Part 9

"Oi, Jumalani", vaikeroi hän, "lähetä hänet takaisin minun luokseni, oi, lähetä hänet takaisin!... Voi, Garth! Minähän mitätön olen ja arvoton, etkä sinä. Oi, Garth -- tule takaisin! tule takaisin! takaisin!... Minä luotan sinuun enkä pelkää... Oi oma rakkaani -- tule takaisin!"

Hän oli pelkkänä korvana. Hän odotti niin, että joka hermoa pakotti jännityksestä. Hän suunnitteli mitä sanoisi, kun raskas ovi jälleen avautuisi ja Garth näkyisi päivänpaisteisessa oviaukossa. Hän koetti muistella "Veni, Creator Spiritusta", mutta oven kumea ääni oli vienyt kaiken tuosta vaikuttavasta laulusta, korvissa soineen kaiunkin. Niin hän odotti äänettömänä, ja odottaessa hiljaisuus kävi yhä valtavammaksi ja oli sulkevinaan hänet jylhien, armottomien muurien sisään, jotka raottuivat vain sen verran, että hän sai vilaukselta nähdä vastaisten vuosien yksinäisyyden. Kerran vain hän häiritsi hiljaisuutta. "Oi rakas, tule takaisin! _Kyllä uskallan_", sanoi hän. Mutta ei kuulunut mitään askeleita, ja siinä polvistuessaan, pää painuneena ristiin pantuihin käsiin, selvisi Janelle yht'äkkiä, että Garth Dalmain oli ymmärtänyt hänen päätöksensä peruuttamattomaksi eikä siis tahtonut palata.

Kuinka kauan hän oli polvillaan tämän hänelle selvittyä, ei hän lainkaan tiennyt. Vihdoin viimein hän rauhoittui. Hän tunsi tehneensä oikein. Mieluummin nyt muutama tunti repivää tuskaa kuin tulevaisuudessa vuosikausia pettymystä. Hänen oma elämänsä tulisi olemaan surullisen tyhjää, ja tämän vastikään löydetyn ilon menettäminen maksoi hänelle enemmän kuin hän oli luullutkaan. Mutta hän uskoi vilpittömästi tehneensä Garthille oikein, ja mitä merkitsi silloin hänen oma tuskansa? Siten lohdutteli Jane itseänsä.

Viimein hän nousi ja lähti hiljaisesta kirkosta ulos tuulenhenkiseen auringonpaisteeseen.

Puistoveräjän lähellä oli innostunut poikaparvi paperileijan lennättämishommissa. Jimmy, hetken sankari ja koko innostuksen keskus, näkyi olevan tämän uuden leijan ylpeä omistaja. Jimmystä päivä oli tosiaankin ihana ja hän oli onnellinen. "_Sinäkin_ onnellinen", oli Garth sanonut. Ja Janen silmiin nousi kyyneleitä, kun hän muisti nämä sanat ja äänensävyn, millä ne lausuttiin.

"Siinä menee poika paran shillinki", ajatteli hän murheellisena leijan noustessa korkealle ja liidellessä kentän yli, "mutta voi, missä lienee _hänen_ ilonsa?"

Hänen kulkiessaan puistokäytävää taloon päin ajoivat metsästysrattaat tuimaa vauhtia häntä vastaan. Garth Dalmain oli ohjaksissa, takana kyytipoika ja matkalaukku. Garth nosti hattuaan, kun ajoi ohitse, mutta katsoi suoraan eteensä. Vaikka Jane olisi tahtonutkin pysähdyttää hänet, ei hän olisi voinut tehdä sitä. Mutta hän ei tahtonutkaan. Hän tunsi tehneensä ehdottomasti oikein ja tämän teon maksaneen hänelle itsellensä enemmän kuin Garthille. Tämä arvatenkin -- niin, kukaties hyvinkin pian -- löytäisi toisen, joka antaisi hänelle kaiken, ja vielä enemmänkin kuin mitä hän Janelta toivoi. Entä hän itse? Ilkeä poltto rinnassa toi hänen mieleensä hänen omat sanansa, jotka hän oli lausunut edellisenä yönä huoneessansa: "Mitä tulevaisuus tuoneekin sinulle ja minulle, toisia kasvoja ei milloinkaan kätketä tähän." Ja näiden vastaisten yksinäisten vuosien ensi hetkinä hän tunsi puhuneensa totta.

Hallissa hän tapasi Pauline Listerin.

"Tekö, neiti Champion?" sanoi Pauline. "Oletteko kuullut mitään herra Dalmainista? Hänen täytyi aivan odottamatta lähteä Lontooseen kello 1,15 junalla. Ja täti pudotti tekohampaansa pesupöydän marmorilevylle ja hänen on kiireimmän kautta mentävä hammaslääkäriin. Niin että me lähdemme taas 2,30. Tämä elämä on vasta epävakaista. Se panee myttyyn kaikki ihmisen suunnitelmat, varsinkin kun ne ovat riippuvaisia muitten ihmisten tekohampaista. Mutta ennen minä joka tapauksessa särkisin tekohampaani kuin uskollisia sydämiä. Edellisiä voi korjauttaa, mutta jälkimmäisiä, niin aavistan, ei oikein paranna mikään. Me syömme aikaisin aamiaista huoneissamme, niin että minä sanon teille hyvästi, neiti Champion."

Kahdestoista luku.

LÄÄKÄRIN MÄÄRÄYS.

Jalosukuinen Jane Champion seisoi suuren pyramidin huipulla ja katseli ympärilleen.

Ne neljä uupunutta arabialaista, joiden vaivannäköä sekä omia ponnistuksiaan hänen oli kiittäminen, että sinne oli päässyt, lepäilivät hauskan miellyttävissä asennoissa, jommoisia arabialainen ottaa ihan luonnostansa. He olivat hinanneet jalosukuisen Janen kahdeksankymmentä ja puoli kiloa ylimmälle huipulle ja makailivat nyt ylpeinä aikaansaannistaan ja varmoina "bakshishista", juomarahoista.

Kaikki oli käynyt kuin kellon mukaan. Kaksi mahonginväristä miestä, yllä mitä niukimmin pukineita, kiipesi helposti kuin antiloopit korkean kiviportaan päähän, kääntyi kurkottamaan Janen kohotettuihin käsiin ja tarttui niihin. Kolmas, välttämätön vaikkei näkösällä, jäi taakse antamaan sopivaa apua juuri tarvittaessa. Sitten piti saada jalka neljä jalkaa sitä kiveä ylemmän kiven reunalle, jolla hän nyt seisoi, mikä Janesta oli ilmeisesti vallan mahdoton yritys. Yhtä hyvin hän olisi nostanut jalkansa vierashuoneen uuninreunukselle. Mutta "eiwa, eiwa"-huutojen kannustamana hän suoritti sen. Samassa kuului takaa: "tyeb!", molemmat ylhäällä huusivat "ketée!", ote hänen käsiensä ympärillä tiukkeni, takana oleva arabialainen työnsi, ja Jane nousi niin ketterästi, että itsekin sitä ihmetteli.

Neljäs arabialainen oli vedenkantaja ja tarjosi väliaikoina vettä kurpitsasta. Kerran kun Janen täytyi pyytää muutaman minuutin hengähdysaikaa, tarjoutui Shehati, kaunein kaikista ja koko yrityksen johtaja, englanniksi lausumaan muka Shakespearea. Lausuttava olikin sitten eräs loru.

Jane nauroi, ja innostuneena hauskuutusyritystensä onnistumisesta Shehati käytti oppimiensa verrattomien englantilaisten lastenlorujen säkeitä merkinantoina, kun he yhdessä ponnistelivat loppumatkaa kavutessansa.

"Pitkin, poikin pellon", hoilasi Shehati juhlallisena, kun jälleen yhtyi hommaan, "Mooses veti kellon. Kello kun löi yhtä --"

"Kello kun löi yhtä?" -- Siitä oli nyt lähes kolme vuotta, kun kello oli Shenstonessa lyönyt yhtä yöllä ja Jane oli tehnyt päätöksensä -- päätöksensä, joka ainiaksi karkoitti Garthin hänen luotansa. Tämä ei ollut iskusta murtunut. Hän kesti sen pystyssä päin ja hänen keveä astuntansa oli tavallista varmempaa, kun hän meni ulos kirkosta ja jätti hänet, sanattomana ja malttavana kuunneltuaan hänen vastauksensa. Jane itse oli yksin jäätyään epätoivoisena vaipunut polvilleen. Vieläkin häntä värisytti, kun hän muisti, miten hänen sydäntänsä silloin karmi. Oi, miten olisi mahtanut käydä, jos Garth olisi palannut, kun hän sietämättömän tuskan ja yksinäisyyden ensi hetkinä kutsui häntä takaisin? Mutta Garth ei ollut niitä, jotka norkoilevat oven takana uutta sisäänpääsyä, kun ovi kerran on heiltä suljettu. Kun hän työnsi hänet luotaan ja Garth huomasi sen olleen täyttä totta, poistui hän kokonaan hänen elämäntieltänsä. Garth ennätti asemalle samoihin aikoihin kuin hänkin palasi päärakennukseen, ja sen koommin he eivät olleet tavanneet toisiansa. Ilmeisesti piti Garth velvollisuutenansa välttää tapaamista eikä sitä milloinkaan rikkonut. Kerran tai pari meni Jane kyläilylle perheisiin, joissa tiesi Garthinkin oleilevan. Tämä sattui aina matkustamaan pois aamulla, jos hänen oli määrä saapua aamiaisajaksi, tai jollakin aikaisella iltapäiväjunalla, jos häntä odotettiin teelle. Garth sovitti ajan aina niin, ettei heille sattunut minkäänmoisia ikäviä tapaamisia teeskentelyineen asemalla, eikä heidän myöskään tarvinnut vaihtaa muodollisia tervehdyssanoja toisen ollessa juuri lähdössä, kun toinen saapui --, muuta ei olisi tarvittukaan herättämään uinuvaa tuskaa ja ihmisten ihmettelyä. Häveten Jane ajatteli, että tällaista näyttelemistä hän oli Garth Dalmainilta odottanutkin. Mutta tämä mies, jonka arvokas mukautuminen hänen päätökseensä oli hämmästyttänyt häntä, ihmetytti häntä yhä lujuudellaan, sillä, että hän näin sanaakaan kysymättä piti päätöstä peruuttamattomana ja pysyi poissa hänen tieltään. Jane ei tuntenut iskemänsä haavan syvyyttä.

Eivät ihmiset kertaakaan asettaneet hänen tuloansa mihinkään yhteyteen Garthin lähdön kanssa. Aina oli jokin erinomainen ja vallan luonnollinen syy hänen pakolliseen lähtöönsä, ja aivan kaihtelematta hänestä puhuttiin ja häntä kaivattiin. Jane sai kuulla kaikki viimeiset "Dal-jutut" ja huomasi itsekin joutuneensa ilmapiiriin, jossa vielä oli tämän kauneutta rakastavan luonteen tuntua. Tavallisesti hänelle hyvin luottamuksellisesti osoitettiin jotakuta tyttöä -- aina seurueen kauneinta -- jonka kanssa varmasti olisi tullut jotakin, jos Dal vain olisi ollut vielä parikymmentäneljä tuntia hänen seurassaan. Mutta tytöstä itsestään ei huomannut mitään sydänkipua, hän silminnähtävästi tunsi vain suurta ystävyyttä, omaksuen kaikki Dalin mielipiteet taiteesta ja väreistä, ja oli niin luottavan onnellinen, kun tunsi varmasti olevansa kaunis, suloinen ja viehätysvoimainen. Ei Dalista milloinkaan jäänyt muistoja, jotka olisivat pahoittaneet sen naisen mieltä, joka häntä rakasti. Mutta itse hän oli aina tiessään -- auttamattomasti tiessään. Garth Dalmain ei ollut niitä miehiä, jotka odottavat oven takana, että nainen sisällä pääsisi päätökseen.

Pauline Listerin muotokuvaa, jonka Garth maalasi kuusi kuukautta Shenstonessa olonsa jälkeen, pidettiin hänen parhaana siihenastisena työnänsä. Viehättävä amerikatar oli kuvassa kermanvalkeassa silkkipuvussa, seisoen tummilla tammiportailla, toinen käsi kaidepuilla, toinen ojentamassa keltaista ruusuvihkoa jollekulle alhaalla näkymättömissä olevalle ystävälle. Hänen takanaan ja yläpuolellaan oli vanha, maalattu ikkuna, jossa ruusun- ja kullankarvaisena hohtivat talon jalosukuisen perheen vaakunamerkit ja valiolause. Taiteilija oli ihmeteltävästi saanut kuvaan tytön eloisuuden ja viehkeyden. Tämä oli teeskentelemätön amerikatar ja samalla pirteän nykyaikainen kuningatarmaisesti kohotetun pienen päänsä laelta aina valkeiden kenkiensä kärkiin saakka. Tytön asettaminen ympäristöön, josta huokui vanhojen ylhäiskotien parhaat perintätavat, tämän uuden maailman säihkyvän jalokiven sijoittaminen vanhan mitä upeimpaan kehykseen, mikä kaikki sitä vain tehosti, vanhan ja uuden maailman rohkea toisiinsa liittäminen oli ollut otollinen mielijohde, sillä vaikutus oli erinomainen. Ihmiset hymyilivät ja sanoivat, että taiteilija oli kankaalle kuvannut, mitä ennen pitkää aikoi tehdä todellisuudessa. Mutta taiteilijan ja mallin välinen suhde ei milloinkaan kehittynyt hyvää ystävyyttä läheisemmäksi, ja noiden portaiden sekä ikkunan jalosukuinen omistaja se sittemmin sai neiti Listerin jäämään siihen samaan ympäristöön, mikä sopi hänelle niin mainiosti.

Erään jutun tuosta muotokuvasta oli Jane useita kertoja kuullut niissä piireissä, joissa heidät molemmat tunnettiin. Ensi kertoja mallina istuessaan oli Pauline Listerillä ollut ihana helminauhansa kaulassaan, ja Garth oli maalannut sen erinomaisesti, kuluttaen tuntikausia jokaisen säteilevän helmen viimeistelemiseen. Yhtäkkiä hän otti eräänä päivänä veitsen ja raapi häthätää pois koko helminauhan kankaalta sekä selitti, että neiti Listerin oli pantava punaiset topaasinsa kaulaansa, sillä ne sopivat paremmin Garthin värisovitukseen. Topaasit olivat sitten Pauline Listerin kaulassa, kun Jane näki kuvan taulunäyttelyssä, ja sangen kauniilta ne näyttivätkin hänen hohtavan valkealla kaulallaan.

Mutta ne, jotka olivat nähneet Garthin maalaamat helmet, arvelivat, että raapeveitsi oli tuhonnut työn, joka sinä vuonna olisi herättänyt yleistä huomiota. Ja Pauline Listerin kerrottiin heti tämän tapauksen jälkeen kauniita olkapäitänsä kohauttaen sanoneen: "Värisovitukset voivat kyllä olla näinkin hyvät. Mutta hän raapi minun helmeni kankaalta sen tähden, että joku hänen katsellessansa kuvaa tuli sisälle ja hyräili muuatta laulua. Minä olisin sangen kiitollinen, jos ihmiset liikkuessaan hänen työhuoneensa lähettyvillä, kun minua maalataan, vastedes olisivat hyräilemättä mitään säveliä. En ensinkään halua, että hän taas raapii pois topaasini ja määrää sijalle smaragdini. Tekisi melkein mieleni luvata palkinto sille, joka ottaisi selon, mikä se laulu oli. Haluaisin todellakin tietää, mitä yhteyttä sillä ja minun kuvani värisovituksella on."

Kuullessaan jutun Jane oli parhaillaan muutaman päivän kyläilyllä Brandeilla Wimpole Streetillä. Se kerrottiin teetä juotaessa lady Brandin sievässä vierashuoneessa. Herttuattaren konsertista, jossa Garth oli kuullut hänen laulavan "Rukousnauhan", oli jo aikoja. Vuosi oli jo melkein kulunut siitä, kun he lopullisesti erosivat, ja nyt hän vasta ensi kerran sai tuntea Garthin häntä muistavan. Ei hän epäillytkään, ettei hyräilty laulu ollut "Rukousnauha".

"Nuo hetket, vietetyt kanssasi, ne talletan helminauhanain ja helmi helmeltä tarkasti, niitä lasken rukousnauhassain."

Hän oli kuulevinaan Garthin äänen samanlaisena kuin se oli ollut pengermällä ensimmäisinä hämmennyksen hetkinä, jolloin hänelle itselleen alkoi selvitä, mikä lahja oli laskettu hänen jalkainsa juureen -- "olen oppinut laskemaan helmiä, rakas."

Janen sydäntä oli tyhjyys alkanut kylmätä ja paleltaa. Kerrottu tapahtuma lämmitti ja elvytti sitä hetken, mutta herätti myös kirvelevää tuskaa. Kun vieraat olivat lähteneet ja lady Brand mennyt lastenkamariin, siirtyi hän pianon ääreen ja soitti hiljaa "Rukousnauhan" säestystä. Kauniit yllättävät soinnutukset monine sopusoinnuksi sulautuvine epäsointuineen sopivat hänen mielentilaansa ja muistoihinsa.

Äkkiä kuului ääni hänen takaansa: "Laulakaa se, Jane." Hän kääntyi nopeasti. Tohtori oli tullut sisään ja istui mukavasti takakenossa suuressa nojatuolissa aivan hänen vierellään, kädet ristissä pään takana. "Laulakaa se, Jane", sanoi hän.

"En minä voi, Deryck", vastasi Jane, yhä hiljaa soitellen säveltä. "En ole moniin kuukausiin laulanut."

"Mutta mistä syystä ette -- moniin kuukausiin?"

Jane nosti sormensa näppäimiltä ja kääntyi äkkiä.

"Veikkonen", sanoi hän, "minä olen pilannut koko oman elämäni! Ja kuitenkin tiedän tehneeni oikein. Samoin vieläkin tekisin, ainakin -- ainakin toivoisin tekeväni."

Tohtori istui aivan vaiti, katseli Janea ja mietti hänen lyhyitä, hätäisiä lauseitaan. Hän odotti jatkoa -- tietäen, että sitä tuli helpommin, jos hän ääneti odotti.

Sitä tulikin.

"Veikkonen -- minä luovuin toisen tähden jostakin, joka oli minulle itse elämää kalliimpaa, enkä pääse entiselleni. Tiedän, että tein oikein -- mutta en sittenkään pääse entiselleni."

Tohtori kumartui ja otti hänen ristiin puristetut kätensä omiinsa.

"Ettekö voi sitä kertoa minulle, Jeanette?"

"En voi kertoa kenellekään, Deryck, en edes teille."

"Jos joskus tunnette, että teidän täytyy puhua jollekulle, lupaatteko silloin tulla minun luokseni?"

"Ilomielin."

"Hyvä! Nyt, tyttöseni, tämmöinen on minun määräykseni. Matkustakaa ulkomaille. Mutta muistakaa, etten minä tarkoita pistäytymistä Pariisiin tai menoa kesäksi Sveitsiin, syksyksi Rivieralle. Lähtekää Amerikkaan katsomaan jotakin suurenmoista. Menkää katsomaan Niagaraa. Ja koko vastaisen elämänne aikana, kun elämän arkisuus painostaa, muistelette mielellänne valtavaa, vihreää vesipaljoutta, joka syöksyy putouksesta alas, sen ukkosvoimaista ärjyntää, sen pilveilevien ryöppyjen kohinaa, sen ainaista jättiläismäistä edelleenvyörymistä. Kun teitä sitten joskus tuskastuttaa veden kaateleminen teekuppeihin ja taas niistä pois, muistelette mielellänne, että Niagara vyöryy yhä ennallaan. Asettukaa johonkin hotelliin niin lähelle putousta, että päivin ja öin kuulette sen mahtavan äänen pauhaavan voiman ja toiminnan laulua. Viettäkää tuntikausia kulkemalla sen rannoilla ja tarkastelemalla sitä joka puolelta. Käykää Tuulien luolassa hataraa siltaa myöten, jolla opas kääntyy katsomaan ja huutaa teille: 'Oletteko lujasti kiinni.' Oppikaa sivumennen ymmärtämään, mikä on Vuosisatain kallion oikea merkitys. Antakaa Niagaran tunkeutua elämäänne ja sieluunne, tulla omaksenne, ja kiittäkää siitä Jumalaa.

"Tutustukaa sitten muihin suurenmoisiin asioihin Amerikassa. Kokekaa sen henkisyyttä, ihmisystävällisyyttä, rakkautta ja elämää. Etsikää rouva Ballington Booth, kaikkien Amerikan vankien suuri 'Pikku äiti'. Minä tunnen hyvin hänet ja olen siitä ylpeä ja voin antaa teille suosituskirjeen. Pyytäkää, että hän ottaa teidät kanssansa Sing-Singiin tai Columbus-vankilaan ja sallii teidän kuunnella, kuinka hän puhuu parilletuhannelle pahantekijälle, kuinka hän julistaa toivon ja rakkauden evankeliumia -- hänen omaa innoittunutta ja innoittavaa uskoansa toivottomimmankin alati uuteen nousun mahdollisuuteen.

"Menkää New Yorkiin katsomaan, kuinka mies, joka tarvitsee suuren rakennuksen, mutta omistaa vain pienen kaistaleen maata, käyttää sen nerokkaasti hyväksensä kohottamalla rakennuksen pilvien korkuiseksi. Oppikaa tekemään samoin. -- Ja sitten kun suurisieluinen, aulissydäminen, nopea-ajatuksinen Amerikan kansa suurenmoisuudellaan on saanut teidät innostumaan, lähtekää Japaniin katsomaan, kuinka pieni kansa parhaansa mukaan ponnistelee tullaksensa suureksi. -- Sitten Palestiinaan, ja viipykää siellä kuukausia seuraten jaloimman ihmiselämän jälkiä, jaloimman, mitä milloinkaan on eletty. Pistäytykää kotimatkalla Egyptiin, jotta muistaisitte, että tässä meidän perin uudenaikaisessa maailmassamme vielä on yhtä ja toista joltisesti vanhaakin -- eräs hyvin säilynyt puinen miehenkuva esimerkiksi, silmät himmeätä valkoista kvartsia, teränä palanen vuorikidettä. Nämä kiiltävät silmät katselivat pronssisten silmäluomiensa alta maailmaa jo Abrahamin aikoina. Se on Kairon museossa. Ratsastakaa aasilla Mooskeessa, jos teitä huvittaa oikein urheilla; ja jos teitä hieman veltostuttaa, kiivetkää suurelle pyramidille. Kysykää Shehati nimistä arabialaista ja sanokaa hänelle, että haluatte suorittaa sen minuuttia lyhyemmässä ajassa kuin kukaan nainen ennen teitä.

"Tulkaa sitten kotiin, tyttöseni, soittakaa minulle ja pyytäkää yksityistä vastaanottoa. Taikka sanokaa Stoddardille ilman muuta, että hän päästää teidät potilaitten lomassa minun vastaanottohuoneeseeni, ja siellä sitten kerrotte minulle, mitenkä määräykseni on vaikuttanut. Parempaa en ole milloinkaan antanut, mutta ei teidän silti tarvitse maksaa minulle yhtään mitään. Minä autan vanhoja ystäviäni ilmaiseksi."

Jane nauroi ja tarttui hänen käteensä. "Rakas ystävä", sanoi hän, "minä luulen, että olette oikeassa. Kaikki minun ajatukseni ovat kohdistuneet vain itseeni ja omiin yksityisiin suruihini ja pettymyksiini. Minä teen kuten käskitte, ja taivas teitä palkitkoon sanoistanne. -- Tuossa tulee Flower. Flower", sanoi hän, kun tohtorin rouva pukeutuneena pehmeäkankaiseen iltapäiväpukuun tuli sisään ja sivumennessään sytytti sähkön, "tuleeko tästä meidän pojastamme ikämiestä milloinkaan? Tässä hän nyt on ihan tosissaan neuvonut tukevaa, keski-ikäistä naista kiipeämään suurelle pyramidille, jotta tämä paranisi alakuloisuudestansa, ja päällepäätteeksi ennätysajassa."

"Ystävä kulta", sanoi tohtorin rouva istuen miehensä tuolin käsinojalle, "kenen sinä nyt olet tavannut, joka on tukeva tai alakuloinen tai keski-ikäinen? Jos tarkoitat rouva Parker Bangsia, niin ei hän ole keski-ikäinen, sillä hän on amerikatar, eikä amerikatar ole koskaan keski-ikäinen. Ja hän on alakuloinen vain siksi, ettei Garth Dalmain kosinut hänen suloista sisarentytärtänsä, vaikka maalasi hänen kuvansakin. Eikä ole lainkaan hyvä neuvoa häntä kiipeämään suurelle pyramidille, vaikka hän viettääkin ensi talven Egyptissä, sillä minä kuulin hänen eilen sanovan, että hänen on mahdoton kuvitellakaan sille kiipeämistä, ennen kuin israelilaiset, vai mitä ne alkuasukkaat ovat siinä ympärillä, ymmärtävät laitattaa hissin sinne."

Jane ja tohtori nauroivat, ja korjaten itseänsä vähän mukavampaan asentoon -- tohtorin käsivarsi kun oli salavihkaa kiertynyt hänen uumallensa -- sanoi Flower: "Jane, minä kuulin sinun äsken soittavan 'Rukousnauhaa', se on lempilaulujani, enkä ole moniin kuukausiin kuullut sitä. Laula se, rakas ystävä."

Jane katsoi tohtoriin ja hymähti rauhoittaen, kääntyi sitten empimättä ja täytti Flowerin pyynnön. Määräys oli jo tehnyt hänelle hyvää.

Laulun viimeisten sanojen kaikuessa kumartui tohtorin rouva ja painoi hellän suudelman miehensä ohimolle, juuri siihen, missä hänen tummassa tukassaan näkyi hopeahtavia viiruja. Mutta tohtorin ajatukset olivat Janessa, ja ennen kuin viime sävelet olivat häipyneet, hän oli täysin varmistunut siitä, että oli tämän suhteen osunut oikeaan. "Mutta parasta hänen on lähteä ulkomaille", mietti hän. "Se johtaa tykkänään hänen ajatuksensa pois hänestä itsestään, laajentaa yleensä hänen katsantokantaansa, mutta antaa myös tästä erikoistapauksesta hänelle oikeamman käsityksen. Eikä poika muutu; ja jos niin tapahtuisi, silloinhan Jane omaksi tyydytykseksensä huomaa todellakin olleensa oikeassa. Mutta, hyvä Jumala, jos näin on Janen laita, miten lieneekään Garthin! Jo minä ihmettelinkin, mikä häntä kalvoi, mikä vei koko hänen hilpeän nuorekkuutensa. Rakastaa Janea, se mahtaa olla kasvatusta; mutta saada Jane rakastamaan! Ja sitten menettää hänet! Miehen hermojen täytyy olla raudasta, jotta hän kykenisi elämään ensinkään. Mikä lieneekään se risti, joka on heidän välillään ja jota heidän kummankin täytyy oppia suutelemaan. Ehkäpä Niagara vie sen mennessänsä, ja Jane sähköttää sieltä Garthille."

Sitten tohtori otti rakkaan pienen käden, joka oli yhä hänen olallansa, ja suuteli sitä hellästi Janen ollessa vielä selin heihin. Sillä tohtorillakin oli menneitä kokemuksia rististä, ja nyt olivat helmet hänelle hyvin kallisarvoisia.

Niin seurasi Jane määräystä, ja pari vuotta siihen meni. Täällä hän nyt oli suuren pyramidin huipulla ja oli vielä päällepäätteeksi kiivennyt sinne ennätysajassa. Hän nauroi, kun ajatteli, miten kertoisi tästä Deryckille.

Hänen arabialaisensa loikoivat siinä ympärillä kuumissaan, kiiltävinä ja tyytyväisinä. Hyvät juomarahat oli tiedossa, ja he loivat häneen tyytyväisiä, omistavia katseita, ikään kuin he olisivat suorittaneet koko työn, huomaten tuskin lainkaan, kuinka suuri ansio hänen erinomaisen kehittyneillä ruumiinvoimillaan ja notkeilla, sopusuhtaisilla jäsenillänsä oli tämän nousun nopeassa onnistumisessa.

Ja Jane seisoi siinä, terveenä ruumiiltaan ja sielultaan, tuntien iloa hyvin suoritetusta ruumiillisesta ponnistuksesta, mikä aina virkistää mieltäkin.

Hän oli hauskannäköinen vihreään ja oranssiin häivähtävässä ruskeassa tweed-kankaisessa Norfolkpuvussaan, jossa oli runsaasti käytännöllisiä nahkavuorisia taskuja, nahkanapit ja leveä nahkalieste. Asiantuntija olisi heti tiennyt sanoa, mistä ainoasta liikkeestä se puku saattoi olla kotoisin, samaten myös, mistä hattukaupasta oli se pehmeä, vihreä tyrolilaishattu, joka sopi siihen niin mainiosti. Mutta Shehati ei ollut mikään pukujentuntija, vaikka olikin melko tarkka käytöstavan arvostelija, ja määritteli Janen näin: "Hyvä gentlemanlady! Anta hyvä bakshish, ei istu puoliväli ja sano: 'Ei loppu ollenkaan!' Mutta oikea ladygentleman! Anta bakshish ja näyttä iloinen, ei lähetä arabialaisparka Assuaniin."

Janen oli idän aurinko paahtanut hyvin ruskeaksi. Hän ei tarvinnut mitään harsoja tai päivänvarjoja, sillä hän nautti perinpohjaisesti päivettymisestään. Ja ilman minkäänlaisia noettuja silmälaseja hänen vahvat silmänsä kestivät erämaan kultaisen valon. Hän oli kuullut Garthin kerran sanovan, että hän voi suorastaan pahoin, kun hän takaapäin näkee autoharsoisen naisen, ja Jane oli nauraen yhtynyt häneen, sillä hänestä olivat kaikki harsot aina olleet turhia. Hänen suuri tukkansa ei milloinkaan irtautunut pieniin vallattomiin suortuviin, vaan pysyi siivosti paikoillaan, niinkuin hän sen aamulla muutamalla tanakasti pistetyllä hiusneulalla asetti.