Part 3

Päivä istuttu ol' alla haapain, vehreällä sammalmättähällä, laulut liedot kertoi lemmen tulta, naurut raikkaat rinnan puhtautta, päämme päällä haavan lehdet helkki, aallot läikkyi alla jalkojemme.

Joutui ilta, painui päivän kulta, utuisiksi lientyi lahden rannat, tuuli tyyntyi, talttui rannan aalto, poistui punapilvi, haapain helke kuiskeeks suli, tuskin kuultavaksi.

Lakkas silloin liedot lempilaulut, naurannasta raikuneet ei rannat, äänetönnä, sanatonna siinä istuttiin vain käsi kättä vasten; tunteet yhtyi, aatos toistaan etsi.

Kumma kudos, haaveherkkä huntu huoli yhteen kesä-yössä meidät, kuteet toivehista kultaisista, niidet siinä auer-aatteihista.

Yö se kuteet kutoi, nitoi niidet, metsärastas polkusia polki, sukkulata heitti illan henki, pirtaa veti rannan viime laine.

1893.

HÄN KULKEVI KUIN YLI KUKKIEN.

Hän kulkevi kuin yli kukkien, hän käy kuni sävelten siivin, niin norjana notkuvi varsi sen, kun vastahan vaiti ma hiivin.

Ja kunis mun voimani kukoistaa ja soi minun soittoni täällä, sinis laulujen laineilla käydä hän saa ja kulkea kukkien päällä!

1897.

SIRKAN HÄÄMATKA.

Mikä on laulu lainehilla, soitto aalloilla sorea? — Laiva aaltoja ajavi, häävene vesiä käypi. — Kenen on kulta kulkemassa, kenen on häätulet hämyssä? —

Sirkan on vesillä venho, sirkan tuoma tuhtopuulla. Kuka on kulta heinäsirkan? — Lepinkäinen leppälintu. Minne matka miekkosien? — Saarelle selälliselle, terhenniemen tanterelle.

1897.

RANNALLE NUKKUNUT.

Hän onneton rannalle uinui sinikellojen siimekseen ja kellot ne hiljaa keinui ja soitteli sormet veen.

Hän onneton rannalle uinui — käen kukkuhun heräsi hän, hän ennen einettä kuuli käen kultien helkkyvän.

Hän onneton rannalle uinui — ja poikasen povessa ain nyt aaltojen sormet ne soittaa ja kellot ne keinuvi vain.

1897

KUU KALPEA.

Kuu kalpea kulkevi kulkuaan, kevät-yö on kaunis ja pyhä. Kai aika jo ammoin erota ois, mut yhdessä ollaan me yhä.

Yön tuulonen hiljaa tuudittaa lepän lehviä uinuvia. Sydän ääneti sykkien aavistaa suven suuria unelmia.

1898.

RAUHA.

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin? Mitä on tämä hiljaisuus? Mitä tietävi rauha mun sydämessäin niin suuri ja outo ja uus?

Minä kuulen kuin kukkaset kasvavat ja metsässä puhuvat puut. Minä luulen nyt kypsyvät unelmat ja toivot ja touot muut.

Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin, kaikk' on niin hellää ja hyvää. Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin ja tuoksuvat rauhaa syvää.

1898

KUKKULALLA.

Oli kerran kuin vene vierinyt ois kirkasta järven pintaa ja aurinko aaltoja lämmittänyt ja rantakallion rintaa.

Oli kerran kuin vene laskenut ois kallion kaunihin alle, kaks kaahlannut hietaa valkeaa kaks kulkenut kukkulalle.

Ja eikö aurinko painunut taa saarien, salmensuiden, ja tullut ilta ja tullut yö yli laaksojen, laulupuiden?

Ylt' ympäri tanhusi terhenet yön, utu ulapan aalloilla sousi, unen vallassa laaksojen lammet ui; ja uni se nousi ja nousi.

Se heilahti oksalta oksalle, se kukasta kukkahan kiipi; me seisoimme vuorella käsikkäin ja kuulimme, kuinka se hiipi.

1898.

OMENANKUKAT.

Mun onneni kukkii kuin omenapuu kevät-öissä valoisissa, kun kuusten latvat kumartuu ja immet on unelmissa.

Ne yöt pari ympäri helluntain ne yöt on suuret ja syvät ja silloin jos ei tule tuuli vain, niin kypsyvät heelmät hyvät.

Oi, antaos taivas tyyntä nyt, jos sitten sa annatkin muuta! Oi, varjele Luojani vakainen nyt orvon omenapuuta!

1898

LEPÄN LEHDET.

Lepän lehdille lauluja kirjailen ja heitän ne virran viedä. Yks vierivi sinne ja toinen tänne ja kunne ne vierii, en tiedä.

Mut jos joku lehtynen lentoon jäis yli aaltojen ainiaaksi, ja jos joku virsi vieriä vois tarusaarehen, aikojen taaksi.

niin kansalle saaren vehreän sen se laulais laulua uutta: miten suukkoset antaa kuoloa voi ja suukkoset kuolottomuutta.

1898

INDIAANI.

Minä olen kuin metsien indiaani, sinä valkoinen, jonk' olin ma ryöstänyt majahan maani, joka jätti sen.

Minä juoksen ja uin ja tahdon kiini taas valkoisein. Tuost' astunut pieni on mokkasiini yli sammalein.

Hän täst' on tullut ja tuosta mennyt, sen tiedän vain. Mut mist' on tullut ja minne mennyt mun armahain?

1898.

KUKA ON HÄN?

Kuka on hän? Kuiskeko kuutamo-yön, maan haltia, metsien haave, vai lauluko laulajan rinnasta vain ja henkeni yöllinen aave?

En tiedä, mut aave jos ollut hän lie, niin johtanut ei hän harhaan, ja jos oli laulu hän rinnastain. niin lauloin ma lauluni parhaan.

1898.

MIRJAMIN LAULU.

Kukka liittyvi kukkahan, rukka liittyvi rukkahan, mihinkä liityn ma Mirjam rukka, missä on Mirjamin kukka?

Päivä painui jo vuorten taa, kuun on helmissä metsä, maa, helyjä välkkyvi heinät, oljet, — missä on Mirjamin soljet?

Missä viivyt sa sulhoni, kussa valkea orhisi, joudu jo luokseni angervoisen — vaiko jo löysit toisen?

1898.

SERENAADI.

Tuli tuoksuvat illat ja tyynet veet, kevätkuutamot koivujen alla, tuli lemmen kaihot ja kyyneleet ja lemmen hehkut ja halla.

Voi kuinka ne lemusi kukkaset mun impeni ikkunalla! Voi, kuinka ne helisi kanteleet mun impeni akkunan alla!

ja kantelo helkkää vieläkin, mut kuihtuneet ovat kukkaset, syys tullut maahan ja sydämihin.

Mun lempeni kieliä kuule sa et; minä yksin yössäni murehdin, mut muiden sa murheita kuuntelet.

1898.

METSÄTORPPARIN LAULU.

Pois kirkolta ma muutin korpehen, pois pienen metsälammen rannallen ja talon tahdoin sinne rakentaa, mut omin voimin, ilman auttajaa.

En kylää kutsunut ma talkoihin, en käynyt luona papin, lukkarin ma päivätöitä heiltä kerjäten ja kauppamiestä miellytellyt en.

Vaan itse kaasin, veistin honkapuut ja hankin sammaleet ja tarpeet muut, ja kesän kirvestä kun heilutin, niin valmis syksyll' oli mökkikin.

Nyt etähällä metsätorpassain ma yksin, erakkona elän vain, en kylän karkeloiss', en häissä käy ja vierasta ei torpan tiellä näy.

Mut kesä-illoin peltoni kun nään ja pellollani täyden tähkäpään ja illan päivän päällä lampuen ja rantasaunan savun rauhaisen,

niin silloin tielle katson kaihoten ja kulkijata sieltä vuottelen, ken kanssain nauttimaan sais onnestain ja kera kylpemähän saunahain.

Mut eipä kuulu kulkijata vaan. He eivät anteeks anna konsanaan, kun kylää kutsunut en talkoihin, vaan itse onneni ma rakensin.

1898.

YÖKEHRÄÄJÄ.

Istuin ma illalla yksinäni, kuulin ma hyrinän sydämestäni.

Mikä siellä hyrisevi ainiaan? Neitonen rukkia polkevi vaan.

Istuin ma illalla aatteissani, kuulin ma laulua kupeheltani.

Kuka siellä laulavi ainiaan? Kuolema neitoa kutsuvi vaan.

istuin ma illalla yksinäni, kuulin ma itkua sydämestäni.

Kuka siellä itkevi ainiaan? Impi itkevi vapauttaan.

1897.

RUKOUS.

Oi, joutuos kirkkahin joulu-yö, oi, syntyös sydämihin, oi, syntyös syömehen jokaiseen, joka tutkivi: mistä? mihin? Oi, syntyös rauha mun rintaani kuin syntyi seimehen lapsi, sinä rauhani nuori ja naurusuu, sinä kukkani kultahapsi!

Ja kilvan kulkisi kumartamaan sua turhan tietoni aatteet, kuka kullat tois, mikä mirhamit, mikä päärlyt ja purppuravaatteet. Mun henkeni tietäjät harmaapäät erämaita ne etsien kulkee, mut taivas on tumma ja tähdetön ja yö minut ympäri sulkee.

Minä lapsena vanhaksi vanhenin. En nuor' ole koskaan ollut. Toki kerran ma keväästä haaveilin, mut haavehet nuo oli hullut. Olen väsynyt lauluni valheeseen. Herra, tee minut lapseksi jälleen! Minä tahdon soittoni särkyneen viedä suurelle virittäjälleen.

1898.

HIIHTÄJÄN HYRÄILY.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun hanki on hohtava alla, kun taivas kirkasna kaareutuu; mut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu tuul' ulvovi, polku on ummessa ja tuisku on taivahalla.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun ystävä häll' on myötä, kun latu on aukaistu edessään; mut parempi hiihdellä yksinään, tien itse aukaista itselleen ja yksin uhmata yötä.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun tietty on matkan määrä, kun liesi viittovi lämpöinen; mut sorjempi, uljaampi hiihtää sen, joka outoja onnen vaiheita käy eikä tiedä, miss' oikea, väärä.

Ja hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun riemu on rinnassansa, kun toivo säihkyvi soihtuna yöss'; mut käypä se laatuun hiihtää myös hiki otsalla, suurissa suruissa ja kuolema kupeellansa.

1898.

MIERON NUOTIOILLA.

Yksi tuli sieltä ja toinen tuli täältä, idästä, lännestä, pohjan päältä.

Yksi tuli hevosin ja välkkyvin valjain, toinen tuli kävellen ja kyynärpäin paljain.

Maantien varteen me yhdyimme yössä; siinä oli toiset jo tulenteon työssä.

Kohta me istuimme veljien lailla ympäri valkean, huolia vailla.

Sanaleikit lensi ja eväsviinat kulki, toisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki.

Yksi tiesi kertoa kevättuulten mailta, toinen taisi tarut Lapin tunturin lailta.

Tuo tiesi lännestä sotasanat uudet, tämä idän impien kuvas ihanuudet.

Toisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki. Otava se kääntyi ja yön hetket kulki.

Metsä oli pimeä ja tie sumuvyössä. Ääneti tulehen me tuijotimme yössä.

Minkä tuli mielehen vielä emovainaa, minkä mieltä yhä muisto murhien painaa.

Yksi mietti kavaluutta ystävän armaan, toinen suri syksyä sydämensä harmaan.

Orpo itki emoa ja murhamies rauhaa, kaikki kaipas kotia ja lapsuutta lauhaa.

Ei ole suuri apu mieron nuotioista, toista puolta polttaa, kun jäätää jo toista.

Metsä oli pimeä ja tie sumuvyössä. Ääneti tuhkaan me tuijotimme yössä.

1897.

LAULU ONNESTA.

Kell' onni on, se onnen kätkeköön, kell' aarre on, se aarteen peittäköön, ja olkoon onnellinen onnestaan ja rikas riemustansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseit' ihmisten. Kell' onni on, se käyköön korpehen ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan ja hiljaa iloitkohon onnestaan.

1898.

TELLERVO.

Ken siellä? Ken metsässä huhuilee? Kuka viidakon oksilla vilkkaa? Ken heittävi huntua valkeaa ja puuhun piirtävi pilkkaa? Se Tellervo on, tytär hongikon, opas metsien vieno ja vallaton.

Hän saapuvi, hämärän impeni mun, luo sen, joka vaipui varhain, hän tarttuvi kätehen tarmottoman hänet ohjaten ohitse harhain. Hän hymyilee ja hän lymyilee ja hän kuusikon lehviltä kuiskailee:

"Mitä mietit sa poikanen poloinen, kun korpehen yöpyä aiot? Ei vastahan Pohjolan pakkasta teho laulajan tieot, ei taiot. Mut tulkosi näin minun jäljissäin, niin menemme Metsolan linnoja päin.

Kas, Mielikki, metsien muori, on minun äitini, kultainen, kallis. Ei koskaan hän laulajan uupuneen näin hangelle uinua sallis. Näet lempeä on emo hongikon ja lempeä honkien tytärkin on.

Ja vaikka sa et mua tunnekaan, sun tunsin jo kauan, kauan. Kun hiljaa sa hyrisit hiihtäissäs, minä seurasin sompoa sauvan; ja hiljaa vain vaikka laulelit ain, minä kuulin ja riemusin rinnassain.

Sua eivät ihmiset kuullehet, mut metsä, metsä sun kuuli. Minä laulua lemmin ja laulajaa ja mulla on lämmin huuli. Se suukkosen saa, joka saavuttaa. Tulet Metsolan tuolla jo pilkoittaa."

Ja Tellervo huntua huiskuttaa ja laulaja kutsun kuulee. Hän sauvahan tarttuu ja tavoittaa, tytön kiini jo saaneensa luulee: suo suudelmasi Mut kaukana, kas, taas tyttö on petturi, peijakas.

Hän huntua heittää ja häilähtää, hän vierii ja väijyy ja väikkyy, hän milloin vierellä virnakoi, taas milloin loitolla läikkyy. Näet veitikka on tytär hongikon ja tanssi on luontoa Tellervon.

1898.

TUIJOTIN TULEHEN KAUAN.

Tuijotin tulehen kauan, liikuttelin lieden puita, ajattelin armastani, muistin mustakulmaistani.

Heräsivät hiilten henget, ajat armahat samosi, liiteli suviset linnut, keikkuivat kesäiset päivät; poski hehkui, suu hymysi, silmät muita muistutteli.

Vierin maita, vierin soita, vierin suuria saloja, salossa savu sininen, savun alla armas mökki, mökissä ihana impi, kultakangasta kutovi, helmellistä helskyttävi.

Kelle kangas kultaloimi? Häiksi metsän morsiolle. Kelle neiti näätärinta? Hiihtäjälle Hiiden korven.

Ei hyvä hylätyn kauan liikutella lieden puita, vesi silmihin tulevi, pää käsihin tuiskahtavi, kurkussa korina käypi, sylkytys sydänalassa.

1898.

ILTATUNNELMA.

Mun päiväni ammoin mennyt on, yhä mailla on illan soihtu. Mit' tää on? Miks ei joudu jo yö, kun hiljaa, hiljaa niin sydän lyö ja pettää viimeinen loihtu?

Kas, taivahat kuinka ne loimottaa! Joko tullut on tuomion päivä? Tää heijastus silmäni huikaisee. Tuhat kertaa mieluummin pimeyteen, missä ympär' on huuru ja häivä!

Olin minäkin nuori ja onnellinen. Näin unta ma kesästä kerta. Kas, hämärän neittä ma lempiä sain, ma hirveä hiihdin, mi pakeni vain — te nähkää hangilla verta.

Veri punanen ratkesi rinnastain. Veit paljon sa tyttöni multa. Mut murheeni nuori ja lämpöinen se kirjoja kirjoitti hangillen: sinä siunattu, kiitetty, kulta!

Runoruusut rintani raadellun te rastitte hiihtäjän matkaa yli vuorien, yli laaksojen, ohi murheen ja onnelan ovien — Mihin? Tee ei mieleni jatkaa.

On päivä jo ammoin laskenut, yhä poissa on hiihtäjän rauha. Käs' vaipuvi, henkeni herpoutuu. Oi, eikö jo kohoa kalpea kuu ja lasken yöhyt lauha?

1898.

KUOLEMAN RENKINÄ.

Kuljin ma kuoleman peltoja pitkin, kuolema kynti ja minä itse itkin.

"Tule mies rengiksi!" kuolema huusi — "saat palan peltoa ja laudanpäätä kuusi."

Tulen minä rengiksi, huusin ma vastaan. Tottahan Tuonela hoitavi lastaan.

Siitä asti kynnän mä kuoleman sarkaa; viikot ne vierii ja elonhetket karkaa.

Ystävä on kaukana ja sydämeni jäässä; Herra, koska seison ma sarkani päässä?

1898.

JA VUODET NE KÄY YHÄ VAIKEAMMIKS.

Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks ja haaveet ne käy yhä haikeammiks, ne polttaa, ne hehkuu, ne halaa. Joka ilta ma mietin: Kai huominen uus tuo lohdun ja loppuvi rauhattomuus! Yö loppuu, mut murheet ne palaa.

Ne tulevat niinkuin kotihin, ne tuovat uusia vieraitakin, jotka nimeltä tunnen ma juuri. Se murhe, mi eilen mun murtaa oli, suli hymyks, kun tänään suurempi tuli — koska tulee se suurin suuri?

Koska saavut sa tuskani korkein, sinä maailman valtias mahtavin, jota lapsesta saakka ma uotin, jota vapisin öisin mä vuoteellani, min katsehen tunsin ma kasvoillani, kun hetkeksi onneeni luotin?

Sun edessäs tahdon ma polvistua, mut silmihin katsoa tahdon ma sua ja sanoa: Henkeni annan! mut mieltäni nuorta en milloinkaan. Se tuskassa tulta iskevi vaan, sen kanssani hautahan kannan.

1899.

YÖ-SONETTEJA. (1898.)

Yö.

Yö saapuu. Päivä on poissa. Hämy silmiä hämmentää. Jo kaukana korven soissa tulet virvojen viriää.

Ypö yksin istun ma koissa, ei armasta, ystävää. Vain muistoni kammioissa runo poistuva heläjää.

Ken siellä? Ken lehdossa läikkyy? Kuka huntua huiskuttaa? Kuva valkea vierii ja väikkyy, tutut piirtehet pilkoittaa. Mun aatteeni seisoo ja säikkyy. Sumu silmiä sumentaa.

Huokaus.

Olen kävellyt päiviä, öitä kuin hullu ja itkenyt sydänpilloja, pimeiköitä, rikkaruohoja kitkenyt.

Olen kutonut kummia vöitä, hiushienoja helkyttänyt utuhaaveita, unten töitä —- maassa kiini ma matelen nyt.

Oi, ajat te armahimmat, kun niskan nyykähys yks tai kengän keikahus vimmat

sai syömehen sytytetyks ja tuskatkin tulisimmat suli voittajan hymyilyksi

Kalliolla.

Noin nään sinut vieläkin edessäin: Sinä katselit kalliolla yli ulapan aaltojen siintäväin; ja mun oli autuas olla.

Sua syrjästä katselin kauan näin: Tuul' leikki sun palmikolla. Mut vihdoin käännyit sä minuun päin niin vienolla katsannolla.

Oi, silmä suuri ja suruinen, miten saatoit sa olla niin julma! Mut noin sua aina ma muistelen,

sinä tyttönen mustakulma: silmä ylitse aaltojen siintävien ja tuulessa tukan hulma.

PYHÄ KEVÄT.

Herran henki mailla kulkee, haudat kaikki aukeaa. Kas, jo kätkee kääriliinat! Sydän uuden uskon saa.

Maa, mi nukkui hangen alla, herää uuteen elohon, kautta ilman kannel kaikuu: Vapahtaja noussut on.

Herää sydän ihmisenki iloinensa, suruineen. Astu aatos, lennä, liidä kirkastuksen korkeuteen!

1901.

TAIDENIEKAN YÖ.

Yössä istuu taideniekka. Miksi helkkää rannan hiekka? Yön on neitoset tulevat, yön on mustat morsiamet valkeilla varsoillansa, ruskeilla ruunillansa.

"Kunne, neitoset, kulette? Minun luokse miks tulette?"

"Tuomme sulle tuomisia meren suurilta seliltä, ilman pitkiltä pihoilta; joko on ovesi auki?"

"On se auki auringolle, paistoa jumalan päivän, ei yön yrityksille. Manan neitten maanehille."

Ilkkuivat Manalan immet: "Voip' on miestä mieletöntä! Vieläkö valohon luotat? Jo pimeni Suomen päivä, sammui jo salojen huomen, meni usko miesten nuorten; ei ole valoa enää koko maassa, maailmassa."

Tuop' on tiesi taideniekka, välkkyi nuoren hengen miekka: "Jos menikin muilta usko, vielä ei minulta mennyt.

jos pimeni maani päivä, on mulla omakin päivä, tyttö kultainen kylässä, kaunokutri kartanossa, joll' on sielu silkinhieno, katse kaunoinen sametin."

Tytöt Tuonen tyrskyttivät: "Jo sameni silkkisielu naisten kahvinauruloissa."

Painoi päänsä taideseppä, juoksi julman haavan leppä, juoksi päivän, juoksi toisen, kunis hän kolmanna kohosi, kastoi kalvan hurmehesen, nosti kohti korkeutta, vannoi näin valan ikuisen:

"En minä levänne ennen kuin minun miekkani terästä revontulet roihuavat yössä pohjolan pimeän."

Vyötti varren rautavyöhön, astui yksin talvi-yöhön, talven tähtöset näkivät, kun hän korpehen katosi. — Ei ole sitten kuulununna.

1901.

AURINGON OPETUS.

Opeta minulle, aurinko, mik' on laulajan oikea onni.

"Tee kuin minä, paista vaan, laulajan onni on antaa."

Pilvet päiväni peittivät. Kuinka siis kummalla annan?

"Tee kuin minä, paista vaan, väistyvi mustinkin häivä."

Hanki kattavi kaiken maan. Turhaan uurran ja puurran.

"Tee kuin minä, paista vaan, sulaa hankikin suurin."

Entä jos kansa mun kiroaa? Enkö ma kiroa vastaan?

"Tee kuin minä, paista vaan, allasi kiro ja siunaus."

1901.

HYMNI TULELLE.

Ken tulta on, se tulta palvelkoon. Ken maata on, se maahan maatukoon. Mut kuka tahtoo nousta taivahille, näin kaikuu kannelniekan virsi sille:

Mit' oomme me? Vain tuhkaa, tomua? Ei aivan: Aatos nousee mullasta. On kohtalosi kerran tuhkaks tulla, mut siihen asti aik' on palaa sulla.

Mi palaa? Aine. Mikä polttaa sen? Jumala, henki, tuli ikuinen. On ihmis-onni olla kivihiiltä, maan uumenissa unta pitkää piiltä,

herätä hehkuun, työhön, taisteloon, kun Luoja kutsuu, luottaa aurinkoon, toteuttaa vuosisatain unelmat, joit' uinuneet on isät harmajat.

On elon aika lyhyt kullakin. Siis palakaamme lieskoin leimuvin, tulessa kohotkaamme korkealle! Maa maahan jää, mut henki taivahalle.

1901.

SURUT.

Hän seisoi ja huusi tappara kädessä: "Tulkaa, nyt tulkaa, tulkaa kaikki, te miel'alat apeat, te vastasäät vaikeet, huolten huuhkalinnut ja sydänsurut haikeet, niin koitamme kerran, ken meistä voittaa, ja voitettu olkoon ääneti niinkuin hauta, mi kuusten keskellä hiljainen on."

Hän seisoi ja huusi tappara kädessä, katsoi uhmaten kalliosolaan vuotellen kuoleman karjaa. "Pelkäätkö, Tuonelan untelo ukko, pelkäätkö vuossadan nuorinta lasta, pelkäätkö päivyen poikaa?"

Eivät ne tulleet silloin surut, tulivat silloin, kun makas hän maassa, kamppaili Luojansa kanssa.

Tulivat takaa kuin konnat, löivät kahleisiin hänet, mierolle möivät, tekivät hänestä heikon miehen, polttivat otsaan orjan merkin, jota ei huuhdo vesi, ei veri, eikä huulet kauneimman neidon.

1901.

TUSKA.

Hiljaa, hiljaa, muuten kuolema tulee, nyt ollaan oudoilla ovilla. Hiljaa, hiljaa, tai kätkee kaikki, nyt jousi on liiaksi jännitetty.

Ei askeltakaan, ei ees, ei taaksi, nyt parhaint' on pysyä paikoillaan. Hiljaa, hiljaa, aivan hiljaa, ettei risukaan risahtais.

On malja täysi. Yks pisara lisää — ja kaikki kaatuvi kerrassaan. Hiljaa, hiljaa, hiiren hiljaa, niin pieni olla kuin mahdollista!

Mut se kestää kauan. En kauan jaksa, mun valtaa raukeus, väsymys. Hiljaa, hiljaa, ei äänt', ei sanaa, yks liike pettää voi piileväisen.

Jumalan kiitos! Hän ohi kulkee. Kai kohta saanen ma hengähtää. Mut hiljaa, hiljaa, ei viel', ei vielä, nyt täytyy kestää tai kaikki loppuu.

1902.

JUMALAN TAMMI.

Mikä on tammipuun tohina Minun koidon korvissani?

Tammi on Jumalan tammi elämän aukean aholla, päivässä pimenevässä, laulun yössä lankeevassa.

Pois viha, pois kateus, karkotkaa katalat kiistat, haihtukaa elämän huolet sekä järjen jäiset tuumat! Yön elämä ympärillä tyynny! Tyyntykää inehmot! Raukene ratasten räiske sekä seppojen jyrinä!

Minun on mieli kuullakseni Luojan suuren puun puhetta.

Tarinoi Jumalan tammi: "Olen toiminnan tohina kaaoksessa kaikkeuden; kohtalon kohina olen puhki ihmisten povien; olen pauke maan pajassa, humu ilman huonehessa; kuurot kuulevat minua, kuulevaiset eivät kuule."

Kysyn sykkivin sydämin: "Ja mitäpä minulle huout?"

Julistaa Jumalan tammi: "Humisen huolia sinulle, surun annan aateluutta, vaivan kalvavan vakautta, ylevyyttä ylhän tuskan; kynnän otsasi vakoihin, sielusi enemmän kynnän, panen paadet hartioille, käsken nuorna kärsimähän."

Kysyn kylmävin sydämin: "Miks minua kärsimähän?"

Luojan suuren puu puhuvi: "Siks sinua karsimahan, kun olet lapsi laadultasi, itkijä elämän itkun."

Tammi vaikeni, vavahti.

Seisoi mies aholla yksin, yössä aukean elämän. Tunsi polttavan povensa, sydämensä seisahtavan vaivasta sanattomasta, ailuesta ankarasta.

Pyhä on hetki hengen tuskan.

Hiljaa, hiljaa, yksitellen helmet kirkkahat kihoovat, sulaten polttavaa povea, lauhdutellen, lohdutellen.

Saa vaiva sanoiksi, virret vierivät huulilta urohon, mies itse haoksi muuttui, puuttui puuksi paikallensa.

Satu oli sanasta, taru Tammesta taitehen jumalan.

1902.

JUMALIEN KEINU.

Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta, eivät ne häntä yhdessä kohden pidä, he heittävät häntä välillä taivaan ja maan, siksi kuin järjen valon häneltä ne vievät,

Ja kuka maailmoiden mahdin kuuluttaja on, hän tänään pilvien ääriä kulkee, ja huomenna makaa maassa niin syvällä kuin koski, mi vuorten kuilussa kuohuu.

Kuka keinussa jumalien keinuu, ei hällä elon aika pitkä ole. Syyn, syyttömyyden hän huiput nähköön; sitten tulkohon tuima yö.

1902.

HIIDEN MIEKKA.

(1902.)

Äidin surut.

Kolme yötä peräkkäin suurta surun unta näin, siitä asti murhe mulla mielessä on tuiretulla.