Chapter 1
Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.
RUNOELMIA
Kirjoitti A. Mäkinen.
Ensimmäisen kerran julkaistu 1912.
I.
ISÄNMAALLISIA Y. M. RUNOELMIA.
Johan Ludvig Runeberg'in muisto.
(Hänen syntymänsä satavuotisjuhlana 1904.)
I.
Pohjolan hyisen hallan sydänmailla Asuvi kansa köyhä, uuttera. On luonnon herkkuhedelmiä vailla Sen maa, ja sää on kolkko, ankara; Mutt' itse talven jäisen lumen alla Piilevi oraspelto vehreä, Ja karhu konnussansa nukkumalla Odottaa valoisata kevättä.
Tää kansa kaatoi kasket, kynti pellot, Viljeli ahovieret viljavat; Salojen sydämissä karjankellot Paimenten laulun kera kaikuvat. Verkkonsa vesihin ja auran maahan Upottaa uros uljas, sitkeä; Lohenkin, koskenniskaan kuohuvahan Nousevan, nostaa käsi väkevä.
Ja maasta mantuisesta nousi touko Rehevä; kyntö, kylvö laihon loi: Ja kau'as takamaille metsän kouko Pakeni, kun paimentorvi soi. Ain' edemmäksi salon sydämehen Siirtyvi viljelyksen vihannuus; Miss' äsken kulki karhu konnullehen, Siin' on nyt hakattuna mökki uus'.
Näin vuosisadat vierähti ja uudet Ain' astui suvut isäin jälkiä, Mutt' eivät rauhan töissä yksin suuret, Vaan myöskin sodan verileikissä. Se kansa, joka hijoi kirvehensä Ja kaatoi hongat, metsän kuninkaat, Ja keinollansa karhut poikinensa Surmasi, vihaiset ja raivokkaat,
Se iski myöskin säilän säkenöivän Syvälle vihollisen sydämeen, Ja laulun mahti rohkas' epäröivän, Puhalsi liekin tulikipeneen! Ja vihollinen verihinsä kaatui, Tai sankarina maansa edestä Sen puolustaja uljas -- luut ne maatui, Uus' oras nousi urhon verestä.
II.
Uus' vuosisata koitti, verirusko Punasi kansat hirmuvalollaan, Myös kansa Pohjolan se määrättihin Liekkeihin sodan julman astumaan. Tää kansa pieni monilukuista Vastahan vihollista taisteli; Sen hurme kuuma höyrys' hangella Ja kesän viljapellot kasteli.
Voi sydäntuskat, ahjo kärsimysten, Kuink' oli kuumaks' sulle säädetty, Kansani kallis! Tulen, hävitysten Kautt' eipä hätäs kau'aks häädetty, Vaan, vaikka, uljas, sydänverelläsi Itselles ostit maasi armahan, Ja annoit alttarille elämäsi, Astuen nimettömään tuskahan,
Niin sinun täytyi jättää vihollisen Jalkoihin maasi, kotilietes pyhän, Vaimon, lapsoset ja haudat isien, Nuo lempes korkeamman uhrit syvän, Ja työsi kaiken, hikes', veres' hinta, Maan viljavan, sen kaikki hedelmät, Ja kaikki, mit' on maassa kallihinta, Sen asees alttihiksi jättivät!
Ja sydämellä vertavuotavalla Sankarijoukko kulki maastansa, Taisteli, vuoti verta Uumajalla Ja itki kohtaloa kansansa. Sen näytti onni ikikadonnehen Ja kärsimysten uhri katkera Ollehen turha kansan taistellehen, Jos kuitenkin sen täytyi hukkua.
III.
Oi, soikaa kelloset vapauden! Oi, helkytä laulujen taikaa! Kas, noussut päiv' on riemullinen, Oi, kallista uutta nyt aikaa! On kansamme lahjana Luojaltaan, Nyt saanunna takaisin maansa, On laki ja oikeus ennallaan Ja vapaana henkivi kansa!
Sen palkinnon sankaruutesi toi, Näin Jumala johtavi meitä. Ei turhaan vuotanut veresi, oi! Siis käykäämme Jumalan teitä! On kansamme kansojen joukossa, Sill' on oma valtio, usko -- Voi synkehin yöhytkin poistua, Nousta kirkkahin aamurusko.
Ja urhot, jotk' edestä isäinmaan Näin kuolivat sankarimielin, Ei heitä heitetty unhottumaan, Vaan kantelon kultaisin kielin Heill' ikimuistoksi sytytettiin Sydämihin hehkuva palo, Mi lemmen liekkinä roihuvi niin, Kuin Pohjolan taivahan valo.
IV.
Mutt', oi, ken kannelta helkyttää Niin ihmehen ihanaista? Se sydänjuuria lämmittää, Ja henkeä suomalaista Taas uusi innostus nostattaa, Kun kuulla saa urostöistä, Joill' urhot maatansa puolustaa, Ja miehistä miekkavöistä.
Se poika kylmän on Pohjolan Tää laulaja sulokieli, Jonk' ahjo tuntehen hehkuvan, On isänmaallinen mieli. Oi isänmaani, sa kallihin! Kuink' olit uupunut aivan, Sun äidinkasvosi kyynelin Oli uurtunut alla vaivan.
Mutt' oi nyt taas niitä kirkasti Uus' ilo, hehkuva into, Kuin morsian sielusi riemuitsi, Ja rajusti sykkäili rinta. Se poika, jok' äitinsä, isänmaan, Näin nostatti uinumasta, Läpi aikakausien muistetaan Sulolaulusta tenhovasta.
* * * * *
Ja _Johan Ludvig Runeberg_ Se oli laulaja »maamme» -- Sinnes lämmin on sydänveri Me kiitämme Jumalaamme Siit' armolahjasta taivahan, Jonk' antoi kansallemme, Kun meille lahjoitti laulajan, _Johan Ludvig Runebergimme_.
Julius Krohnin haudalla.
18 28/8 88.
I.
Myrskyisellä kevätsäällä nousi Kukka maasta verin huuhdotusta, Nousi ruusu kaunis valkolehti: Terä täynnä taivon puhtautta, Sielun suloutta silmä kirkas; Lehtilöihin hienon hienoisihin Kirjoitettun' oli kieli kaunis -- Satumailma salattuna kieleen -- Ja sen helpehissä kiilsi kaste Taivahasta, veres luomaneste, Innostuksen tuima tuliahjo. -- Siten puhjennunna kukka armas, Rajutuulten tuudittaman' ollen, Ujost' aukeneepi auringolle, Valon, elon ikikantajalle. Silloin -- katsos! kuni Memnon-patsas Aurinkoisen ensi sätehestä Helähtääpi ilo-soitantohon, Sydämmestä ani hehkuvasta, Niinpä ihmeruusun kieli aukes, Sanat sulivat sen sulosuussa!
II.
Kansa kuuli ihastellen Kuuli _äidinkieltä_, Kuinka tunne tulkitsevi _Suomalaisen_ mieltä.
Ihanasti värähteli Kansan laaja povi -- Kansanlapsell' aukeneepi Sivistyksen ovi.
Niinkuin nousee kevätsäällä Kukkaa kaikellaista, Niin nyt nousee kansassamme Orast' ihanaista.
III.
Silloin -- kesken toimiansa -- Kuni kautta loihdun -- Sortui, jätti kädestänsä Valistuksen soihdun.
Viel' ei lehti kellastunut Syksyn satehissa, Viel' ei kukka kuihtunut, kun On jo katehissa.
Niinkuin taittui tuores tammi, Myrskyn ruhtaisema, Niin se murtui elämäsi, Kuollon katkaisema.
Surren seisoo Suomi haudallas, Niinkuin omaa lasta surren äiti, Niinkuin veljeä ja ystävää, Niinkuin isää itkee koko kansa, Kaivatessa _Julius Krohniansa_.
Julian haudalla.
»Julia, nukkuos haudassas' -- Kukka sen turvetta peittää -- Kukkanen, taitettu varrestas, Kun sinut hennoisi heittää Kuollon varjohon tummenevaan, Tuonen virtahan vaahtoavaan, Henkien himmihin yöhön!»
»Julia, nukkuos rauhassa: Elämän surujen paino, Myrskyn ja taistelun riehunta, Maailman viha ja vaino Ei sinun untasi häiritse -- Äitisi kaipaus-kyynele Hiljaa hautasi kastaa.»
»Nukkuos, kunnekka nouset taas: Kuoleman kahlehet laukee -- Elämää, nuoruutt' uhkuva uus' Kukkanen kuvusta aukee: Jesuksen kirkkaus kasvoissas, Morsius-seppele kulmillas, Kiiruhdat Karitsan häihin!»
Hämäläisille.
(Lippulahjan johdosta).
Oi, uljas nuoriso Hämeen maan! Mitä Tyrtaios sotalauluillaan, Mitä Petöfi aikaan sai, Sen tehköön lippu, min immet loi, Ja lemmen voima, mi voittaa voi, Mikä voittaa kuollossai!
Vaan lippu merkki on taistelon, Ja kellä rinnassa sydän on Hän lippuhun katsahtaa Ja kaikki voimansa ponnistaa, Kun veren viimeisen vuodattaa Hän lipun juurella saa.
Siis taisteluun tämä lippu vie Ja, vaikk'ei polkumme veritie, Se tuima taistelu on, Mi aina voimia jännittää, Ja työtä, tarmoa kestävää: Siis ollos horjumaton!
Ja sehän oikeet' on elämää, Miss' aate aattehen synnyttää Ja alati taistellaan: Ja mitäs siitä, jos uhrataan Tää elo, jos vaan kuollessaan On varmana voitostaan.
Jos kerran elää ja kuolla saa Ja työtä tehdä ja rakastaa Ja vielä on isäinmaa: Mit' oisi onnea suurempaa Maan lapsen halvan saavuttaa! Oi Suomi, Synnyinmaa!
Siis työhön, veikkoset, lippu tää, Kuin verikirjoitus yhdistää Näin voimat ja virkahtaa: Ken kurja pettäen horjahtaa, Sen immet inholla kiroaa, Ja koko synnyinmaa.
Henrik Vergeland.
(Hänen kuvapatsaansa juurella, v. 1885).
Sa suureks olit syntynyt Ja suuri henkes särki Kaikk' ajan ahtaat sitehet: Otsalles ikijärki Soi neron valta seppeleen; Kun silmäs salamoitsi, Maailmat uudet kangasti: Ne laulu esiin loitsi!
Syvältä sielus ounasti Ikuisen kauneuden Rajattomassa meressä, Ja hengen puhtauden Rajoissa riemun kukkasmaa Ol' aavalt' auki Sulle, Kuin armo aava taivahan Jumalan valitulle.
Maa myöskin -- halpa ainiaan. Suurt' ei voi arvostella, Se tuskin heidän hautojaan Uskaltaa kaunistella -- Sull' antoi paikan kunnian -- Rivissä sotarinnan, Sait taistelussa sortua Takeeksi voiton hinnan.
Epaminondas kuollessaan Julisti päivää voiton -- Niin, _Vergeland_, Sa Norjanmaan Kultaisen aamukoiton Valossa läksit Tuonelaan, Työn tehtyäsi suuren; Sa johdit kansas sydämmeen Sivistyskukan juuren.
Kukoistakoon nyt otsallas Laakeri kansan suoma -- Se sull' on ollut kehdostas, Jumalan neroluoma! Nyt tulta silmäs iskeköön, Ja ounastelkoon mieli Sydämess' oman kansasi Ja kaikukoon sen kieli!
Kaatuneitten haudalla.
(Hakaniemen mellakan johdosta 19 5/8 06).
Voi, huutoa, huutoa hirmuista, Mi nousevi taivahalle! Se nousevi katujen hiekasta Ja kertovi Jumalalle: Oi, veljyt surmasi veljensä Nyt tuimassa taistelussa, Ja vuosi hurmetta lämmintä, Kuin sydämest' avatusta!
Oi, verta nuoruuden innokkaan, Jok' uhrasi elämänsä Ja kaikki turvaksi isänmaan Ja jättävi jälkehensä Tuon muiston murheisen, kirkkahan Ja tunnuksen jalomielen -- Sen satavuosihin kaikuvan, Kuin kautta kaatuvan kielen:
»Edespäin! uskollisesti vain Te täyttäkää velvollisuus!» -- Tää olkohon, Suomeni kallis, ain' Sun poikasi uskollisuus Sun suuren kunnias perintö, Jonk' isä lapselle antaa, Ja sukupolvien pyrintö Se kilpi kirkasna kantaa.
Oi, Suomi, kallihin isänmaa, Nyt itket haudalla verta. Sua veljesmurha se kauhistaa: Josp' ois' se viimeinen kerta! Sun äidinkasvosi synkistyy, Ja itkee taivas ja kansa -- Ken on se hirmuinen verikyy, Mi vainovi vanhintansa?
Vaan kenen rinnassa sykkivä On lämmin ihmisen sydän, Hän isänmaatansa säälivä, Nyt vannokoon valan pyhän: Tään kansan, maan, jok' ihmisen Ain' oikeutt' edistellä, Ei konsa sallia rikoksen Sen veljiä veristellä.
Oi Herra, kansojen kaitsija, Ann' anteeks' syntimme meille Ja vielä kansaamme armahda Ja johda tahtosi teille! Ann' anteeks' uskosta luopumus, Luo sydän uusi ja mieli Ja nöyrä usko ja katumus ja kiitost' uhkuva kieli.
Greeta Haapasalo.
Saulin sielun langennehen Pimeys kun peitteli, David soitti kanneltansa: Pahat henget pakeni!
Kansanhengen kärsiessä Pimeimpiä aikojaan, Suomen kannel kai'utteli Ihaninta soittoaan.
Kansa kärsi, vuoti verta: Itki kieli kanteleen; Mutta soiton kyynelistä Vuosi voimaa sydämmeen.
Kansa kesti, vaarat voitti -- Riemu rinnat liikuttaa: Vapis kieli kanteleessa, Sydänkulta kuohahtaa!
* * * * *
Uusi polvi vainioilta Niitti viljan kypsyneen, Uusi into virkistytti Kansanhengen elpyneen.
Mutta kannel, soitto Suomen, Salomaille saarekseen Unhotettu, yksinänsä Itki kaihon kyyneleen.
Nyt on kannel unhotettu! Niinkö? Eipä vainenkaan: Konsa _sydän_ tuskiansa, _Kansa_ soittaa kanneltaan.
Joutui uusi tuskan aika -- Leipä loppui kansalta: Kamalinta niittoansa Niitti nälkä -- kuolema.
Silloin kansan tytär kaino Kanteloisen polvelleen: Mitähän, jos yrittäisi Sillä leipää lapsilleen?
Vapis ääni kanteleessa, Sydän sykki kovemmin, Kyyneltulva tukahutti Laulut hellän sydämmen.
Synkkä suru sydämmessä Maata pitkin kuljetaan: Laulu vieri, kyynel vieri -- Kuule hänen soittoaan!
Siinä läikkyi lemmenliekki, Tuli tuima sydänten, Värähteli vienommasti Soitto sydänsurujen.
Kansa tunsi omaksensa Laulun vienon, armahan, Tunsi tuskat sydämmensä Kanteletta soittavan.
Samuelin mahtihengen Nosti vaimo Endorin: Väinämöisen tenhovoiman Nostattelit kantelin.
Sinä -- _Greeta Haapasalo_ -- Saatit Suomen kanteleen Loukkahasta pöydän päähän Entiselle sijalleen.
Nouse kansa, kaunistellos Vanha kannel uudestaan Tuorehella seppelellä -- Suruhuntu riisutaan!
Niinkuin ylkä nuoruutensa Morsianta hehkuvaa, Niin nyt kohtaa kansanhenki Kanteletta sointuvaa.
Kai'utellos, Suomen kansa, Kantelettas mahtavaa, Kunnes soinnut säveltesi Ajan aallot kuohuttaa!
Kotiin.
(_Aleksis Kiven_ kuolema).
Rauhatonna rinta Huokuu, katselee Silmä levotonna. Sairas vaitelee: »Kotini, en löydä, Löydä kotiain.» Äänetönnä sitten Lepää huohottain.
»Nyt on Joulu-ilta» Veli virkahtaa Sairahalle; -- tulta Silmä vilkahtaa Sammunut jo kau'an: »Tuli laittakaa, Iso iltapysty; Joulu tulla saa.»
Lapsosille katse Silmän sammuvan Hymähtää -- ja taasen Varjon ankaran Tumma juonne otsan Peittää verhollaan; Joulupystyn loiste Huuhtoo kullallaan.
Leikitellen liekki Honka-puita syö; Ilta kuluu; hiilus Hiipuu, himmyt yö, Joulu-yö on tullut: Rauha, rauhaton Täytä rinta, viihdy Sydän levoton!
Taistelut te tuimat, Koska taukoaa Temmellys, ja rauha Vieno sijan saa Sydämmessä kurjan, Jonka elon sää Myrskyä ja tulta Vainen hengittää?
Rauhattomuus, taisto Vielä vaihtelee Päivittäin, mutt' aamu Toivon aukenee. Vihdoin päivä kirkas Koittaa, kodin saa Harhaellut henki, Sielu virkoaa.
Iloisesti silmä Voiton tulta lyö; Sieluss' on jo päivä, Paennut on yö. »Minä elän!» Vainen Niin hän virkahti: Iki-elon maille Henki kohosi.
Henki, siellä nauti, Nauti ainian Eloa jot' ilo Taivon avaran, Kirkastaa; ah! sinne Taiston ankaran Kautta kulkus pyrki Rauhan rantahan.
Viipurin linna.
(v. 1882).
Oi, jäännös aikojen menneitten, Satavuosien vartija valpas, Mi muinoin taisteluhurmeitten Verin kastelit uljahin kalpas, Nyt muuries vehreä pengermaa Vain kukkaa kainoa kasvattaa, Ja holveissas huuhkaja huutaa.
Vaan kukka, nuokkuva muureillas, Se sadun kertoa voisi, Kuink' otteli suku urhokas, Ja veri virtana vuosi, Ja kyynel katkera kostuttaa Tään kukan juurt', eli nieli maa Siin' urhon lämmintä verta.
Ja lintuset, sinun tornias jotk' öisin jylhää täyttää Äänin huutavin, aikojas Ne sulle tahtoisi näyttää, Jolloin huokaus vangitun, Tai urhean suvun, saarretun Täält' ylös taivaalle nousi.
Ja kuinka monta sun poikias, Oi Suomi, armahin maamme, On ollut, Viipuri, linnassas, Me keltä tietää saamme? Oi mikä tuska ja kestävyys, Rikos rietas ja ylevyys Sun muuries kehyksessä?
Oi, muisto sankari-aikojen, Sa idän vartija valpas, Kuin vanha Väinämö kantelen, Sa annat Suomelle kalpas, Polvi nouseva jotta saa Asetaitoa koettaa -- Tuo Suomen elävä muuri!
Agnes Meijer.
_Hän uskoi_, nuori neitonen -- Maailman ilot haihtui, Kuin veden päällä kuplanen, Elämän suunta vaihtui: Uus' olemus ja tarkoitus Ja uusi tahto, luonne -- Se oli uskon vaikutus, Elämän perusjuonne.
_Hän uskoi_, siten sielussa Heräsi halu pyhä: Pakana maassa kaukana, Miss' ihmisraukat yhä Pimeydessä hukkuvat, Todistaa Jeesuksesta, Kirvottaa sielut rakkahat Syntien kahlehesta.
_Hän uskoi_, siten uskalsi Itsensä alttihiksi Kiinassa, hengen ankkuri Lujasti Jeesuksessa: Lupaus Herran uskonsa Terästi, voiman antoi, Mi hänell' oli apuna Ja kaikki kuormat kantoi.
_Hän uskoi_, tuli takaisin Maahamme, meille kertoi Pimeydestä sielujen, Jolle ei kuultu vertaa: Rakkaudesta Herramme Hän puhui, puhuu vielä, Vaikkeivät vielä korvamme Ääntänsä kuulla siedä.
_Hän uskoi_, nukkui uskossa, Kun kutsu äkillinen Pois riisti hänet joukosta Näkyväst' uskovien. Herralle uskoss' uhrattu Elämän-tehtävänsä, Tää siemen-jyvä kylvetty, Ei kuole ikänänsä.
Herra taitti.
(Neiti Lydia Stenbäck'in kuoleman johdosta).
Kasvitarhassa kukkanen Ihanist ihanaisin Kukki, loistaen, lemuten, Ihastus lumovaisin! Mutta hoitaja surukseen Kerran aamulla varhain Näki kukkasen kadonneen: »Poiss' on aarteemme parhain!»
Niin hän huudahti, tutkien Kuka työn teki moisen, Kunnes ennätti kysellen Luokse vartijan toisen. Tämä tyynesti vastasi: »Herra itse sen taitti, Ihaillen sitä suuteli, Sydämellensä laitti».
Silloin hoitaja ihastui: »Herra itsekö taitti?» Silmä suruinen ilostui: »Sydämellensä laitti! Sitten syytä ei suremaan, Omansa ol' kukka -- Että poimi sen, sehän vaan Osottaa rakkautta.»
Charles Haddon Spurgeon.
Kuin koite päivän on kultainen, Mi ain' yhä kirkastuu, Kun nousev' aurinko säteillen Kesk'-otsalle kohouu Jo taivon kirkkahan -- samoin on Elämä uskovaisen: Luottava Herraan horjumaton, Se nousevi valaisten.
Ja niinkuin päiväkin laskullaan Luo hehkuvan katsehen, Viel' iltaruskossa soihdullaan Taivahan valaisten -- Niin elonpäiväkin uskovan Luo ruskoa toisinaan, Kun Herra työstähän palveljan Vie luoksensa kunniaan.
Kuin nousev' aurinko ihana Elos aamukin koitti, Oi, Spurgeon, nuorukais-saarnaaja, Ken sinut kunnossa voitti? Jo nuori, saarnaava poikanen, Sai sielut hehkuhun tulta, Ja kahdenkymmenen ikäisen On saarna säihkyvä kulta!
Ja Hengen voimalla voidellun Tään Jeesuksen sotamiehen Nyt maailma tuntevi taistelun: Valon loi elontiehen Hän lukemattomain sielujen, Jotk' iki-yöss' oli synnin -- Sai armontuntohon Jeesuksen Ja Jumalan ikilemmen.
Niin, Kristus Jumalan Karitsa, Synteimme sovinnoksi Uhrattu synninkantaja, Meill' elon auringoksi Mi nousi, voittaen kuoleman, Ja kuolemattomuuden Ja vanhurskauden puhtahan Meill' antaa -- elon uuden --
Täm' aine saarnoissa Spurgeonin, Mik' aina uhkui uutta Eloa, voimaa sieluihin Ja uutta pontevuutta Tään nerokkaan hengen sanoihin, Jotk' usein salamoina Iskivät suruttomihin, Tai kasteen pisaroina
Vihmoivat hiljaist' armoa Syntejään sureville, Kuin kesäpäivin sadetta Kuiville kukkasille. Oi, anna, taivas, sadetta Sieluille janooville Ja pisaroitse armoa Suurille syntisille!
Kuin kirkas illalla ruskonen, Niin elos loppukin, Spurgeon, Se jätti jälkehes hohtehen, Mi vielä loistavi meillen: Oi, Jesus, herätä toisia, Jotk' yhtä runsahan kylvön Voi tehdä Henkesi voimalla, Sull' elons' uhrata helmen!
Lapsuus.
Oi ikä lapsen ihana, Kultainen elon kukka, Kuin olet täynnä riemua, Rauhaa ja rakkautta! Mutta voi! Ei tiedä, oi! Elonsa määrän päätä.
Ei tunne lapsi laulava Ikänsä iltapuolta, Tulevaisuuden tarpeita, Vanhuuden vaivaa, huolta, Vaan rauhassa Ja riemussa Päivänsä päätteleepi.
On lapsen ikä ihana, Vaan lapsuudessa saapi Myös moni syntiin halua. Mi sielun saastuttaapi. Siis karta vain Pahuutta ain! Miel' olkoon puhtahan!
Haapalaakso.
Lampi kaunis, läikkyväinen, Haapalaakson kaunistaa. Siinä vuori välkkyväinen Alas laaksoon katsahtaa.
Rintehellä vuoren istuu Olentoinen ihana; Lempeästi laulu kuuluu, Äänensä on iloisa:
»Oi, jos öisin lintu pieni, Lentäväinen leivonen, Ylös taivahalle tieni Johdattaisin laulellen.»
»Lauleleisin leivon lailla, Kuinka ompi ihana Luonto täällä Pohjan mailla, Kaunihimpi kaikkia.»
»Suomi on mun isänmaani, Suomi on mun kotoni; Siitä kiitän Jumalaani, Kun on luonut Suomeni.»
Lapsen miete.
Kuusikossa ilomielin Istuskelin illalla. Lintusetkin kaunokielin Laulelivat ilolla.
Lapsi olin. Lapsen mieli, Ajatukset autuaat! Syömmessäni sykähteli Ihanaiset unelmat.
Ajattelin itsekseni Maani kukka-tarhaksi, Sekä siinä sydämmeni Kasvavaksi kukaksi.
Tuossa kukka kaunokainen, Tuuli sitä heijailee Hiljaisesti. Miettiväinen Sydämmeni sanelee:
»Oi, jos oisit, sieluseni, Verrattava kukkaseen! Sinua jos hyvä henki Häilyttäisi hyvyyteen.»
Paimenen laulu.
Oi, kuinka kaunihisti Nyt linnut laulelee! Vuorilla raittihisti Nyt karja karkelee. Taas kukkasista tuoksu Vienosti viimehtii, Kuin kulovirran juoksu Kauniisti kiirehtii.
Aurinko ihanasti Aaltoihin kuvastaa, Maininki mahtavasti Laineita loiskuttaa. Ilolla veden päällä Myös sorsa soutelee, Hän kotonansa täällä Laineilla liitelee.
On pyhä-aamu armas, Käy kansa kirkkohon, Vaan mull' on tunto karvas: En pääse joukkohon. Vaan nouse, rukouksein, Nyt ylös taivaasen Ja kanna huokauksein Maailman Herrallen!
Täss' ahon aukealla On mulla temppeli. Täss' olen laitumella Ma luona Herrani. Hän kuulee kaikkialla Mun rukoukseni, Siis sinikannen alla On mulla kirkkoni.
Lapsi ja kuusonen.
»Kuusonen vehryt, Missäpä sulla Kätkyt ja kussa Siskosi on?»
»Lapsonen pieni, Kehtona mulla Sammale pehmyt, Siskoseni Korvessa tuolla, Tuuloset jossa Raittihit puita Huojuttelee.»
»Kuusonen vehryt, Missä on sulla Kirkko ja ken sun Pappisi on?» »Lapsonen pieni, Hetkiä Herran Hetkemme kaikki Luonnossa on.
Laaja ja kaunis Luonnon on kirkko. Permanto: nurmi Kukkasineen, Siintävä taivas Kaunonen katto, Seinä on metsä Patsahineen.
Pappini, pieni Laulava lintu, Oksalla öisin Nukahtelee; Aamusin laulu Aikanen, armas Kiitosta Herran Helkkyelee.»
Tähti.
Tähti kulta Ihanainen, Miksi loistat Pilvissä? Säihkehesi Lumoovainen Meille tuottaa Valoa.
Koska katson Iltasilla Taivahalle, Siellä sä Välkkyellen Suloisesti, Ihanasti Pilkutat.
Mieleni, kun Näen sinut, Ylös nousta Halajaa; Ajatukset Korkeammat Sieluani Saavuttaa.
Oi! jos oisi Mieli mulla Säihkehesi Kaltainen; Sydämmeni Kirkas, jalo, Tähden pienen Vertainen!
Mutta, vaikka En ma ole, Kuten tähti Loistava, Kun ma katson Puhtehilla Tähden pienen Loistoa,
Muistan sitä Päivälläkin, Askeleeni Johdatan Siten, että Sielulleni Puhtautta Säilytän.
Pienokaiselle.
Lapsi pienoinen Kätkyessä nukkuu, Hymy autuas Huulillansa.
Silmät siniset Ummessa nyt ovat. Kädet ristihin Liitettynä.
Nuku rauhassa, Lapsi kaunokainen! Rauhan enkelit Sua suojaavat.
Ihmis-elo on Kätkyestä asti Aina hautahan Matka vainen.
Matkan loppua Aina odotamme; Kulkekaamme siis Kiirehesti!
Koto ihana, Palkka vaivojemme, Taivas loistava Ompi vasta.
Pieni matkamies, Me sulle Herralta Matka-onnea Toivotamme!
Vanha Peippo.
(Etelämaassa).
Kaukana on Pohjolassa Kotipesä pieni: Sinne, sinne kulkee kautta Tuulen teitten tieni.
Enpä tiedä mitä siellä Mulle tarjon' onkaan: Saanhan toki laulella Ja tehdä pesän honkaan.
Havu-verka vehreäinen Majakseni riittää, Tuulen humu, kosken kuohu Luonnon työtä kiittää.
Siell' on omat armahaiset Heimolaiset olleet, Siellä kaikki esi-isät Eläneet ja kuolleet.
Tuuli tuima tunturitten, Hartioillas kanna Minut sinne, siellä sitten Havuhauta anna.
Syntymäpäivänä.
Ystävä kaunoinen, Kuule, sa pienoinen: Syntymä-päiväsi Noussut on, riemusi.
Terve sa armahin! Isämme korkehin Onnea suokohon, Iloa luokohon!
Onnea elolle, Rauhoa sielulle! Mielesi puhtahin Olkohon ainakin!
Kuollon kellot soi!
Kuollon kellot soi! Verkallensa hautaa kohti Ruumissaatto kulkee, Tungos kadun kulmanteessa Siltä tien nyt sulkee: Vaimo kurja ryysyissään Nostaa lasta käsillään Itkevää ja lausuu:
»Kuollon kellot soi! Sulle, kansan ruttotauti, Tuomioksi soivat; Kylvit tulta, kirousta, Kansalaiset joivat -- Joivat leivän lapsiltaan, Kirosivat kuollessaan Itsensä ja sinut!
Kuollon kellot soi! Ilokseni soivat kerran -- Soikoot ainiaan! Kuolinkellot kapakalle Soikoot yli maan! Kunnes sortuu kuolemaan Surmasusi isänmaan, Juopumuksen valta!
Kuollon kellot soi! Soivat kerran ennen hälle, Kylän juomarille, Joka viikkopalkastansa Kotiin nälkäisille Lapsilleen ei tuonut -- ei Penniäkään -- kaikki vei Kapakoitsijalle.
Kuollon kellot soi! Soivat silloin kellot myöskin -- Vaimo itkeväinen Yksin seuras toivotonta -- Laki itsepäinen Kielsi kirkon siunatun Maankin päältä kirotun, Onnettoman ruumiin.
Kuollon kellot soi! Ne on siitä asti aina Soineet kansallemme, Kun on viina maahan tuotu; Hautajaisiksemme Juomme, hautaan kamalaan Avosilmin astutaan, Kirous sen peittää!»
Kuollon kellot soi! Kansa kuullen kauhistuupi; Ruumissaatto kulkee Verkallensa hautaa kohti, Kauhu rinnat sulkee: Hauta verikyynelin Peittyy, kansan itkemin Sydäntuskistansa.
Keväällä.
Kukkaset kevään Aurinko lämmin Lempensä liekillä kasvattaa: Nurmesta nousee Tuhannen tainta, Koivikko uuden lehden saa.
Lintuset pesii Puussa ja maassa, Kalaset järvissä leikitsee; Povehen pelto Siemenen peittää: Kylväjä toivossa riemuitsee.
Aik' oi kevähän Kultanen, kallis! Ihmisrintakin kukkahan saa. Kukkios, luonto, Kiitos se Luojan -- Kukkaisseppeltä luokohon maa!
Kukkios ihmis- Rinta sa myöskin: Lempesi puhtain kukkanen tuo Herralle taivaan! Siit' oma kasvaa Lempesi, siit' elinvoimaa juo!
Kukan kauneus.
Kukkanen pieni ja kaino Maast' ylös silmänsä luo: Lempeä, kiitosta nöyrää Täynn' oli katsaus tuo. Henkii puhtaus, Onni ja armaus: Kasvia kauneus kirkastaa.
Mistä on kaunehes, kukka? Mist' elononni on tuo, Maahan mi sidotun kasvin Auvosta loistaa suo? Loistetta kullan -- Ruostetta mullan -- Et etsi. Ken sinut kaunistaa?
Kukkanen hymyili vieno -- Autuus hymy oli sen -- Lausahti: »Orja sa mannun, Onnea nauttielen: Maan koko pinta -- Sykkivä rinta -- Juureni voimalla juovuttaa.
Katsos mantoa nurmen, Tai veden siintelevää Lainetta -- kaikki ne mullen Ain' antia syydältää; Vehreä lehti, Ja kirkas tähti Kuvansa pintaani painaltaa.
Syntymämaan koko muodon: Järvet ja metsiköt, maat, Halmehet, hallavat kunnaat Terässäin nähdä sa saat: Ma kantajaani -- Oi armas maani! -- Tahdon riemulla ylistää.