Chapter 1

Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.

RUNOELMIA.

Sepitellyt [F. F. Brummer].

I.

Ensimmäisen kerran julkaissut H. F. Helminen 1878.

Sisällys:

Sivu. Runottarelleni........................ 1. Siksi laulan.......................... 3. Harjulla.............................. 4. Attilan häät.......................... 7. Sydän................................. 8. Paimenessa............................ 10. Yksinänsä............................. 12. Jos olisin Wäinämöinen................ 14. Koska toisin.......................... 16. Lasisilmäin ostaja.................... 18. Tuulten tuudittama.................... 19. Pyry ilmassa.......................... 21. Toivo................................. 23. Lentotähti............................ 24. Kylmä kirje........................... 25. Älä ruoski hevoistasi................. 26. Vanhus kellollensa.................... 28. Syksyn koivu.......................... 30. Mistä laulaisin?...................... 32. Syksyn kukat ovat vaaleita............ 33. Kullalleni............................ 34. Pikku Annin mietteet.................. 35. Ilta-laulu............................ 36. Kotimaassa............................ 37. Uutisasukkaat Ristikorvessa........... 39.

Runottarelleni.

Ois mieli sulla lentää Jo taivaan pilvihin, Mut myötäis en voi entää Jos siinnät silmihin; Ja siipiesi päällä Jäis kesken kulkuni. Ei; pysytään me täällä, Maan päällä, armaani.

Kas, taivaallista eikö Maan päällä oisikaan? Sen Luoja pojes veikö? Ei luulla voisikaan: Näe lehdot suvisäällä, Näe silmät Selmani! Ei; pysytään me täällä, Maan päällä, armaani.

Täll' ensin Edenissä Oil taivas tarjona, Ja puhtaan sydämessä Se viel' on avoinna. Kuin liukkahalla jäällä Vaikk' oisi matkani, Niin pysytään me täällä, Maan päällä, armaani.

Ihmeeksi merten ääret Ne Luoja tänne loi, Ja satakielten äänet Vaan ylistystä soi. Viel' alppein ryntähällä Rehoittaa ruusuni. Ei; pysytään me täällä, Maan päällä, armaani.

Kun maiset siteet laukee, Ja taivaan laulu soi, Mun äänein silloin raukee, Niin laulella en voi. Ja torvet ylähältä Kun kaikuu korviini, Niin lähdetään me täältä, Maan päältä, armaani.

Siksi laulan.

Oil öisen synkkä mieleni, Ja murhe ahdisteli; Myös kyynel peitti silmäni, Ja rinta huokaeli.

Mut mietin: paremp' itkua On vaikka naureskella, Ja auvoisempi surua On vainen lauleskella.

Ei soinnu somast' ääneni, Vaan kas, kun veisaelen, Min kohta haihtuu huoleni, Ja siksi lauleskelen.

Harjulla.[1]

[1] Harju on Jyväskylän kaupungin lounais-puolella oleva korkea mäki.

Oi, Herra, maailmaasi Saan taaskin ihailla. Kuin voisin kunniaasi Ma kyllin veisailla! Sun ihmetyösi ovat Niin suurenlaatuiset Ja luonnon jalot kuvat Niin vaihtelevaiset.

Kas Kanavuorta tuolla, Mi siintää silmihin; Sen kummallakin puolla On seutu herttaisin. Ja Haapakosken pauhun Sen kuulen tännekin: Oi, Luoja, voimas laadun Näen luomastasikin.

Kuvana lempeästä, Mi mielet lumoilee. Ja luonnon liepehestä Kuin lapsi hymyilee Nään Lohikosken lehdot Ne ihmeen ihanat, Sen kummut, kukkakehdot Ja rannat vihannat.

Jo Alvejärven vuossa On aallot nukkuneet, Ja väreet Tuomiossa On tyyten tauonneet. Tän seudun syvää rauhaa Ken hennois hämmentää? Vaan rastasparvi laulaa Ja peippo visertää.

Kas Jyväsjärven pintaa Nuo purret kiitelee; Ne varmaan ennen iltaa Nyt kotiin rientelee. Ja höyrylaivat lentää Jo päässä Päijänteen; Ne piakkohon entää Äijälän salmehen.

Ja kaupunki tuo sievä On tulevaisuuden. Se kansan viel on vievä Luo valon aarteiden. Tääll' oivat miehet loipi Tiedolle alttarin, Ja monet järjet juopi Lähteestä Mimerin.

Näin runsaast suloisuutta On isänmaassamme. Se hartautta uutta Luo vastuksissamme. Oi, kuinka tunteet vaihtuu Näit' ajatellessa! Pois kaikki huolet haihtuu Jo luonnon helmassa.

Attilan häät.

Miksi laulaa Hunnein lapset, iloisina kulkevat? Miksi ratsut rauhallisna tannerta nyt polkevat? Torvet raikuu, riemu kaikuu lakeoilla Unkarin; Häitä näin nyt vietetähän uljaan sotasankarin. Ken on sulho? Attila, tuo maailmainkin mainio, Hän on sulho. Morsian on ihanainen Ildiko. Torvet raikuu, riemu kaikuu, juhlaa kestänyt jo on Ammon aikaa, väsyneiden mielet pyrkii lepohon. Päivä laskee. Lemmettäret urhon rintaa viehättää, Teltan yli Hämärätär öisen hunnun levittää. Tuoni hioo viikatettaan. Julma, säästä sulhoa! Maineen, lemmen helmasta nyt häntä älä tempoa. Armotoin sa olet Tuoni. Sankari on sorrettu; Maailmankin mainiolt' on elon lanka leikattu. Aamu joutuu. Pustalle luo kulta loisteen aurinko. Lohdutoinna vuotehella itkee armas Ildiko.

Sydän.

Oil aika, jolloin riemusta Löi rintani: "tik, tak". Ma lasna juoksin; povesta Vaan kuului näin: "tik, tak." Kun äidin helmaan uinahdin, Löi sydän hiljaa: "tik." Ja leikkimään kun havahdin: "Tik, tak, tik, tak, tik, tak."

Kun nousin nuorukaiseksi. Löi rintani: "tik, tak." Ja veri kuohui kuumaksi, Kun suonet soi: "tik, tak." Oi mieles' onko maailmaan? Sen vaaroihinko? "Tik!" Ja Helmin kullakseinko saan? "Tik, tak, tik, tak, tik, tak."

Vaan miehen povi tyynesti Taas tykkivi: "tik, tak." Kun unet haihtuu, hartaasti Se vastavi: "tik, tak." Mut isänmaa ja vapaus jo työhön kutsuu. "Tik." Ja taas lyö rinta rohkia: "Tik, tik, tik, tak, tik, tak."

Ah vallan vaivaloisesti Käy vanhana tik, tak. Ja vaikeutta varmasti Tuo rintahan tik, tak. Oi, sydän! Joko haluttaa Sun rauhaan päästä? "Tik!" Kas Tuoni työsi tauottaa: "Tik . tak .. tik ... tak .... tik".....

Paimenessa.

"Anni armas, kullakseni Koskaan etkö tullekaan? Sydäntäsi omakseni Koskaan enkö saanekaan?

"Lemmi nuorta orpanaani; Hän on sorja, sopuisa." "En; en saata, herttaiseni. Oma kukkani oot sa."

"Hänt' et armasteleis sinä, Kukkasia haariva? Hän on päivännouto; minä Kuivan kankaan kanerva."

"Ollet kankaan kanervakin, Muutan männyks kankaalle. Ollee kolkko kotisikin, Ijäksi jään sinulle.

Oksillani suojelen sun Pilvein uhkauksilta. Sa taas sydänjuureni mun Pakkaisilta pahoilta."

Yksinänsä.

Tuulonen etsivi Lehviä lehdon, Riemuja kuiskavi Kulkiessaan. Kukkaset täyttävät Siskolaiskehdon, Ystäviks jäävät; Oudoks ma vaan.

Armaansa, auvoksi Käkönen kukkuu, Helkkyen hauskaksi Jylhänkin maan. Koivusen oksalla Peippokin nukkuu Heimon rinnalla; Vieras ma vaan.

Paimenen laulanto Korviini raikuu, Raipas on astunto, Laulaessaan. Lemmityn äänipä Vastaansa kaikuu: Miekkoiset nääpä! Yksin ma vaan.

Koittavi mullekin Autuuden aamu, Jolloin jo huoletkin Heittää ma saan: Ver' kun ei juokse, Itse oon haahmu, Ylkäni luokse Riennänkin vaan.

Jos olisin Wainämöinen.

Jos Wäinämöinen olisin, Ja lauluvoiman saisin, Näin mahtavaks jos tulisin, Ma kaiken parantaisin.

Kas silloin kurjan maammekin Ma Edeniksi loisin, Ja mieltä myöten kullekin Vaan tapahtuvan soisin.

Ma Suomen loisin lämpöiseks, Sen hallat karkottaisin, Ja kultakedon kalttaiseks Sen korvet kai'uttaisin.

Myös Ruotslaiset laulaisin Pois täältä pauhaamasta, Ja Turkkilaiset ajaisin Ma koko Europasta.

Nyt johtaa Pohjoisnapahan Ma Nordensköldin voisin, Ja astronomein kourahan Jo kuun ja tähdet toisin.

Ma loisin köyhät rikkaiksi Ja rikkaat rikkaimmiksi Ja naimattomat naineiksi Ja naineet -- vapahiksi.

Myös talonpojat herroiksi Ja herrat -- tiesi miksi; Niin .... varmaan vapaherroiksi, Kai pyrkivät he niiksi.

Ja itseni? Voi veikkoinen, Ma tyytyväinen oisin, Jos Wäinämöisen vertainen Vaan aina olla voisin.

Koska toisin?

Lähteen luona, raidan alla Impi istui itsekseen. Päivän tähti taivahalla Arvais hänet verrakseen.

Impi itki, huokaellen Sanat lausui hiljaiset. Raidan norkot kuuleskellen Oivals ne -- ja lintuiset.

Mitä sitten linnut lauloi, Surkutellen kertoili, Huolia, mit neittä painoi, Näin ne linnut lauleli:

Tässä istuttiin me kaksi; Uljas, reipas, kuink' oil hän! Yhä yhä rakkaammaksi Käynyt mull' oil ystävän.

Vaan hän lähti, tietämättä Mit' oil mulla mielessäin. Niin -- hän lähti, tuntematta Lemmen tulta syömmessäin.

Miks' en, raukka, rohjennunna Ilmaista ..... voi kuitenkin! Vaan -- ehk' ois hän naurannunna, Nainenhan ... ma ... olenkin.

Lasisilmäin ostaja.

Mies astui kirjakauppahan. (Tää J:n oil kaupungissa). "Mit' etsit?" "Silmälaseinhan Ma olen ostannassa." Nyt katsellaan ja koetellaan Pystyiskö kirjaa lukemaan. "Ei näillä osaa lukea!" Hän surumieliä huudahtaa. "No osaatko sa muutoinkaan?" Nyt myöjä hältä tutkimaan. "En," vastais mies, "en ensinkään. Jos niin ois, näit' en etsiskään".

Tuulten tuudittama.

Viljapellon pyörtäneellä Rehoitteli ruusunen, Kesäpäivän heltehellä Loistelihe kaunonen.

Monta tuulta tuuditteli Ruusuiseni kukkia, Monet perhot muiskutteli Pienokaisen poskia.

Syksy saapui; ruususelta Loiston, julma, ryösteli. Tuulet tuntui kolkommilta, Ohi perhot rienteli.

Väisteletkö ruusu raiskaa, Hyljäätkö sa omasi? Ruusu lausuu. Perho kuiskaa: "Pistävät on okasi".

"Kiittämätöin," ruusu huokaa, "Kesäpäivän lempinyt Etpä huomannut sa okaa, Ei se silloin pistänyt."

Pyry ilmassa.

Rakeet lentää, tuuli vinkuu, Kas nyt, mikä mylläkkä. Itä "ilkiästi inkuu", Käypä kunnon pölläkkä.

Nelistä nyt, hummaseni, Rientäkäämme kotihin. Siellä vartoo kultaseni, Sinä pääset tallihin.

Ratoksemme lauleskelen Immestäni armaasta, Linnustani livertelen: "Minun kultain kaun...."

Eipä käykään laulaminen: Suun' on täynnä lunta, oi! Parta jäässä veisaaminen Kehnoks laulun tehdä voi.

Sävel pyrkii kangistumaan, Kesken jäi nyt laulelma. Sen saa vasta luonnistumaan Liisan lämmin suudelma.

Nelistäppä, hummaseni, Rientäkäämme kotihin. Siellä vartoo kultaseni, Sinä pääset tallihin.

Toivo.

Kun ihmislapsi on murheissaan, Ja sydän huolivi tuskissaan, Kun mailman myrskyt ne raivoaa, Oi, mistä hoivan hän saa?

Pois unet haihtuvi kultaiset, Kut lasna mull' oil niin herttaiset. Nyt elon viimat ne viiltelee, Ja riemut pois rientelee.

Yks enkel vainen on rinnassani, Jon Luojan armosta luoksein sain, Se syömmen laulaavi lepohon. Tää enkel -- Toivo se on.

Lentotähti.

Tuo tähti taivahalla, Oi, kuinka kirkas on. Ja kuinka korkialla Sai Luojalt' asunnon!

Maan tomusta ei tummu Sen kiilto konsanaan. Kun luonto lausuu: sammu, Näät jäljen loistokkaan.

Se tieltä eksyneille Osoittaa kotoa, Ja elost' uupuneille Se lausuu toivoa.

Kas nyt -- se katois, vajois Parhaassa loistossaan. Ken tähden laill' ei tahtois Sammua kuollessaan.

Kylmä kirje.

Kun kullaltani kirjettä Ma juoksin tietämässä, Oil ilma lämmin, lämmintä Myös mulla sydämmessä. Ja kirje tuli. Kuumissain Nyt luin sen ja -- yskän sain.

Älä ruoski hevoistasi.

Herran lempi kun oil luonut Maan, hän siunattuaan sen Lahjain kanssa, joit oil suonut. Uskoi haltuun ihmisen.

Hyödyksemme, huviksemme Eläimetkin maan hän loi. Meille omaks iloksemme Vallan näiden yli soi.

Luojan kuva, luonnon herra, Miten näytät valtasi? Viatointa älä sorra: Senhän kieltää tuntosi.

Voimakkaamman kuuliaisuus Ruoskallako kostetaan? Uskollisuus, avullisuus, Piiskallako palkitaan?

Ihmisparka raivossasi Julminta oot julmempi; Arvoltasi hevoistasi Monta vertaa halvempi.

Kuin se kärsii, kuin se huokaa Oivalla ei aivosi. Näännyksissä, vailla ruokaa, Kieletön on orjasi.

Aika joutuva on, jolloin Eläintenkin valitus Vaikenee, vaan katso: silloin Sua kohtaa rangaistus.

Vanhus kellollensa.

Kelloni käydä rapsutat Niin vilkahasti taas, Ja "aika rientää" muistutat Se sun on toimintaas. Niin -- aika rientää armainen, Ja voimat raukenee. Vaan: terve! kuollo rauhainen, Kun hautain aukenee.

Sa murheen, riemun, hetkiä Oot mulle mittaillut. Oi, nuoruuteni retkiä! (Vaikk' oonkin harhaillut). Nyt muisto teistä vanhuksen Ehtoota purppuroi, Ja toivo poistaa pilveksen Kuin kirkas aamukoi.

Sa vaivoista, kuin vanhuskin, Jo vihdoin uupuilet.

Niin arvelen, kosk' useinkin Käymästä taukoilet. En moiti sua. Mieluimmin Tok' tointais harjotat, Ja käyt taas kahta kiivaammin Kun käymään tarkotat.

Syksyn koivu.

On syksy taasen tullunna, Ja nurmi surkastuu. Pois pääskykin on muuttanna, Ja koivu kellastuu.

Sen lehdistä viel' altisna On toiset liehumaan, Vaan toiset vartoo, valmisna Jo mullaks muuttumaan.

Yks viuhka vaan, jon tuuli tuo, Ne puusta irroittaa. Ei kastetta ne enään juo, Vaan haudan maassa saa.

Ja mullaksikin muuttuen Nuo eivät siksi jää. Ne luontoa vaan vaihtaen Taas henkiin heräjää.

Ma muistan, tuota tarkastain, Myös ihmiselämää. Noin nuoret, vanhat, rinnattain Tääll' hetken viivähtää.

Ja lehden lailla, riemuiten, Ne pyrkii liehumaan. Kun syksy saapuu, riutuen, Jo muuttaa Tuonelaan.

Näin syksyn koivu muistuttaa Vaan katoovaisuutta; Mut lehti mieleen johdattaa Myös uutta eloa.

Mistä laulaisin?

Mistä laulais poika parka. Pieni pilpattelisi? Itsestänsä ku on arka, Moni vielä moittisi.

Toiset on jo laulellunna Maan ja taivaan, tähdet, kuun; Saaret, salmet sanellunna. Niityt, nurmet, luonnon muun.

Kyllä tiedän mistä laulan: Simasuu on Selmalla. Tiedän immen kenokaulan Tyynen lammin rannalla.

Laulan sentään itsekseni, Ettei kukaan kuulisi, Eikä Selmaa omakseni Toivovan mun luulisi.

Syksyn kukat ovat vaaleita.

Kukka, tulehduttuasi, Miks on pukuis haalea? Nuorna, juuri noustuasi, Miks' oot raukka vaalea?

Eikö luonnon varastossa Osaksesi ollutkaan Juhla vaippaa? Katvistossa Loistavaks et tullutkaan.

Oisit nähnyt siskojasi Kesäpäivän paisteessa; Korskuvia heimojasi Nurmivierun laiteessa!

Vaan sa ootkin syksyn lapsi Härmähelmein kastama; Karmotuulten armahaksi Emintimän hoitama.

Kullalleni.

(Kansanlaulun tapaan.)

Jos minä lintu olisin, niin aina suvisäällä Yöt ja päivät lenteleisin kultain majan päällä.

Liihotellen taivahalla laulaa livertäisin, Lemmen riemut, huolet, kaikki hälle visertäisin.

Oi sua, kullan kukkurata, oi sua silmänterää, Sinun kaunis katsantois käy läpi sydänkerää.

Jos oot armas kultani, niin katso mua silmiin; Minä lähden kerallasi vaikka taivaan pilviin.

Kullastain minä lauleskelen -- mistä sitten muista? Eipä laula lintunenkaan lahonneista puista.

Pikku Annin mietteet.

Kanttori se selittelee Tarkoin taivaan tähdetkin; Maiksi niitä nimittelee, Auringoiks ja kuiksikin.

Eiköhän ne vainen liene Autuaitten sieluja, Joita Luoja luokseen viene Nauttiin taivaan riemuja.

Salli, Herra, Annisikin Puhdasna vaan säilyä, Että kerran taivaallakin Kirkasna saan säihkyä.

Ilta-laulu.

Sammunut on taivahalla Lännen rusko. Rastaskin Vaijennut on. Siiven alla Pää jo nukkuu pääskykin. Nukkuos myös kultani! Suojatkoon sua Herrani.

Nurmen kukka nuokkuellen Silmän pienen ummistaa. Lammin laine uupuellen Öisen hetken uinahtaa. Nukkuos vaan kultani! Valveilla on lempeni.

Armanani tahdon heittää Unelmihin autuuden. Siivillänsä sua peittää Enkel viattomuuden. Nukkuos vaan kultani! Vaiti, vaiti, lauluni.

Kotimaassa.

Kotimaass' on oiva olla, Armas aikaella, Kenpä merten tuolla puolla Tahtois elostella?

Kotimaass' on immet sorjat, Kainot lempiväiset. Miesten kädet työhön norjat, Kasvot vereväiset.

Koivu kotikankahailla On myös herttaisempi, Kuin on palmut muilla mailla: Se on ujoisempi.

Täällä autuaamp' on huolla Riemuissaankin olla. Kotimaass' on kaunis kuolla Elon ehtoholla.

UUTISASUKKAAT

RISTIKORVESSA.

I.

Lepäslahden torppa oli veden rannalla samannimisen lahden kainalossa. Ani harvoin kuohutti rajutuulet lahden tavallisesti tyyntä pintaa, harvoin eksyi tänne ulapalta yksi ja toinen vaahtoava aalto muistuttamaan että, vaikka täällä olikin tyyntä ja hiljaista, tuolla ulompana kuitenkin meurusi myrskyt ja vihaiset vihurit.

Lahti oli pitkä ja soukka. Rannalla kasvoi lehteviä leppiä ja tuuhevia koivuja, jotka, nuokkuillen rantaan päin, ikäänkuin kummastelivat omaa kuvaansa välkkyvässä vedenkalvossa. Vähän matkaa rannasta muuttui maa viheriäisiksi, kaitaisiksi niityn kaistaleiksi ja vielä etempänä kohosi se korkeiksi vuorijonoiksi, joiden harjalla hongat humisten kertoilivat sataisvuotisia tarinoitansa. Lahden suussa saattoi silmä eroittaa Heikkilän komeasti rakennetun talon, jonka alle yllänimitetty torppakin kuului, ja jonka haltiata palvellen torpan isäntä Kasper ja emäntä Kaisa jo olivat ehtineet saada harmaita hiuksia ohimoillensa. Yksi ainoa poika, jolle pappi kasteessa oli pannut nimeksi Nehemias, sekä tytär, Katri, olivat heidän avioliittonsa ainoat hedelmät. Katri oli tätä aikaa noin parikymmentä vuotias, vaaleaverinen tytön pallukka, Nehemias taas kahdeksannellatoista oleva, jäntevä nuorukainen, joka jo alun toista vuotta oli isänsä edestä taloon suorittanut torpasta lankeavat päivätyöt, sekä muut verot.

Oli Juhannusaaton ilta. Torpan väki istui nyt kylvystä päästyänsä ulkona nurmikolla, pirtin edustalla, ihailemassa auringon laskua ja kuultelivat laulurastaan säveliä, jotka niin suloisina kaikuivat petäjiköstä. Pirtin ympärillä kasvoi solakoita koivuja, joihin Kasperin kirves ei koskaan ollut hennonut kajota. Ne seisoivat siinä joka vuosi niin juhlallisina Juhannuskoristeina, ilman että niitä täksi tilaisuudeksi tarvittiin käydä kauempaa noutamassa, ja näiden juurella heittivät vikkelät vuohen pojat kippaa keskenänsä.

Ulapalta näkyi venhe kiitävän torppaa kohden. Hetken perästä oli se saapunut niin lähelle, että siinä huomattiin alasoudulla mieshenkilö istumassa. Raikasääninen laulunsa kaikueli heleästi lahden tyynellä pinnalla. Jopa voitiin eroittaa sanatkin:

Kullallein minä kammarin laitan pienistä pärehistä, Matot laitan laattialle vaikka paperista.

-- Heikkilän Mikkohan se onkin, lausui Kasper, joka oli tuntenut hänet äänestä. Varmaan tuo hän kutsun ylihuomeneksi taloon päivätyöhön.

Katrin posket punoitti. Näyttipä vähän siltä kuin olisi hän arvannut Mikon asian paremmin, vaan ei hän virkkanut mitään.

Venhe pääsi rantaan. Solakka nuorukainen nousi siitä maalle, veti venheen laiturille ja alkoi rivakkaasti astua torppaan päin.

-- Hyvää iltaa, vanhukset; kuinka teillä nyt Juhannusta vietetään, kysyi hän.

-- Vanhaan tapaan vain, vastasi Kasper. Mitä Heikkilään kuuluu?

-- Eipä sen kummempata; vanha rauha vain. Mikkokin laskeikse nyt nurmelle istumaan.

Puhe alkoi käydä vilkkaammasti, kun Kaisa rupesi ottamaan siihen osaa. Hän kyseli, miten Heikkilän emäntä ja muut palkolliset voivat, kuinka karjan laita oli ynnä muuta sellaista. Lopuksi kysäsi hän: vieläkö olet aikonut jäädä taloon ensivuodeksi?

-- En, vastasi Mikko. Isäntä on myöntänyt, että saan rakentaa itselleni torpan Risti-korpeen ja luvannut jättää se ensimmäiseksi viideksi vuotta aivan veroittamatta. Mieleni hehkuu päästä omakseni, jos suostuisitte antamaan Katrisenne minulle avioksi.

Vanhukset ällämystyivät.

-- Niin, no, lausui vihdoin Kasper, raapien korvallistansa.

-- No, niin, lisäsi Kaisa.

Asia oli ratkaistu -- Kas, niin, virkki Nehemias lyöden kämmenensä Mikon käteen. Minä tulen olemaan sinulle avullinen torpan rakentamisessa.

Katrin mieltä ei nyt kukaan kuulustellut, mutta ei hän näyttänyt asiasta olevan pahoillansakaan. Jos huhussa oli perää, niin jopa Katrin vakkaisessakin oli Mikon ostama silkkihuivi ja kihlarahat, jotka ovela puhemies eräänä iltana oli keinotellut Katrin käteen.

Juhannusvalkeita alkoi jo loistaa ylt'ympäri naapurikylistä korkeilta kalliontörmäiltä. Mikko nousi nyt ylös, otti jäähyväiset vanhuksilta ja sanoi, tarttuen Katrin käteen: "lähtekäämme mekin iloitsemaan muiden kanssa tulille."

Käsi kädessä astuivat he nyt rantaan päin venheen luo. Vanhukset seurasivat heitä hellillä ja yksivakaisilla silmäyksillä.

Tämän Juhannusyön vietti Mikko kylän muun nuorison seurassa leikitellen ja tanssien kokon ympärillä nuoren morsiamensa kanssa.

II.

Sanotaanpa että missä ikänänsä paratiisi ilmautuu, siinä on myös kärmekin saapuvilla. Ruusupensaankin alla on se kätkössä, aina valveilla, aina valmiina valamaan myrkkyä elämän riemumaljaan. Nuorison iloitessa Juhannus valkeallakin, kulloin kaikkien mielet hehkui hetken viehätyksestä, oli siellä kuitenkin, yhdet silmät, jotka säihhyivät sisällisestä, töintuskin hillitystä, raivosta joka kerta, kun Mikko lähestyi Katria. Nämät olivat Heikkilän vanhemman pojan Kaapon. Tämä nuorukainen, joka nyt täytti kaksikymmentä ikävuottansa, oli hurjalla ja irstaisella elämällänsä saattanut rehellisille ja vakaville vanhemmillensa paljon huolta. Katriakin oli hän koettanut saada pauloihinsa, mutta ne yksinkertaiset neuvot ja varoitukset, joita äiti oli tälle antanut, teki kaikki Kaapon yritykset turhiksi. Nyt kun hän näki Mikon ja Katrin astuskelevan käsi kädessä Juhannuskokon ympärillä, arvasi hän mille kannalle asiat olivat kallistuneet ja kaikki raivon pahat henget pääsivät valloilleen hänen rinnassansa. Kumminkin ponnisteli hän kaikin voimin, ettei hänen mielialansa nyt pistäisi koko seuran silmiin; kentiesi arveli hän vieläkin pääsevänsä voitolle ja voivansa syöstä tuon hänestä nyt niin inhoittavan Mikon onnettomuuden syvimpään alhoon. Muutama päivä tämän jälkeen aljettiin Heikkilässä heinäntekoa. Tänne oli väki Lepäslahden torpastakin saanut käskyn tulla. Viikatteet välähtelivät auringon paisteessa ja mehevä ruoho katkesi miesten niittäessä kuin rajutuulen edessä. Mikko oli aina ensimmäisenä miehenä menemässä ja Katri kulki hänen perässänsä haravoiden luokoa. Kaapo seisoi naisten keskellä pöyhkeänä kuin teeri soitimesa, käsi puuskassa ja huiskutellen pitkävartista piippuansa. Työhön hän ei kajonnut.

Mikko siirtyi hetkeksi lähellä olevan ojan partaalle hiomaan viikatettansa, joten Katri haravoidessansa viimein jäi seisomaan muista jälempänä. Tätä tilaisuutta käytti nyt Kaapo hyväkseen tehdäksensä viimeisen yrityksen Katrin suosion saavuttamiseksi.

-- Eikö sinusta olisi mukavampi Heikkilän emäntänä samota näitä avaroita niittyjä, joita nyt alhaisena työntekijänä poljet? kysyi hän lähestyen Katria.

-- Työtä en ole koskaan pitänyt alhaisena. Heikkilän emännäksi olen liian halpa; himojesi esineeksi liian hyvä, vastasi Katri.

-- Epäilet siis sanojani? Olen kuullut, että aijot mennä Mikon kanssa naimisiin. Etkö pidä minua hänen vertaisenansa.

-- En milloinkaan. Kun katson Mikon vakaviin silmiin, tuntuu se minusta kuin näkisin aamukoin. Kun olen sinua lähellä tunnen rinnassani ahdistusta ja kammoa.

Kaapon silmät välähti.

-- No onnea sitten, lausui hän naurulla, joka ei ennustanut mitään hyvää. Lepän latvaanko teidän on aikomus rakentaa talonne? Tämän sanottua meni hän istumaan lähellä olevalle mättäälle.

Katri vaipui syviin ajatuksiin. Heikkilän isäntä oli aina kohdellut häntä, niinkuin muitakin alustalaisiansa isällisellä helleydellä. Katri tiesi siis että niin kauvan, kuin tämä eläisi, ei Kaaponkaan pahuus voittaisi varsin suurta valtaa; mutta kerran tulisi Kaapo perimään isänsä talon, ja miten sitten kävisi? Synkät aavistukset täyttivät Katrin mielen ja tekivät hänet varsin alakuloiseksi.

III.

Kesä riensi rientämistänsä eteenpäin ja syksy alkoi jo lähestyä. Ruispellot vaalenivat ja leikkuu aika oli käsissä. Raikkailta kuului talkooväen kiihoitushuudot Heikkilän pellolta ja heleältä kajahteli nauru, koska joku oli ehtinyt kiertää saareen toisensa. Tämän jälkeen alkoi varstan kolke kuulua riihestä, ja mitä ei syksyn ajalla arveltu ennätettävän puida, pantiin suuriin aumoihin talven ajaksi. Näin korjattiin vähitellen syksyn varrella koko vuositulo. Jopa lähestyi "kissaviikko," jota niin moni palkollinen sydämmen hartaudella ikävöitsee. Tämä on palvelusväen makian leivän aika, jonka he tavallisesti viettävät joutilaisuudessa ja huveissa, ja jolloin loputkin rahat, mitkä vielä ovat sattuneet jäämään vuoden palkasta yli, menetetään.

Muuttopäivänä seisoi Mikkokin Heikkilän tuvan permannolla kirves olalla, pääsinkaakku kainalossa ja vuoden palkka lakkarissa. Näillä hän nyt läksi alottamaan omaa elämätänsä. Raskaalta tuntui Mikosta jättää talo, jossa häntä aina oli kohdeltu ystävällisesti ja jossa hän pienestä pojasta saakka oli palvellut itsensä mieheksi. Ottaessaan jäähyväiset emännältä vierivät kyyneleet alas hänen poskiltansa. Isäntä seisoi tuvan portailla ja katseli kuinka nelivuotias varsa iloisesti tepasteli pihassa. Mikko astui ulos tuvasta.

-- Hyvästi nyt isäntä. Kiitoksia kaikesta, sanoi hän, tarttuen isännän käteen.

-- Hyvästi, hyvästi! Onnea yrityksellesi, ja jos joskus hätä sinua kovin ahdistaa, niin tiedät että olen valmis auttamaan.

Mikko oli jo ennättänyt pihan portille, kun varsa huomattuaan hänet hirnahti ja alkoi juosta Mikon perässä, sillä hän oli aina kohdellut hevoisia lempeästi ja ruokkinut niitä kunnollisesti.