Part 5
Ja hänen sanansa kuin miekka koski Ja sydämmistä mursi kylmän jään, Ja hänen äänens' innostuksen nosti Ja tunteet pyhimmät sai syttymään. Ja vanhat, nuoret kansan alttarille Nyt kilvan riensi uhraamahan sille Etunsa, onnensa ja elämän. Ja kansan vainiolla paahtoi helle, Ja viljoja nyt nousi tanterelle, Jonk' äsken karje näytti peittävän.
Ja alat, joita peitti unheen laineet, Nyt auraamaan käy _Yrjö Koskinen_. Ja kansan onnenvaiheet, työt ja maineet Nyt astuu kirkkahina ilmoillen. Ja Suomalainen tuntee rinnassansa Nyt Suomalaiseks itsensä, ja kansa Täys'ikäisyyden valtakirjan saa. Ja poven pohjukasta riemu raikuu, Ja kautta maiden, mantereiden kaikuu: Nuo miehet eläkööt ja synnyinmaa!
Kaikuja Hämeestä 1878.
KUVA
Mun huonehessani seinäll' on Yks kuva halpa ja koruton, Se siinä ollut on monta vuotta, Ja aina ihaelen ma tuota.
En tiedä, mi siinä viehättää, Lumenko peittämä harmaa pää, Vai surun uurtamat vaot nuoko, Vai silmän lempeä tuike tuoko.
En tiedä; mutta niin lämmin on Sen läheisyys kuni auringon, Ja onpa kuin hänen katsannastaan Heloittais taivahan rauha vastaan.
Ma tuntikausia ihaillen Kuvoa tuot' yhä katselen, Ei sulho kultoaan punastuvaa Niin tyystin katso kuin minä kuvaa.
Ja kun ma katson, niin vähittäin Herääpi muistoja mielessäin Niin armahaita, niin ihanoita Ja kaivatessani katkeroita.
Ma poies mennehen polvekseen Näen lapsuusmaailman riemuineen, Näen kynttilöitä ja joulupuita Ja ystävyksiä hymysuita!
Ja onpa kuin kuva elon sais Ja mua hellästi katsahtais, Ja onpa kuin hänen katsannastaan Heloittais taivahan rauha vastaan.
Ja senhän vuoksi niin lämmin on Sen läheisyys kuni auringon. Mut ken se ompi se armahainen? Mun oma äitini on se vainen.
Kaikuja Hämeestä 1878.
PALVELUSTYTTÖ.
Ihanainen joulu jo tullut on, Tuo miekkoisten ystävä luopumaton, Ja kaduilla pyörivi hyörivä kansa, Jokaisella myttynen kainalossansa, He lahjoja kantavat armailleen, Ken kullalleen, ken lapsilleen.
Ja koht' ilo korkeimmallehen saa Ja juhlavalkeat leimahtaa, Tuhannet valkeat kartanoissa Ja haarukynttilä köyhän koissa, Kenellä on suoja ja koti vaan, Sen rientää helmahan suopeaan.
Mull' ei ole kotoa lämpimää, Ei omaist' eik' ole ystävää, Saan muiden lahjoja muille kantaa, Mut en saa itse ja en voi antaa. Oi, jos olis ystävä mullakin, Niin hälle ma itseni antaisin.
Kaikuja Hämeestä 1878.
SYDÄMMESTÄNI...
Sydämmestäni halveksin Jokaista aineen orjaa, Jok' itaruudest' aittoihin Maan toukkasetkin korjaa, Ja katsomatta hätää maan, Käy kultataakat harteillaan Ja vaivaisuuttaan huokaa.
Ja kehnoks sen ma sanon, ken, Isänmaa huulillansa Ja rakkautta teeskellen, Vaan etsii mainettansa, Ja, niinkuin tyhjä tähkäpää, Vaan taivahille yrittää, Mut hedelmää ei tuota.
Mut kirouksein saakoon hän, Ken povest' isänmaansa Imeepi mehun, elämän Ja voiman kansastansa, Ja kurjaks näin sen saatuaan, Hekuman helmoiss' istuu vaan Ja kantajaansa herjaa.
Kaikuja Hämeestä 1878.
SALOMAA.
Yht' ihanaisena, kuin sinut kerran näin, olet tuossa Taian luomana taas, kaunoinen salomaa. Taas näen sun, mökin tyynen tuon, kukat, varjovat pensaat, Lammen välkkyävän, vaarat korkeat nuo. Näen sinut ennellään, näen taas tutut lempeät kasvot, Joit' olen kaivannut, kuin kesä lämmintään. Kaikki ma taasen nään: lukemattomat armahat muistot, Kuin kukat kirren alt', elpyvät taas elohon.
Tuolla mä lammellas olen soudellut useasti, Salmia kierrellyt, kaikua kiusannut; Katsellut sylissäs olen Vellamon neitosen maata Hurmaavan ihanaa, luokseen viettelevää; Taikkapa, keinuen laineillas, vetes välkkyvän karjan Kietonut verkkoihin, nostanut venheeseen.
Tuoll' olen vuorellas sen louhistot kapuellut, Noussut kotkan laill' ain' yhä korkeuteen, Noussut ja nähnyt mun pyhän, armaisen isänmaani, Niinkuin morsiamen tyynenä loistossaan; Nähnyt auringon alas vaipuvan salmien helmaan, Kultia lähteissään heitellen yli maan, Tai punottain, ujostellen kuin salon impyen, nähnyt Kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen; Tuon olen nähnyt, ja siin' useast' olen istunut yöhön, Ääneti istunut vaan, aatoksiss' uneksuin.
Mut unohtaisinko nuo suloiset, ikimuistoiset hetket Tuolla sun helmassas, seurass' ystävien! Muistoja tuo joka puu, joka kukkainen, joka pensas, Polkusi mutkikkaat, viirisi salkoineen. Istunut tuoll' use'in lakan all' olen, hartahin mielin Kuunnellut tarinaa aian muinoisen, Nähnyt valtavat hahmot sen, sekä rohkeudella Taas tulevaisuuden verhoa nostellut; Nähnyt kaunoiset unet maalleni, toivonut sille, Toivonut taivasten antimet runsaimmat, Toivonut sille kuun hopeoita ja kultia päivän, Teilleen valkeuden, rauhoa rannoilleen... Niin, mitä toivoinkaan, mitä aattelinkaan, mitä näinkään Tuolla sun helmassas, kukkainen salomaa!
Kaikki kun taasen nään, on sielullain pyhäpäivä, Valkaistu tupa sen, työn tomut laastut pois, Kaikki on tyyntä ja rauhaisaa, vaan rinta se sykkää, Muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi.
1880.
K.P.T. Ylioppilas=albumi J.V. Snellmanin 75=vuotisen syntymäpäivän muistoksi 1881.
AAMULLA.
Päivä jo noussut on, puna luonnon poskilla hehkuu, Aurinko niihin kun lempivän katsehen luo. Nurmikin hieraisee unen silmistänsä ja nostaa Pois utupeitettään, aukoen kukkasiaan. Lentohon pyy pyrähtää, kahilistossa ääntävi sorsa, Tiitikin tirskuttain siistivi sulkiahan. Taivasten valomerta nyt sieluni hiukuen uikoon, Ennenkuin sumut yön taas sen huurtohon luo! Aavat kuin avaruus nyt mielehen miettehet nouskoot, Ennenkuin sen taas kahlehet kahlehtii! Vaan mitä synkkiä aavistan! Ilo, laulu ja nuoruus Aamun ja auringon nuo ikiheimoja on. Laulelkaammme ja riemuitkaamme nyt: kas kuni joutsen,
Pois ulapallen, pois, purtemme kiidättää, Laineet tiellemme loiskuen viskelevät hopeoitaan, Taivas kultiahan ylt'yliten sirottaa. Minne ma silmäänkin, minä nuoren nään isänmaani Kukkaisiin puetun, helmillä kauneillun. Tuolla kimeltäen seisovi vuori ja saaret ne tuolla Kukkaisvihkojen laill' aalloistaan kohoaa.
Koivut tuolla ne peilaileksen ja tuolla, kas, eksyy Auringon säekin hongiston pimentoon. Niityt ja vainiot nään ma ja töllin, joss' opin ensin Maani ma tuntemahan, lempeät kasvot sen. Haudat urhojen nään, maan poikien, jotk' ylös templiin Äitins' saatettuaan kuolohon sortuivat; Vilja jo haudoill' aaltoilee, tähät nuokkuvat täydet, Joist' elon siunaukset runsahat virtaavat. Voi, ettei vaan meillenkin, kun ilta se joutuu, Työstämme niitettäis kuorta ja kaunaa vaan!
Vaan mitä huolehdin, sinisilmäinenhän on aamu: Aamu ja nuoruus, nuo täynnään toivoa on. Nouse, toivoni, siis! Palavat sun aattehes, rinta, Niinkuin kylväjämies, kylvä maas sydämmeen! Luojan kellarihin mehiläisenä lennä ja nouda Mettä sun kylvölles, lämpöä touoilles! Niin kenties, kun sunkin soi lepokellosi kerran, Lausutahan: sinä teit maallesi minkä sä teit.
1880=luvulta?
VAPAUTETTU KUNINGATAR.
On vuoren huipulla linna, se katsovi laaksohon, Mut niinkuin hauta jylhä ja kolkko se on, eloton: Lukossa on rautaportit, ei valoa sieltä näy, Vaan ääneti, niinkuin aaveet, sen tornissa vahdit käy.
Välin sentään, yö kun tyyntyy, kun aurinko mailt' on pois, On niinkuin laulua hellää ja vienoa sieltä sois; Kuningatar siellä laulaa, niin laaksossa kerrotaan, Mut ken hän on sekä mistä, ei tiedä ainoakaan.
Sanotaan: on hänkin ollut maan valtia ylhäinen, Ja kauneudestaan kuulu yli merten, mannerten; Mut aamu kun kerran koitti, pois, pois hän on hävinnyt. Saalistahan linnan herra yöt, päivät vahtivi nyt.
Välin vaan, kun vartiat nukkuu ja tyynenä saapuu yö, Kuningattaren raukan rinta vapahammin silloin lyö, Hän silloin yölle laulaa, surujansa ja murheitaan, Kadotettua kauneuttansa, vapautta ja toiveitaan.
Näin matkamies tuli kerran ja saapui linnan luo, Ja linnasta laulut kuuli: oli tuttuja laulut nuo, Ja rinta nyt syttyy hällä, tuli outo nyt käy sydämmeen, Ja hän lähtevi mailleen jälleen ja ne laulavi kansalleen.
Ja on kuni ilma lämmin taas hengähtäis yli maan, Runoruhtinaskin, ihastuin nyt, taas koskevi kanneltaan, Ja soitto, ei ennen kuultu, sen kielistä nyt salamoi: Siin' urhous, maine, lempi, pyhimmät elon tunteet soi.
Ken tuost' ei hurmautuisi? ken enää kylmäks jäis? Ken miekkaa nyt ei tahkois, ken keihäst' ei terästäis? Mut kuningatar hän linnass' yhä laulavi murheitaan; Pois, pois vapauttaja viel' on, ties, saapuuko milloinkaan!
Oi, saapuu, saapuu! Tuolla mies joutuen kiirehtii, Kypärästä välkkyvi päivä ja miekasta kuu sädehtii: »Pelastettava maan on äiti!» hän huutavi kansallen, Ja se soi kuni ukkosen ääni: »ken nyt mua seuraa, ken?»
»Oi turhaa, pois on poissa!»--Käy vinhemmin hän vaan-- »Oi surmasi helmaan kiidät!» Ei katso hän taakseenkaan; Ylös vuoren rinnett' astuu, jo saapuvi linnan luo, Sadan miehen voimat hällä, kun ryntävi urho tuo.
Jo rautaportit murtuu, jo aukevi haudan suu, Sen vartiajoukko jo häilyy, niinkuin raju=ilmassa puu, Jo lehtiä, oksia taittuu, jo kaatuvi runkokin Ja kuin rytömetsän kautta tie kulkevi sankarin.
»Ja nyt olet vapaa, äiti! Pelastukses hetki nyt lyö! Tule päivän valkeuteen nyt, jo mennyt on pitkä yö! Taas syttyvi silmäs tuike, taas poskilles puna saa; Ja voi sitä, ken hiuskarvaa nyt päästäsi notkistaa!»
Ja linnasta hän taluttaapi kuningattaren ilmoillen, Ja vastahan kansan joukko jo rientävi riemuillen. Ja on kuin laulua hellää ja vienoa taasen sois, Mut aamulaulua on se, yö on ijäks mennyt pois.
Kuningatar istuimellaan, taas istuvi loistossaan, Ihanaisena niinkuin päivä ja kuuluna ympäri maan. Mut vuoren huipulla linna vuos vuodelta vaan häviää, Pian maan tasallen kukistuu se, kivi ei kiven päälle jää.
Albumi »12 p. Toukokuuta 1881» sekä »Helmiä Suomen runoudesta. 6». 1898.
MATKAMIES.
On joulu=ilta, ja yksin Vaeltavi matkamies, Jotakin hän etsivän näyttää, Mitä etsivi, Herra ties.
Monest' uljahast' asunnosta Tuli liekitsee, ilo soi, Hän huomaavan sit' ei näytä. Ohi rientävi, minkä voi.
Kylän äärihin saapuu hän jo. Pimeys hänen on edessään, Pimeästäpä kaukaa loistaa Valo metsästä yksinään.
Se välkkyvi, kuin luo kutsuis. Hän kutsua noudattaa: Maja pieni se on, väki siellä Juur' hartauttaan lopettaa.
Ja kaikuu nyt pyhä virsi, Ja leimuvat valkeat, Ja himmeli hiljaa häilyy... Oi, kuulkohot taivahat!
Kädet ristissä miesi siinä All' akkunan viivähtää, Kylm' ympärill' on, vaan hällä, Sydän hällä se lämpiää.
Hän viipyvi siinä, kunnes Kaikk' uuvahtaa lepohon, Ja kynttilä yksin tuikkaa, Ja hiljaus kaikkiall' on.
Mit' etsi se matkamiesi? Kenties--kenties kotiaan. Ken oli hän sekä mistä? En tiedä,--kulkija vaan.
K.P.T. albumi 1881.
KEHRÄÄJÄ=ÄITI.
Ja äiti istuvi, kehräjää, Ja kyynel silmähän vierähtää.
»Pois aurinkoiseni läksi, pois, Oi, jos pian taas hänet nähdä vois!
»Ihanainen hän oli, kaunoinen, Oli puhtoinen kuni pulmonen.
»Samanlaisena jos hänet nähdä sais, Oi, aurinkoiseni jos palajais!»
Ja rukki se hyrräten, pyörien käy, Mut armasta poikaa vaan ei näy.
Ja äiti istuvi, kehräjää, Ja kyynel silmähän vierähtää.
--»Iloitse, äiti, sun poikasi Jo mainehen siivillä kiitävi!»
--»Ylistetty luoja!» ja viuhuen Nyt rukki se hyrrävi pyörien.
--»Hän luokses saa, kotimatkall' on, Mut niinkuin syksyn puu alaston.»
--»Ylistetty luoja, kun vaan hänet saan!» Mut rukki se tyyntävi vauhtiaan.
--»Oi äiti parka ja vaivainen, Sun kuollut on poikasi kaunoinen!»
--»Ylistetty luoja, kun puhdasna saa Hän äidin helmahan taas nukahtaa,»
Eik' enää rukki se hyrräten käy, Eik' enää kyynel vierivän näy.
K.P.T. albumi 1881.
RUNOLAULAJA.
Isossa hovilinnass' on pidot uljahat, Kruunuista kirkkahista heloittaa valkeat, Hopeat siellä hohtaa ja kullat välkähtää, Ja sävelsoitot vienot iloiten helkähtää.
Ja kuitenkahan riemu ei tunnu riemullen; Jotakin siellä puuttuu, mut mit', ei tiedä ken. Ilveillään, lauletahan, hymyillään, tanssitaan, Vaan tavan vuoks on kaikki ja teeskelyä vaan.
Mut kartanolla ulkon' on riemu julkinen: Siell' istuu kansan kesken mies vanha laulellen, Ja korkealle laulu se kaikuu pilvihin... Kentiesi tuossa oisi iloksi suurtenkin.
Ja salin ovi kohta se loistoss' aukeaa, Ja nuorukainen vanhust' esille taluttaa: »Paraimmat laulus, ukko, nyt laske soimahan, Kevättä laula mieliin, iloa rintahan!»
Ja ovensuussa siinä hän seisoo kourussaan, Olento halpa, köyhä, ja sauva nojanaan, Hopeelta hohtaa parta, hivukset pitkät sen Ne lumivalkeoina valuvat harteillen.
Salissa vallitseepi kuin haudan hiljaus, »Mitäpä tuokin täällä?» vaan kuuluu kuiskahdus, Ja yli otsain lentää pimeät varjot yön, Ja kynttilätkin tuikkaa kuin läpi terhenvyön.
Mut oven suussa vanhus virittää laulujaan; Vavisten aluss' ääni ja värjyin kulkee vaan, Kuin lintu, joka metsäst' on tuotu häkkihin, Säveltään visertääpi sydämmin tykkivin.
Vaan pian into nousee ja sydän lämpiää, Ja sävel kasvaa, paisuu ja kaikuin helkähtää, Ja ukon käyrä varsi se sorjaks kohoaa, Ja silmist' ihmeenlainen välähdys tuikahtaa.
Hän sankareista laulaa, uroista Kalevan, Ja valon taistelusta pimeyttä vastahan, Hän neiden surman laulaa, mit' äidin lempi on, Ja pojan tuiretuisen kamalan kohtalon.
Ja huonehess' on niinkuin salainen tenho ois, Kuin aamull' on, kun koitar yön vaipan siirtää pois: Värähtää koko luonto, puun lehvät vavahtaa, Ja ruskoon peittyy taivas ja kastehelmiin maa.
Niin huoneessakin siellä nyt sydän sykähtää, Punoittuu kalvas poski ja kyynel vierähtää, Ja sumu jäinen haihtuu, yön varjot poistuvat, Ja kirkkahasti taaskin heloittaa valkeat.
Ja ompi niinkuin riemu taas näyttäis riemullen; Ei tunnu helke kullan, ei hohto hopeiden; Iloitaan, lauletahan, hymyillään, tanssitaan, Ja kaikki sydänt' ompi ja hartautta vaan.
Mut vanhus halpa, köyhä, tuo hyljeksitty, hän, Hän huoneen ylimmällen sijallen viedähän, Ja kaunis siinä on hän, kuin hohteess' auringon Satehen vienon jälkeen puu sammaltunut on.
Ylioppilaskunnan albumi Elias Lönnrotin kunniaksi 9/4 1882.
VAIVAIS=AAPO.
Petäjistössä kankahalla Vaivainen on hökkeli vain, Ja vieläkin vaivaisempi Sen hökkelin on asujain.
Kyll' on rikas ollut hänkin, Nuor' ollut on aikoinaan, Rujo nyt on, pettua syöpi, Tytär ainoa riemunaan.
Syys=ilt' oli myöhä kerran, Pesävalkea leimuaa. »Mikä liike ulkona tuolla? Ken yöksi nyt tänne saa?»
Matalast' ovest' astuu mökkiin Mies röyhkeä liikkeiltään. Pukimestaan hohtavi kulta Ja irstaus silmistään.
»Hyv' ilta!»--»Herran rauha! Mikä mökkihin kreivin toi?» --»Olet köyhä, ma tuon avun sulle, Joka puuttehes poistaa voi.»
Ja kultia hän pivon täyden Nyt pöydällen levittää, Ja ne valkean hohtehessa Niin ihmeesti välähtää.
»Ja sun tyttäres kaunokaisen Komeaan minä vien hovihin, Puetan hänet kultiin, silkkiin Ja kalliisiin kivihin.»
Näin lausuvi, kullat hohtaa, Ja immyt tuo punottaa, Ja hän rientävi luo, kädellänsä Sen poskea koskettaa.
Mut polttava liekki lensi Ukon silmähän raukeeseen, Ja hän nousi ja leimuvan katseen Hän viskasi vieraaseen.
»Pois, röyhkeä!» niin hän huusi Tuen ottaen sauvastaan, »Pois, röyhkeä; pois kätes riettaat! Impi olkohon rauhassaan.
»Veren kansastas olet juonut, Hien, työn olet ryöstänyt, Ja tahdotko kunnian vielä Vaivaiselta riistää nyt?
»Se kallis on kullall' ostaa. Pois, pois tuo lahjas vie! Häpeäll' en liikkunut vielä, Ei tarpehen nytkään lie.
»Jos niin sen tahtovi Luoja, Voin kuolla ma näljissäin, Mut lapseni kunniaa myydä, Ei, herra, se ei käy päin.»
Hän istui, kullan pyyhkäs Tyköään, kuni polttanut ois; Mut vieras vait, puhumatta Rahat otti ja hiipi pois.
Ja riemastuin tytär juoksi Isän helmahan herttaiseen, Ja hiilokseks tuli riutui, Pois hiipuen hiljalleen.
Kansanvalistusseuran kalenteri 1882.
LEENA.
Ja Leena istuvi kankaallaan Ja morsiusseppel on kulmillaan.
Lyö pirtaa, niisiä helskyttää, Ja oudosti silmä se välkähtää.
»Oi laps, mikä kiire sull' on työ? Käy, raukka, maata, jo pääll' on yö.»
--»En, en, mua vartovi armahan', Ma morsiusvaatetta valmistan.»
--»Oi raukka, sun ruumiis raukee pois.» --»Oi jospa se vieläki raukeemp' ois.»
--»Sun silmäs tuike se tummenee.» --»No, tummetkoon, se ei haittaa tee.»
--»Sun poskeltas puna pois putoaa.» --»Mun kultani lempivi kalpeaa.»
--»Oi, turha on toivosi, onneton, Sun petti hän, hällä jo toinen on.»
--»Ei pettää voi minun kaivattun', Ens sunnuntaina hän noutaa mun.»
Käy pirta ja niidet ne helskähtää Ja oudosti silmä se välkähtää.
Pyhäaamu on, tyynt' yli vetten, maan, Ja huomenkello se kaikuu vaan.
»Laps, nouse, päivä jo kirkas on, Ja kellot jo kutsuvi kirkkohon.»
Mut Leena hän työnsä on päättänyt Ja vaivoistansa hän huokaa nyt.
Ja tyynenä nukkuvi vuoteellaan, Ja morsiusseppel on kulmillaan.
Ja hääpuku valkea yllähän, Ja valkeamp' entistään on hän.
»Jo kirkonkellot ne yhteen soi, Oi lapsi raukka, mik' on sun, oi?»
Hän kättä sen koskevi kalpeaa, Mut vastaukseks likistyst' ei saa.
Hän suutelon painavi huulillen, Ei tunnu henkäys lämpöinen.
Hän posken poskellen lähentää, Mut kylmä ja valju se on kuni jää.
Kansanvalistusseuran kalenteri 1882.
JOHANNES TAKASEN MUISTOKSI.
12/11 1885.
Ylähällä pilven reunall' on linna kuulakas, Ja immyt kaunokainen sen linnan valtias-- --Ken oivaltaa mikä suurin on voima maallinen, Saa valtakunnan kaiken ja morsioks impyen.
Ja arvot, vallat rientää, sanat valtian kuultuaan, Ja mahtavat, rikkaat hohtaa hopeassahan, kullassaan, Ja kulkee nuoret, vanhat ja viisahat tieteissään, Mut vastaust' ongelmoiseen ei arvaja yksikään.
Ja saapuu siihen myöskin laps mökkisen ahtahan, Ujostellen seisoin kesken tuon joukkion mahtavan. Lumouksissaan hän seisoo, ja linnan immyt tuo Hänehen niin vienon katseen kuin tähtösen tuikkeen luo.
Hänt' oudot silmät seuraa, kenties joku karsas myös: --Häävaatteit' ei ole ylläs; mikä täällä sun ompi työs? Sun tuntematon sukus ompi ja heimosi maineeton: Sunlaisest' ei sikiöstä kaunottaren voittohon!
Mut on kuni nuorukaisen tuli valtais taivainen, Niin leimuvan kirkas hohde sen lentävi kasvoillen. Sun, immyt kaunokainen, tytär linnan kuulakkaan, Sun voittaaksen' veren' uhraan sen viimeiseen pisaraan!
Matalaisessa mökkisessä Mies kalpea askartaa, Kylm ympärill' on, vaan hällä, Sydän hällä se leimuaa.
Tulisimmat aattehensa Kivehen hän veistäen luo, Ja sirpalehet säkenöiden Ylt'ympäri lentää nuo.
Ja hahmon saa kivi kylmä Ja möhkäle muodostuu.-- Mut viel' ei säihky silmä, Viel' ei hymyhyn käy suu.
Tulikuumast' ahjostansa Ihanteita hän taasen luo, Ja sirpalehet säkenöiden Taas ympäri lentää nuo.
Saa silmä ja huulet muodon.-- Mut viel ei valmis työ: Kuvass' ei ole henkeä vielä, Ei sykkien rinta sen lyö.
Palavaiseen nyt povehensa Hän patsahan painaltaa, Sydämmestähän hengen virran Hän siihen johdattaa.
Ja on kuin sais kivi hengen-- Ja hän vaipuvi juureen sen, Näin oivaltain mikä suurin On voima maallinen.
Nyt on suru Suomenmaassa, Suomi=äiti itkusuin Purkaa kesäkaunisteensa, suruharsoon pukeuin; Huokauksen lähettääpi aalloiltaan ja metsiltään Haudallen, joss' ijäks häitä toivo kaunis kätketään.
Voi, kuin lyhyeks sen miehen elinlanka laskettiin, Joka jo niin nuorna ehti ylös taiteen korkeuksiin! Pukenut ois äitikullan helmill' ihanteiden hän, Jos ois hälle, niinkuin muille, suotu hellyytt' enemmän.
Mutta muillen antanut ol' äiti maidon rinnoistaan, Ja kun raukan tuli vuoro, läksi usein verta vaan. Nurkuiko hän siitä? Eikä. Hyvin tunsi äidin hän: Viluss' ehkä täyteläämmän toivoi viljan kypsyvän.
Senvuoks mielellään hän kärsi puutetta ja nälkääkin, Tyytyvä kuin laps, jos joskus katse häneen luotihin; Toivoi vaan, kuin talven alla oras toivoo kevähän, Kevään kauniin joutuvan ja jään ja lumen lähtevän.
Ja se joutuikin se kevät. Päivä lämmintänsä loi; Luonto loisti, elo uhkui, oras nousi, vihannoi.---- Äiti helmans' avas, siihen sulkeakseen armastaan-- Sylihins' ei edes saanut hänen kylmää ruumistaan!
Senvuoks Suomenmaass' on suru, senvuoks äiti itkusuin Purkaa kesäkaunisteensa, suruharsoon pukeuin; Huokauksen lähettäapi aalloiltaan ja metsiltään Haudallen, joss' ijäks häitä toivo kaunis kätketään.
Kaikuja Hämeestä 1886.
KANTAATTI
TOHTORIN= JA MAISTERINVIHKIÄISISSÄ 31 PÄIVÄNÄ TOUKOKUUTA 1886.
_Kööri_: Valohon, valkeuteen sa nouse, henki, Koroita lentos avaruutehen, Ja tiedä ett' on voima ylhäinenki Vaan laina lähteest' ikivalkeuden.
_Soolo=kvartetti_: Mut loistoansa jos se muusta johtaa Ja _uskon_=valostaan näin vieraantuu, Kuin lentotähti vaan se hetken hohtaa Ja syttyessähän jo valjentuu.
Tai on se öistä valhetulta väärää, Mi tiedustajan harhateille vie, Jos _toivon_ täht' ei sille suuntaa määrää Ja ijäisyyteen sen ei viittaa tie.
Jos sielt' ei, _rakkauden_ liedest' aivan, Valolleen lämmön hehkua se tuo, Sen valo valju on kuin talvitaivaan, Mi jäätää vaan, mut lämpimää ei luo.
_Kööri_: Valohon, valkeuteen sa nouse, henki, Koroita lentos avaruutehen, Mut muista ett' on voima ylhäinenki Vaan laina lähteest' ikivalkeuden.
1.
_Kööri_: Oi Herra, kaikki maat Sun voimaas ilmoittaapi, Iki=kiitosta maailma Sulle soikohon, Ennen aikojen alkua valtas kohoaapi Ja ainiaksi kiitos, kunnia Sinun on.
_Altti=soolo_:
Kah, taivaan tähdet radoillansa Iäti Jumalalle kantaa kiitostansa, Ja päivä kertoo päivällen. Kaaoksen kohdust' aamu käskystäsi saapi...
_Sopraani=soolo_: Oi Herra, kaikki maat Sun voimaas ilmoittaapi. Sa meille kevään aina uudistelet, Auringon käsket kaikki kirkastaa; Sa käsket ruohoin maasta versoella, Ja raikkaan kastehen ilmoja puhdistaa, Ja tuulen taivahalta pilvet pyyhiskellä.
_Altti=soolo_: Sinä viimeksi loit myös parhaan luomistasi, Ihmisen, maailmaas ihailemaan, Sa hänen annoit hallita maata, Vaan Sua yksin aina kuulla, palvella.
_Kööri_: Oi, suuri, mahtava on Herra Jumalamme, Kun voimassaan Hän ihmisille ilmestyy. Kun näkyy vuori Sinain Ja ilmi patsain Jumala saa tulisin,--
Ja silmihimme tunkeu säde valostansa, Mit' ilmoittaa jylinä, pauhu ilmojen Ja leimaus ja kuohu elementtien? Sisin maa jopa järkkyy! Herra, jo tahdotko luomasi hävittää? Hetkikö tullut nyt on, pielet ilman kun kaikki särkyy?
_Altti=soolo_: Sa kansallesi liiton lujan vahvistit, Jok' ikuisesti rikkoumatta kestää saisi.
_Sopraani=soolo_: Sa omillesi käskysanas julistit Ja tahdoit että Sinua he rakastaisi.
_Kööri_: Rajaton on armos, Jumala, Rakkautta kaikki lakis uhkuu! Oi, anna meidän Sun polkus käydä, Sydämmemme puolees taivuta!
_Sopraani=soolo_: Sa päästit kansas orjan kahleista, Elätit erämaassa mannalla, Ja opastelit aina suuntaan oikeahan, Ja vaadit heitä vaan rakastamahan.
Sa läpi merenkin tien halkaisit Ja kahden puolen aallot asetit, Ja kalliosta panit veden vuotamahan. Ja vaadit vaan heitä juomaan janoissahan.
_Trio_: Epäillen, toivotonna Sua pelkäs kansa, Joll' yhä osoitit Sun hyvyyttäsi vaan. Sua eikö voinut rakastaa se kohdastansa Ja Sinuun luottaa kokonaan?
Isännän vihaa orja piillä saapi, Vaan lapsi isäns' ääntä noudattaapi, Mut Jumalaansa, Luojaa, Vapauttajaa, Ihminen vastustaa.
_Kööri_: Oi Herra, kaikki maat Sun voimaas ilmoittaapi, Iki=kiitosta maailma Sulle soikohon!
2.
_Sopraanit yhdessä_: On taivaalle syntynyt tähti! Kah, Betlehemin soimessa syntyi poikanen. Hän syntyi majoiss' alhaisten, Ei sijaa saliss' ylhäisien. Miks syttyi taivaan tähtönen?
_Altit yhdessä_: Jo poikana templistä, viisahitten hän joukost' löyttihin: Ettekö tiedä huoneiss' Isäin ain' asua mun tulevi. Niin kasvoi voimaan, viisauteen hän, ja varttui suuriin tekoihin.
_Tenoorit yhdessä_: Ken olet Sinä? Mikä täällä tehtäväsi? Miss' astelet, rauha vain käy jäljissäsi!
_Bassot yhdessä_: Niin kului aika armas nuoruuden, Niin kasvoi poika Betlehemin, Kuin me, mutta tahraamattomin mielin.
_Kaikki_: Ken Sa oot, synnitön oi poika ihmisen?
_Duetti köörin kanssa_: Oi, kuin autuas on laps, joka Herran suojass' varttuu, Viattomalle rauha, siunaus ylhäältä aina karttuu; Kaukana siimehessä puhkeaa, Kuin lehdon kukka versoelee, Ja myrsky maailman viattomuutt' ei saastuttele.
Lapsen ajat armahaiset, Suojassa Korkeimman murheitta soluvaiset!-- Niin nuokuvi laaksossa valko=lilja mättähältä, Niin nuokuu hiljalleen; se suojass' on rajuisten myrskyjen väeltä. Se yksin kukoistaa ja kiittää Jumalaa, Niin lehdon kukka versoelee, Ja myrsky raju maailman sen puhtautt' ei saatuttele.
_Alti=soolo_: Oi Herra, nuorisomme anna Sa elää lapsina viattomuudessa Ja nöyrin sydämmin ja kiitollisin mielin: Sinua kuulla, palvella!
Kun mailma kiusaukset tuottaa, Ken meidät enää pelastaa, Ma kehenkä uskallan luottaa?
_Sopraani=recitatiivi_: