Part 2
Ja sittenkö haudalla seisot, Johon toiveita tuhansin kannat, Ja vilppiä siekinkö saisit Sijast' uskollisuuden, jot' annat?
Niin, silloin, silloin -- mä soisin Olis parhainta lapsi sun olla, Tai nukkuva nurmen kukka, Tai raita rannikolla.
3.
Mun valkolumpeeni virkenee, Kun jo luulin tuulen sen taittavan, Sen posket ja silmät sirkenee, Sen tuuloset tuutivat terveeks vaan
Se heilui jo heikkona, hentoisna, Kun aurinko kerran viipyili pois, Oli poskilta haipunut purppura, Ja oli kuin ihan se riutunut ois.
Ja ma mietin jo: miksikä, luonto, luot Tän taimen kukkahan ehtoiseen, Ja sitte sen syksyn viedä suot, Ihan niinkuin toivehen rauvenneen?
Mut pilvet poistui ja päivyt nous, Ja rannat laajalti kirkastui, Ja rannoilla allit ja sorsat sous, Ja seljillä auteret kultina ui.
Ja taas ilokyynelet poskillaan Se vienona, armasn' ailakoi, Se kaipasi päivyttä, päivyttä vaan, Ei päivyttä ilman se elää voi.
4.
Sinä olet kuin kukka nukkuva, Joka metsän piilossa lymyy, Joka illat arkana kimaltaa, Ja yöset uinuu ja hymyy.
Sinä olet kuin kukka nukkuva, Joka auringon nousten herää, Joka valossa vartta ja väriä saa, Ja lämmössä tekevi terää.
5.
Tule tänne vielä mun luoksein, Tule vaikkapa loitommas, Tule entisin kevättuoksein Ja hajahiuksissas!
Tule, nyt on säihkyssä rannat, Täm' on onnemme maa, tule oi! Näm' on entiset leikintäsannat, Ja saarilta laulut soi.
Tule, juoksemme niinkuin lapset, Ja ystävät vallattomat, Ja tuulessa hulmuvat hapset, Ja posket hohtavat!
Tule nauruhun rattoisimpaan, Tule itkuihin yhteisiin! Tule kaulahan uskollisimpaan, Tule siskon suudelmiin!
6.
Me sousimme kerran kun aurinko nous Ja kultasi sumuja veen, Oli aamuviherä vieno, Ja me keijuimme hiljalleen.
Sinä lausuit: "Sumut ne meidän on! Kevät-untemme purppuraa"... Ja sun poskipäilläsi silloin Oli sumujen purppuraa.
Kevät lyhyt se oli, mut me muistamme sen Ihan aikoihin syksyisiin, Se loi ruusuja onnemme usviin, ja ruusuja unelmiin.
Se on totta, ne usvat on haihtunut pois, Ne jo syyskesän tuulet laas. Mut muistojen kevät kestää, Ja me rannalla istumme taas...
SIN' OLIT LAPSUUTENI KAARIN KAUNIS.
(Säveleeseen: Om Gud så vill).
Sin' olit lapsuuteni Kaarin kaunis, Mä kuutamosta sulle kruunun tein, Ja hunnut hienot virran välkkehistä, Sun unelmaini linnaan vein.
Oi Kaarin, Kaarin! silloin iloeltiin, Sun päilyi kevätkaste silmissäs. Oi Kaarin... sitten päilyi kyyneleitä, Mut Eerik on sun ystäväs!
EDELWEISS.
Alppien tyttönen antoi sen, Tyttönen tummatukka. Hältä se mulla muistona on Vienoinen vilukukka.
Kalpea kukkanen edelweiss, Kukkanen ikilunten, -- Vilukko toivoini valkeain, Lumikki lempeni unten!
KAKSI KUKKAVIHKOA.
He koristivat mun kukkasilla, Lemmikeillä ja resedoilla Ja hienoilla heinän helpehillä Ja ruususilla Ja vienoilla violoilla.
Ja toinen lausui: "Sun lauluistasi Sekin yks on niin nätti, että"... Mut toinen taas oli veitikas: "Täm' on kaikesta siitä", hän ilkkui näin, "Jota et ole laulanut, ystäväin". Mut hälle ma pilkat kostin, Kun kihlat hälle mä ostin.
UUDESSA PURRESSA.
Tuuliko se lempemme purren kaas, Vai sousinko matalikkoon? Tai sinäkö se ruorissa istuissas Sen ohjasit haaksirikkoon?
En muista, mut siinä me erottiin, Me eri suuntihin uimme. Mut olipa se onni kun kuitenkin Me kumpikin -- pelastuimme.
Sinut korjasi kulkija venheeseen, Ja ma seisoin rannalla surren. Mut sitte ma kuivasin kyyneleen, Ja tein ihan uuden purren.
Sun valkean tukkas ma liehuvan näin, Siks, kunnes se haipui hukkaan; -- Ja minä taas tuuditan venheessäin Yht' impeä ruskeatukkaa.
Ja hän se on veitikas! Rinnallaan En jouda ma senttimenttaaliks'. Ja niin sirkkasen sievä -- ma sanoa saan Tän oikeaks onnen vaaliks!
RUSKEA TUKKANI.
Ruskeatukkaista pikkuruistani. Naurusuistani, Voi sua veitikka vieno! Kuinka sa mun niin hullusti hurmasit, Sitte mun suuret toivoni surmasit, Sinäkin, sinäkin pieno!
Hurmasit silmillä vilkkuvaisilla, llkkuvaisilla, Hurmasit kesää pitkin. Syksyllä sitte sä toisen kihlasit, Silloin niin sä mun sydäntäni vihlasit, Että mä oikein itkin!
IV.
JOULU-YÖ.
Niin kuultihin enkelihymnit vienot, Ja valkeus verhosi Betlemin tienot; Se taivahisen tähden on kirkastusta, Mut silloin yli maan oli yöhyt musta.
Hän toivoi, että tähti se kauvas loistais, Ett' yltä yli maan nyt yön se poistais, ja rakkauden sana ett' ijäti kestäis, Ja vihan yöhön kansoja eksymäst' estäis.
-- -- Niin kuultihin kalketta Golgatalla, Ja surren seisoi Maria ristin alla, ja poika huusi kansoille armahdusta, Mut silloin yli maan oli yöhyt musta.
Hän toivoi, ett' isä tämän anteeksi antais, Hän yksin, hän yksin syyn veljien kantais, Kait näin suuri rakkaus, toivoi hän, riittää! Sen valossa nyt kansat hänt' ijäti kiittää.
-- -- Niin kuullahan taas tuhat vuosien takaa, "Kuin kaunis se on lapsi, mi seimessä makaa," Ja kirkoissa ja joulupuiss' on kirkastusta, -- Mut silloin yli maan on yöhyt musta.
Ja on kuin yö se viel' olis Golgatan yötä, Ja kansat tekis eksyen vihan työtä, Kuin kaikuis yhä vieläkin: "Isä, isä!" Ja esivaate värjyisi temppelissä.
-- -- Ja templiss' yli maan tuhat vuosien takaa Taas kuuluu, kuinka "lapsi se seimessä makaa". Mut _häll' _on toivo, maass' että kerran koittais Se aamu, jona rakkaus vihan voittais!
JOULULAULU.
Joulu armas on joutununna, Joulu-ilta kulta. Himmeli heiluu pöydän yllä, Kynttilöiss' on tulta.
Piltti pienoinen hymyhuuli Kuiskii maahan rauhaa. Ulkona vinkuu vinha tuuli, Merten aallot pauhaa.
Kuiski rauhoa, piltti pieni, Kuiski, kultahapsi, -- Että sen kuulis suuri Luoja, Kuulis ihmislapsi!
Piltti pieni on seimessänsä, Uinuu ruusuist' unta. Ilma on kylmä, yö on musta, Ikkunoiss' on lunta.
UUDEN VUODEN AJATUKSIA.
Saa vuoden alkavan aamu, Ajanvaiheit' uusia tuoden; Luen kansani toivojen kirjaa, Mit' on kohdalla viime vuoden.
On merkitty summalta sinne, Kenties yli äärien, mittain, Töit', aikeita, ahkerointaa Ja toiveita tuhansittain.
Mä lehteä lehdeltä kuljen Ja siirtelen arkana kättä, Luen sivuja suoritetuita, -- Mut monta on täyttymättä,
-- Jo kurjalta kurjuus lientyy, Ja onnens unhottamalla Veli kärsivän veljeks tuntee! -- Mut toista on lehdellä alla.
Ja lehdellä valkealla, Min yll' oli piirretty toivo, Luen aian ankaran vastuun: Vain susi on sutten hoivo.
-- Viha lakkaa, rakkaus voittaa! Mut aikakirjani vastaa: Te silmä silmästä tuokaa, Ja hammas hampahasta!
-- Jo kuuluu: tieto on valtaa, Osaks suodaan se eksyvän veikon! Mut kirjani kiertäen vastaa: Ja valta on hallinta heikon.
-- Jo yhteisvoimilla kilvoin Työt tehdään maan eduks tarkat! Mut satojen maana on maine, Ja tuhanten maana on markat! -- --
Ja mä käyn läpi toivojen kirjaa, Ja kättäni empien siirrän, Kun entiset toiveet turhat Taas uudelle vuodelle piirrän:
Jo kurjalta kurjuus lientyy -- Valo kaikelle kansalle koittaa -- Työt maan eduks tehdään kilvoin -- Viha lakkaa rakkaus voittaa --
Jo päivyen ens säde ehtii Ens toivolle kirjoitetullen, Se vilkkuu väikyin vienoin, Mut on kuin se kuiskisi mullen:
Sä uskoitko oikean voittoon? Ja uskoitko kaikkien nähden? Sä kaikkiko teit, min jaksoit? Ja teitkö sä toisen tähden?
ETSINNÄSSÄ.
Ma lemmin aatteita, vapautta, Ja pyrin jalohon kauniiseen, Ja etsin täydellä sydämellä Tiet' oikeahan ja hyvyyteen.
Mut -- kuinka varmasti astunenkaan, Mun harha-askele maahan lyö, Ja tie on kaita ja vuori korkee, Ja uus on nousu ja uusi työ.
Ken siis sun kauniille kartanoilles, Sä korkein, konsana ennättää? Kun tie on kaita ja vuori korkee, Ja kultaportit vain häämöittää.
Ma kenties astunen harmaapääksi, Ja nousen, lankean vuorottain, Tai kenties kaadun ma kesken työtä, Ja kultaportit oon nähnyt vain.
Ah, enpä voikaan mä ihmemailles Elossa ehtiä ikänäin. -- Mut voinhan kaivata, voinhan nousta, Ja silmät tähdätä sinnepäin!
ELÄMÄ.
Päin tuulista, tummaa taivalta uhmii Kulkija muuan. Minnekkä tie? Onnelan saariin, rauhalan rantaan, Sinne, mä toivon, vie tämä tie.
Ja jos kerta sen rakkahan rauhan sa saisit Sun mielesi taas olis taisteluun! Ja jos löytäisit etsimäs onnelan saaret, Sä itkien kaipaisit -- etsintääs.
KANSAN VAINOA.
"Pois viekää, ristihin naulitkaa!" Näin hurjana huutaa kansa, "Ja sappea suuhun antakaa!" He kiljuvat kiukuissansa.
Hän raadin etenen raastettiin, Ja juuttaat todistaapi: Hän on kieltänyt veroa keisarin, Hän templit tuhoaapi.
Ja Kaifaat astuu kantajaks, Ja kirjaniekat pauhaa: Hän pyrkivi Juudan valtiaks, Hän on häirinyt Juudan rauhaa.
"En syytä löydä mä yhtäkään". -- On kruunu ohimoissaan. "Hän on herjannut herraa, ylintään!" Hän seisoo purppuroissaan.
"En syytä löydä mä yhtäkään." -- Hän on sortua ruoskain alle. "Et keisarin ystävä lienekään!" -- Hän viedähän Golgatalle.
He syljit silmihin puhtaimpiin, Hän katsovi kaihoin heitä. -- Mut voi sitä kansoa kerran, niin, Ja voi sen temppeleitä!
He tahrasit, pilkaten, parhaintaan, Jehova, nyt armoa anna: Jerusalem suuri on raunio vaan, Ja Israel kulkijanna!
ITÄMAILLE.
(Viktor Rydberg).
Mikä kaiho se lienee mulla, Mi liikkuu rinnassain? Itämaille mielin ma tulla Luo oman armahain.
Ja jos käy kuin haluaisin, Itämaille ma jäisinkin, Ja Saaronin liljaks saisin, Min taittaa armahin.
Ja jos käy kuin haluaisin, Hän kiintää mun rinnalleen, Erottaa ei saa meitä laisin, Tulen silmänlohdukseen,
Jota vie surun, riemujen ollen Luo Latsarin, Kaanahan, Ja Taaborin kirkkahikollen, Ja merelle Galilean.
Ja kun tuulta on huimaavinta, Ja aalto on rauhaton, Niin Daavidin pojan rinta Kukan valkean turvana on.
Mä oisin rypäle vienoin, Min on poiminut armahin, Ja nauttii huulin hienoin Ja vienonkaunoisin;
Jyvänen, joka suodaan niillen, Joill' armon nälkä on, Ja tuodahan uskovillen Yli alttari-antimon.
Mä vuotan ja kaipaan kerran Hänen ilmestymistään, Mä kaihoan kera Herran Ihan yhdess' elämään,
Ihanimpaan itseni liittää Ruumiillani, sielullain. Yli kaiken tahdon kiittää Hänt' autuustoivostain.
V.
PAKKASTOIVEITA.
Tää syksy on sairas aika, Elo kuoloa kohti riutuen käy. On taivas harmaa, Maa märkänä alla, -- Ja kalpeita kasvoja kaikkialla, Ei tuskin kirkasta katsetta näy! On kuin kävis nuorikin alla päin Ja velttona henkisi huuruja maan Ja valittaisi, Vaivaisen hymyssä suu -- Mut jos tulis tammikuu, Ja pakkanen paukkuaisi!
Jos pakkanen paukkuis vimmoin, Puris terveeks poskipään! Lois otsihin innon ruusut, Ja tahtoihin tarmoa vyöryvän jään, Joka uomassaan Ei sulkuja väistele ensinkään, Käy eespäin vaan, Meri ääretön määränä matkallaan!
Jos pakkanen paukkuis vimmoin, Ja jäätelis pois lian tympeän tään, Joka täyttää maan Ja tarttuu kulkijameen, Impehen, poikaseen Ja vanhukseen, Ja kulkevi näin kodin kammioon Ja lasten leikintälattiaan Ja tahrii pienoisen Poikakullan Ja vienoisen viattoman Tyttökullan, Äidin oman...
Jos poistelis lian ja saastaisuuden Ja lois ajan uuden! Raittihin, kultaisen päivän, mi loistelis Hangille kirkkahille, Ja reippahan immen ja nuorukaisen Poskille punerville!
Silloin, kun päivyen säihkeessä Kilpaisi silmien säihkyt, Hankien hohdossa Tuntehen puhtoisuus, Silloin, kun päilyisi Nuorna ja tuoresna Poskella verten Ja rinnoissa riemujen ruusut, -- Silloin, silloin Säilyisi Suomelle vastaisuus.
ERÄÄLLE MAAILMANPARANTAJALLE.
Tää maailma se jää yhä maailmaks, Jos kuinkakin päin sen käännät, Ei huudoistas tule hurskaammaks, Jos vaikka sen äärihin äännät;
On turha sun puuhas ja tyhjä sun työs, Se on toukoa talvisäässä, Jos _itseäs_ et lue maailmaan myös, Ja itseäs etupäässä.
RITARIAIKAAN.
On Don Quixote jo kuollut ja Sancho Pansa, Nuo entisajan sankarit urhoisat, oivat, Mut ritareita vieläkin täynnä on kansa, Ja sotahuudot raikuu ja torvet soivat.
Ja tuulimyllyt myös ovat entisellään, Ja moni mies on aasilla ratsastamassa; Ja nykyajan urholla kyllä, jos kellään, On laumantäysi lampaita armeijassa.
JOS MULL' OLIS BUDDHAN VIISAUS.
Jos mull' olis Buddhan viisaus, Joka laskea tais yön tähtöset Ja kymmenten tuhatten vuotten Sadepisarten myriaadit, Ja jos kansojen kielet taitaisin,
Niin tietoni tään, Ja sen ylle Sanat, jotka Buddha kirjoitti tauluhun Vain Vismamitran vanhan nähtäviin, Ma taivaan lakehen tahtoisin kirjoittaa, Kirjoittaa tuhansin kielin:
"Valo suuri mun määräni on, Se kaihottu, korkein, Jok' yöstä päivän Ja kuolosta elämän siittää!"
POJALLENI.
Sun elos olkoon, Niin toivon sullen, Kuin linnunpoian Suviaamun tullen.
Kun herätessä Tuli päivyt luokse, Ja ilmat valtas Niin vieno tuokse.
Kun laulut helkkyi Niin joka puolin, Ja siskot lempi Niin hellin huolin.
Kun taivas näytti Niin loistavalta, Ja siipi tuntui Niin kantavalta.
Ja niinkuin sitten, Kun kesää kesti, Se ylös lensi Niin tulisesti,
Niin siekin, lapsi, Kun taivas siintää, Et unelmias Saa maahan kiintää,
Vaan lennä sinäkin Linnun lailla, Ja siivet harjoita Kaukomailla!
KUIN HIIPUVA HIILOS TUMMENTUU.
Kuin hiipuva hiilos tummentuu, Kun tuli sen tuhkaksi söi; Kuin iltakellon helkähdys haipuu pois, Kun se kerran viimeisen löi --
Niin kerran kait ne taistotkin tummuu pois, Jotka tunnetta tulena söi, Ja se sydän niin hiljaan sammahtaa, Joka liekitsi liioin ja löi.
KUKKIA.
Onnen kukan tuoksun me tunnemme vasta Kun kukka on laannut tuoksuamasta.
Toivon kukka vaihtuvi muiston kukkaan Kun kultatukka vaihtuvi hopeatukkaan.
Kas impeä ja nuorukaista leikkien rientää Elon kukkaniitylle kunnaisalle --
Mut use'immat heistä poimi surujen ruusut ja riemun kukat polkivat jalkojen alle.
RIKAS MIES.
Hän ainehen hiekasta hikipäin Hopeita ja kultia kaivaa, Ei muista hän uurteit' otsallaan, Ei muistele vuosia, vaivaa.
Jo ammoin hän unhotti aatteet pois, Hän niitä kuin peikkoja lymyy, Ja ihanteet häntä inhottaa Ja isänmaalle hän hymyy.
Hän on Raamatun kertoma rikas mies Kuin hänkin kait kerta hän kuolee -- Ja Latsarit portilla värjöttää, Ja koirat haavoja nuolee.
Mut joskus on hällä jo päällä maan, Juur' kun kiirein hän kultia kaivaa, Niin polttava tyhjyys tunnossaan Kuin kituis hän helvetin vaivaa.
Ja silloin hän huutavi äitiään, Ja hän tuntee tuskan ja surun, Ja hetkessä vuoden hän harmentuu, -- Ja Latsarit saavat murun.
OPRIKSELLA.
Tuuli on tuima ja tuiskuttaa. Issikka, Oprikselle! Sähkövaloa, samppanjaa, Wienerdamenkapelle.
Poika reuhkana pienoinen Arkana ovest' astuu, Parkettilattia hienoinen Jalasta paljaasta kastuu.
Armon herra, niin kylm' on sää Kypare, mera vatten! Viuluin sävelet väräjää. Bror har lite i hatten!
Hyvät herrat, armahtakaa Si, där en tös som duger! On niin nälkä ja paleltaa -- Gå din väg, du ljuger!
Äiti rohtoja tarvitsis -- Nu ska vi ta en hela! Bravo, bravo! ja bis, bis, bis! Hon ä en fan att spela!
Viuluin sävelet väräjää. Tjenare! smakar int illa. Kyynelkarpalo kimmeltää Poikasen poskusilla.
Neiti on sortua samppanjaan, Ja herran on himmeä silmä. Poikanen kadulle potkaistaan, Siell' on niin kylmä, niin kylmä.
ALEKSANTERIN PATSAALLA.
(Kukkavihkon nauhoihin).
Kukkasia keisarille, Kielosia kallihille, Leiniköitä lemmitylle, Ulpukoita uskolliselle.
19/6 1900.
INTEGER VITAE.
Sinä sammuit niin Kuin aurinko auteriin Ruusuisiin, Jotka himmeni hiljaa, niin hiljaa.
Mut kun ohi on yö, Sinä heräjät taas, -- Ja noustessas Sinun hiuksillas Ikielämän kukkia seppele säihkyy!
Loviattaren lapset.
I.
Oli taisteltu taistelut Sammosta, Oli välkkynyt miekan kärki, Ja kansa on ollut innoissaan, Kuin taistellut oisi se onnestaan, -- Mut taistelut Sammon särki.
Ja palkaksi kansan kärsimäin Ja urhoin orpojen surun Oli Väinölä saanut osakseen Ja tuuli tuottanut yli veen Vain muutaman Sammon murun.
Olis niistäkin koittanut onni maan, Ja vauraaks saanut kansa, Mut Louhi, Pohjolan valtia, Tuo hyyn ja hallojen haltia Sen turmeli taijallansa.
Hän jääteli Väinölän viljamaat Ja hyyteli touvot uudet, Ja saatteli rakehet rautaiset Ja tuotteli nuolet tuliset Ja tuhot ja onnettuudet.
Mut aina se Väinölä nousi vain Yli tuhojen tuskaistenki. Näet sillä tukena taistoissaan Oli vanha Väinämö, tietäjä maan Ja Kalevan kansan henki.
Ja Kalevan kansa katselee Jo onnea ikuiseksi, Mut Louhi, Pohjolan valtia, Tuo hyyn ja hallojen haltia Nyt viimeisen keinon keksi.
Loviattaren lapset ilkeät Hän Tuonelan mailta pyyti, Nää alut kaikkien pahojen Ja tuhatmäärien turmien Hän Väinön väkehen syyti.
Mut varaksi vanhan Väinämön, Mi Louhen taijat taitti, Hän keri unia kuoleman Ja öitä mustia Manalan Ja hyisen myrkyn laitti.
Ja siitä Väinämö, tietäjä maan Ja heimon henki nukkuu. Ja velhot kansoa kaatavat Ja Väinön vihreät viljamaat Ne hoitamatta hukkuu.
II.
Kalevan kansa tautien alla huokaa hoivotonna, Tutkii Louhen lemmettyyttä, tutkii toivotonna.
Lattia lahoo kyynelistä, veriä valuu haavat, Maahan vierren ne Manalan virrat kuohumahan saavat.
III.
Louhen lyömänä nukkuu Väinämö vanha, Uupuu uneen Kalevan heimon henki.
Uness' ihanat oli laulut kuullut, Kansan onnen-aikojen laulut armaat: Niiss' oli lasten leikkilaulut Kuin purojen soljut soineet; Siin' oli hempeä, Siin' oli lempeä Siskonlemmen soreutta, Veikonlemmen vehreyttä, Emonlemmen ehtoisuutta, Pojanlemmen puhtoisuutta, Puhtokieltä, Puhtomieltä, Puhtoposkea, Punaposkea, Toivoa Kalevan kansan.
Siin' oli selät siniset, Silotyynet siimesrannat, Niill' oli allit ailakoinneet Sekä sotkat soudeskelleet Tyynessä ihalan illan; Kukkanienten notkelmissa Neitoja ilon pidossa, Leikkimässä, Laulamassa, Kivillä kotoisen rannan Kiikkumassa, Lemussa kotoisen lehdon Liikkumassa.
Siin' oli impien ilossa Sekä lasten leikinnöissä Urhomiehet uljasmielet Kilvassa kisaellehet: Mik' on hellänä hypitti Poikalasta polvellansa, Kertoili kevätsatuja Kesän kaunihin tulosta, Tuomen tuttavan kukista; Saavan perhon silkkisiiven Kukkasille keijumahan Lapsen leikkivän iloksi; Lauloi lemmen, ikilemmen, Uskollisen, urholemmen Sulholle sukeuvalle; Saneli sotasatuja, Kertoi töitä kelpomiesten: Kunnon on polvuks kunniahan, Työn on tieksi mainehesen Urholle ylenevälle; Jalomielen on jouseks lauloi, Tiedon on kalvaks kaunihiksi Saavalle sotijalolle.
Mik' oli miehistä hyvistä Kisakentän karkeloissa Impiä ilahutellut, Neitosia nauratellut, Suositellut, soudatellut, Kukitellut, kiikutellut, -- Ja sulasanoista saanut Ken suloa sinisilmän Kastehelmeltä kukalta, Ken heloa hohtoposken Ruusulta rusottuvalta, Ken kuiskuja kultaselle Linnulta livertävältä, Ken iloja ikilemmen Immeltä iki-omalta.
Siin' oli miehet, mahtimiehet Kasken honka kaadannassa, Hyvän huhdan raadannassa: Kirves iskenyt urohon, Säen sinkonut tulena, Hongat horjunut humuten, Kaatunut komea korpi, Ryskynyt rytökasaksi. Sitten liekit leimunnehet Tuimana tulimerenä Laajalti Lapin rajoille, Venäjän vesinevoille, Yli suuren Suomenniemen; Korvet polttanut poroksi, Hettehet hyviksi maiksi.
Siit' oli Kalevan kansa, Luojan armoja anoen, Raatanut roviomaita, Kylvänyt kytysijoja; Työ kiittänyt tekijätänsä: Ohra oli norosta noussut, Ruvis runsasna remunnut, Kasvanut ihana kaura Yhdellä ylenemällä Onneksi Kalevalaisten, Ihmisten iki-iloksi.
IV.
Oi sitä tuskien hurjaa huutoa miesten ja naisten suista! Oi sitä vaivojen vetten vuotoa Kalevan lasten luista!
Hiiden kyitä ja Manalan matoja kiehuu lattian alla, Syöksee tupahan tuhansittain surman suhinalla!
V.
Ja vanha Väinämö, tietäjä maan Ja heimon henki nukkuu; Ja rannat päivässä päilyilee, Ja viljat vihreinä häilyilee, Ja onnen käki kukkuu.
Mut on kuin outoja pilviä sais, Ja synkistyisi lahdet, Ja on kuin pilvet ne tuulta tois, ja siniseljillä salamois, ja kaatuis Kalevan hahdet!
Ja sää yhä yltyvi myrskymmäks, Saa seljät vaahtovyöksi, Ja ukonnuolia sinkuilee, Ja turmanlintuja vinkuilee, Ja päivä on muuttunut yöksi.
Ja rae ja myrsky viljat vie, Ja taivas vettä valaa! Jo järkkyy pielet ilman ja maan, Ja kansa on joutunut suunniltaan, Ja kylät tulessa palaa!
Ja valituslaulut vaaruilee, Kuin peikot onkaloistaan, Ne urhon korvahan kuulostaa, Kuin vaaroissa suurissa värjyisi maa, Ja tuhot yltelis toistaan.
Jo kisakentät ja pyhäpuut On kaatanut myrsky vinha. On leikit kansan jo leikityt, Ja lemmenlehdoissa helkkynyt On laulu outo ja inha.
Ja sää yhä yltyvi myrskymmäks, Ja kansa hoippuvi yössään; Kukat urhoin kummuilla tallataan, Joit' es'isät kasvatti hurmeistaan Ja vuosisatojen työstään.
Ja on vuotten ja vuossatain lohduton yö, Ei pilkoita aamun rusko. Unet uusia ilkkuja luovat vain: Kuin Kalevan lasten, onnettomain, Olis hukkunut isien usko! -- --
VI.
Kuinka ne peitteet hurmehin hyllyy Kalevan lasten yllä! Kuinka ne käärmeet kansoa kalvaa kielellä myrkytetyllä!
Vaivojen vesien sumuhun sammuu aurinko taivahilta -- Oh, nyt on kurjan Kalevan kansan elinpäivän ilta!
VII.
Silloin soittoja somia saapuu Urhon unehen vaikeaan. Soitot ne vihlovat urhon rintaa, Soitot ne särkisi jäänkin pintaa -- Soittoja kuulless' urho vanha Yltyy itkuhun haikeaan.
Siin' on vanha Väinön kannel Kansan hylkynä, kaihoss' yön! Suomen suruja hiljaa soittaa, Soitto se Louhen loihdun voittaa -- Kyynelvirtojen viljojen vierren Sykkiä alkaa urhon syön!
VIII.
"Soitan Suomen surmanvirttä, Kaijun kansan kalmanvirttä, Heimoni hukuntavirttä, Kalevalan kuolinvirttä." -- -- -- -- --
Alahan' on allin mieli Uidessa vilua vettä, Alempana mun poloisen Heitettynä helkähdellä, Särjettynä sylkähdellä,
"Soida Suomen surmanvirttä, Kaikua kansan kalmanvirttä, Heimoni hukuntavirttä, Kalevalan kuolinvirttä." -- -- -- -- --
"Kieleni mun on kipeä, Säveleni sangen sairas, Soinnu ei Suomen surmanvirsi, Kaiju ei kansan kalmanvirsi, Heimoni hukuntavirsi, Kalevalan kuolinvirsi."
IX.
Ja urho havaa --
Ja kantelensa, Mi ohell' äänteli, Helmaan nostaa, Ja romun rakkaan, Ruosteen syömän Ja sammalen peittämän Puhtaaks huhtoo Ja kirkkaaks kylpee Kyynelin kallein Kanteloisen Ja kansan huolista Itketyin.
Ja sairaan kielen, Särjetyn, sortuneen Hän irti kiertää, Ja hellämielin Harmajan hapsen, Hopeahiuksen Kietoo naulahan kiiltävään.
Ja polvell' urhon On niinkuin kuuluisi Kantelosta Hyminä vieno, Ilonhellä ja huolenkaunis, Kuin haastelu neidon, Mi sulhon polvella Iloja, suruja itkee.