Part 1
RUNOJA
Uusi sarja
Kirj.
SEVERI NYMAN [Severi Nuormaa]
Tampereella, Wesanderin Kirjakauppa, 1900.
SISÄLLYS:
I.
Maailman Golgatalla. Laiva merellä. Laki. Itätuulessa. Revontulet. Hengen vapaus, I-III. Tampereen työväenopistolaisten marssi. Ziion. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talossa. Suomen laulu. Nyt valitkaa.
II.
Z. Topeliukselle. Juhani Aho. Vanha mökki. Toivioretki. Käynti Viktor Rydbergin luona.
III.
Kesämuistoja, 1-6: Ann' mennä, tyttö, sen venhon vaan. Käyt sylihini. Mun valkolumpeeni virkenee. Sinä olet kuin kukka nukkuva. Tule tänne vielä mun luoksein. Me sousimme kerran. Sin' olit lapsuuteni Kaarin kaunis. Edelweiss. Kaksi kukkavihkoa. Uudessa purressa. Ruskeatukkani.
IV.
Joulu-yö. Joululaulu. Uuden vuoden ajatuksia. Etsinnässä. Elämä. Kansan vainoa. Itämaille.
V.
Pakkastoiveita. Eräälle maailman parantajalle. Ritariaikaan. Jos mull' olis Buddhan viisaus. Pojalleni. Kuin hiipuva hiilos tummentuu. Kukkia. Rikas mies. Opriksella. Aleksanterin patsaalla. Integer vitae.
Loviattaren lapset, I-IX.
Din moders namn det, o yngling, är Det käraste bland de kära. Hon gaf dig lifvet; hon det begär; Se, dagen slocknar; -- o yngling, svär Att skydda din moders ära!
_Z. Topelius._
I.
MAAILMAN GOLGATALLA.
Niin liki kuin suinkin sun suuruuttas He tahtovat heitänsä nostaa. Ja sun valtas ja voimas ja kunnias He tahtovat kullalla ostaa. Ja Jumalan armoa julistain He kulkevat maita ja merta, Mut sun armos he mittovat miekoin vain, Ja tiensä tihkuvat verta.
Ja orjainsa lyömistä tiilistä He pystytit templit ja pylväät, Ja kulta- ja hopeahelyillä He peittivät alttarit ylväät. Ja he panivat papit ja tuohukset Sun nimeäs vartioimaan, Ja kirkon kirot ja autodafet, Ja käskivät kellot soimaan.
Mut oman valtansa vartiaks He alttarin ylle sun naulaa. Ja ne hymnit Herran kunniaks Ne itsellensä he laulaa. Ja kansat on yhtynyt kuoroihin: "Tiet, portit laveiksi luokaat!" Mut kultaristillä alttarin Sinä värjyt ja huudat ja huokaat.
Ja ma näen sun surusi kyyneleen Läpi juhlasuitsujen sauhun, Ja mä kuulen sun äänesi sortuneen Yli Kyyrie eleeson-pauhun: "Oi isäni, miks ylenannoitkaan Minut maailman Golgatalle, Vuostuhanten tuskaan ja kuolemaan, Ja pilkan ja pistojen alle!"
LAIVA MERELLÄ.
Kas laiva seilaa Tuoll' ulappaa! Sen silkopinnassa Ylväsnä peilaa Mastoa ylhää, Rautarunkoa, Kanuunaa.
Meren vapaan, laajan Se alleen sortaa, Ja sen kalvon kirkkaan Sen keula murtaa. Ja kuohinat alta Pisarten miljoonain Ne on kulkijan kunniasoittoja vain, Ja ne tunnustaa Majesteettia laivan Ja mastoa ylhää, Rautarunkoa, Kanuunaa.
Ja laivan, laivan on valta! Mut malta --
Käy henkäys ilmassa vienoinen, Se on Jumalan vapaa tuuli. Ja meressä pisara pienoinen Sen tuulosenkuiskeen kuuli. Ja pisarat sadat sen kuulevat, Ja ne miljoonat. Ja värähdys ulappain pintain Se on värähdys pisarten rintain.
Ja laiva se kotkana uljasna kiitää, Meret laajat tallaa, Meret vapaat, laajat ja kummat. Ulapan päällä se leikiten liitää, Aaltoset sortuvat allaan, Aaltoset taajat ja tummat.
Mut taivahan tuulet tuiskii, Ne aaltojen korvahan kuiskii: Vapaista merten ja ilmojen ääristä, Vapahan, vapahan ylhistä määristä, Ett' on vapahan valta, voima, Jumalan antama, aateloima...
Ja aallot ne vinhasti värjähtää, Ja ulappa se yrmyy ja ärjähtää, Ja meri kuohuu ja kiehuu. Ja pisarat pienoiset, miljoonat Ne vaahtivuorina hyrskyilee, Ne syvärit halkovat huimaavat, Ja ne tähtiä kohti tyrskyilee.
Ja laivaa ne lastuna kiikuttaa, Jok' aaltoset alleen sorsi, Sen rautaiset liitot ne liikuttaa, Ja sen mastot on niinkuin korsi Ja sen sortajan ylvään Ne yltään heittää, Ja sen hylkynä pohjaan peittää.
LAKI.
Siit' asti kuin Siinailla vapisi maa, Löi tulta ja suitsui sauhu, Kuin, kuullessa Herran pasuunaa, Koko kansan valtasi kauhu -- Siit' asti kuin Israel siirrettiin Pois orjasta vapahaksi, Kuin oikeus ohjaks piirrettiin Ja laki langettajaksi --
Siit' asti se oikeus väkevä on Yhä vielä, kuin salama Siinain, Ja laki on muuri murtumaton, Yli miekkojen, tykkein ja miinain. Siks vielä sen, ken sitä vilpistää, Se Herran voimana kostaa, Ja sortajan keihäät kilpistää Ja sorretun pystyyn nostaa.
ITÄTUULESSA.
Täm' on isojen vihojen vaikea maa, Tämä Suomen ranta rukka, Täm' on tuhanten surujen tuttu maa, Täm' on syksyn surkea kukka. Miks vaalisin kukkaani värjyävää, Kait kohta sen hyytävi halla? Kait pian se jo kylmänä kimmeltää Sen tulevan talven alla.
Vain Luojani tiesi ne viljavat veet, Ne, joilla sen kostutin juuret, Ne hurmevirrat, ne kyyneleet, Ja ne hikihelmeni suuret; Sadat kerrat jo sentän sen kylmäsi jää, Ja sen turmeli valkeat vainon, Miks vaalisin kukkaani värjyävää, Suon kuolla jo kukkani ainon.
Ei, ei! Se ei kuolla, ei kylmetä saa, Ei jouda se koskaan hukkaan! Niin kallis on kansalle syntymämaa, Se on suostunut surujen kukkaan. Minä valvatan vieläkin vienoistain, Siks kun mulla sykkivi rinta, Ja mä varjelen maatani mairettain, Jos henkeni ois sen hinta.
Mit' on kylvänyt runsas rakkauten', Se vihanko viimoja horjuis? Se horjuisko valtoja vääryyden, Sit' eiköpä totuus torjuis? Käy tänne vain vihan, valheen mies, On turhat sun tahratut kalpas, On tuttuja meillä sun tummat ties, Ja portill' on vartio valpas!
Sä päällemme peikot nostaos vain, Joka polvulle pankosi ansa, Ja hylkiöt kullalla ostaos vain, -- Jää jäljelle Suomen kansa. Kysy, mit' on sen laki ja oikeus, Ja mihin se hintahan myödään, Jok' ainoa mies on Vibelius, Kas' jäykkänä kirjahan lyödään:
Se on ollut se yksi ja ainoa, Joka tuonut on tuskissa hoivon, Se on ollut se yksi ja ainoa, Johon onnettuudessa toivon. Se on ollut aarteeni arvokkain, Sit' ei saa tallata jaloin! Se on annettu armona Jumalain, Se on vannottu keisarivaloin!
Ei uhkaas se säiky, ei sorrantaas, Ja jos hetkeks sen herpoisi valta, Kuin Feeniks lintu se nousisi taas Ihan turmankin tuhkien alta. Se on Vestani kallis, mi valvonut on Mun kansani hengen tulta, Se on koskematon, se on kuolematon, Voi, ken sitä ryöstäis multa.
Kevättoivon ken Suomesta sammuttais Ja kansalta onnen uskon? Ken päivyen taivolta riistää tais Ja pilven rannalta ruskon? Mun kansani kevät se kajastaa, Se on uskoni varma ja vakaa, Ja jos talvi nyt tuimana tuivertaa, Se on tuleva talven takaa.
Ma jo auteret armaat siinnossa nään, Ja virtojen vuolahat välkyt; Kotirantojen koivut on vihreissään, Ja mä kuulen jo lintujen helkyt! Ja se kansani kevät se kaunis on, Sen on siivillä siunaus Herran. Ja se kevät on lämmin ja loppumaton, Ja se kevät on koittava kerran.
REVONTULET
[Kokoelmasta "Kotoisilla rannoilla", hiukan muutettuna.]
On päivä poissa, ei hohda hanki, Ja yöhyt uhkavi Pohjolaa, Ja vait on järvi ja virta vanki, Ja yllä pakkanen paukkuaa. Mut kohta öisessä sankeassa Jo taasen taivolla salamoi, Ja päivä uusi on alkamassa, Ja koittamassa on uusi koi.
Kas kuin jo loistavat pohjan pielet, Ja taivas kaarena kirkastuu! Ja tuolla, katsohan, valokielet Jo halki taivahan viskouu! On niinkuin taistoa tulten julmaa Tai valomerten tää myrsky ois, Kun liekin leiskuvin pohja huimaa, Ja päiv' on kirkas ja yö on pois!
Kuin Noan aikoina taivahalle Sai Luoja kaarensa korkean, Ettei hän vast'edes vetten alle Hukuta kansoja kuolemaan, Niin meill' on merkkinä pohjan puolla, Kun tulet ilmoissa öiset lyö, Ettei oo Suomenkaan suotu kuolla, Vaikk' uhkais kylmä ja uhkais yö.
HENGEN VAPAUS.
I.
Jos teräskahlein raskain ruumiin kietois, Ja alppein hurjain alle orjan hautais, Ja vuoren ylle vangin vartioksi Ois' asetettu Rooman armeijoita --
Niin kauvemma kuin kantais kotkain siivet, Ja loitomma kuin loistais tähtitarhat, Ja ylemmä kuin riittäis ääretyyttä, Sen vuoren alta nousisi orjan aatos.
II.
On ihmishenki vapaa sukujaan, Ja siks ei siedä painoa kahlehen halvan. Ja kukin yhtä hengen on aateliaan, Vaikk' yks on ritar' auran ja toinen kalvan.
Ja hengen oma yksin on ikuisuus, Siks ei sitä sammuta sortajan miekka. Se tuhat vuotten vanhana aina on uus, Vaikk' kaikki muu on haihtuva niinkuin hiekka.
Mut vapaus ja aateli velvoittaa, Ja ikuisuuden-aatteess' on tarkoitustaan. Siks hengen määr' on päin yhä korkeampaa! Ja aatos ei saa maatua multaan mustaan.
Ja hengen mailla heimous yhdistää, Ja valon maill' on vallassa veljeys-aate. Siks katso kumi veljeä, ystävää, Jos sarkanuttu yll' on tai purppuravaate.
Ja miss' on orja ainehen kahleissaan, Tai taisteluissa sortunut nukkumass' untaan, Sa avuks riennä veljenä holhoamaan Ja saata valon, vapauden valtakuntaan!
III.
Näet, ihmishengen vapauden valtakunta Se taisteluist' on nouseva vasta. Mut useat on uupuneina nukkuneet, Ja sadat ovat sotateillä hukkuneet, Ja tuhat on orpolasta.
On tuhatmäärät turvatonta orpolasta Ja osatont', onnetonta. Te veljenkättä vaimeloisen antakaa, Ja pimeähän valoa kantakaa, On pimeätä pirttiä monta!
On pimeätä, valotonta pirttiä monta, Ja rintaa turtumillaan. Te lämpöä luomahan rientäkää, Ja lemmettömän elontietä lientäkää, He kostavat siunauksillaan.
He kostavat hyväntyön siunauksillaan, He kostavat töin sekä toimin. He kostavat tahdoin tarmennein Ja katsehin kirkkahin, varmennein, Ja vapaan hengen voimin.
TAMPEREEN TYÖVÄENOPISTOLAISTEN MARSSI.
Työ Suomen hyväks uhratkaamme, Kaikki työhön, taistohon! Siinä, miss' on onni maamme, Siinä meidän onni on. Kiistamieliin meill' ei aikaa, Kas kuin päivä kiiruhtaa! Kuule, kuinka huudot kaikaa: Työhön, työhön koko maa!
Yks halla-yö voi viljat kaataa, Tai voi tulla turma muu! Nyt on tarvis kaikkein raataa, Työssä voima vahvistuu. Kiistamieliin meill' ei aikaa, Rivit tarkoin sulkekaa! Kuule, kuinka huudot kaikaa: Työhön, työhön koko maa!
Luo työssä silmät taivaan puoleen, Sielt' on valo, vapaus, Sielt' on armot tulleet huoleen, Sielt' on työssä siunaus. Kiistamieliin meill' ei aikaa, Työ on kansan kunniaa! Kuule, kuinka huudot kaikaa: Työhön, työhön koko maa!
ZIION.
(Aihe v:lta 586 e.Kr.)
Tytär Ziionin kaunis suree niin, Sen on suistunut uljas muuri. Laki Herran templissä tallattiin, Sen tallasi Baabel suuri.
Tiet, portit Ziionin ikävöi, Ken juhlille enää kulkee? Sen palmuinkantajat Baabel löi, Sen portteja Baabel sulkee.
Yli yötä hän itkee niin katkeraan Sen kaupungin ulkopuolla. He sortivat Ziionin, syntymämaan, Tekis itsekin mieli jo kuolla.
Ei Ziionin tarhoissa tanssia näy; Päämiehet on verrattu peuraan, Jok' ei laidunta löydä, vaan harhaan käy, Jonk' on juoksu kuin vainotun teuraan.
Te ohitse käyvät, katsokaa! Tää eikö koske jo teihin, Kun pakanat templiä saastuttaa Ja kajoo kanteleihin?
He koskevat kansani pyhimpään, Kalut kallihit vievät he meiltä, Ne jotk' ovat Ziionin yksinään, Ja Herra on kieltänyt heiltä.
He ryöstit mun parhaat poikani pois, Pojat Ziionin kempit ja korjat; Kuin kulta ne poikani puhtoiset ois, Ne nyt ovat Baabelin orjat.
He polttavat ihon mun pojiltan', Ne jauhavat Baabelin viljaa, Ja Juudan neitsyet suruissaan Heit' itkeskelee hiljaa.
-- -- Oi niin, oi niin! Kuka lohtua tois? Joko silmät liinalla peittäis? Joko kulkisi kauvas, ja hyljäis pois, Ja rannat raukat heittäis?
Ja hän katsoo sen kaupungin raunioon, Mut ei raukene rakkaus laisin; Käten' oikia ennen unhottukoon, Kuin, Ziion, sun unhottaisin!
Yli yötä mä valvon sun nousentaas. Ja mä huudan sen Herran puoleen, Jok' on turvanas ollut, ja kuninkaas, -- Hän on katsova kansan huoleen.
-- -- Ja silloin on Ziionin loppuva yö, Kun sana saapuvi kerran, Ja se sana kuin tuomion leimaus lyö, Ja se sana on itse Herran:
On Baabel suuri ja mahtava maa, Sen viinaa pakanat juovat, Siks kunnes ne hurjiks ja hulluiks saa, Ja suruja sillen tuovat...
Mut Ziionin tyttären kyyneleet Minä pyyhin pois ja sen haavat, Ja sen hipiät, huolista mustenneet, Taas rieskan valkeiksi saavat!
SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURAN TALOSSA.
Siirryn linnani summiin suojiin, Astun hyllyjen huimain taa, Katselen Suomeni suuriin luojiin, Kuuntelen, kuinka ne lohduttaa: Tulkate tänne, pajarit tuhmat, Maatani väellä valloittamaan, Täällä on uskot, täällä on uhmat, Täältä, täältä me ammutaan!
Tuoss' on Lönnrot, vartio vakaa, Suojassas ei surua lain: Huoleti tähtään töittesi takaa, Kanteletarten, Kalevalain. Siin' on Suomeni seinähirret Tuimat, tuhannenvuotiaat, Siin' on taistoimme tenhovirret, Voittolaulumme voimakkaat.
Katsos velhojen suuret sarjat, Näetkös noitien armeijaa! Niill' on hiittenkin kaadettu karjat, Lyöty Louhea, Pohjolaa. Tääll' on turmihin tappaviinkin, Tääll' on taikoja tuhansiin, Tääll' on käärmeitten pistoksiinkin, Pahansuopainkin panemiin.
Tuoss' on kieleni tutkijajoukot, Urhot uutterat, seppelepäät. Kiertivät korvet, kahlasit loukot, Tunsivat tundrat ja Vienan jäät. Etsivät yhteen heimoni suuren, Liittivät siskot siskoksiin, Juuttivat syvähän tammen juuren, Latvan työnsivät taivosiin.
Sinis suruissa suurimmissain Silmäni toivoa välkähtää, Kunis pirtissä pienoisissain Laulut heimoni helkähtää. Niiss' on Suomeni seinähirret Tuimat, tuhannenvuotiaat, Niiss' on taistoimme tenhovirret, Voittolaulumme voimakkaat.
SUOMEN LAULU.
Tule, laulamme laulua Suomenmaan, Tule, laulamme raikkahin rinnoin! Koko kansa nyt käykösi soittelemaan, Sitä kannelta kuulua koittelemaan, Jota Väinämö soitti jo innoin!
Se laulu on uskoa, toivoa täys, Se on tenhona taisteloihin! Ken vihamies kansalle surmaa suo, Hänet laulumme taika jo hurmaa tuo, Hänet laulaen sorramme soihin!
NYT VALITKAA!
Nyt valitkaa! Joko lepo ja yö, Tai taisto ja työ.
Nyt valitkaa! Joko toivottuus, Tai se usko uus, Se usko, mi surman vuoretkin siirtävä on. Joka hakatun haudankin paatehen piirtävä on: Kuolematon.
Nyt valitkaa! Joko orjan kieli Ja orjan mieli Ja orjan omatunto, Tai Suomen kieli Ja Suomen mieli Ja Suomen tunto ja kunto.
Nyt valitkaa! Joko kulta ja kullan kunniaa, Tai isänmaa!
II.
Z. TOPELIUKSELLE.
Kuningassurussansa Ihanteen mailma seisoo nyt, Ja runotarten kansa On harsoin peittäynyt. Ja aatteiden impein On silmät kyynelin välkkyelleet, Ja kauneuden impein On kaipiolaulut helkkyelleet, Ja ääressä paarien verhotuiden On kuoro impien itkusuiden, Rakkauden impein.
Ja oksalla ylimmällä Nyt Sylvia siipehen painaa pään, On kaihomieli hällä, Hän kaipaa ystävätään. Ja kukkaset Suomen On murheissa mielin, kun hoitaja kuoli, Ja kesä-yöt Suomen On kuin olis niidenkin väikyssä huoli. Ja tuhanten rantojen partahilla On kuin olis mielillä murheisilla Siniveet Suomen.
Mut urhoin vuosisadat Kiitostas kantaa maineistaan, Ja Suomen vuoksein radat Vapaista laineistaan. Ja nuorien kiitos On kiitos suurista aattehista, Ja pienoisten kiitos On kiitos riemuista puhtoisista. Ja ääressä paarien kallihitten Soi suista satojen, tuhansitten Kansasi kiitos.
JUHANI AHO.
(Kirjailijan kuvaan "Joululyhteissä" 1899).
Sä ethän paho, Juhani Aho, Kun piirsimme tuohon kuvan? Ei palstan täytteeks, Mut miehen näytteeks, Ja pyysimmehän me luvan.
Niin -- näytteeks miehen, Mi kansan tiehen Loi viitat katajasta. On oksat suuret, Ja huimat juuret; Ne viitat on viittoja vasta!
Ne siintävät julki, Ja ne suoraan kulki Päin korpea, suota ja selkää; On määrämme loitos, Lie raskas se koitos -- Mut eksymist' emme pelkää.
Kun viitat on vankat, Ja vartiot sankat, Ja tulet kukkuloilla. Jos herpoisi työkin, Ja jos yltäisi yökin -- Me jatkamme aamun koilla!
VANHA MÖKKI.
Kun sinut muistan, niin jo värähtää Sielussain omituinen onnen soitto; Järvellä aallot armaat läikkyää, Ja pihamaalla perhot väikkyää, Ja kallioilla hehkuu aamun koitto.
Ja aamuruskon säihke kirkastuu, Ja mökistäni saapi kultalinna, Min pihall' leikkii prinssi hymysuu, Ja kuningatar kaunis kumartuu Sen puoleen, silmä välkkyin ihaninna.
Ja min' oon hohtolinnan prinssinen, Ja kuningatar se on äitikulta. Ken linnaan veis mun vielä hetkeks, ken? Ja sois mun nähdä välkyn silmien, Tuon välkyn äidinrakkauden tulta!
Oi, sinne kotipirtin hämäriin, Ja vuotehelle kaikkein rakkaimmalle, Jons' äidin silmä valvois nukuksiin! -- Mut siell' on ovet lyöty laudoin kiinn', Ja isä, äiti viety mullan alle.
TOIVIORETKI.
Me kuljemme kirkkotiellä, Kun aamu on kirkkainnansa, Kun kaikki on hiljaa siellä, Ja kun poikessa viel' on kansa.
Me siirrymme hautausmaalle, Siell' lemuu ruusujen tuokse, Ja istumme pihlajan alle Tuon vanhan ristin luokse.
Ja kuolemanristin juureen Ma vaivun elohon omaan, Ma haivun onneen suureen Ja kaihoon sanattomaan.
Ja mist' on riemuni siellä? Mä sylihin lastani suljen. Ja mist' olen murhemiellä? Mä isäni haudalla kuljen.
KÄYNTI VIKTOR RYDBERGIN LUONA
Eräänä kirkkaana syyskuun päivänä sähkövaunu lähti suhisten kiitämään Humlegårdin ääreltä, ja moniaiden minuuttien kuluttua se jo poimutteli Djursholman kauniita lehdikkomaisemia.
Sinä päivänä oli luonnossa erityinen juhlatunnelma. Koivut ja lepät laaksojen rinteillä olivat minusta sypressejä, ja oli kuin niiden latvoissa olisi suhahdellut outo, leppeä tuuli. Ohi vilahtavan virran polvekkeessa uiskenteli tyttö, ja sille lauloi aallotar tuttua laulua:
Väna barn, ännu i hågen lika kyligt frisk som vågen, skönsta aeckros, som jag gungat skär och hvit på bölja sval! Blott en tid, och da skall drömma drömmur underliga, ömma, medan jemt sig lik min källa sorlar under björk och al.
Ja kun puro edempänä, tuokioksi kadottuaan, jälleen kimalti esiin tuolta puiden lomista, tunsin minä siinä Kastalian laineet, ja rannalla seisoi Hermione puettuna laakeriseppeleeseen, tulevaisuutta kyselevä katse tummissa silmissään.
Svea-tien risteyksessä vaunu pysähtyi. Vasemmalla kohoavalle kukkulalle kierteli polku puiden alla, ja siellä ylhäällä oli matkani määrä, Ekeliden. Mutta noustessani ylös kukkulan käytävää, tuntui mielessäni, kuin olisin astunut vanhan Parnasson harjanteita ja siellä nähnyt Kryysanteun, filosoofin, suremassa helleeniläisen hengen häviötä...
Ja kohta olikin, Ekelidenin verannalla, edessäni hän, Viktor Rydberg, tämä pohjoismaiden Kryysanteus, tämä kaunisajatuksisen Gudmund-sepän jalo isä, sanomassa minulle sydämelliset: tervetuloa!
Hän vei minut työhuoneeseensa. Minä katselin häntä ihastuksella ja kunnioituksella, joka yhä suureni, mikäli hänen puheissaan, katseissaan ja jaloissa piirteissään minulle selvisi täydellisin sopusointu henkilön ja kirjailijan välillä. Hän puhui paljon Suomesta, kansanrunoudestamme ja nuoresta kirjallisuudestamme, joista hänellä oli ihmeteltävän tarkat tiedot. Kertoi Indian ja Skandinaavian muinaistaruista, joista oli luonut oman syvämielisen, kauniin käsityksensä. Jutteli kohtia oman elämänsä ja teoksiensa historiasta -- kaikkea hienoudella, vaatimattomuudella ja sydämellisyydellä, joka sai minut paljon unohtamaan siitä, _mitä_ hän sanoi, ja kiintymään vain siihen _kuka_ sanoi ja _miten_ sanottiin. Mutta erittäin muistan, kun hän, suomenkielisistä sivistysriennoista puhuessaan, lausui: "Minusta on kaikki, mitä tehdään suomenkielen eduksi, rakkauden työtä".
Ja hän, joka oli rehellisempi kuin muut totuuden etsinnässä, jalompi kuin muut rakkaudessaan osatonta kohtaan, hän, isien perinnön ja entisyyden muistojen suuri suojelija -- hän saattoikin niin sanoa.
Huolimatta ikävuosistaan, oli hänen ryhdissään ja kaunismuotoisissa kasvoissaan pojan ilme. Ja kun hän, kertoessaan isästään, vanhasta soturista, oli vaipunut lapsiaikojensa muistelmiin, juoksimme me yhdessä lahdelle viettävällä viheriällä nurmikolla! Silloin, nuoruuden säteily silmissään, kuvittelin häntä Deksippoksena puhumassa Ateenan nuorisolle:
Hvad vår verld är kallt förståndig, hvad vår verld är fåvitskt klok! ooh hon lönas för sin klokskap med ett bly- tungt träldomsok: verldens klokskap föder henne sorg och feghet, skam och svek. Fyll vårt land, o Zeus, med gossar, mod och tro och lust och lek!
* * * * *
Kaksi viikkoa senjälkeen olin Kööpenhaminassa varustanut matkalaukkuni kotimatkaa varten. Viktor Rydberg oli, lähtiessäni, kehottanut minua palaamaan Tukholman kautta ja luvannut silloin kutsua luoksensa myöskin pari ystäväänsä. Olin jo päivät pitkät elänyt tuon luvatun, minulle suuren juhla-illan iloisessa kaipuussa. Astuin ravintolan lukusaliin ja otin käteeni sanomalehden; mutta siinä oli suuri musta risti, ja alla kirjoitettuna: Viktor Rydberg.
Kuinka paljon olisin vielä tahtonut kysyä häneltä, ja kuinka paljosta häntä nöyrästi kiittää!
KESÄMUISTOJA.
Ja ennen muita muistan sun, tyyni tyttönen --
_A. Oksanen._
1.
Ann' mennä, tyttö, sen venhon vaan, Mihin käänteli leyhkä tuulen, Niin leutohon lapsuusmaailmaan Ma soutelevamme luulen.
Ann' mennä salmesta seljällen, Vaikk' ei se määränä oiskaan, Niin saapihan silmätä väljällen, Vaikk' emme sen yli voiskaan.
Kah, kuinka kummasti ihanaa On katsoa kaukorantaa, Kun on hohdetta, heloa, tunnelmaa Niin loitos kuin silmä kantaa!
Hei vain, nyt salmi jo soljuttiin, Ja tuoss' on aavaa selkää! Se haipuvi kiiltäen auteriin -- Sä ethän, tyttöni, pelkää?
Ei tuossa luonasi lummekaan, Mi valkolehtenä päilyy, Ei pelkää se tuulta ja lainettakaan, Vaan huoletonna häilyy.
Kait kohta kyllä, kun aamu saa, Sen koittaret hyppyyn vievät, Ja silloin sen posket punertaa, Ja sen lehdet on ihmeen sievät.
Nyt, tyttö, on niinkuin jo ruskottais! Saa koittaret lumpeen viedä. Mut entä jos rusko se myrskyks sais? Mut siit' ei lumme tiedä.
Jos meidätkö myrsky nyt yltelis? Niin onpahan allamme haaksi. Ja lumpeen lehden se huuhtelis Vain puhtoista puhtaammaksi.
Mitä kuiskiko tuul'? Älä huoli lain, Ei kannata kuunnella heitä; Vedet välkkyvät nää -- se kuiskasi vain -- Olis itkujen kyyneleitä.
On tuulilla turhaa tarinaa, Kun leikkivät kera hapsein: Tämä maa muka ois surun synkeä maa; Äl' usko niitä, lapsein!
Nyt, tyttö, me käännämme venhon pois, Jo rastaat laulavat puissa. Tää rusko jos tyynen päivän tois Mun lumpeeni punertuissa!
2.
Käyt sylihini, tyttö, mä tiedän Sun suureksi ystäväksi, Ja sun raittiit naurusi uskon Ma iloksi vilpittömäksi.
Ja kesken leikkisi jällen Sun silmäsi kyynelehtii. Vain syämehen surun pisar, Se jo silmäkulmahan ehtii.
On somat nuo aaltoset rannan, Sinä mullen aaltona välkyt. On lystit ne lintuset lehdon, Sinä mullen lintuna helkyt.
Ja ma tiedän sun silmäsi välkyn Ihan aallonpuhtoiseksi, Ja ma tiedän sun laulujes helkyn Elos aamukiitokseksi.
Mut -- kertako sullakin leikit Vain surujen summia salaa? Ja kertako vienoiset silmäs Salatulla outoja palaa?