Chapter 2

Isäntä kutsui Mikon takasin. -- Koska sinä nyt tulet omaksesi, tarvitset sinä kaiketi hevoisenkin. Tuon varsan voit jo ensi kesänä valjastaa atran eteen, ja koska olet palvellut minua uskollisesti, myön sen sinulle puolesta siitä hinnasta, minkä muilta ottaisin.

Mikko maksoi rahat ja lähti nyt, talutellen varsaansa, astumaan Lepäslahteen päin. Täällä otettiin häntä vastaan hiljaisella ja teeskentelemättömällä ilolla. Katri seisoi jo pihassa häntä odottamassa. Tervehdittyänsä ensin sulhaistansa, alkoi hän silitellä varsaa ja luoden Mikkoon silmäyksen, joka puhui paljon ja jonka te, jotka rakastatte, kyllä ymmärrätte, talutti hän varsan talliin ja viskasi sen eteen runsaasti heiniä.

-- Vai jo sinä nyt edes pääsit viikoksikin lepäämään, virkkoi Kaisa muori Mikolle, joka sillä aikaa oli käynyt pirttiin ja tervehtinyt tulevaisia heimolaisiansa.

-- Lepäämäänkö? Huomisaamuna aijon jo lähteä Ristikorpeen. Onhan minulla yöt ja pyhäpäivät levätä.

Katri, joka oli tullut sisään viimeisiä sanoja lausuttaissa, puristi hänen kättänsä.

-- Tee niin poikaseni, lausui Kasper. Meikäläisillä ei ole koskaan vara pitää joutopäiviä.

Illemmalla alkoi Mikko varustaa itseänsä valmiiksi lähtemään aamulla varahin. Katri täytti hänelle tuohisen kontin eväällä. Itse rupesi hän varustamaan mukaansa ansoja teeriä ja jäneksiä varten. Kun nämät toimet olivat tehty ja illallinen syöty, kävivät kaikki levolle.

Aamulla varahin, kuin kukko lauloi ensimmäistä kertaa, nousi Mikko vuoteeltaan ja heitti olallensa kontin. Sitten kääri hän kokoon lammasnahkaisen turkin, jonka myöskin sitoi olallensa. Toiseen käteensä otti hän kirveen, toiseen lapion, jonka varressa riippui sangastansa pieni pata ja valmistetut ansat. Näin varustettuna alkoi hän astua Risti-korpeen päin.

Matka Risti-korpeen oli kolme pitkää virstaa. Sinne johti ainoastaan kaitainen, koleinen, polku, jota myöten Lepäslahden vähäinen karja kulki laitumelle. Mikko oli päättänyt viettää, kumminkin alussa, yötkin korvessa, sillä kulkeminen edestakaisin näin pitkää matkaa olisi hänen mielestänsä riistänyt suuren osan lyhyttä, syksyistä päivää. Maa oli jo roudassa ja yöllä oli siihen satanut ensimmäinen lumikin.

Aurinko oli jo korennon korkeudella, kun Mikko ennätti määräpaikallensa. Kirkasna nousi se ylös, ikäänkuin tahtoen antaa Mikolle kehoitusta ja rohkeutta yrityksessänsä. Paikka, johon Mikko oli saapunut, oli hänen aikeellensa erittäin sopiva. Tässä oli suurenlainen metsälampi, jonka toisella rannalla oli kallio, toisella, vastakkaisella, kosteata noromaata. Kalliolta jatkui maa sileänä, viemisenä, rantaan saakka. Ulompana kalliosta alkoi ikivanha honkametsä, -- Tuosta lammista saattaa minulla olla hyvä turva hallaakin vastaan, sanoi hän itseksensä, ja tälle paikalle päätti hän siis rakentaa pienoisen kotinsa.

Nyt ryhtyi hän rivakkaasti työhön. Heitettyään pois kontin ja turkit olaitansa alkoi hän ensiksi kaivaa vieruun pientä holvia, juuri niin tilavaa, että sopisi siellä makaamaan suojattuna tuulilta. Tämän kun oli saanut tehneeksi, katkoi hän useoita kimppuja hienoja koivunvarpuja, jotka kantoi holviin ja sai täten itsellensä niin pehmoisen makuu sijan, kuin hän tällaisissa oloissa voi pyytääkin.

Tämän tehtyä rupesi hän suurukselle ja läksi sitten virittämään ansojansa. Teeriparvia kahahteli metsässä lähellä lammin rantaa, ja tuoreessa lumessa saattoi hän noronpuolella seurata metsäkanojen ja muiden otusten jälkiä.

Kun nyt nämät puuhat, korvessa toimeentuloa varten, olivat lakanneet, astui hän kirves olalla vakavilla askeleilla hongikkoon. Korpi alkoi kajahdella kirveen iskuista. Tikat ja palokärjet lentelivät kirkuen sinne tänne, ikäänkuin pannaksensa vastalauseen tällaista menettelöä kohtaan heidän alueellansa. Ensimmäinen hirsi kaatui kovalla narinalla; samoin toinen ja kolmaskin. Hirret karsi hän järjestänsä, heitti oksat ja latvat metsään, kaatoi näiden sekaan myöskin juurimetsän, sillä hän arveli, että, jos kevät tulee aikainen, saattavat ne jo palaa tou'on teon aikana, joten hän helpolla vaivalla sai itsellensä kasken. Päivällisen aikana meni hän kaivamaansa holviin atrioitsemaan ja palasi jälleen tämän tehtyä työhönsä. Kun ilta jo alkoi pimitä särki hän tuulenkaatamasta, kuivasta, hongasta puita, jotka kantoi holvin suulle. Näistä teki hän aika nuotion, söi sitten illallisensa ja nukkui, turkit peitteenä, sikeään uneen.

Ensimmäinen työ aamulla herättyänsä oli ansojen tarkastaminen. Suureksi iloksensa eivät nämät olleetkaan tyhjinä. Tuossa makasi jänes sääret suorana, tuossa teeri siivet levällä. Nämät kantoi hän holviinsa ja rupesi varustamaan keittoa siltä varalta, että sitä olisi koko päiväksi. Tosin ei hänellä ollut muuta ryytiä panna sekaan kuin mukaan otettu suola, mutta ruokansa oli kumminkin lämmintä, sekä tuoresta, ja nälkä teki sen erinomattain maukkaaksi. Sitten jatkoi hän taas varsinaista työtänsä.

Viikko loppui ja lauantai ilta oli käsissä. Mikko kätki nyt muut tavaransa holviin ja läksi konttinensa astumaan Lepäslahteen päin.

-- No, terve tultuasi. Kuinka työ luistaa? kysyi Kasper, kun Mikko oli päässyt pirttiin.

-- Aina hiljaa. Saunahirret olen jo kaatanut, mutta pelkään että, jos lunta alkaa tulla runsaammalta, ne peittyvät lumeen.

-- Minä lähden nousevalla viikolla kanssasi, sanoi Nehemias. Tehdään sauna ensisti. Olenpa jo ennenkin ollut salvumiehenä.

-- Minä lähden myöskin, lausui Katri. Ehkä saattaisi teille minustakin olla jotakin apua, jos ei muussa niin ruoanlaitoksessa.

Maanantai-aamuna valjastettiin hevonen ja kaikki kolme istuivat rekeen. Lunta oli jo satanut niin runsaalta että puupohja reki luisti koleisella polullakin. Paikalle päästyä tarkastettiin ensin ansat. Katri rupesi valmistamaan atriata sillä välin, kun miehet ajoivat hirsiä kasaan sille paikalle, mihin sauna piti rakennettaman. Kun ruumiin tarpeet olivat tyydytetyt, otti Katri kopan, jossa oli tuotu heiniä hevoista varten, kaatoi heinät lumelle, heitti kopan selkäänsä ja ottaen lapion käteensä, läksi astumaan metsään päin.

-- Mihinkä nyt aijot mennä? kysyi Mikko.

-- Sammaleesen, vastasi Katri. Kun lunta tulee vahvemmalta, mistä silloin luulette saavanne sammalia rakennuksiin?

Tosiaankin. Tuopa ei johtunut minun mieleeni, sanoi Mikko.

Kun ilta oli käsissä, oli miehillä jo melkoinen hirsikasa koossa ja Katrilla suuri läjä sammalia. Katri lähetettiin hevoisen kanssa kotia, sillä välipuhella että hän taas neljän päivän perästä toisi hevoisen miesten käytettäväksi korpeen. Nehemias ja Mikko jäivät sinne. Nyt alettiin rakentaa saunaa; yksi hirsikerta kohosi toisensa perään ja kun Katri määrättynä päivänä tuli hevoisen kanssa, oli rakennus jo ehtinyt milt'ei hänen päänsä tasalle. Viikko tämän jälkeen oli se kattoa ja permantoa vailla.

Sillä välin kun Nehemias kuljetti kattotarpeita lähimmäisestä sahasta, ryski Mikko taaskin hirsimetsässä tulevia rakennuksia varten. Kun lautoja oli koolla niin paljon kuin varottiin tarvittavan, rupesi Nehemias taaskin ajamaan hirsiä kasaan, sillä välin, kuin Mikko kaatoi niitä. Joulua vietettiin Lepäslahdella, mutta pyhien perästä muutettiin taas korpeen, niissä sauna nyt soi heille monta vertaa mukavamman asumuksen kuin holvi tätä ennen.

Väsymättä puuhasivat miehet korvessa ja ennenkuin päiviä oli maassa, olevat he myöskin ennättäneet rakentaa laajan pirtin ja sen perälle kaksi kammaria. Myös hevoistalli ja navetta karsinan kanssa lampaita varten olivat valmiina, molemmatkin yhdessä jaksossa metsän puolella pirttiä.

Mikon sydän sykki sanomattomasta riemusta, kun hän nyt näki oman kotinsa, josta niin kauvan oli uneksinut, toteutuneena. Nytpä päätti hän myöskin että Katri, joka oli tuleva kodin sulostajaksi ja kolistajaksi, ei myöskään saisi kauvan viivytellä sinne tulemistansa. Senpä vuoksi kiiruhtikin hän Lepäslahteen ja pyysi että Katri nyt lähtisi pappilaan kuulutuskirjan tekoon.

-- Joko nyt jo? kysyi Katri, katsoen veitikkamaisesti Mikon silmiin, mutta meni kumminkin pukemaan päällensä juhlavaatteet ja istui Mikon rinnalle varsan rekeen.

Kolme viikkoa tämän perästä vihittiin nuori parikunta kirkossa. Häitä ei pidetty sen suurempia, kuin että juotiin kahvea Lepäslahdessa, mutta jokaisen sydän oli kumminkin täynnä riemua ja tulevaisuuden toiveita.

Seuraavana päivänä oli päätetty lähteä Ristikorpeen. Tällöin tapahtui myöskin jako tavaroista. Nehemias oli jo aamulla täyttänyt suuren häkin heinillä, Kaisa meni nyt navettaan ja talutti sieltä pihalle mullikan, jonka sitoi heinälläkin perään. Sitten toi hän myöskin lampaan, vuohen ja porsaan, jotka sidottuina jaloistansa nostettiin häkkiin. Tämän perästä meni hän tupaan ja toi sieltä kopassa kanan ja kukkopojan "että edes tietäisitte koska ylösnousun aika on," niinkuin hän sanoi. Kasper kantoi muutaman kapan ohria, kauroja ja perunoita siemeniksi keväällä. Nyt meni hän rannalla olevaan talaasen ja otti sieltä rysän ja verkon. "Minä tiedän että Risti-lampi on kalainen ja että sinä nyt et jouda valmistaan pyydyksiä; tässä on hiukka aluksi, että etten ihan kalattomaksi jää," sanoi hän. Kuormaan pantiin vielä Katrin vaatteet ja rukki, ja nyt läksi Nehemias edeltäpäin sen kanssa Risti-korpeen. Mikko ja Katri ajoivat varsalla perästä. Viljavat vedet valuivat Katrin poskilta ottaen jäähyväiset vanhemmiltansa ja lapsuuden kodilta. Nyt hän taas hymyili miehellensä istuen hänen rinnallansa.

-- Millähän palkinnenkaan vaivasi, sanoi Mikko Nehemialle kun olivat tulleet Risti-korpeen ja Nehemias jo oli valmis palaamaan takasin Lepäslahdelle.

-- Mitä joutavia, vastaisi Nehemias. Palkitse silloin kun voit. Etpähän sinä sisareni kanssa muutakaan rikkautta saanut.

-- Sainhan hänet itsensä ja siinä on mielestäni rikkautta kyllä, sanoi Mikko, tarttuen Katrin käteen.

Seuraavana päivänä ajoi Mikko Heikkilään, jossa torpan kontrahti tehtiin ja vierasten miesten läsnäollessa vahvistettiin. Sen mukaan saisi Mikko pitää viisi vuotta torppaa ilman verotta. Sitten maksaisi hän vuosittain kontrahdissa määrätyn veron ja torpan saisi hän pitää hallussansa niin kauan, kuin hän ja hänen vaimonsa eläisivät.

Kotia tultua kävi hän taas kiivaasti käsiksi työhön. Heikkilän emäntä oli pistänyt lähteissään hänen kouraansa mytyn pellavia. Katrin rukki hyrisi samalla aikaa kuin Mikko puhdetöiksi teki auran ja ladan sekä karhin. Näiden valmistuttua alkoi hän tehdä katiskata. Päivillä oli hän taas ulkotöissä. Lumi oli jo melkoisesti sulanut noroltakin, jossa Mikko nyt, repien ylös pajupensaat ja kannot, raivasi itsellensä niittyä, jonka sitten aitasi, aluksi vihiaidalla. Risti-lammin rannat olivat jo viikon aikaa olleet sulana ja haue'n kutu oli lähellä. Ontelosta hongasta koversi hän purren, jolla vei ulos verkkonsa, rysänsä ja katiskansa. Täältä otteli hän haukia ja kesemmällä myös lahnoja ja ahveniakin juuri kuin aitastansa.

Kylvön aika tuli. Mikko sytytti kaskensa palamaan, kynti ohran ja kauran siemenen maahan. Osan kaskea jätti hän perunamaaksi ja yhden osan syksyllä kylvettäväksi rukiilla. Nyt rupesi hän myöskin rakentamaan eloaittaa ja riihtä, jotka syksypuolella tulivatkin valmiiksi.

IV.

Kuusi vuotta on kulunut. On eräs sunnuntai-ehtoopuoli. Mikko ja Katri istuvat nurmivierulla kartanon edustalla. Mikko on äsken saapunut kotia kirkosta. Heidän karjansa on nyt lisääntynyt ja näiden kellot kuuluvat kotia asti laitumelta. Peltonsa ovat tulleet laajemmiksi ja siinä aaltoelee sakea ruisvilja. Nurmella heidän vieressään kellii kaksi pienokaista, Kasper nyt neljän, ja Maiju, kahden vuoden vanha. Kartanon ympärillä käet kukkua helkyttelee, lammissa uiskentelee vesilintuja poikinensa, Jumalan aurinko paistaa lämpimästi Mikon ja Katrin päälle, rakkaus ja tytyväisyys asuu heidän rinnassansa. He ovat onnellisia!

-- Mitä kirkolle kuului? kysäsi Katri.

-- Kuuluihan sinne, vastasi Mikko. Kirkkoherraa veivät suorastaan kirkosta ripittämään Heikkilän isäntää. Sitten emäntänsä kuoleman oli hän alkanut riutumistansa riutua. Toivoa ei taida enää olla hänen paranemisestansa. Suokoon Jumala kuolemansa helpoksi!

Katri säpsähti. Hän tiesi, että nyt voisi tulla aika, jona heidän onnellisuutensa taivas synkistyisi.

Ja se tulikin. Ei kuitenkaan äkisti, vaan vähitellen kohosi nuot onnettomuuden synkät pilvet. Niinkuin onnettomuus harvoin tulee yksin, vaan sen edellä jo käy muita pienempiä, jotka ikäänkuin lausuvat: "ole varoillasi!" niin kävi tässäkin. Eräänä päivänä, näet, syöksi metsästä kaksi lammasta läähöttäen ja näännyksissä kartanolle. Päästyänsä karjapihaan kaatuivat ne maahan. Mikko ja Katri, jotka heti aavistivat jotakin onnettomuutta riensivät metsään. Täällä makasi laitumella heidän paras lehmänsä kuoliaana ja pahoin revittynä, täällä oli myöskin koko heidän lammaslaumansa surmattu ja osaksi syötykin. Naapuri pitäjässä oli nimittäin pari päivää tätä ennen pidetty suuri sudenjahti. Näissä jahdeissa ei pidettykään niin paljon lukua petojen tappamisesta, kunhan vaan kukin saa ne karkoitetuksi omasta metsästänsä naapurin alueille, eli toisin: niitä ajellaan pitäjästä toiseen. Säikytettyinä suurelta ihmislaumalta olivat ne ottaneet pakonsa Risti-korpeen ja tekivät nyt täällä tuhojansa.

-- Voi meitä polosia! huusi Mikko, väännellen käsiänsä nähtyään minkä vahingon pedot olivat matkaan saattaneet hänelle.

Vedet juoksivat Katrin silmistä, mutta sittenkin kävi hän Mikon kaulaan kiini ja sanoi: "Mikkoseni, kuusi vuotta on onni ja menestys alinomaa seurannut meitä. Vaadimmeko elämältä vaan pelkkää onnea? Emmekö ottaisi vastaan yhtäkään onnettomuutta? Älkäämme nurisko!"

-- Sinä, Katri, olet aina oikeassa vastasi Mikko. Älkäämme nurisko! Tämän sanottua rupesi hän tyyneesti vetämään pois taljaa niistä lampaista, jotka olivat vähimmin revityt.

V.

Heikkilässä oli myöskin ajan varrella suuria muutoksia tapahtunut. Talon vanha, kunnollinen emäntä oli kuollut. Tästä alkaen oli isäntäkin silmin nähtävästi ruvennut riutumaan ja makasi nyt, kuten Mikko kirkosta tultuansa tiesi kertoa, kuolinvuoteellansa. Kaapo oli muutamia vuosia takaperin nainut naapuripitäjästä erään sievän talontyttären, mutta heidän avioliittonsa ei ollut onnellinen, sillä vaikka nuori vaimo ei koskaan valittanut, nähtiin hänet kumminkin usein kyyneleet silmissä.

Heleästi soivat pari sunnuntaita tämän jälkeen kirkon kellot Jumalanpalveluksen loputtua. Heikkilän vanha isäntä laskettiin silloin maan poveen. Kaikki alusväki olivat saattamassa rakastettua isäntä-vainajata viimeiseen lepokammioon. Katri huokasi syvään. Hän tunsi jo nuoruudesta Kaapon luonnon ja tiesi, ettei tämä koskaan voisi unhottaa, että Katri oli pitänyt Mikkoa häntä etevämpänä. Loukattu itserakkaus olikin sytyttänyt hänen poveensa vihan ja katkeruuden liekin, jonka vasta elämän ankarat vitsaukset saivat sammumaan.

Eräänä päivänä syksy talvesta oli Kaapo pellollansa katsastamassa ruisaumoja, josko hiiret tekisi niille mitään vaurioa. Täällä seisoi hän vajonneena pitkiin ajatuksiin.

Tietä, joka johti Heikkilän talon sivutse, kulki samaan aikaan laihanlainen, repaleisin vaatetettu mies. Joka häntä lähemmin tarkasteli, huomasi, että outo tuli paloi hänen silmissänsä. Kulkiessansa, koska luuli olevansa yksin, puhui hän aina kovaa itseksensä, josta syystä häntä kylän kesken yleisesti nimitettiin Hassu-Ristoksi. Katkonaisista lauseista, joita tien ohessa oleva silloin tällöin sattui kuulemaan, saattoi päättää, että sammumatoin kostonhimo oli tykkänänsä vallannut hänenkin sydämensä ja että hän alinomaa vaan ajatteli keinoa mitenkä saisi tämän himonsa tyydytetyksi.

-- Tuolla hän nyt seisoo, Heikkilän muhkea isäntä, lausui hän huomattuansa Kaapon pellolla, -- mutta malta, malta! Sinä olet tehnyt minusta häväistyn, repaleisen kurjan. Polvillani pyysin minä sinulta armoa ja lupasin aikaa myöten suorittaa ne rahat, jotka sinulta nuoruudessani varastin. Sinä jätit minut säälimättä oikeuden käsiin. Nyt olen ollut opissa, jonka hedelmiä sinäkin kerran saat maistaa. Malta!

Nyt vaikeni Risto, sillä hän näki, että Kaapo oli aumoiltansa lähtenyt käymään häntä kohti ja viittoi häntä pysähtymään.

-- Tuossapa onkin mies, jota tarvitsen, sanoi Kaapo itseksensä lähestyen Ristoa. Hyvää päivää! Mitenkä sinä nyt tulet toimeen, lausui hän päästyänsä Riston luokse.

-- Toimeentuloni näkyy päältäpäinkin, vastasi tämä.

-- Minun käy sinua sääli ja minä tahtoisin mielelläni auttaa sinua, jatkoi Kaapo. Onko sinulla halua ansaita vähällä vaivalla kymmenen tynnyriä viljaa, jos teet minulle pienen palveluksen?

-- Ja se olisi?

-- Kuulethan nyt. Minä olen päättänyt pakoittaa Risti-korven Mikkoa kaluillensa kampsuinensa siirtymään pois minun torpastani, mutta hänellä on isävainajani antama kontrahti, joka vakuuttaa hänelle elinkautisen oloajan mainitussa torpassa. Keinottele se kontrahti minun käsiini!

Risto säpsähti! Nyt oli hän tilaisuudessa päästä sellaiseen yhteyteen Kaapon kanssa, jossa hänelle voisi tulla mahdolliseksi antaa tälle tuo koston isku, jota hän niin monta vuotta oli aprikoinut ja sen ohessa hankkia itsellensä moneksi vuodeksi huolettoman eläkkeen.

-- Kahden päivän päästä on kontrahti kourassasi, sanoi hän. Hyvästi!

Tämän sanottua lähti Risto astumaan eteenpäin. -- Hyvin käy, lausui hän itseksensä. Nyt tulee meille keskinäisiä asioita. Se on jo suuri askel eteenpäin. Ehkäpä sinut vielä saan satimeeni.

Samana iltana astui Risto sisään Ristikorven pirttiin. Koska häntä yleiseen pidettiin mielipuolena, sai hän vapaasti tulla ja mennä kenenkään kyselemättä, millä asioilla hän kulki. Yön kuluttua läksi torpan väki varahin työhön. Ainoasti lapset makasivat vielä viatointa untansa. Tätä hetkeä käytti Risto hyväksensä ja meni peräkamariin kopeloimaan pöydän laatikkoa, josta löysi, mitä oli etsinytkin ja pisti sen poveensa.

Hetken perästä tuli Katri navetosta kiulun kanssa, joka oli täynnä lämmintä vaahtoavaa maitoa. Tästä kaati hän nyt tuoppiin Ristonkin juoda. Tämä nautittuansa tarjotun eineen, sanoi jäähyväiset ja lähti tiehensä. -- Hyviä ihmisiä, nuot Ristikorpelaiset, jupisi hän. Mutta mitä minua ihmisten hyvyys tahi pahuus liikuttaa. Kärsiköön vaikka kymmenen syytöntä yhden syyllisen edestä. Kostoa, kostoa!

Ehtoopuolella päivää seisoi Risto Heikkilässä Kaapon kamarissa, jossa puoleksi palanut valkea leimusi uunissa. Kaapo istui pöydän ääressä edessänsä suuri kasa puumerkeillä varustettuja papereita.

-- Tässä on kontrahti, lausui Risto vetäen paperin povestansa.

Kaapo ojensi kätensä ottamaan vastaan sitä.

-- Kymmenen tynnyriä viljaa ensin, sanoi Risto, pistäen paperin jälleen poveensa. Vasta kuin kuorma on pihassasi valmis lähtemään mukaani, saat sen; ennen et.

-- No, olkoon niinkin. Minä lähden mittaamaan viljan. Ole sinä sen aikaa täällä, ettei asia nostaisi palvelusväessä joutavaa huomiota.

Sillä välin kuin Kaapo mittasi viljan tarkasteli Risto pöydällä olevia paperia ja huomasi näiden olevan velkakirjoja.

Kamala nauru ilmestyi hänen huulillensa. -- Hyvin käy, lausui hän itseksensä, otti pakasta päällimmäisen velkakirjan, pisti sen poveensa, josta muutti kontrahdin lakkariinsa. Hetken perästä astui Kaapo sisään.

-- Kuorma on valmis, vie se mukaasi sanoi hän. Hevosen tuot heti takasin. Missä on nyt kontrahti?

-- Tässä on, lausui Risto ja kaivoi povestansa paperin.

Enempää katsomatta otti Kaapo paperin Ristolta ja heitti sen uuniin. Se kerran leimahti ja paloi poroksi.

-- Nyt, Risti-korven Mikko, olet kourissani ja ole vakutettu siitä, että minä sinua puristan, sanoi hän, ottaen paperit pöydältä ja sulkien ne lukittuun pöytälaatikkoon.

-- Onnea vaan, lausui Risto ja lähti tiehensä.

VI.

Muutama päivä tämän jälkeen, astui lautamies sisään Ristikorven torppaan. -- Huonolla asialla olen, sanoi hän. Heikkilän isäntä sanoo teidät minun kauttani torpasta ulos ja vaatii teitä myöskin samalla vastaamaan erääsen velkajuttuun, jonka velan olette saaneet hänen isävainajaltansa.

-- Velkani, johon katovuotena jouduin, täydyn suorittaa tavalla tahi toisella. Torpasta ei hän mitenkään minua saa, sillä minulla on elinkautinen kontrahti, vastasi Mikko tyyneesti.

-- Kaapo väittää teillä senlaista ei olevan, virkkoi lautamies.

-- On kuin onkin. Mikko meni kamariin, josta hetken perästä tuli takasin vaaleana ja lausui: Katri, nyt olemme hukassa. Kontrahti on poissa, eikä sitä löydy mistään. Olisikohan lapset saaneet sen käsiinsä.

Katri vavahti. -- Raskaaksi kävisi, jos täytyisimme luopua tästä paikasta, jossa olemme eläneet niin onnellisina ja tehneet työtä otsamme hiessä, lausui hän. Mutta jos niin on sallittu, niin onhan maailma avara.

Käräjäpäivä läheni. Mikko odotti sitä haikealla ja synkällä mielellä, sillä hän tiesi, että jos hänellä ei olisi kontrahtia näytettävänä, tulisi hän ilman armotta tuomituksi torpasta pois. Tämä ajatus riisti Mikolta päivän rauhan ja yön levon.

Illalla ennen käräjäpäivää astui Risto kiiruin askelin Risti-korpen päin. -- Kyllähän Mikko on kunnon mies, mutta mitä se minuun koskee? lausui hän itseksensä. -- Kaksi tynnyriä täytyy hänen antaa minulle saadaksensa kontrahtinsa takasin. Se on paljoa vähemmän kuin jos koko torppa luiskahtaisi hänen käsistänsä. Enhän olekkaan kohtuuton; en, lisäsi hän ivallisella naurulla.

Risto astui sisään. -- Hyvää iltaa lausui hän. Olen kuullut, että sinulla huomenna on käräjä-juttu ja että Heikkilän isäntä koettaa keinotella sinua torpasta pois ja myöskin, että kontrahti on joutunut hukkaan.

-- Niin on, veikkonen, huokasi Mikko.

-- Jos myöntyisit maksamaan minullen kaksi tynnyriä viljaa, päästäisin sinut koko pulasta, jatkoi Risto.

Mikko katseli Ristoa silmäyksellä joka ilmaisi, että hän nyt luuli Ristolla taas olevan hassuuden aikakauden. -- Halustahan sen maksaisinkin, sanoi hän, minkäpä sinä, miesi parka, tässä asiassa mahdat?

-- Eiköhän tämä ole kontrahtisi? sanoi hän, vetäen lakkaristansa paperin. Sen löysin pyryilman ajamana Kavon sillalta.

Mikko tarkasti paperia ja huomasi sen olevan tuon kaivatun kontrahdin. -- Jumalan kiitos! kiljahti hän. Nyt olen pelastettu. Viljasi saat millä hetkellä tahansa.

Tämän yötä makasi Mikko taas monen ajan perästä rauhallista unta. Ennen levolle mentyä kiitti Katri hartaudella Herraa, joka oli poistanut nuot uhkaavat pilvet.

Seuraavana päivänä oli käräjäkartanon piha väkeä täpötäynnänsä, sillä käräjille riennetään aina suuremmalla hartaudella, kuin kirkkoon. Täällä pöyhkeili myöskin Heikkilän isäntä astuen pihalla edestakasin ja nauttien mielessänsä siitä ajatuksesta, että nyt aika oli tullut, jolloin hän saisi nuot Ristikorpelaiset nöyrytetyiksi. Että tuo oikullinen Onnetar tekisi hänelle tepposiansa ei hetkeksikään johtunut hänen mieleensä.

Asia huudettiin esille. Kaapo vaati oikeudessa, että Risti-korven Mikko, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään kontrahtia, tuomittaisiin heti muuttamaan torpasta pois. Kun Mikolta kysyttiin, mitä hänellä tähän olisi sanomista, veti hän lakkaristansa paperin, jonka laski oikeuspöydälle ja pyysi, että asia ratkastaisiin hänelle niin edulliseksi, kuin tämä kontrahti sisälsi.

Kaapon silmät suurenivat. -- Onkohan Risto erehtynyt, vai tahtonut pettää minua, lausui hän itseksensä.

Asia päättyi niin, että Mikolle vakuutettiin elinkautinen asumaoikeus Ristikorven torpassa. Kiukun puna kohosi päätöstä kuullessa Kaapon poskille, mutta hänen täytyi sittenkin hillitä itseänsä.

Velkajuttu otettiin nyt esille. Kaapo otti esiin pakan paperiloita, jotka vielä oli samassa järjestyksessä, kuin hän ne, Ristolle viljaa mitattuaan, oli sulkenut pöytälaatikkoon, antoi päällimmäisen näistä tuomarille ja pyysi, että Mikko velvoitettaisiin maksamaan hänelle velkakirjan sisällön. Tuomari tarkasti velkakirjaa ja ilmaisi, että velka ei ollut Mikko Ristikorven, vaan Matti Niinistön. Kaapo alkoi nyt etsiä paperistansa, mutta kysymyksessä olevaa velkakirjaa ei löytynyt mistään. Mihin oli se joutunut? Äkkiä niinkuin salama lensi hänen päähänsä se ajatus, että Risto oli pettänyt hänet, ja että hän itse oli polttanut Mikon velkakirjan ja nyt alkoivat hänen silmänsä iskeä tulta.