Chapter 2
Maasta jos katseeni nostan, Taivahan kirkkaus luo Päälleni loistehen lemmen: Valkeuden ikivuo, Aurinko yhä -- Rakkaus pyhä Jumalan -- päätäni kaunistaa.»
Talvikukkanen.
»Kukka kuihtuva, Kuinka talvella Voit sa kukoistaa? Eikö talvisää, Lumi, härmä, jää Tuhoksesi saa?»
»Henki ylevä! Niinkö kysellä Kuolematon voi! Etkö Jumalaa Tunne korkeaa, Joka kaikki loi?
Hän voi kukkasen Kautta pakkasen Ajan säilyttää. Talven kylmä sää Lauhtuu, lumi, jää Sulaa, lämpiää.»
Katsos, ihminen! Kuinka kukkanen Elää, vihertää Kautta talvisen Kylmän, toivoen Kevään lämpimää.
Henki, taivahan Lapsi korkean, Samoin tehkös, oi! Eihän kuolokaan Hirmuvallassaan Ijät' olla voi.
Kerran aukeaa Hauta, laukeaa Kahle henkien. Silloin keväimen Ijankaikkisen Olet kukkanen.
Jouluna.
Riemu tyyni, lauha Maata varjoaa; Ihmisille rauha, Onni tarjoaa Lahjojansa.
Riemuin lapsen rinta, Sydän sykähtää: Lasta korkehinta Riemun päivä tää Muistuttavi.
Riemun tunne jalo Poven täyttelee Vanhan: jouluvalo Häntä näyttelee Valon maahan.
Sielut kaikkialla Riemu kirkastaa: Suulla nauravalla Joulu virkahtaa: Rauha maassa!
Yli-enkelitten Kuori korkea Kautta taivahitten: Herran kunnia Korkeudessa!
Viihdy ihmismieli: Joulu rauhan tuo. Kiitä sydän, kieli: Herra armon suo Jeesuksessa.
Hiljaa vaan!
Hiljaa vaan! Hiljaa valo valkeneepi, Hiljaa kasvi kalpeneepi, Hiljaa toukka syö. Hiljaa sielu huo'ahtaapi, Hiljaisesti naurahtaapi Povi neitosen.
Hiljaa vaan! Hiljaa sydän sykkäileepi. Hiljaa aate kierteleepi, Tunne tulta lyö; Hiljaa silmä tähystääpi, Hiljaa sieluun kuva jääpi, Hiljaa kuluu yö.
Hiljaa vaan! Hiljaa ääni huokauksen, Hiljaa henki rukouksen, Hiljaa aate maan, Hiljaa nousee taivahalle, Hiljaa vuotaa maailmalle Armo, siunaus.
Nimipäivänä.
Toisin aamuin aurinko Nousee ruskon ruusuisista Tarhastoista: Samoin kasvaa inehmo Toivon kulta-kukkaisista Taimistoista.
Mutta väliin pilvi-sää Peittää aamun kulta-ruskon Usvallaan. Samoin pilvi pimittää Vanhempainkin toivon, uskon Toisinaan.
Katoo pilvi, haihtuen: Aamu-taivas aurinkoisen Loistavaisen Saapi nähdä -- samaten Usein käypi inehmoisen Kuolevaisen.
Ilolla siis katso vaan Tulevaisuuttasi, armas Nuorukainen! Luota voiman Jumalaan: Ilo on ja huoli karvas Haihtuvainen.
Poissa on.
Suree henkeni, Mieli tylsä on: Loiste lempeni, Sisar verraton Poissa on.
Leikit lapsuuden -- Oi! niin herttaiset -- Ilot nuoruuden, Niiden vertaiset, Poissa on.
Puhdas lempesi, Sisar suloinen, Jalo henkesi -- Minä poloinen! -- Poissa on.
Ah! Hän, auttava, Nöyrä, kestävä Sisar, uhraava, Hellä, kärsivä, Poissa on.
Kolkko hauta vaan Sulkee maalliset Poveen kylmän maan Jätteet viimeiset: Poiss' hän on.
Vaan ei kuitenkaan Poissa ijäti; Kerran sinne saan Mennä minäki, Minne hän.
Silloin siellä hän Jälleen jakavi Iki-elämän Ilot kanssani Ainiaan.
Kalmistossa.
Kalmistossa armas Ruusu loisteli: Punapurpurassa Ruusun kiilteli Kyynelhelmi kirkas; Siihen katsahti Äidin silmä hellä: Senkin kostutti Kyynel kirkas.
Kyynel vierähteli Maahan vihreään, Nurmi huokaeli: Äiti lempeään Unhottaa ei voine, Sammutella pois; Aamu-aurinkoinen, Päivyt ennen vois Sammua, oi!
Mutta Jumalalle Äidin rukous Nousi korkealle: »Anna siunaus, Herra suuri, meille Täällä armostas, Jotka elon teillä Käymme polkujasi Suojaa meitä!
Kiitokseni Sulle, Herra, nytkin tuon, Koska kaivatulle Lapsoselle suon Muistihetken tässä Pyhän -- ainian Häntä elämässä Täällä kaipajan -- Vaan -- hyvin teit.»
Kirkkoon.
Tautivuotehella Heikki pienonen Lepäilevi; hellä Äiti, vaalien Valvoo kaiken yötä; Aamu valkenee: Heikin silm' on tumma, Poski kalpenee.
Isä surumielin, Pikku kultoaan Tähystellen, siinä Säälii poi'uttaan. Silloin isällensä Heikki ojentaa Pikku kätösensä Sekä lausahtaa:
»Kirkkoon, isä, kirkkoon!» -- »Herran temppeliin Sunnuntaina pääset, Lapsoseni» -- niin Isä vastoavi. Heikki vuorostaan: »Tänään, isä, kohta Sinne mennä saan».
Eikä ilta vielä Luonut varjoaan Maalle, kun jo Heikki Pääsi korkeaan Kotihin, miss' aina Herraa palvellaan, Eikä huolet paina Siellä konsanaan.
Siellä pienokaiset Aina laulavat, Lapset ihanaiset, Herran armahat Enkelit ja kaikki Pyhät veisaten Yöt ja päivät halki: Kiitos Herrallen!
Sinne lapset Herra Hyvä armostaan Kokoaa: ne vainen Sinne lasketaan, Joill' on lapsen mieli Nöyrä, vilpitön Usko, katuvainen Sydän, virhitön.
Peilin edessä.
Äiti lapsinensa Peilin edess' on. Lapsi kuvallensa Hymyy, verraton Ilo pienen sielun Täyttää; ääntelee, Puhuu, viittaa poi'ut, Päätä kääntelee.
»Katsos, äiti, lasta!» Yhä nauraa -- oi! Sepäs ilo vasta, Kun sen nähdä voi! Hän ei kuvajaista Tunne, muotoaan Omaa, nauravaista Pikku narriaan.
Äiti seisoo, katsoo, Katsoo yhtenään -- Kyynel kiiluu kirkas Hänen silmässään. Miksi? Mikä kumma Surun synnyttää? Äidin ajatukset Seikan selvittää:
Kuinka monta onkaan, Jotka arvoaan, Kunniaa ja kuorta, Ulkoloistoaan Kumartaa ja katsoo Lapsimaisna vaan, Itsetuntemista Vailla kokonaan!
Ma kukkaa suutelin.
Ma kukkaa suutelin! Ah! Taivon tuokse pyhä Niin on kuin täyttäis yhä Nyt vielä sieluain.
* * * * *
Niin, kukka puhdas, kaino Se kasvoi kumpusella, Kalmiston turpehella: Oi kaunis haudan paino!
Vaan hiljaa aamun henki Sen vartta häilytteli Ja kukka säilytteli Kuvussaan helmisenki.
Sen yösen kaste armas Ol' lahjoittanut sille, Ujolle, kaunihille: Pois siirry, suru karvas!
Ma katsoin; armas tuokse Mun ympärilläin, rauha Ja aamutuuli lauha Ne vei mun kukan luokse.
Ja silloin alas taivuin, Sen poikki mursin, nostin Ja huulin siihen koskin -- Ma hurmoksihin vaivuin.
Ah! Kaunoistako koskin Ma huulin, puhtautta, Ja imin armautta Väristen, rusoposkin.
Kauneus, hyvyys, sulo, Ne kaikki yhtyneenä Ol' siinä -- syttyneenä Ikuisen lemmen kulo.
Ma alas laskein mietin, Ja rukouksen siivin Ma hiljaa ylös hiivin. -- Niin pyhän hetken vietin.
Niin, -- kukkaa suutelin Ja pyysin: Herra, aina Sun pyhä lempes paina Mun sieluhuni niin!
Kuolema.
»Oi, onko käärme kuolema, Mi ihmisiä sortaa, Ja Manan herran nuolena Meilt' elon armaan murtaa, Vai enkelikö ehkä lie, Mi taivahasen lentää Ja sielun sinne ylös vie, Kun korkeuteen entää?»
Niin kysyi Anna siskoltaan, Katsahtain kirkkotarhaan. Ja siihen sisar itkultaan Sai sanoneeksi: »Varmaan On kuolo käärme kamala Pahoille, elon tiellä Ken vääryytt' yhä harjoittaa, Saa pahan palkan siellä.»
»Mutt' enkelinen loistava, Niin kaunokainen, vieno, Kuin aurinkoinen koittava, Ja utusiipi hieno Hän silloin on, kun hyvän luo Hän rientää liihoitellen, Ikuisen onnen hälle suo, Armaasti hymyellen.»
Nyt Anna sinisilmänsä Korotti taivahille, Hän laski ristiin kätensä Ja lausui enkelille: »Jos hyväksi nyt näet mun, Niin tänne liihoittele Ja sinne, jossa kaivatun Nään veljen, johdattele!»
»Vaan jospa nyt et tullekkaan, Niin ohjaa aina tieni Ja puhtahana kätke vaan Mun sydämmeni pieni, Niin että kerran tulla saan Sun luokses, enkel' armas; Siks' sielustani poista vaan Sä synnin myrkky karvas!»
Juoppous ja raittius.
I.
On maa ja maassa kansa Elää ja askaroi; Vaan päivyt valollansa Valaista sit' ei voi.
Sill öinen peikko julma On myrkky-usvallaan Sen ympärillä ilman Täyttänyt kokonaan.
Yli' usvan kirkas päivä -- Sen alla synkkä yö: Pimeessä parkuu kansa, Kun peikko julma lyö.
Ja horjuellen kurja Käy kansa kuolemaan, Vaan peikko sitoo, nauraa, Ja hosuu uhriaan!
Voi tuskaa toivotonta! On kansa raivossaan: Toisensa murhaa toinen -- Ja peikko nauraa vaan!
Veriinsä väsyy kansa Ja kärsii, odottaa: Yö epätoivon peittää Niin synkkää kuolemaa!
II.
Keväinen tuuli raitis, Puhdista ilman sää, Hajoita sumu synkkä, Sulaile kylmä jää!
Kas, kautta usvakerran Nyt kirkas säde saa Valoisan tiensä: kansa Hortunut kavahtaa!
Ja kirkkautta uutta -- Mi kasvaa, laajenee -- Ihaillen ihmisrinta Taas paisuu, sykkäilee.
Ja toivo uusi täyttää Maan kaiken valollaan, Ja taisteluun ja työhön Ryhdytään uudestaan.
Varpusen valitus.
Varpus-raukka valitteli Iltasella yksinään: »Minut onni uskotteli, Jätti yksin itkemään.»
Tämän kuuli peippo puussa Sanoi: »Kuule, ystävä! Miksi surulaulu suussa Istut luonnon sylissä?»
»Iloon luotiin linnut pienet, Luoja heitä holhoilee. Senpä kyllä, veikko, tiennet. Kiitä Herraa, iloitse!»
Varpunen sen kuuli aina Siitä päivin laulelee, -- Ei sen mieltä murhe paina, -- Talvellakin riemuitsee.
Vanhuus.
Vanha ikä elämälle Onpi kultakaunistus, Elon ehtoo, kuolemalle Pyhä, vakaa valmistus. Se on ilta ihana Elon päivän oltua.
Vanhat vaivoja on nähneet Tuskiakin tunteneet. Kyyneleillä kylvön tehneet, Päivän kuorman kantaneet Nuoruudessa. Vanhana Nauttikoot he lepoa!
Koska kerran kuolemalla Herra vaivat vanhojen Lopettaapi, paremmalla Elämällä palkiten, Silloin sielut korkeaan Kohoavat kunniaan.
Lapsi ja isä.
»Katsos, äitisein, kaunis kukkanen, Jonka korkean alppirintehen Varvikosta poimin; -- punalehtiään Aukaisee, kuin Anni sini-silmiään, Koska päivyt vuorten lunta kullallaan Kirkastaa, ja äiti, ylösnoustuaan, Suutelolla hänet herättää.
»Anni isänkin tämän nähdä sois: Tokko lähettää sitä hälle vois? Täss' on Annin päästä pieni kihara Myöskin hälle -- äiti, katsos!» ihana Lapsi kultahapsen antoi äidilleen, Joka kyynelsilmin lausui kullalleen, Häntä tulisesti suudellen:
»Isän sydämmeen eipä totta vois Tulta sytyttää, mikä liekin lois Ihanamman kuni kukka, hapsi tää, Äiti nämät hälle heti lähettää: Myöskin äidin lempi Anni-kultaseen Tämän kautt' on saanut uuden virikkeen;» Äidin silmä ilon tulta loi.
»Anni lähettää vielä jotakin, Äiti, jospa vain oikein tietäisin Voiko kirjeessä myös sitä lähettää!» »No mitä, kultasein?» äiti hymähtää. Anni, hiljakseen ja hieman kainoksuin, »Yh... Yhden suutelon,» vastaa hymysuin: Anni kukkastahan suuteli.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Mutta kaukana armahaisistaan Isä vieraassa maassa, kodistaan Uneksuen istuu työssä yksinään, Kaipio kun saapi mielen ikävään, Kunnes äkin ääni outo herättää Unelmista mielen: »Teille kirje tää.» Postintuoja menee menojaan.
Isä aukaisee, katsoo, hämmästyy; »Kukka, kihara!» silmä kyyneltyy -- Suutelon hän suopi kumpaisellekin Ennenkun hän, kautta sumun kyynelten, Näki ensimmäistä tervehdystäkään, Saati lukea voi koko kirjettään: Parhain saapui Annin suutelo.
Lukein kirjettä silmä kirkastuu, Sydän sykkivä riehuu, riemastuu, Eikä ennätä hän ennen näkemään Loppua, kun hällä taas on kädessään Kihara ja kukka, joita suutelee, »Isän silmäterä, Anni,» haastelee, »Kihara ja kukka -- suutelo!»
Toivo.
Luoja kaikki luotuansa Kun ol' työnsä päättänyt, Oli myöskin toimintansa Jokaiselle määrännyt.
Silloin astui Luojan luoksi Vielä henki kainoinen. Hän ol' nöyryytensä vuoksi Työttä jäänyt ainoinen.
Katseen nöyrän luodessansa Anoi: »Isä korke'in! Muilla on jo toimintansa, Määrää toimi mullekin!»
Luoja katsoi lempeästi: »Sinä vielä toimeton! Mutta,» lausui miettivästi, »Ollos siitä huoleton!»
»Sulle toimeksesi annan: Katko orjan kahlehet, Myrskysäillä rauhan rannan Hukkuvalle näyttelet!»
»Virvoittele väsyneitä, Murheellista lohduta, Käymään oikeoita teitä Eksyneitä johdata!»
Henki ihastui jo tästä, Kiitti Luojaa armostaan; Iloisena tehtävästä Riensi alas maailmaan.
Sama henki kulkee täällä Aina vielä, valoo tuo. Rauhassa ja myrskysäällä Uuden innon meihin luo.
Murheellista, onnetonta, Köyhää, sairast', orpoa, Vaivaisparkaa avutonta, Lohduttaa voi kaikkia.
Tämä henki hellä, kaino Nimeltänsä Toivo on. -- Hänt' ei poista viha, vaino, Vaivoissai hän läsnä on.
Elon myrskytaisteloissa Toivo meitä vahvistaa, Koska vaaroiss' ankaroissa Pelko mieltä ahdistaa.
Toivo aina suloisesti Rauhaa, virvoitusta tuo Kuiskumalla salaisesti: Kerran pääset Luojan luo.
Toivo johtaa kulkuamme Rauhan tyyneen satamaan, Jossa levon saavutamme Helmass' oikeen isänmaan.
Lapsi ja äiti.
»Oi kurjaa osaa! Köyhinä vaan Elää saamme, kuin tomussa maan Nuo matoset pienet tuolla. Nälkää, vaivaa, tuskia ain' Kärsiä saamme ja rikkaat vain Levossa elää ja kuolla.»
Niin lausui lapsi; äitipä loi Katsehen hellän lapsehen: »Oi! Lapseni, ennen voisit Miettiä: Köyhyys, vaivaa jos tuo, Kuitenkin sielulle iloa suo, Kuin rikas olevas soisit.»
»Sill' aarteet ihmisen kalleimmat Ja sielun tavarat puhtaimmat Voi köyhäll' useimmin olla: Nöyryys, mielen puhtaus, toivo Luojahan luja, luottamus oiva, On taivaan tavara heillä.»
»Vaan rikas päinvastoin usein on Ylpeä, turmeltunut, iloton: Tuskat tuntoa kalvaa. Hänt' ahneus vaivaa, himot saa Yhä valtaa, puhtaus katoaa, Sairaus voimia halvaa.»
»Vaan paitsi näitäkin muista nää Asiat: ei ole osuus tää Pieni omamme täällä; Se armolaina Luojalta vaan, Joka meille antaa armostaan Perinnön pilvein päällä.»
Metsätähti.
Kuule, kaunoinen tytti lehdon, Sinä, tuutima nurmikehdon, Metsätähtönen sorja. Lumivalkea pint' on sulla, Yhtä puhdas jos mieli mulla, Oisi sieluni korja!»
Näinpä neitosen ruusuhuulen Kuiske kuului, kun, iltatuulen Suhistessa, hän rannan Nurmilievettä liihotellen Kävi, seppeltä solmiellen: -- »Kelle tään minä annan?»
»Äidillenikö armahalle, Sisarelle murehtivalle, Vaiko veikolle -- kelle? Eipä näille, mut rakkahalle, Isänmaalleni armahalle Poven' hehkuvi helle.»
»Tässä maassa ma ensikerran Katsoin kirkasta päivää Herran, Äänen äitini kuulin, Kun hän silmillä säihkyvillä, Äidin lemmestä välkkyvillä Äänsi näin hymyhuulin:»
»Sua kiitän ma, Jumalani, Että varjelit aarettani, Annoit armosi mulle. Anna, armias Isä, vielä, Että lapseni elon tiellä Kunniaks' olis Sulle!» --
»Nyt siis kuule sa, äitiseni, Tämä kallehin päätökseni: Liekki kirkas ja pyhä Liehaelkohon povessani Isänmaalleni, omanani Olkoon sen etu yhä!»
Kuten kukkanen seppeleessä, Niin ma Suomeni koristeessa Tahdon tähtenä loistaa; Uutta intoa kansassamme Viritellä ja Suomestamme Pahan, turmion poistaa.»
Hanna.
Hanna akkunasta Ulos katseli. Silloin sattumasta Siellä asteli Kyyhkys-raukka aivan Ontuvaisena, Ahdistamana Suuren tuskan, vaivan.
Tämän nähtyänsä Hanna sukkelaan Päätti tehtävänsä, Riensi auttamaan: Huonehesen laati Pesän pienoisen, Tilan hienoisen, Linnun siihen saatti.
Siinä sairastansa Hellin holhosi, Kunnes vaivastansa Lintu parani. Sitten avatulle Akkunalle sen Laski, lausuen: »Rakas olet mulle.»
Vaan ei siipiänsä Nosta lintunen; Hanna edessänsä Näkee ihmehen; Katso, loistavainen, Kaunis enkeli Tuolla väikkyvi Taivaan-ihanainen.
Hanna kummastellen Häneen katsovi; Mutta tyttösellen Lausuu enkeli: »Joka armiaasti Muita auttelee, Sitä suojelee Herra laupiaasti!»
Haudalla.
Säteitänsä kultakehrä Päivän valaa; aaltonen Meren kirkas kirkkautta Taivon katsoo: tuulonen Tuutii lepoon ruohot rannan; Kukat päänsä kallistaa Maahan: Eivät silmään valon Uskalla he katsahtaa.
Kaikkiall' on liikuntoa, Hauskuutta ja elämää. Mutta tuolla kalmistossa -- Sielläpä on ikävää. Pappi seisoo, puhuu, viimein Siunaa äsken Tuonelaan Muuttanutta pienokaista, Sitten -- hauta suljetaan.
Hiljaisina, liikkumatta, Vaikka liikutettuna, Surevaiset kuulematta Seisovat, kun kaukana Kukahtelee kultarinta Käki Herran kiitosta, Lintuparvi puhtahinta Helkyttelee soittoa.
Reunuksilla hiekkahaudan Seisovaiset mielensä Tuntevat jo eroavan Täältä sekä sielunsa Kohoavan ylös aina Luokse Luojan istuimen, Missä sitten Hälle nöyrän Veisailevat kiitoksen.
Mutta haudan partahalla Äiti valju, onneton Seisoo, katsoo sijaa pienen Lausuellen lohduton: »Hauta, kuinka taisit olla Mulle aivan armoton? Ilon' ryöstit, onnen', julma! Nyt on elon' arvoton.»
Näin hän lausuu, nojaellen Käsivarteen vakavaan Isän, joka katsoessaan Leposijaan avaraan, Kyynelhelmen silmästänsä Kädellänsä kuivaten, Puolisoaan lohdutellen Sanoo, hautaan viitaten:
»Haudan havuhelmasessa Rauhan unta uinailet; Tuossa Tuonen tuntusessa Pienoseni, viihtynet. -- -- -- Yli-isä yksin tietää, Mitkä vaarat vältti hän; Eipä nyt voi häntä viettää Viettelykset elämän.»
Kylvä kukkia!
Kylvä kukkia Tielle lapsosen, Ehkä kyynelen Kuivaella voisit.
Kylvä kukkia Tielle nuorien, Että sydänten Kukkaa kasvattaisit.
Kylvä kukkia Tielle miehien, Jotta seppelen Ansioista saisit.
Kylvä kukkia Tielle kulkijan Surun sulloman, Jotta lohduttaisit.
Kylvä kukkia Tielle vanhusten, Elon kukkanen Jotta vihannoisi.
Kylvä kukkia Lapsen kätkyeen, Hautaan avoimeen: Koko elon tielle.
Kylvä kukkia Ihmissydämeen, Aina myrskyiseen Omaan sydämeesi!
Pikku Elsa.
»Ällös itke, isä armas, Enkel' ihanainen Äidin hiljaa ylös viepi; Puku loistavainen Siellä annetahan, kannel Kultainen ja uusi Virsi kaikuu -- äiti, siell' on Kaunis joulukuusi.»
Siten lausui pikku Elsa Äidin vuotehella, Pyyhkieli kyyneleitä Pikku kätösellä. Mutta murhe katkerampi Isän mielen voitti: Turhaanpa hän kyyneleitä Pidätellä koitti.
»Etpä isä, eikä äiti Tiedä eikä kuule: Äidin rakas Vapahtaja Vie, kun emme luule. Oi! Hän laskee loistavasta Alas taivahasta, Kantaaksensa helmassansa Äidin maailmasta.»
Autuaasti hymyellen Kuuli sairas näitä, Mutta isän sydämmellen Laski talven jäitä. Pieni Elsa ennusteli Oikein. -- Äiti kuoli: Suru mielet anasteli, Rinnat täytti huoli.
Mutta kaihon kaikkialla Vallitessa: »Saamme,» Sanoo Elsa, »vielä nähdä Äiti vainajaamme. Sillä lausahtipa äiti: Taivahassa kerran Kohtaamme, jos hyvin teette, Käytte teitä Herran!»
Isä pyyhki kyynelensä, Antoi Elsan suuta: »Rakas lapsi, kiitos Herran, Eipä tämä muuta -- Pieni ero -- lyhyt aika; Ehkä Isä korjaa Murheellisen majoihinsa, Eloon kuolon orjaa.»
Joulukuusi.
Sali on hohtavan kaunis, Keskellä loistava -- ai! Kuusonen vehreä siinä Kallihin pukimen sai: Latvassa tähtöset kulta An' armahat säihkyilee, Oksilla hopean härmä Ja käpyset välkkyilee.
Ja riemuissaan isä herra Läp' huonehen katsahtaa, Äiti kun ilohon joulun Jo lapsoset johdattaa: Ja riemuin häärivät lapset Ja lahjain runsaus saa Niin hämmästyksihin kaikki Mon' ilosta ailahtaa!
* * * * *
Vaan synkkänä loistossansa On kuusi -- hän ihmehtii Tää riemu mik' on, ja kansa Mik' onnessa ylvehtii: Hän tunsi sen kansan onnen, Jok' asui armahan maan Ahovieret ja korpien kohdut: Siell' eli hän aikoinaan.
Hän syntyi suossa ja kasvoi, Suon yläsyrjässä sen On mökki, joss' eli perhe, Sen elo on murheinen: Ei riistaa lii'aksi saatu, Vaan useinkin puutteissaan Sen lapset kärsivät nälkää, Ja itkivät viluissaan.
Tään mökin mies teki työtä Ja ahkera toimissaan Oli nainen -- muttei puute Pois paennut kuitenkaan. Mies oli kaatanut kuusen Ja saattanut kaupunkiin Ja vaihtanut rikkaan herran Lantteihin kiilteleviin.
Sen tehtyä rientää -- ostaa Hän leipeä lapsilleen Ja vaimolleen vähän keittää Nyt kahvia joulukseen. Mut' itselleen mitä ostais? Hän katsoo säästöjäns' -- oi! »Joku penni vaan -- ei, näillä En mitään ostaa voi!»
Silmähän nousevi kyynel; Hän ympäri katsahtaa: Niin loistavat ikkunat kaikki Ja rikkahat reuhastaa! Siin' ostajat kilvan kiitää, Ja paikasta paikkaan käy Moni herran riemusa rouva: Vaan köyhäll' ei mitään näy!
Lilja ja ruusu.
Kas, kaunonen, valkea lilja Sen kammion kaunistaa, Joss' asuen pappilan Hilja Elontyötänsä toimittaa. Ja liljan rinnalla ruusu Punalehtinen aukenevi, Kuin auringon noustess' aamu Kulta ruskosta valkenevi!
Lumivalkea, puhdas lilja! Mikä kauneus uhkuilee Sinun puvussas -- ihmissielu Sinun terähäs tähtäilee Sekä huokaa, rukous nousee: »Oi, Herra mun sieluni saa Näin puhdasna luoksesi tulla, Kun _veri_ sen puhdistaa.»
Punalehtinen, hehkuva ruusu! Sinä lempeä liekkivä, luo Minun rintani täytehen tulta, Jott' autuuden ahjosta juo Ikilempeä etsivä henki Ja Jumalan rakkauteen Niin juurtuvi, voimia saapi Myös itsens' uhratakseen!
Aadam ja eläinkunta.
Kas, vielä välkkyy luomaneste Tuorehin tarhass' Edenin: Kukissa helmii Herran kaste, Ihastus, ilo Aadamin. Hän näkee kukkaa kaikkialla Kaunista, hyvän-hajavaa, Ja puut ja metsä kukkimalla Elohon uuteen havahtaa: Lintuset laulaa tuhat-äänin Kiitosta Luojan kaikuvaa! Lampahat, lehmät pelkäämättä Myös jalopeuran kiljuntaa, Kilvassa ääntää ruohostossa, Ja kirmaellen, kisaillen Hyppivät kaikki, Luojallensa Iloksi, luontoo ihaillen.
* * * * *
Aadam ihmeissänsä Istuu, tarkastaa Elon ihanuutta Monikirjavaa.
Silloin luonnonkarja, Kaikki elävät, Kunnioituksella Lähentelevät:
Kukin vuorostansa Luonnon herran luo Astuu: Aadam heille Nimen keksii, suo.
* * * * *
Kiitos Jumalalle Viisaudestaan, Vielä suuremmasta Rakkaudestaan, Joll' on ihmislapsen Luonut kuvakseen, Sekä lunastanut Morsiamekseen!
Kesä-illalla.
Maaseudun rauha, hiljaisuus Täyttääpi koko luonnon: Nurmella kesän ihanuus, Lahdella lainejuonnon Hiljainen tuuli läikyttää, Koivut ja kuuset huojuu, Pääskynen lentää, visertää, Kukat ja heinä tuoksuu!
Kaikki on tyyntä, rauhaisaa: Aurinko laskullansa Metsät ja järvet kaunistaa Kirkkaalla kullallansa; Taivahan tyyni avaruus, Siintävä järven pinta -- Niin on tään illan sointuisuus, Kuin tyyni ihmisrinta.
Oi, ei! Jo läpi kaiken tään Sydäntä särkeväinen Käy parku: lapset itkemään Sai joku äkkinäinen Vahinko, vaiko ynseys, Itsekäs, häjy sydän? En tiedä -- mutta pettymys Nyt särki soinnun hyvän.
* * * * *
Samoin täällä maassa synnin Epäsointu ainiaan Särkee soinnun, parku julma Nousee Herran ihanaan Taivahasen; kärsimysten, Synnin tuskan sullomat Itkee päivät pääksytysten Kyyneltulvat katkerat.
Taivahassa kuulee Herra Valitusta vaikeaa, Rukousta synnin maasta, Epätoivon parkunaa: Oi, josp' aina rukoukses Hänen luokseen kohoais, Niin ois suuri lohdutukses, Hän sun työsi siunoais.
David paimenena.
Iloisesti paimenpoika Harppuansa soittelee -- Metsä kaikuu, vuoret vastaa, Lammaslauma kuuntelee.
Mieli täynnä innostusta, Silmä kirkas leimahtaa: Jumalalle kiitoslaulu Sydämmestä kuohahtaa.
»Suuri Luoja, Jumalani, Kaikkivoipa, armias! Maan ja meren aarteillensa Valmistelit sanallas.
Linnut ilman lentäväiset, Kalat veden, myyrät maan, Pedot, karjan kaikellaisen, Puut ja ruohot kukassaan,
Kaikki maassa matelevat, Taivon tähtitarhoilleen, Salamatkin säkenöivät, Virrat, vuoret lumineen,
Kaikki luonnon ihmevoimat Taiten laitoit liikkumaan: Kukan kunkin kohdallensa, Auringonkin paistamaan.
Pieni siemen synnyttävi Kasvikunnan kaunehen, Päivän säde elvyttävi Luomakunnan kuollehen,
Mutta suurin luonnonihme Olen itse, _ihminen_, Alempana enkeleitä Kuva Luojan suuruuden.
Kiitos, Herra, armostasi Ihmislasta luodessas: Että annoit sieluhuni Elon omast' elostas.
Mutta synti saastuttaapi Ihmissielun langenneen: Anna armost' anteheksi Erhetykset eksyneen!
Kiitos, armos avarampi On, kuin taivas tähtineen, Totuutesi korkeampi Kuni vuoret lumineen».
* * * * *
Siten David Harppuansa Soittelee ja laulelee; Herran Henki sieluansa Liikuttaa ja hallitsee.
Sankari.
(Raittiustyön satavuotis-juhlana 1885).
Kau'an ryhmää Laokonin, Kärsimistä katkeraa -- Myrkkyhammas käärmehissä Lapsinensa surman saa -- Ihmetellen urhot itki, Hellät naiset kasteli Kyyneltulvin, lapsukaiset Vaikeroiden katseli.
Äiti lasta rintoihinsa Tajutonta painaltaa, Kuni katsois armahansa Tuskallista kuolemaa, Käärme kuni väijyksissä Salaa lasta vainoais; Äiti huokaa rauhatonna, Vavahdellen rientää pois.
Kovan kovaan kohtaloonsa Sortuu urho lapsineen: Apua ei mailma kaikki Hälle valituksineen. Tuhat vuotta tuskiansa Kärsinyt, hän vieläkin Kärsii yhtä kipeästi, Hellin ihmistuntehin.
Mutta kerran hellämieli Sankari sen nähdä saa: Ja hän päättää käärmehistä Sukukunnan kirvoittaa! Häll' on loitsut vallassansa, Joilla myrkkyrenkahat Aukoo toisen toisestansa, Kivut häätää kauheat.
Syvät synnyt kuultuansa, Maininnaiset Manalan, Käärme kirpoo uhristansa, Myrkky-virran palavan Syöksee kohti auttajata, Hänet uhkaa upottaa: Mutta tyynnä, voitollisna Tämä työtään kiiruhtaa.
Sata vuott' on sankarimme Kirvoitellut kirotun Käärmehen jo käärehiä: Suur' on ilo autetun! Lapset laulaa kiitostansa Ympärillä auttajan, Toiset isää irroittavat Kera viisaan voittajan.
Tuhat kertaa tuhat määrin Vapaana jo lapset käy, Mutt'ei vielä kirotuista Kahlehista päätä näy. Mutta voitonkatsannolla Rohkeasti toimessaan Sankari on lasten kanssa; _Kerran voitost' iloitaan!_
Vieraalla maalla.
Kolkko on kylmyys ilman, Usvainen ikijää: Rintani tultakin talven Tuimuus jäähdyttää.
Kaukana maani on armas: Aaltova läikkä, kun' yö Illan ja armahan aamun Välillä, vaahtoen lyö.