Part 2
Vaari vastahan vihelsi: "Oisihan talossa työtä, kun olisi tekijä toinen! Kovin oot koivilta kapea, ylen laiha lantehilta, pää suuri, suu supukka, iho ilkeän värinen; lähde toisehen talohon!"
Läksi seppo läylimielin kangasta kävelemähän, läksi työtä etsimähän, tekemistä tietämähän; hiuka souti sormen päissä, nälkä suolia näversi.
Niin saapui suden kotihin.
Suden akka orren alla kirnusi kesäistä voita kultaisessa kirnusessa männällä hopeisella.
Työntyvi sisähän seppo, yli kynnyksen kysyvi: "Oisiko talossa tässä työtä tehdä tyhjän miehen?"
Kiljas akka, kirnu kaatui, lapset parkasi pahasti, ukko uunilta tömähti koivuhalko kainalossa: "Ken olet kurja mieronkierto, mikä mies, mitä sukua?"
Sanoi seppo Ilmarinen: "En tiedä sukuni tietä, en isoa, en emoa, tuolla honkien humussa synnyin mä sysimäellä, etsisin elosijoa, asuinpaikkoa anoisin."
"Ei ole talossa tässä suurusta suvuttomalle, tokko erkanet, elikkä — !"
Läksi seppo läylimielin kangasta kävelemähän, emoansa etsimähän, tietämään sukunsa tietä; suupieltä suru vetävi, murhe mieltä mustentavi.
Kysyi puilta, pensahilta, kuulusti ahon kukilta, tutki ilman lintusilta, urkki maan matelijoilta, eikä löytänyt emoa, ei tavannut taattoansa.
Niin tuli ketun kotihin.
Repolaisen renkipoika tervasi lylyä tiellä ehtiäksensä erähän illalla isännän kanssa; katsoi tielle ja kavahti kannon päähän huutamahan: "On tulossa outo mlesi, kumma kulkija kylältä, mies kapea, kaksijalka, tassut kaikki taata pitkät!"
Repo kuuli rengin huudon, luuli jo tuhon tulevan, jousen vaarnalta varusti, savuna pihalle saapi: "Seis! Seiso henkesi uhalla! Mikä mies, mikä asia?"
Sanoi seppo Ilmarinen: "Mikä lienen miehiäni! Liekö sotka suolle saanut, vai rauku vesirajahan, ilves tehnyt iljenelle, suokurki sulalle maalle; oon emoa etsimässä, taattoa tavottamassa."
Repo vastahan remahti: "Ei ole sukua sulla tämän ilman kannen alla! Mie olen metsän henkiherra, veen riistan verolle viejä, saukon kummi, mäyrän kuoma, ylikaitsija kanojen; tunnen kaikki tuulen karjat, maan kävijät, tien tulijat, jalan neljän juoksevaiset, siiven kahden kantamaiset, kaikki on kirjoissa minulla, kaikki mulla muistossani. Ei siellä sinun näköistä!"
Selitellä seppo koitti: "Minkäpä minä osannen, kun olen kerran tänne luotu, syntynyt sysimäelle."
"Sin' olet syntynyt luvatta, lurjus, vastoin maan lakia — kursi tiehesi, tahikka —!"
Läksi seppo läylimielin kangasta kävelemähän; pilkaten puut puheli, kukat viittoi vilkusilmin, oravat osoittelivat, linnut lennosta ivasi angervon avuttomuutta, heimotuutta herjan lapsen.
Astui seppo allamielin, itkuvirttä vieritellen, astui päivän järven päitä, toisen vaaroja vaelsi, niin päivänä kolmantena suo suuri etehen aukes.
Astui seppo allamielin, orvon virttä vieritellen: "Kun oisin syntynyt sudeksi, taikka karhuksi kasunut, oisi turkki tuulissäällä, koti ois kovalla säällä, kodissa korea liesi, liedellä punainen loimo, emo lieden liepehellä, minä itse emon sylissä ja minun sylissä onni!"
Jo väsähti väki sepolta, uupui jo urohon voima, vaipui mies maan varahan, tuskissansa turpehelle, otsa suohon, suu norohon, rinta rimpeä halaten.
Lauloi rauta rahkan alta, soi suosta teräksen soitto: "Kussa viivyt, maan kuningas, raudan ruhtinas väkevä, joudu joukkos johtajaksi, valtasi vapahtajaksi! Tääll' on miehet miekka vyöllä, sota-orhit ohjaksissa, pyssyt on pamahtamassa, torvet on torahtamassa, kun vaan saapuisi kuningas, sois käsky sotien herran!"
Jo tunsi sukunsa seppo, tiesi työnsä työn hakija, kimmahti kohoksi maasta, viskasi vasaratansa, tuli suihki suonen päissä, koski rinnassa kohisi, voiton lieska, voiman kopru, kutsumus kuningastöiden.
Kohotti kätensä seppo kohti kuusten korkeutta, vannoi maalle valan ikuisen, sanan Luojalle lupasi: "Tahdon ma takoa ilmi luonnon voimat maan lumosta, herättää vesien henget, ainehet norojen alta, tahdon tehdä maan hyväksi, manteret hymyäviksi, lehdot leivän kasvaviksi, pelloiksi petojen korvet, tahdon taivahan takoa yli maani onnellisen, taivahalle tähtikehrät, kuut, Otavat, päivät kummat; tahdon luoda luonnon onnen oman onneni heraksi!"
Näin se vannoi vanhin seppo, Vannoi ruhtinasvalansa.
1897.
SUKKAMIELI.
Kaks istui palolla paimenta, yks verevä, toinen vaalea.
Se verevä se soitteli torveaan, se vaalea vaieten istui vaan.
Niin saapui kolmas ja kaukaa huus: "Hei, veikot, hei, mull' on sanoma uus!
Tuoll' äsken mä Sukkamielen näin, kun astelin aamunkoittohon päin.
Hän oli niin viehkeä varreltaan yli kunnahan korsien kulkeissaan.
Sinikellot soi hänen silmistään, katinkullat kuulteli päällä pään.
Ja kun hän kulki, niin, aatelkaas, hän viittas mulle ja viittas taas!"
Näin kolmas se haasteli riemuiten. Ja kaiholla kuuli se verevä sen:
"Ken miekkonen näkis hänet kerrankaan!" Se vaalea vaieten istui vaan.
Se vaalea istui itkien. Hän oli jo nähnyt immen sen.
1896.
TUONEN TYTÖN LAULU.
Tumma on Tuonelan tähdetön yö, tummempi Tuonella raatajan työ. Vähän täält' on mennyt ja tullut tänne monta, vielä ei tullut, ei mennyt viatonta.
Huuhtelen mekkoja murhaajain; herjojen helmat jo puhtaiksi sain. Valkeat on virrat siellä elävitten mailla, Tuonen vettä toki elon tahrat on vailla.
Mielelläni sentään ma työtäni teen. Katselen kauas yli vierivän veen, katselen kauas kohti elon kukkarantaa; kuplaset aatostani kulettaa ja kantaa.
Muistelen tummuutta Tuonelan yön. Ajattelen raskautta raatajan työn. Tuntoni on puhdas ja mieleni on tyyni — parempi jos pestävinä oisi omat syyni!
Kurjia kuinka jos lie ihmiset, kerran ne on iloinneet ja nauttinehet. Helppoja heille lie Tuonen ikivaivat, hetken kun rikkoa ja riemuita saivat.
Tuolla taas on kulkija päässä elon tien. Venhoni kyykokan hälle ma vien. Vähän täält' on mennyt ja tullut tänne monta, vielä ei tullut, ei mennyt viatonta.
1897.
IMATRAN TARINA.
Tuo Imatra, immyt sorja, oli kaunehin neitoja Karjalan maan. Tuo Ontrei, pajarin orja, tais laulaa ja kannelta kaiuttaa.
Hän rakasti Karjalan kukkaa. Salot laajat soi, koska lauloi hän. Mut Karjalan kansa rukka suri sorrossa isännän ilkeän.
Kuka kansan kohlitun kostaa? Oli Ontrei mies sotakelpo tuo. Hän Karjalan laululla nostaa! iloks impensä vain hän lauluja luo.
Tuo virkkavi Imatra impi: "Maan eestä laula, mut mulle ei." — "Sa mulle oot kallihimpi," näin saneli Ontrei ja suukon vei.
"Teit kyllin jo lauluja mulle, maan ympäri olen ma maineikas." "Vasta kyllin on lauluja sulle, runo tehty kun on joka kutristas."
Ohi pajari ratsasti, yöksi hän virran viereltä neien nai. Tää kosken kuohuihin syöksi. Ne hänestä kaikuvan nimensä sai.
Mut Ontrei, Imatran orja, hän istui rannalle kuohuvan vuon: "Tule kuolema, lapsesi korjaa! Toki ensin ma lauluni parhaan luon."
Hän koski kantelon kieliin. Soi sävelet kuin sodan myrsky nyt. Ne Karjalan miesten mieliin kävi kuin Ukon vasamat kärjistetyt.
Ja Karjalan kansa nousi. Taru tuo on tunnettu teille kai? Teräs välkähti, viuhahti jousi. Jo pajari haljakan verisen sai.
Mut suur' oli pajarin suku. Kautta korpien kostoa huudetaan. Ja sotalaumojen luku yli samosi kaunihin Karjalan maan.
Jo vapaushaavehet haipui, verivirrat peltoja purppuroi. Moni vaipui, myös moni taipui. "Mut mikä on soitto, mi yhäti soi?"
Kävi sortajat soittoa kohti. Soi sävelet kuin sodan myrsky. "Ken vapautta viel' laulaa tohti, kun taittui jo tappara viimeinen?"
Oli Ontrei Imatran orja, hän istui rannalla kuohuvan veen. Hän lauloi: "On sota sorja, kun kuollahan mieheen viimeiseen.
Mut sorjempi on sota sille, ken kaipaa maan päällä kalleimpaa. Hän Tuonelan tanhuville käy niinkuin sankari kotiin saa."
Ja sortajat soittajan näki. Tuon kohtalo kauan ei viipynyt. Ne lyhyen tuomion teki. Nuoli vihainen jousesta viuhahti nyt.
Se oli laulajan surma. Hän suistui koskehen kuohuvaan. Mut katso! Kantelon hurma yhä saloja Karjalan kaiuttaa.
1902.
AIKA.
Asuu aamuruskon mailla kansa, jonka jumala on Aika. Templi tehty hälle puistohon on pyhään, virran vieriväisen kaltahalle. Loitos loistaa templin kaarikatot, kauas kuuluu pappein kuorolaulu, kauemmaksi vielä maine kulkee Ajan ankarasta uskonnosta.
Aika näät ei ole kivikuva käsin telity taikka luonnon muoto, aate ei, ei tyhjä mielihoure. Aika hirviö on julma, joka uhrit parhaat, vaikeimmat vaatii, sata miestä, miehevää ja nuorta, joka vuoden kuussa kääntyvässä. Siit' on idän maassa itku, parku, paino raskas rintaluita painaa.
Mutta näin ne laulaa templin papit käyden kuutamossa hiljaisessa: "Suuri, suuri, ankara on Aika! Maailmoiden mahtaja sa olet, kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu, kun sa henkäiset, niin hirret hajoo, vaan kun sinä jalan maahan poljet, jää ei ykskään eloon elävistä."
Tarun kertoi mulle templin pappi kerran aurinkoisen alas mennen, yössä yksinänsä koskein kuohun pyhän virran pyörtehiltä soiden. Tuuli lepäsi ja lehto. Kaukaa kimalteli himalayan huiput. Väkevästi loisti vanhan silmä, kun hän tarinansa kumman kertoi.
"Kääntyi kuu ja tuli uhrin tunti. Yksi erällänsä nuoret tuodaan, silmin sidotuin ja käsin. Uksi avataan ja jälleen suljetahan. Hälle ei se enää koskaan aukee.
Uhrein parvessa on poika uljas, pitkä varreltaan kuin palmu, kaunis kasvoiltaan kuin Buddha, jalo nähdä, Ainoo turva on hän äidin vanhan, toivo tietäjien, naisten lempi, leirin kaunistus ja kansan kaiken. Vuoroansa vaiti odottaa hän, äiti vierellänsä itkee, huokaa.
Hetki lyö. Hän sisään sysätähän, pedon kiljunnan hän kuulee, tuntee kasvoillansa kalman henkäyksen, — silloin, katso: Silmäin side laukee ja hän näkee, mit' ei kenkään nähnyt eikä nähdä sopis kuolevaisen.
Ajattaren ankaran hän näkee: puoleks lisko, suomuinen ja suuri, puoleks nainen punalieska-huuli, päässä silmät niinkuin pätsi palaa, pätsin pohjass' ajan pyyteet kiehuu, käden kohottaa hän vetääksensä sulhon syleilyynsä kauheahan.
Seisoivat he hetken vastatusten, Ajatar ja urho miekan, mielen. Vavahtaa jo pedon polvet, sammuu silmä, vaipuu käsi kynnellinen; keveästi niinkuin kesä-ilta sulhon huulille hän suukon painaa.
Mutta kammiosta urho astuu kalpeana niinkuin kuolo, kulkee metsiin, jättää äidin, siskot, miettii, tekee hengen töitä, jotk' ei katoo, vaikka katoaisi kansa kaikki, hänehen ei Ajan hammas pysty, voittanut hän onpi kuolon vallan, sillä hän on unelmainsa urho ja hän täyttää, mitä monet tuumii."
Näin se kertoi kerran templin pappi mulle aurinkoisen alas mennen. Vaiti istuin. Vaikes kertojakin. Himmenivät Himalayan huiput. Yössä yksinänsä koskein kuohu pyhän virran pyörtehiltä kuului. Silloin sanat sattui mieleheni: "Eikö sitten enää milloinkana miestä ollut Ajan voittajata?"
Väkevästi vanhan silmät loisti, kädet rinnoillaan hän risti, lausui; "Aika voitetahan joka kerta, jolloin aatos miehen mieless' syttyy, aatos miehen mieltä ankarampi, kasvavainen yli kuolevaisen.
Siitä asti on hän outo täällä, herra muille, orja itsellensä, sillä hän on unelmainsa urho, oman aattehensa astinlauta." "Entä jos hän aattehensa tahraa?"
"Silloin aate hänet alas lyöpi, ottaa asuntonsa toiseen, jatkaa tietään niinkuin myrsky merta käyden."
Hetket kului. Pedot öiset heräs, lähti leopardi piilostansa, tiikeri, tuo karavaanein kauhu, leijonakin, metsästäjän mielle, oksat risahteli, risut taittui, kaukaa karjunta yön ilman halkas. Ja ma muistin Ajattaren haamun ja ma kysyin äänin vavahtavin: "Eikö koskaan Ajatar tuo kuole? Eikö koskaan koita kansain onni?"
Liene kuullut ei hän kysymystä. Vaiti istui hän ja vaiti minä. Tähdet syttyi taivahalle, syttyi ijäis-aatteet ihmissydämissä; ja ma kuulin koskein kuorolaulun pyhän virran pyörtehiltä soivan: "Suuri, suuri, ankara on Aika. Maailmoiden mahtaja sa olet, kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu, kun sa henkäiset, niin hirret hajoo, pysyväinen vain on pyhä virta, ijäinen vain ihmishengen kaipuu."
1902.
VÄINÄMÖISEN LAULU.
Ei iloja monta ihmislapselle suotu: Yks kevään riemu ja toinen kesän ja kolmansi korkean, selkeän syksyn riemu. Kyntää, kylvää, korjata kokoon, levätä vihdoin rauhassa raatamisestaan.
Ei suruja monta ihmislapselle suotu: Yks sydämen suru, elon huoli toinen ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru. Ystävä pettää, elämä jättää, taika on ainoa sankarin työ sekä tarmo.
Miks laulaisin siis minä, jolle on kantelo suotu, riemuja muita ja murheita muita? Taida en lukea tähtiä taivahan kannen, en kaloja meren, en kukkia nurmen. Laulan ma siis, mit' on ihmisen laulaa suotu.
Ei sovi urhon tietoja, taitoja laulaa, ei esiintuoda. Sankarin sopii laulaa vaan, miten vaihtuvi vuodet ja viikot, miten kipinät syttyy ja jälleen sammuu ja kuinka kulkee kuolon ja elämän laki.
Kaikki on muu vain välkettä taivahan kaaren, katinkultaa, laineiden läikkyä. Sankarin laulaa sopii niinkuin meri, suurena, pyhänä, peljättävänä, — lempeenä niinkuin lepäävä yö yli maiden.
Monta on laulua, monta myös laulujen miestä. Yksi on laulu ylitse muiden: ihmisen, aattehen, luonnon ankara laulu. Kansat katoo, ei katoa mahti, jonka on laulanut mahtaja heimonsa hengen.
1902.
KIMMON KOSTO.
Kimmo vuorta viertävätä hiihtää yössä yksinänsä, taivaan tähtöset palavat, palavampi Kimmon tuska, kun hän korpia samoopi, yksin yössä lauleleepi:
"Tytär oli minulla nuori niinkuin pieni petran hieho, jäi yksin kotahan kerran, tuli miesi muukalainen, tytön taljalla lepäsi; kohdannen hänet ma kerran, silloin korpi kauhistuvi."
Kimmo vuorta viertävätä Hiihtää yössä yksinänsä.
Tuiman tunturin laella Hiiden immet hyppelevät kilvaten lumikiteinä, hapset tuulessa hajalla; susi juosta jolkuttavi, revontulet räiskähtävi, huokaavat lumiset aavat, taasen kaikk' on hiljaa, hiljaa.
"On tulossa tuisku-ilma," tuumaa Kimmo, kiiruhummin sauva iskee, suksi potkee, vuoren varsi katkeavi.
Kuulee alta korpikuusen äänen vaisun vaikeroivan: "Hoi, kuka hiihtäjä oletkin, auta miestä onnetonta! Aavoja ajelin, petra katkoi ohjat, kaatoi pulkan, metsän kohtuhun katosi; toki säästyi herja henki. Nyt en tiedä tietä enkä paikkaa pakkasen käsistä."
Tuntee miehen muukalaisen Kimmo kiljuvin sisuksin: täss' on miesi, tuossa pulkka, tänne petran jäljet toivat! Kohoo jo verinen veitsi, käsi käskee, tunto kieltää.
Laki on Lapissa: auta Aina miestä matkalaista!
"Kohoahan suksilleni," virkkaa, "vien sinut kylähän. Lämmin on kylässä kylpy."
Hiihtelevät hiljallensa, Kimmo eessä, mies takana, taempana Hiiden vuori.
Tuiman tunturin laella Hiiden neiet hyppelevät, laulavat hajalla hapsin kera vinkuvan vihurin: "Voi, urosta voimatonta! Kovin kostohon käkesit, kostettavan kohtasitkin. Hyvä on hylyn nyt olla kostajansa kantapäillä."
Tulevi etehen koski, kosken poikki porras; Kimmo virkkaa: "Vaihduhan edelle, somemp' on samotakseni."
Vaihtuvi edelle toinen, — kosken kuohuihin katoopi käden yhden kääntämällä. Soi parahdus pakkas-yössä. Taasen kaikk' on hiljaa, hiljaa.
Kimmo katsoo kauhistuen.
Jo tulevat Hiiden immet tuiman tunturin laelta, tulevat kuin tuisku-ilma, vinkuvat kuni vihuri, joka taholta, joka aholta, joka vuoren vinkalosta; käärivät hivuksihinsa miehen, jok' on murhan tehnyt, sylitellen, suukotellen, elon lämpimän imien, ottavat omaksi Hiiden, alle hangen hautoavat.
Susi ulvoo, koski kuohuu. — Aamulla auringon kimallus.
1902.
LUOJAN LEIPÄ.
Kiesus Karjalan jumala tuo oli karjan kaitsijana ruman Ruotuksen talossa.
Ruoja Ruotuksen emäntä pani konttihin evästä, viisi leivän viipaletta, kuusi suolaista kaloa, leivät harmaassa homeessa, kalat kaikki vuoden vanhat.
Kenpä kontinkantajaksi?
Kultaruusu, Ruojan tytär.
Virkahti kiveltä Kiesus: "Miksi tuot minulle näitä?"
Lausui kaunis Kultaruusu: "Eväät on emon panemat, itkut immen vierittämät."
Kysyi Karjalan jumala: "Mitä itket, miesten lempi?"
Puikutti punainen Ruusu: "Osoa inehmon itken, koko kohtalon kovuutta."
Mursi Luoja leivänkyrsän, pani palasen kannikalle. "Siis kera pitoihin käyös!"
Nyrpisti nenäänsä Ruusu, toki kuuli käskijätä, söi palan hyvillä mielin, toisen miellä mielemmällä; palat on parhainta nisua, kalat kaikki vastasaadut.
Ihmetteli itseksensä. Jo kysyikin Kiesukselta.
Hymähti hyvä jumala: "Niin on laatu Luojan leivän. Min osoa inehmon itkit, sen mehustit särvintäsi.
minkä kohtalon kovuutta, sen sulostit suupaloja, alla taivahan sinisen, armo-luojan atrialla."
Juoksi, joutui kohin kotia, Ei ikinä isonnut Ruusu.
1901.
AFFLECK.
Simo Affleck, ankara mies, hän hevosensa tallista nouti. Hepo hirnui: "Voi sua, voi, Simo Hurtta, Karjalan vouti!
Simo Hurtta, huikea mies, suki hevosensa harjan ja tukan: "Vasta voivota, kun satulassa tuon kotihin ma Karjalan kukan."
Hepo hirnui: "Voi sua, voi, Ilomantsi on Karjalan kukka ja Mantsit on sukua suurta, Ilomantsi on Affleckin hukka.«
Simo Affleck, ankara mies, vei hevosensa kaivolle juomaan: "Ilomantsi on Affleckin armas, muu jääköhön Herramme huomaan."
Hepo hirnui: "Voi sua, voi, koko Karjala allasi huokaa, joka pirtissä piilut jo välkkää, joka korpilla kohta on ruokaa.
Simo Hurtta, huikea mies, pani orhille ohjakset vakaat: "Vasta voivota, kun verisellä sotakentällä kanssani makaat."
Jo satuloi sälkönsä mies, löi virkkua vitsalla kerran, hepo hirnui, soi kavioista hääkanteleet Karjalan herran.
1903.
VORNAN VIRSI.
Aunuksessa kauas, julki kuului Vorna voimallinen. Monet Suomen retket kulki työnä ryöstö, tappaminen. Varhain oli Kainuun kauhu, pahemmaksi vielä paatui, missä matkas, syttyi sauhu, missä iski, miesi kaatui.
Ryösti vihdoin nuoren naisen, vienot lempiviikot vietti. Heimo neien karjalaisen kauan kostomatkaa mietti: "Hirtettävä oisi Horna!" Sulhot sotatielle suori. Tultiin kylään, nukkui Vorna; liitoss' oli nainen nuori.
Nukkuessa vangiks sitoi vaimo viekas miehen moisen, orteen nuoran toisen nitoi, pankon patsahasen toisen; köytti kiini vankat ranteet, pani paulat pitkin vyötä, sitoi solmut, väänsi vanteet; katsoi kuuhut naisen työtä.
Köytettäissä Vorna heräs. "Mitä liikut, vaimo kulta?" "Sitä liikun, silmäteräs, pudonnut on peitto suita." Heräs Vorna toisen kerran: "Miks et nuku. Luojan nuppu?" "Siks en nuku, nuppu Herran, siirtyi päältäs sääskenhuppu."
Heräs Vorna kolmannesti: "Jäseneni jäykät ovat." Virkkoi vaimo kiirehesti: "Allasi on oljet kovat, varro, tasoitan ma tilan." Päätti työnsä nainen nurja. Huomas Vorna huonon pilan: "Mitä mulle teit sa kurja?"
"Jo nyt olet urho köytty, kytketty on Vornan voima, olet turman lintu löytty, naisen nuoren kammitsoima; jo on tullut tuomiosi, sotatiellä heimo sorja; miekoin Vorna naista kosi, on nyt itse naisen orja."
Potkas Vorna vuoteellansa, orret murtui, köydet aukes, ponnistihe voimassansa, pankon paadet maahan raukes, seisoi eessä naisen nuoren niinkuin synkkä aarnihonka, niinkuin myrsky päällä vuoren, taikka pitkän pilven lonka.
"Olin silloin urho köytty, kun ma äänes Heljän kuulin, olin silloin lintu löytty, kun ma kullaksein sun luulin, olin silloin vaimon vanki, kun sa lattialla liikuit, olin tiellä Tuonelanki, kun sa polven päällä kiikuit."
Koppoi keihään, miekan, syöksi ulos iltaan synkeähän. Päätyi nainen nuori yöksi lautsan päähän itkemähän. Saapui suku aamun tullen: "Jo nyt kuivu silmäkulma! Jo nyt kosto koitti sullen, surmattu on Vorna julma."
Huusi vastaan hurja vaimo: "Todeksi en tuota usko, vielä elää urho aimo, punertaa kuin päivän rusko." Näytetähän Vornan miekka: "Totta tunnet tapporaudan? Ruskottavi rannan hiekka, miss' on sorja saanut haudan."
Kylpi nainen kyyneleissä: "Viel' en todeks usko tuota, varmaan vuorten jyrkänteissä kirpoi miekka miehen luota." Näytetähän keihäs hälle: "Liekö tuttu tumma veri? Vieri maalle vehreälle, missä suuri surman peri."
Nyyhki vaimo voivuksissa: "Viel' en menoon usko miehen, varmaan soissa soiluvissa tarttui ruoste raudan tiehen. Vielä elää kuulu kulta, vihertää kuin latva virven. Itketätte ilmi multa, kunne johti jäljet hirven."
Näytetähän Vornan vyöhyt kera puukon helapäisen: "Kussa paistoi kuudan-yöhyt poikki virran vieriväisen, siinä kaatui kaunis vuona Tuonen virven vihannoiden, kuolon kukkiessa luona, Manan lasten laulun soiden."
"Ja jos Manan lapset lauloi, laulakohot maahan munki, ja jos kuolo kullan kauloi, löydän sulhon surmatunki, tulen, tunnen metsät sankat, missä kukkii kuolon niini, väännän sieltä vaulat vankat, nidon niillä kullan kiini."
1904.
IKU-TURSO.
Inehmot, inehmot, mitä tiedätte minusta, Tursahan tuskasta, jätin ikijanosta, ähkystä ärjyjen, läähätyksestä aallon läikkyvän urhon? Vettä vellon, merta melon, jano ainainen povessani palaa; juon ijäti, ijäti janoon, ei sammu mun sydämeni sytö.
Levitän leuat, aaltoja ahmaan, ne kuivuu, kun kurkkuuni käyvät; ajelen impiä, aallon kukkia, ne kuolee, kun povelleni painuu; myllerrän myrskyn, juon maata, merta ja pintoja pirstatun haahden, kultia, päärlyjä, myös ihmisverta ja rintoja neitien nuorten; ei sammu mun sieluni ijäinen imu, ei kostu tulipuna kieli.
Kohotan kummina elokuun öinä kuutamon välkkeessä väsyneen pään, kiinnitän vilkkuvat, viherjät silmät taivaan tähtehen kimmeltävään, katsovi tähti, tuijotan, Tursas, kohta jo korkean voitan ma tuon, kirpoaa taivahan kultainen kehrä, joutsenen lailla sen silloin ma juon.
Ei sammu ahjo sydän-alani synkän, ei pätsi päässäni jäähdy. On avaruus yllä ja avaruus alla ja itsessänikin on ijäisyys. Ma vapautta pyydän, ma valkeutta janoon, ja kauneutta taivahan kaarten ma palan, mut pääse en kahleista vaikean vaivan, voin pään nostaa, muu muran peittoon muotoni jää. Jos tuskan tunnet jumal-kirottu joku, mun kanssani jumalia kiroo!
1905.
AATEKUTEET, TOIVENIIDET.