Part 4

Ja mailm' on autettuna, niinkö luulet? Ja rauha, onni palaa sydämmeen! Mut lastaan äidin kiroovan kun kuulet, Kun rakkauden kuulet kadonneen, Kun immen pettyneen näet kalpeet huulet, Kun uskon, toivon kuulet rauenneen, Kun miehen pettävän näet synnyinmaansa, Uskotko taikojas, uskotko vaan sa! ------ ------ Ja polta poroks kaikki, polta tyyskin Imeinen himoineen, sen itsekkyyskin! ------ ------ Ja tyhjyys ääretön on sydämmissä, Ja tyhjyys maassa, tyhjyys taivahissa.

1870=luvun alkuvuosilta.

KATEUS.

Kukkasissa lepää poika, Kaunis niinkuin kukkanen, Päivän koi ja metsän linnut Suosii häntä vuoroten.

Unelmia toiset laulaa, Toiset häntä suutelee. Tyttö kaukaa katsoo tuota, Katsoo, katsoo--kalvenee.

Lakkauttais linnun laulun, Kukat maasta tempais pois, Estäis päivän paistamasta, Peittäis taivahat, jos vois.

Miksi tuota rangaistusta? Noinhan tuim' ei talven sää! Tyttö miettii: silloin vasta Voin hänt' ehkä miellyttää.

Silloin päivän koittarena Suudella hänt' aina saan, Laulaa laulun, helmassani Tuuvittaa hänt' unelmaan.

Hälläpyörä kevätluk. 1871 (»Vanhoista piiloista»); Kaikuja Hämeestä 1872.

EMMALLE.

I.

_Ihanne_.

Mull' lapsest' aikain oli ihantein, Ja onnellinen olinkin sen kanssa; Mä kukkaskiehkuroita sille tein Ja palkinnoks sain aina makeitansa.

Ja makeita ne makeet olikin, Ne oli mitä kastehelmet maalle, Ne oli niinkuin kyynel enkelin, Kun lempeään hän lausuu Jumalalle.

Kun laski päivä ja kun koitti koi, Me ihailimme taivaan purppuroita, Ja tähdet taivaalla kun loisti,--voi, Kuin kauniisti me selitimme noita!

Niin, taivaat, kukat, suutelot, ne vaan oi' aino'ina lempimaina meille, Maan murheista ei tietty milloinkaan, Ja pitk' oi' askel vielä tuonen teille.

Mut kuinka kävi!--Aatos siivet sai, Ma käydä tahdoin itse taivaan koissa; Mut ystävä sai tuosta kaimon kai, Ja siitä saakk' on ihanteeni poissa.

Se haihtui, niinkuin sumu haihtuu pois Ja niinkuin meren häviääpi vahto-- Mut jospa vielä herättää sen vois!-- En, en, ma sitä herättää en tahdo.

1870 (?) Hälläpyörä kevätluk. 1871 (»Vanhoista piiloista»).

II.

_Emma_.

Mitä näen, taasen taipuu Mieli minne muinoinkin, Taasen näen, kuin päivä vaipuu Hämärikin helmoihin; Taasen näen, kuin koitar tuo Suuteloita maalle suo.

Purppurainen puku nytkin Peittää taivahan ja maan-- Liekö vainen herännytkin Ihanteeni taineestaan? Ei, ei, aika ihanteen Mennyt pois on polvekseen.

Mutta sentään katselen ma Riemumielin koita koin. Miksi? selitä se Emma, Miksi sitä ihanoin? Sinä sen voit selvittää: Olet itse koitar tää.

Näkyä oi suloisinta Armaist' armahinta, oi! Kun sun näen, oitis rinta Niinkuin Memnon=patsas soi. Sydämmeni riepaleet Sinä sointuisiksi teet.

Autu'utta rinta kaikaa, Aatos kotkan siivet saa, Miel' ei katso paikkaa, aikaa, Pois se lentää tähtein taa: Jumalien vertainen Ompi hetkeks ihminen!

1870 (?)

SYDAMMENI.

Mun sydämmeni riepaleissa roikkuu, Sen ympäri, kuin haaskan, korpit koikkuu, Ken siitä palan repii, ken vie toisen, Ja minä itse, min' en mitään voi sen.

Palasen, parhaan palan sen vei isä, Kun manaan läksi,--toisen äidin nisä, Vaan tuonpa sentään rakkaudesta soisin, Kun loput murut säilyttää vaan voisin.

Mut korpit nuo, ne etsii makupalaa. Ne ystävien lailla mua halaa Ja halatessaan rintaan kyntens' iskee Ja minust' irti kynsin palan kiskoo.

Tuo mieltä karvastelee, viiltää, kaivaa, Mut sentään kärsin minä tuotai vaivaa: Mut yksi siru jäljellä on vielä Ja sit' en anna enää korppein niellä.

Sen vallassani pidän, sit' ei tuhraa Ei saastaisuus ei himot--senpä uhraan Me rakkauden alttarille--sen ma Sinulle ikimuistoks uhraan, Emma!

Mut--juuri kun ma alttarille taivun Ja tulen ääreen rukouksiin vaivun, Pimentyy taivas, korpit päivän peittää, Ja tuokin pala täytyy heille heittää.

1870 (?)

SORMIEN LÄVITSE.

Jos sua päivän silmä häikää, Kätes mättää eteen vaan, Sormien lävitse katsoin Kaikki vaihtuu purppuraan.

Sydäntäs jos toukka kalvaa, Jos sua tuntos ahdistaa, Sormien lävitse katso, Ne sun kullaks kuvastaa.

Äitiäs jos konna pilkkaa, Lapses, veljes orjiks myö, Sormien lävitse katso, Niin on työnsä veljen työ.

Ja jos äitis veriin sortuu, Mitä siitä huoataan, Sormien lävitse katso, Kaikki vaihtuu purppuraan.

Sulje silmäs, sulje tuntos, Nauti itsees, juo ja syö, Vaan kun vihdoin silmäs avaat, Saattaa olla synkkä yö.

1870.

MALJA ERÄÄLLE VANHUKSELLE.

Tuoll' ulkon on härmää ja lunta, Ne peittävät pellot ja haat, Jo ilmojen laulukunta On jättänyt meidän maat; Ei tunnu tuttua kieltä, Ei riemun aihetta näy, Vaan myrsky se huokuu sieltä Ja talvinen tuisku käy.

Mut useinkin talvissäällä On rintani heltynyt, Ma tunsin hongan, sen päällä On härmää ja hyydettä nyt, Ja hyytehen alla on pinta, Mi neulasta täynnä on, Mut neulasten alla on rinta, Ja rinta on saasteeton.

Ja tätä honkaa ma lemmin, Ja lemmin sit' ainiaan, Jos pistää se, tulisemmin Sen rintaani painan vaan. Ma tiedän: kun talvi haihtuu, Ja lintuset palajaa, Sen neulaset kukkiin vaihtuu, Valovaattehen honka saa.

Lasi käteen nyt! Yli harjan Jo kuohuvi vaahto sen, Lasi käteen nyt! Mehu marjan Tuo muistoja mielehen, Ja sieltä me lahjaksi tuomme, Mitä mieli on löytänyt, Näin täydestä rinnasta juomme Ikämiehen muistoa nyt.

Hälläpyörä kevätluk. 1871.

HAUDALLA.

Tass' äidin, rakkaan äidin haudall' istun, Ja mietin kuink' oi' ennen, kuink' on nyt: Lapsuuden ajoist asti, siks kun kistun Maan poveen toin,--kaikk' olen miettinyt. Niin silloin, lasna ollessani, silloin 0l' taivas kirkas päivin, kirkas illoin,-- Nyt on se paksuun pilveen peittynyt.

Jos kokoat kaikk' ihmisyyden vaivat, Jylhemmäks niist' ei taivas tulla vois; Jos kuopan maan sisimpään soppeen kaivat, Valoa sielläkin nimeksi ois; Vaan tääll' ei koita päivä pilvein takaa; Ken hajoittaa ne vois, hän maassa makaa, Pois äiti on, ja--rakkaus on pois.

Se lohduttaa, kun tiettynä on mailla Joku, ken haavat sitoo, hellä on, Vaan ilman hänt' on sydän puoltaan vailla, Se itkee verta ja on rauhaton. Vie linnunpojilt' emä, kaste maalta, Kedolta kukat, tähdet taivahalta Ne ota pois, niin näät mun kohtalon'!

Ma muinoin mietin: mitä vaaraa pelkään, Vahv' olen kylliks sitä torjumaan.-- Nyt olen syösty myrsky=ilman selkään, Vaan heikko niit' on henki voittamaan, Se, joka voimakkaana Luojaa herjää, Nyt maata suutelee ja rauhaa kerjää, Ja tyytyis pieneen riemun pisaraan.

Vaan kas! Kautt' taivaan valon säde kiilsi, Oliko se tuon riemun kangastus? Ei,--ukon nuoli vaan, jok' ilmaa viilsi Ja jota seuraa kammo, kauhistus. Tult' yhä vaan,--se leimumast' ei lakkaa, Jo ilmat halkee, pilvet yhteen hakkaa, Ja maahan iskee taivaan rangaistus.

Vereni hyytyy.--Kukan korreltansa Nään taittuvan,--vaan minä ehjäks jään. Ja nyt, kun lasna ennen äidin kanssa, Käyn polvilleni Luojaa kiittämään. Jot' ilkeämmin rajuilma pauhaa, Sen pikemmin taas saadaan poutaa, rauhaa, Min' uskon sen--ja luotan elämään.

Hälläpyörä 17/3 1872; Kaikuja Hämeestä 1872.

ROUVA RAA'LLE.

Kuin luonto, joka, taimellansa vasta, Odottaa valoa, mut taivahasta Saa raetta ja kylmää tuulta vaan, Niin on myös täällä näyttötaiteen laita, Ei usein päivä sitä vaippaa taita, Jok' eroittaapi taivahan ja maan.

Mut joskus sentään rakoileepi ilma, Ja pilvistä heloittaa taivaan silmä, Ja lintu laulaa, kukka loiston saa, Taas kyllä pilvi päivän eteen luistaa, Mut ihmiset sen hetken kauan muistaa, Se harmaapäinä heitä riemuittaa.

Näist' ilman valokkaista kohdist' yksi On Lea puhdas, sen kanss' ystävyksin Käy Margareta, kirkas toiveissaan. Sulle, ken päivän päält' on verhon luonut, Ken taivaan lapset nähtäviks on tuonut, Sinulle kunniata lausutaan.

Se peittyy taivas taas. Mut toivokaamme, Ens sumun jälkeen kirkkaan päivän saamme, Ja silloin laulaa linnut äänehen, Ja sinä, joka pois nyt kuljet täältä, Kun pilven poikkeevan näät päivän päältä, Palaja silloin, terve Suomehen!

1872 (?)

MALJAN=ESITYS ISÄNMAALLE

1/10 1872.

Yks voima sydämmehen kätketty on, Se voima on puhdas ja pyhä, Se tuttuko on vai tuntematon, Niin valtaa se mieliä yhä, Salamoina se tuntehet saa palamaan, Se taivaast' on kotoisin kerrotaan, Ja isänmaa on sen nimi.

Se tunnussana se Suomenmaan Vei urohot kuolon teille, Vei nälkää, vaaroja voittamaan, Vei valoa voittamaan meille; Ja rauhan töissä se ollut on Se toivon tähti sammumaton, Joka tien vapautehen viittaa.

Niin aina olkohon Suomenmaass'! Ain' uljuutt', uskollisuutta! Kun vaara uhkaa, ne luokohot taas Vapautta ja valoa uutta! Tää maa se ei koskaan sortua saa. Eläköön tämä muistojen, toivojen maa, Eläköön, kauan eläköön Suomi!

SAAREN IMPI.

Täss' istun nyt ja itken, kun päivä umpeen käy, Ja itken taas, kun alkaa päivä uusi; Mun entist' ystävääni ei kuuluvissa näy, Täss' yksin olen niinkuin kasken kuusi; Ja ympärilläin tuisku se puita tuivertaa, Ja hankipeitteen alla on kaunis kukkain maa, On kaikki, kaikki muistot hangen alla.

Oi, jos kuin järvi laaja mun kyynelvirtaan ois, Ja itkullein jos kosken kuohun saisin: Yöt päivät itkein itkisin ma talven tuiskut pois Ja hangen alta kukat nostattaisin, Ja niitä suuteleisin ja niitä kaitsisin, Ja sydämmeni verta ma niille vihmoisin, Näin osan hengestäni niille suoden.

Ja kukkain kirkkautta nyt aallot heijastais, Ja leikiten ne rantaa kohden liekkuis, Ja piilostansa kirkasna päivä pilkoittais, Ja puitten oksill' linnut laulain kiekkuis, Mut itse heiluin latvassa korke'imman puun Ma silmäniskun loisin tuonne seutuun kaivattuun Ja visertäisin kultaistani tänne.

Mut voi, voi! Aatos väsyy ja houraillen se käy, Ja tuulentuvat haihtuu talvisäässä; Mun entist' ystävääni ei kuuluvissa näy, On lumi maassa, järven aallot jäässä, Ja ympärilläin tuisku se puita tuivertaa, Ja hankipeitteen alla on kaunis kukkain maa, On kaikki, kaikki muistot hangen alla.

Hälläpyörä 30/9 1870; Kaikuja Hämeestä 1872.

ARVAN HEITTO.

Toivo, pelko rinnassansa Neito arpaa langettaa: Vuohensilmää jaloistansa Hyppysillään tavoittaa. Rinta hyppii, Neito nyppii Lehväsiä kukastaan.

Arvan kanssa mieli kulkee Pilvihin ja manahan: Joka lehvä itseens' sulkee Elämän ja kuoleman. Lehvän viskoo, Lehvän kiskoo Neito kukast' yhtenään.

Aatos lentää niinkuin nuoli, Rintaa polttaa, viluttaa, Kukasta jo toinen puoli Pirstojansa paljastaa. Neito, neito! Arvan heitto Päivän tuo tai synkän yön.

Hetkeks rinta tuskans' heittää, Miel' on niinkuin aamukoi! Mutta lemmen taivaan peittää Tuokiossa myrsky voi. Neito rukka! Taasen kukka Yhden kyljen paljaaks sai.

Elon enään kuolemasta Hivuskarva eroittaa, Manala ja taivas vasta Voitostansa kilvan saa; Yksi lehti Taas jo ehti Kukast' irroittua pois!

Lehväsen näin toisen perään Neito nyppii kukastaan, Yks on lehti jäljell' enään... Totta...! Kultaniko saan?... Taivas aukee, Pelko raukee, Rinnan täyttää toivo vaan!

Hälläpyörä 30/9 1870; Kaikuja Hämeestä 1872.

_Vv. 1873-1908._

ALEKSIS KIVEN HAUDALLA.

4/1 1873.

Vaipuos, vaivu synnyinmaasi helmaan, Sieltä sä löydät, mitä etsit täältä, Rientosi palkan: sovitusta, rauhaa Saavutat viimein.

Nukkuos rauhaan; ympärilläs huokaa Huoliva luonto, surren laulajaansa, Hautasi partaall', itkein Suomen kansa, Muistoas siunaa.

Multa sun peittää, lumi hautas kattaa, Vaan älytyösi maailmassa loistaa, Tuntosi hellä, jalo rakkautes Suomessa säilyy.

Vaipuos, vaivu synnyinmaasi helmaan, Sieltä sa löydät, mitä etsit täällä, Rientosi palkan: sovitusta, rauhaa Saavutat viimein.

Pääskynen 1872; Kaikuja Hämeestä 1874.

F.A.W. BOIJE.

k. 30/11 1873.

Lausuttu Hämäläisosakunnan vuosijuhlassa 1/10 1874.

Vihanta kumpu maasta kohouupi, Sen yllä sinitaivas kaareuupi; Siell' ystävä on kallis kummun alla, Sen sielu tähtenä on taivahalla.

Se oli taivahista hieno tuokse, Se lähtikin vaan heimojensa luokse; Ei jälkiä siit' ole paljon mailla, Se välkähti vain virvantulen lailla.

Mut olihan se kullankirkas tuli: Kun sydämmiin se koski, jäät ne suli, Ja kaikki hyvät henget liittoon yhtyi, Ja kaikki jalot tunteet liekiks syttyi.

Ne tunteet palaa vielä, palaa yhä, Niin kauan kuin meill' ystävyys on pyhä, Niin kauan kuin on meillä synnyinmaata. Se tulen tuike sammua ei saata.

Kaikuja Hämeestä 1874.

KÄRPÄNEN.

Kun kesä=aik' oli kaunihin, Ol' ystäviä myös mullakin; Ne käskemättäkin tulla taisi, Nyt, vaikka käskis, ei niitä saisi.

Ne oli pienoiset, siivekkäät Ja mustatakkiset, siropäät. Ne tuli tänne, kun lumi suli, Ja katosivat, kun syksy tuli.

Ja heistä talveksi yksi vaan Jäi tänne luokseni asumaan. Se ympärilläni hyristeli Ja hyppi, nyppi, ja pää se eli.

Kun päivän koitossa havahdun, Niin siltä saan heti suutelun; Kun vuotehelle ma painoin pääni, Niin myöskin ystävän taukos ääni.

Kun päivä lämmitti ikkunaan, Se pyöri eessäni iloissaan; Kun kylm' ol' ulkona, huoneessaki, Minulta lämmitystään se haki.

Me yhten' elimme aina näin, Kuin pojat pesässä vierekkäin; Sen ilovirsiin ma usein suutuin, Mut kun se vait oli, jotain puutuin.

Näin tuli talvi, ja heleän Ma palaamaan panin kynttilän: Voi sitä loistoa, ihanuutta! Se ystävälleni oli uutta.

Hän sitä katseli oudoksuin, Ma häntä katselin hymysuin, Hän valon ympäri hyrähteli Ja hyppi, nyppi, ja pää se eli.

Ja valo loisti niin lempeään, Ja outo tunto käy ystävään; Sen luo hän hehkuvan halun saapi Ja valon helmahan katoaapi.

Mut koti ompi niin kolkko nyt, Kuin emo täält' olis lähtenyt; Voi, että valokin viedä voisi Mult' ystävän, sit' en luullut oisi!

Kaikuja Hämeestä 1874.

LÄHDE.

Niin synkän huolellisna oli taivas: Maan kurjuusko vai mikä sitä vaivas? Se kyyneleitä maahan vuodattaapi, Niist' alkuns' lähde maantien vieress' saapi.

Se syntyi surun hetkenä se lähde, Se surun lapsi olikin sen tähden; Se hetken kyllä kuvasteli taivaan, Vaan sitten samertui sen kalvo aivan.

Sen helman limaska ja ruoho peitti, Ja ihmiset sen hylkyläiseks heitti, Sen ystävinä--olihan myös noita-- On sisiliskoja ja sammakoita.

Sen luo ma usein kävin terveisille, Näet olen vähän sukua ma sille: Minäkin taivaast' olen alkuani, Vaikk' olen vieraantunut kodistani.

Sydänkin mulla kuvasteli taivaan, Vaan sitten samertui sen kalvo aivan;-- Ma lähteen luona istuin, päivät elin Ja lohdun puutteess' itse lohduttelin.

Näin kerran taas sen viereen painoin pääni, Ja tuijottelin kurjaa ystävääni; Min' olin synkkä, synkkä lähde kanssa, Ja taivas oli murhevaatteissansa.

Mut äkkiäpä tuuli pilvet poisti; Tuhansin tähdet taivahalla loisti; Mut lähteen silmist' oli törkyt poissa, Ja kirkas tähtönen nyt loisti noissa.

Kaikuja Hämeestä 1874.

TÄHDET.

Heloittain taivahalla Kimaltaa tähtivyö; Niin kirkkaasti ne loistaa, Kun maass' on musta yö.

Mut toinen tähtisarja All' ilmanrannan on, Se tumman kuusimetsän Kätkeytyy varjohon.

Asuntoj' autuaitten On tähdet taivasten, Mut tähdet taivaan alla Kotoja rakkauden.

Kun rakkaus maassa syntyy, Sanotaan, putoo näin Autuuden maasta tähti Majahan lempiväin.

Mut tähteä kas tuolla: On sarjan kirkkain tuo. No, hepo, juokse, lennä Mun armaiseni luo!

Ma helmahansa tahdon Murheeni vajottaa Ja hetkeks saada rauhaa Ja hetken rakastaa.

Ja sielun sielun kanssa Sulattaa yhtehen Ja lemmen siivill' lentää Kotihin autuuden.

Kaikuja Hämeestä 1874.

VIIHDYTYSTÄ.

Nukkumaan sua tuuditan, Niinkuin vanhempi lastahan. Nuku turvissa enkelein, Nuku, mun sydämmein!

Puhdas lumi jo peittää maan, Luonto vaipuvi nukkumaan, Huurrevaippahan pukeutuu Koivu ja pihlajapuu.

Tilhikin, siiven alla pää, Pihlajassa jo levähtää, Huoli ei hyörinästä maan, Rauhassa nukkuu vaan.

Nuku sinäkin, sydämmen', Niinkuin tilhinen oksallen, Niinkuin pihlaja uinahtaa, Kuin lumen alla maa.

Rukoilen minä taivasta Säälimään sua vaivaista, Lunta päällesi vihmomaan, Lunta puhdasta vaan.

Suomen Kuvalehti 15/2 1875; Kaikuja Hämeestä 1878.

TÄHTI.

Ma taivahalle katselen Ja katselen sua, tähtönen, Ja pienoinen vaikk' olet vainen, Ain' olet minust' ihanainen.

Kun kirkkaan välkkynäsi nään, Niin rintan' alkaa sykkimään, Ja tunne oudonlainen minuun Käy aina kun ma katson sinuun.

Se rakkaus on, sanotaan, Mi silmistäs luo loistoaan, Ja rakkauden tuli pyhä, Se povessasi palaa yhä.

Ja kirkas valo auringon Se sinun lemmittysi on, Ja tämän valkeuden laina Se matkallas sua johtaa aina.

Ja kohti määrääs riennät vain, Tien pituutta et kysy lain, Et kysy, millaiset on alat, Sä toivot vaan ja lemmit, palat.

Oi, kirkas pieni tähtönen, Ma välkkynääsi katselen, Ja aina kun ma katson sinuun, Käy tunne oudonlainen minuun.

Suomen Kuvalehti 1/6 1875; Kaikuja Hämeestä 1878.

JULIUS KROHNIN ja MINNA LINDROOSIN HÄISSÄ

10/9 1876.

Kerran taivaan tuli, kerrotaan, Kirpos maahan kultakätkyistään, Määrätönnä kulki, riehui vaan, Etsi rauhaa, mut ei löynnyt mistään, Ennenkuin se kodin lietehen Kätkettihin onneks ihmisten.

Niin myös nekin taivaan kipunat, Jotk' on ihmisellä rinnassansa, Määrätönnä, riehuin kulkevat, Vieraantuen alkukodistansa, Jos ei uuden kodin liesi saa Niitä lämmittää ja valostaa.

Kaikki, mik' on pyhää, ylevää, Kaikki, mik' on maailmassa suurta, Kaikki, mikä rintaa lämmittää, Kaikk' on kodin liedest' alkujuurta, Kaikki siitä virkoo elohon Niinkuin luonto loistaiss' auringon.

Majassa myös Teidän loistakoon Kirkkahana tämä taivaan laina, Ympärillenne se virratkoon Valoa ja lämmitystä aina, Onnen, rauhan saakoon nousemaan Iloks kansamme ja isänmaan.

Suomen Kuvalehti 15/10 1876; Kaikuja Hämeestä 1878.

ALEKSIS KIVEN HAUTAKIVEÄ PALJASTETTAESSA.

21/5 1877.

Talven valta taas on mennyt, Luonnon sydän sykähtää; Hanget sulaa vainioilta, Järvistämme lähtee jää, Maasta nuori ruoho nousee, Uuteen lehtehen käy puu, Ihmistenkin sydämmihin Uusi toivo sijoittuu.

Uusi toivo nousee, kasvaa, Kuvat luopi herttaiset, Luopi etees kevät, syksyt Sullen mielenmukaiset, Marjapensaat, hedelmistä Raskaat, edessäsi näät, Näet heinät tuoksuvaiset, Täyteläiset tähkäpäät.

Niin se toivo kuvaa, mutta Niin ei aina käyvän näy, Luonnon viisaat työt ne ain' ei Ihmismielen mukaan käy, Usein myrsky kukkas taittaa, Usein halla viljas syö, Usein hedelmäs ja toivos Rankka rae maahan lyö.

Niinkuin luonnon elon laita, Niin myös ihmiselämän, Siinäkin on talvet, syksyt, Siinä toiveet kevähän, Siinäkin ne toiveet usein Raukee hautaan aikaiseen, Usein tähkäpää ei joudu Edes täyteen heiteeseen.

Senpä lainen kevään toivo Kesken mennyt hautahan Sekin mies on, jollen tässä Pystytämme patsahan, Kaunein kevään alku, mikä Suomessa on koittanut, Kallein toivo, mikä meilt' on Kesken aikaan sammunut.

Niin, ja tuhlatenpa luonto Hällen lahjojansa soi, Parastansa antoi, minkä Köyhä äiti antaa voi; Antoi hengen rikkauden, Antoi tunnon kirkkahan, Laululahjans' antoi hälle, Soittons' antoi sorean.

Ja hän vuorostaan nyt lauloi Ylistellen äitiään, Kuvasi sen äidin kasvot Kauneimmilla piirteillään, Kuvasi sen kesämuodon Kirkkaan, sinijärvineen, Ja sen valjun talvivaipan Puki runon kukkaseen.

Ja jos häntä seuraat synkkiin Salomaiden pirtteihin, Sama kallis äidin kuva Aukee sulle sielläkin; Etehes hän kuvaa kansaa Suoraa, tyyntä, karkeaa, Mutta jonka sydämmessä Piilee kultaa puhtaimpaa.

Niin--tään maan ja tämän kansan, Suomen kansan etehen Työnsä, toimens' uhras hän ja Sydämmensä lämpöisen, Sille rakkautens' antoi, Kaiken mitä antaa voi; Ja se rakkaus se hälle Kunnian ja maineen toi.

Rauha haudall' olkoon! Sitä Suojelkohon synnyinmaa; Kutokohon kesä kaunis Siihen vaippaa kukkaisaa. Tuottakohon syksy runsas Suuremmankin laulajan: Senkin rinnall' elää _Kiven_ Työt ja nimi ainian!

Suomen Kuvalehti 15/5 1877; Kaikuja Hämeestä 1878.

RUNO

SUOMALAISEN ALKEIS=OPISTON VIHKIÄISISSÄ SYYSKUUN 11 PÄIVÄNÄ 1878.

I.

Nyt on juhla Suomenmaassa, kaikki kansa riemuitsee, Läheltä ja kaukaa rientäin juhlajoukot aaltoilee; Voitettu on taaskin voitto, suuri voitto kansallen, Siit' on juhla Suomenmaassa, siitä riemu julkinen.

Niinkuin pieni sotajoukko, kalliin voiton saatuaan, Soitellen ja laulain yhtyy lippuns' alle voitokkaan, Maahan aseet, miekat riisuu, katseen luopi taaksepäin, Katsoo vaivojaan ja töitään, Luojaa hiljaa ylistäin;

Niin myös tänään Suomen kansa. Kallihist' on ostetut Senkin voiton hedelmät ja töin ja vaivoin maksetut, Senkin puolustaa on täynnyt mikä sille rakkahin, Vaikk'ei vieraan valtaa vastaan eikä miekoin verisin.

Ei, vaan heimolaista vastaan, yhden äidin siittämää, Joka yhden äidin rinnoist' imee nestett', elämää, Joka elämätä imee, mutta palkaks kuolon suo, Joka lämpimyyttä saapi, mutta sijaan hallan tuo.

Usein kansan vainiolla vilja nousi orastain, Levitteli lehviänsä, tuulen kanssa leikki vain, Mut ei tähkällen se päässyt, eipä edes korrellen, Kun jo juurta toukka jäyti, elon nuoren turmellen.

Taikka harmain joukkoinensa, hyinehen ja jäinehen, Tuli tuonen mailta halla, tähkän kylmi kultaisen, Tähkän kylmi, jyvän jääti, ja kun nousi aurinko, Autio ja musta oli vaivannäön vainio.

Usein näin käy pohjolassa. Mutta rakkaus ja työ, Ne, ne aseet, joiden eteen vaipuu voimatonna yö, Ne, ne voiton tuo ja korjaa viljan kypsän latohon, Mutta silloin aina juhla, juhla Suomenmaassa on.

II.

Ja kesä oli parhaillaan, Koin säteet mailla väikkyi, Ja linnut lauloi laulujaan, Ja lammin laineet läikkyi; Mut kolkolta, kuin viety pois Tulonen kodin liedest' ois, Niin tuntui kolkolt' aamu.

Elämän ehdot riistänyt Taas oli hyinen halla. Ja huuto kansaan lensi nyt Ja kaikui kaikkialla; Ja mieliin syttyi innostus, Ja harvoin nähty rakkaus Nyt hehkumaan sai tunteet.

Ja pelastukseks isänmaan Varansa kansa kantoi, Ja rikas uhras aarteitaan Ja köyhä ropons' antoi, Ja niinkuin vaimot Karthagin Helynsä riisti naisetkin Ja kullat kulmiltansa.

Ja itse kylmään kivehen Se lempi sijoittuupi, Ja paasi liittyy paatehen Ja holvit muodostuupi, Ja ylös, ylös pilvihin Kohoopi lailla temppelin Nyt Suomen kansan huone.

Ja kotipaikan valo saa, Jot' äsken uhkas halla, Ja lämmin liesi kohoaa Nyt helläin kätten alla Ja valaisee ja lämmittää, Kun synkkää on ja pimeää Ja elo kolkoks käypi.

Mut näin kun yö taas peittää maan, Niin saman lieden luota Uus joukko lähtee sotimaan Ja puoltamahan tuota. Ja aseet: rakkaus ja työ, Ne taaskin vihamiehen lyö Ja uusi saadaan voitto.

III.

Sinua kultainen ja kallis maamme, Sinua kaikki työmme tarkoittaa. Elomme, onnemme me sulta saamme, Sa, ihanteemme, kaunis Suomenmaa; Jo pienoisista saakka meille kannoit, Kuin äiti lapsillensa, kaikki annoit, Ja tyhjiks usein rintas imetit, Ja usein kärsit nälkää, saadaksesi Paremman toimeentulon lapsillesi, Ja usein vilussa sa värjähdit.

Mut huolet' ollos! Viel' on lemmentulta, Mi jäät ja lumet poluiltasi luo; Ja työmme harras poistaa nälkäs sulta Ja elon sulle huolettoman tuo; Ja innon, jonka kätkit sydämmeemme, Sill' erämaasi viljaviksi teemme, Näin vaivannäkös palkiten ja työs. Ja vaikka nääntyisimme alla säiden, Kun hyvä vaan on olla meidän äiden, Niin silloin hyv' on olla meidän myös.

Ja mitä, vaikk'ei työmme suuremp' oisi Kuin kipunan, mi syntyy sammumaan, Ja verrata vaikk' eloamme voisi Meressä yksityiseen pisaraan; Sun tähdes vaan me käymme riemahdellen, Kuin aalto kosken kuohuun hyppiellen, Ja katoamme tuimaan taisteloon. Mut sinä, Suomenmaamme, tulet rikkaaks Ja suureks, mahtavaks ja mainehikkaaks. Jumala synnyinmaata siunatkoon!

Kaikuja Hämeestä 1878.

ERÄÄSSÄ KANSANJUHLASSA.

Maan, vetten yli ilma raikas kulki, Uus aika koetteli lentoaan; Ja peitost' yön nyt astui kansat julki Ja niiden kanss' uus henki maailmaan. Se oli raikas henki aamuruskon, Jok' innostuksen toi ja toivon, uskon, Ja salamoina iski sydämmiin, Ja heikot säteet Suomeenkin se heitti, Mut usma meiltä vielä päivän peitti, Tääll' isänmaata vielä kaivattiin.

Se Suomen korpimailla vielä säilyi Ja turvekaton alla piilihen, Kuin simpsukkainen kuoressaan se päilyi Ja ark' ol' astumahan ilmoillen, Siks kun sen _Lönnrot_ löys ja kuoren taittoi Ja salomaiden aarteet ilmi laittoi Ja maiden, kansain ihailtaviks toi, Ja eteemme, kuin lumonnut ois taika, Uus maailma nyt aukeni, ja aika Se meihin silmäns' ihmetellen loi.

Ja salot viherjöi ja päivä koitti, Ja lämmin liikkui yli vetten, maan, Ja laulut kaikui, mahtavasti soitti Nyt _Runebergkin_ jättikanneltaan. Uus aik' on tullut, uuden ajan riennot Nyt kulkee kautta maiden, täyttää tienot, Mut kansan viel' on verho silmillään, Siks kunnes _Snellman_ hengenvoimallansa Pois loihti peittehet, ja Suomen kansa Tul' omaa itseänsä näkemään.