvarrelle kykähdä, Usko mulle huoliasi, Kerro kaihosi kovimmat; -- Mulla myöskin murhe musta Sydäntäni synkistääpi, Niinpä mulla kuin sinulla Kaiho mieltä kaiveleepi. -- Ehkä oisi armahampi Kaksin meidän kaihoella. Huolissamme huokaella.

Tuosta[1] kyyhkynen kyhähti Lähimmälle lehväselle, Siinä huolensa selitti, Laati mulle murehensa:

"Minä hautelin halulla Muinen kymmentä munoa Pienosiksi poikasiksi. Pyy se pienonen pyrähti Leveälle lehväselle Luoksi pienosen pesäni; Siinä piiskutti pahainen, Vihelteli viekotellen, Pyysi muutella munia. Vailuhia vaihetella.

Enkös onneton eläjä Silloin muutellut munia, Vaihetellut vailuhia! Sitä itken tuon ikäni, Sitä vaivanen valitan: Kuni kymmenen munoa Kaikki kahtehen katosi!"

1894-95.

[1] Kansantarinan mukaan.

Tie ja tähti.

Syksyn yössä synkimmässä, Kuljin kerran kotihin Yli aavan nevaniityn Varovaisin askelin.

Mustaa, synkkää ympärillä Oli jokapuolellain, Usvaa unteloista henki Raskahasti rintaham.

Valo kodin ikkunasta Vieri vihdoin silmähäin. Siihen silmin tähystellen Kiiruhdin mä sinnepäin.

Sinne katson, jalkoihini Katsoa en muistakaan, Mutahautaan mustimpahan Suistun sormin sorkkimaan.

Kun mä pääsin pälkähästä Taasen maalle marssimaan, Aijoin aivan ainaiseksi Tuosta tulla tuntemaan:

Ei oo oikein, määränpäähän Yksiten vain katsahtaa, Täytyy myöskin tarkastella Tietä sinne kulkevaa!

1894.

Hyvä siemen.

Maanmies parahimmat Siemeneksi viljat Jättää puidessaan, Kun hän parahimman Sadon niistä saavan Tietää kootessaan. --

Sivistyksen siemen Myöskin punniskellen Kylvettävä ois, Ettei ohdakkeita, Rikkaruohokkeita Toukomaamme tois.

1894.

Kahdenlaisia kuulioita.

Kirkossa pappi pauhailee, Saarnailee helvetistä Ja naiset itkee, huokailee Ja uipi kyynelissä.

Vaan miehet istuu jäykästi, Ei murru mieli heiltä, Mielessään muistot maalliset On kärsimysten teiltä.

Kun pappi muuttaa aihettaan, Taivaasta saarnaileepi, Miehetkin silloin innostuu Ja rinta lämpeneepi.

22/3 1895.

Kaksin.

Ahon aukean rajassa, Koivumetsän katvehessa Multakummusta kohosi: Yksi pienonen petäjä, Toinen kauno koivahainen.

Tuo on pienonen petäjä Kohotteli kokkoansa, Pientä päätänsä ylensi; Niin hän suureksi sukesi, Kohottihen korkeaksi.

Kesän armahan ajalla, Suvituulen suudellessa Koivu oksansa ojensi, Lehdet vehreät levitti Kukkana kukoistamahan Männyn lehvien lomasta.

Syksyilman irjuessa Tuima tuuli kun kulutti Lehdet koivulta komeat, Silloin peitteli petäjä Leveillä lehvillänsä Kaunokaista koivahaista Tuiman tuulen suutelulta.

Tuopa kauno koivahainen, Impi vihreä vereltä, Vielä vieno vartalolta, Kiertelikse, kaartelikse Männyn oksien lomitse Varren ympäri vakavan.

Kerran koivikko komea Maahan kaikki kaadettihin Kuivavaksi kaskoseksi; Kaksi puuta kaunokaista, Yhtenen yhistynyttä, Heitettihin heilumahan Tuulen tuuviteltavaksi.

Kaksi puuta kaunokaista Siinä yhdessä yleni Sini-ilman siintäville. Kerran syksyn tuima tuuli Halki haiverti ahoja, Tuosta puuhkean petäjän Päälle paksusti puhalsi; Kaksi puuta kaunokaista Tuuli murskaksi muserti, Maahan paiskasi pahasti.

Kaksi puuta kaunokaista Kaksin maassa nyt makasi, Pahoinakin päivinänsä Oksat yhtehen sovitti.

1895.

Lemmen terhenissä.

Mä elon melskehessä haparoin, Kuin haparoipi yössä matkamies -- Ja valon tuikkehesta unelmoin Niin heikosta, kuin luopi hiilloslies.

Niin unelmoin -- ja kolkon tyhjyyden Mä silloin tunsin rinta-alhossain Ja sinne tänne silmä kaihoten Mun katsoi, jotain tunsin kaipaavain.

Vaan silloin siinti tähti silmähäin Katveesta öisten usvain hämärten, -- Se kirkastuen kiilui tännepäin, Kuin päivyt väistyessä yöhyen.

Mut salomaalla päivyt suvinen Kun alkaa korven takaa pilkoittaa, Se armas vyhtyy peittoon usvien Ja hämärästi maahan ullottaa.

Niin munkin lemmenaamu terheniin Niin hentoisihin velloo tienohon, Kuin kuolevaisen taivasunelmiin Luo epäusko verhon untelon.

Sa uuvut ihanaisin impyein Mun syämessäni utu-untuviin, -- Se liekö vasta alku päivyein, Vai tyyntyneekin tyyten unelmiin!

Vaan haihtuupihan usvat huomenen. Kun päivä ylemmäksi yllättää Ja lämmin hohde niityn nurmehen Lempeemmin kuni ennen hellittää.

Ja siihen luottaen ma uskallan Silmältää kohden onnenpäivyttäin. Sun, impi, katsees toivon hehkuvan Pois usvat unteloiset syämestäin!

18/4 1895.

Oon kuni hurja oronen.

On hurja nuori oronen, Oon itse ihan semmoinen.

Kun orhi tulen valtavan Saa nähdä luonaan leimuvan Ja hälle savu sieramiin Saa karvas tunkeuneeksi, niin Hän tulta kohden korskuen Kuin tuuli syöksyy pelmuten Ja liekin kuumuudestakin Hän veisaa viisi tietenkin.

Mä myöskin lapsi ihmisen Kun hehkun lemmenliekkien Rintaani tunnen tuikkivan, Niin silloin tyyten tulistun Ja toivon tulen roihuhun, Unhottain koko maailman Ja tuiman tulikuoleman.

On kyllä hurja oronen, Vaan itsekin oon semmoinen.

13/4 1895.

Kallein omaisuus.

Niin kallis, impi, mulle on Silmäisi rimpi pohjaton, Ja äänes sointu vienoinen Ja poskeis hehku herttainen Ja huultes juoma verraton Niin kallis, impi, mulle on -- Vaan _kallehin_ sun omaisuus On tunteittesi puhtoisuus.

1894.

Uusi kotimme.

Sulle armahin asunnon, Mökin rauhaisan rakennan Taaksi niityn nurmikkoisen, Kukkakummun kukkulalle.

Siellä pienosen pesämme Sisustelen sievimmästi, Kaunihimmasti kalustan; Laitan kolme korkeata Isohkoa ikkunata, Joista iltojen iloksi Tienoita tähystelemme.

Yhdestä me ikkunasta Näämme nurminiittyjämme, Vainioita vihreöitä, Kukkamaita kaunehia.

Toisesta me ikkunasta Yli lehdon lehtisimmän Näämme läikkyvän lahelman, Näämme saaria satoja, Rauhaisia rannikoita,

Ikkunasta kolmannesta Näämme suuria saloja, Kolkoimpia korpimaita, Sydänmaita synkeöitä. -- Vaikka kukkakunnahilla Kukkuisimmekin käkenä, Totta onnemme ei oisi Jos ei tietoa pahasta, Huolta huonosta ajasta.

1894.

Jos tahdot, impi, vain.

Me kätösehen käsi painetaan Ja kaksitellen käydä aletaan.

Me rinnan korpitietä astutaan Ja maata myöten murrot murretaan.

Niin hiljalleen me kauvas kuletaan, Kun toinen toisehemme turvataan.

Niin maalle vapauden joudutaan Ja muita mukanamme huudetaan!

Jos tahdot, impi, vain.

10/4 1895.

Hienottarelle.

Sa, impi, päivän paistetta Noin miksi karttelet? -- Jaa -- siks: kun siten muotosi Hienoisna varjelet.

Vaan kuullos! Turha toimi on Vain pintaa kiilloittaa Jos sydän jäähän jähmettyy Ja lunta tallentaa.

Kasvoilles kesän päivyen Suo paistaa esteettä! Se pinnan kyllä päivettää Vaan syäntä lämmittää.

1894.

Udutar.

Uduttaren usvalinna Tuoll' on pilvitarhassaan, Sinne höyhenvienosilla Purjehdin ma unelmilla, Toivon auerhaavehilla Uinun hetken helmassaan.

Udutar mun kukkasilla Ummistaapi kokonaan, Juovuttaa mun hunajilla, Silmät sulkee suudelmilla, Sitten usvapurjehilla Maahan tuopi tointumaan.

Liihytellen linnahansa Lentää taas hän tanssimaan; Soittaa sulosointujansa Kultakanteloisellansa, Houkuttaa taas soitollansa Linnaansa mun toivomaan.

1894.

Petetty.

Hän tuli lailla pilvyen Jot' tuuli tutjuttaapi Ja loisti lailla päivyen -- Niin pauloinsa mun saapi.

Mä lemmin häntä, lempeään Hän hetken mulle leikki Ja sitten läksi, itkemään Mun raukan tänne heitti.

Mun sydän itkee kaihoissaan Ja rinta raukka riutuu, Mun toivo hänen tulostaan Vain vähemmäksi hiutuu.

Jos sattuiskin hän tulemaan, Ei löytäis neitoansa, Vaan äidin heikon, kalvakkaan, Mi vaalii kuvoansa.

1894.

Muistolaulu.

Pienosella purtosella Kera neidon armahan Valkamasta vaelsimme Tasangolle lahdelman.

Yli tyynen peilipinnan Rannikolle soudettiin, Laihopellon laitamalle Nurmikolle istuttiin.

Siinä elontoivehia Toisillemme kuiskailtiin, Muinaisajan armautta Kaihoellen muisteltiin.

Tässä muistimmehan muinen Haapalehdon ollehen, Johon laaja laihopelto Oivin ojitettu on.

Poissa on se keinuinensa, Jossa illoin istuttiin, Lemmekkäitä lauleloita Käsikäissä laulettiin.

Hiljaa huokui haavikossa Silloin vieno tuulonen, Loihti nuoreen rintahamme Lemmenruusun puhtosen.

Muinaisaikaa muistellessa Silmiini sain kyynelet, Kyynelet myös immeltäni Kostutteli poskuet.

Pienosehen purtehemme Hiljalleen me hiivittiin. Muinaiselle haavistolle Muistolaulu laulettiin.

1894.

Tulen tienoolla.

Kilvan kiiti kautta ilman Lintupari lentäen, Hennon pääskyn saaliiksensa Tahtoi saada varpunen.

Kauvan pääsky pieni lensi Eessä tuiman vainoojan, Kunis sattui lentämähän Tulen liekin lieskahan.

Säkenissä säihkyvissä Paloi siivet pääskysen, Tuleen varpunenkin lensi Lentimensä polttaen.

Vaipui linnut hiljallensa, Tuonne tulen tienoollen. Elelivät ystävyssä Yhteisäänin laulellen. -- -- -- -- -- --

Kilvan kaksi kaunokaista Juoksi kotikentällään; Impi eellä hipsutellen, Poika kinteryksillään.

Kauvan juoksi neito nuori Suuteloita peljäten, Kunis sattui lentämähän Luoksi lemmenliekkien.

Sieltä lemmen säkeneitä Sattui immen sydämmeen, Ennen osunut jo noita Oli pojan rintaseen.

Vaipui kaksi kaunokaista Luoksi lemmenliekkien. Elelivät ystävyssä Yhteisäänin laulellen.

1894.

Tuolla minun mielitietty.

Tuolla minun mielitietty, Minun ainut armastettu Toisen kanssa kainaluksin Kiitää tanssitanhuilla. Tuolla heiluu hymyhuulin, Hymyhuulin, simasilmin Kera mieron miehyitten.

Kuni tähti taivahilta Lammen kalvoon kuvastuupi Syksy-illan synketessä -- Niin mun tuikki tuntehissa Kultaseni kuva muinen Yli maailmoiden mahdin.

Kuni syksyn vaisu viima Sulan järven jähmentääpi Hyväilyllä hyyhmäsellä -- Niin mun hyytyy sydän hylky, Lemmenhehku hervahtuupi Kohden moista morsianta: Jok' on mieron mielitietty, Leveälän lempilintu.

1894.

Kuin orjanruusu.

Kuin orjanruusu kaunoinen, On viekas impi semmoinen: Ne mieltä viehkeydellään Voi ihastuttaa hetkisen, Vaan pistävillä piikeillään Myös viedä ilon entisen.

1894.

Epätietoinen.

Niin lämmön lemmensuudelman Toi mulle illan tuulonen, Se lemmityltäni mun on, Jok' on niin ihmeen herttainen.

Vaan häntä lempii monikin, En tiedä, ketä lempii hän, Siks olen epätietoinen: Mull' laittoiko hän suukon tän.

1894.

Monihyväinen.

Paljonhan on pisareita Salolammen lainehissa; Eikö vain enempi mulla Liene lempi-impyeitä.

Kun mä immikön ihanan Näen näppärän näköisen, Heti hellyn lempimähän, Sydän syttyvi tulehen.

Vaan kun impyet ihanat Silmän tieltä siirteleiksen, Heti lempeni lepääpi, Rakkauteni raukeaapi.

Näin mä leikin, lempiellen Katson kaikki kassapäiset, Kuljeskelen kuiskutellen Toisen luota toisen luokse. --

Paljonhan on pienosia Kukkasia kunnahalla; Enempi on empimättä Mulla lempi-impyeitä.

1895.

Kypsyä saa pellon vilja.

Kypsyä saa pellon vilja, Saavat niittyjenkin nurmet, Sekä sitten säästetähän Vaisun talvosen varaksi. -- Impi umpun auvetessa, Lemmenkukan lehviessä Temmataan jo juuriltansa; Jos ei heti hellittäisi, Ikuisesti ilman jäisi.

1894.

Ihme.

Neidon nuoren lehtotiellä Näin mä punaposkisen, Omaks pyysin häntä siellä Lempeäni vannoen.

Kauvan häntä mairittelin, Kauvan juoksin jäljessään, Kaikin tavoin suksuttelin -- Hän ei suostu sittenkään.

Vihdoin viimein kyllästyen Takaperin käännähdin, Taaksi katsoin -- ihme! -- hänen Perässäni huomasin.

1895.