Part 8

"Rakas täti", huomautti neiti Lister väsyneesti, "älkää nähkö vaivaa viittaamalla englantilaisiin klassikoihin, kun me näin kahden olemme. Se on turhaa voiteen haaskausta, sillä tiedättehän te, että minä tiedän teidän lukeneen ne kaikki. Tässä minun oveni. Tulkaa sisään ja asettukaa mukavasti sohvaan. Minä istun tähän muhkeaan nojatuoliin vastapäätä, minulla on muutamia tärkeitä selityksiä. Varjelkoon! kuinka tämä painuu lattian puoleen! Nämä sukulinnat ovat erinomaisia tavallaan, mutta keinutuoleista ei niissä ole aavistustakaan. Nyt pari, kolme sanaa neiti Championista. Hän on naisten parhaita ja minä pidän hänestä. Hän ei ole kaunotar, mutta hänellä on kaunis vartalo ja hän pukeutuu hyvin. Hänellä on kosolta rahaa ja hän voisi käyttää kalliimpia helmiä kuin minä, mutta hän ei ole niin yksinkertainen, että panisi helmiä ruskealle hipiällensä. Minä pidän naisesta, joka tietää mahdollisuutensa ja mukautuu niihin. Kaikki miehet ihailevat häntä eivätkä niin tee sen vuoksi, että hän _näyttäisi_ joltakin, vaan sen vuoksi, että hän _on_ jotakin, ja uskokaa minua, täti, se se sentään ajan mittaan kannattaa. Se on sellaista, joka kestää. Kymmenen vuoden päästä jalosukuinen Jane on samanlainen kuin nytkin, mutta minä koetan näyttää siltä, mikä minä en ole. Mitä taas Garth Dalmainiin tulee, hänen silmänsä on jokaiseen meistä, mutta sydän ei kehenkään. Hänen kauniit sanansa ja ihailevat silmäyksensä eivät tarkoita avioliittoa. Sillä miehellä on naisihanteensa, eikä hän voi pettää sitä mennäkseen vähempiarvoisen kanssa naimisiin. Jos Sikstuksen madonna voisi astua alas noista pilvistä ja luovuttaa lapsen vasemmalla olevalle nuorelle naiselle, hän ehkä naisi _hänet_; mutta sittenkin hän pelkäisi minä päivänä tahansa näkevänsä jonkun, joka järjestäisi tukkansa vielä aistikkaammin, tai että tämän jalka ei näyttäisikään hänen persialaisella matollaan yhtä somalta kuin tuolla pilvellä. Ei hän nai rahaa, hänellä on itselläänkin sitä yllin kyllin. Ja vaikka ei olisikaan, ei hän vihkipallin puoleenkaan kääntyisi. Ei hän nai kauneutta, sillä hän ajattelee niin paljon sitä. Hän ihailee niin monia kauniita kasvoja, ettei hän ikinä kahtakymmentäneljää tuntia ole varma, mitä niistä hän enimmin ihailee, ja muun lisäksi on tässä vielä sama juttu kuin hedelmäpuun juurella ollessa: siihen tavallisesti mieli palaa, jota ei hevin tavoita. Ei hän nai hyvyyttä -- siveyttä -- sielukkaisuutta -- mitä nyt mahdetaankaan pitää parhaimpina luonteenominaisuuksina -- sillä niihin nähden on jalosukuinen Jane Champion hänen ihanteensa, ja hän taas on liian tarkkatuntoinen nainen, jotta kiinnittäisi moisen epikurolaisen arkipäiväisiin kasvoihinsa. Ja kaiken muun ohessa pitää hän vielä itseänsä häntä niin paljon vanhempanakin. Mutta Garth Dalmainilla on niin herttaisen vähän itsensätuntemusta, poika paralla, ettei hänen juolahda mieleensäkään kysyä, voiko hän voittaa ihanteensa itsellensä. Hän jo mielessään omistaa hänet ja saa kolauksen, kun Jane vastaa hylkäävästi, kuten hän mainitsemistani syistä varmasti tekee. Näinä kolmena päivänä, jolloin hän on kisaillut minun kanssani ja te muut hyvät naittamisvillit, vanhat höperöt olette kieppuneet ympärillämme ja kuvitelleet meidän olevan rakastumaisillamme, on hän jumaloinut maata, jolla Jane kulkee, ja laskenut tunteja, joiden kuluttua taas näkisi hänen tallaavan sitä. Hän oli minun kanssani mieluummin kuin muiden tyttöjen, sillä minä ymmärsin ja johdatin aina keskustelun Janeen, ja hän tiesi myös, että minun äkkiä täytyi pitää huolta teistä tai minulla oli tärkeitä kirjeitä kirjoitettavana, jos Jane vain ilmestyi lähimaille. Mutta sen enempää ei tule milloinkaan Garthin ja minun välillemme. Ja jos te todella välitätte minun nuoresta sydämestäni, niin te nukkaatte tekohampaanne pesupöydän marmorilevylle tai keksitte jonkin muun yhtä erinomaisen syyn meidän äkkinäiseen lähtöömme huomenna. -- Ja nyt, täti kulta, älkää huoliko jäädä väittelemään tästä, sillä minä olen sanonut sanottavani asiasta ja jo vähän liikaakin. Ja koettakaa nyt kömpiä vuoteeseenne kertomatta minulle, ketä Dickensin veitikoista minä muistutan, sillä minä olen ovelampi kuin yksikään heistä, ja jos minun täytyy vielä sekuntiakaan olla tässä kireässä liivissäni, niin en takaa, kuinka käy. -- Oui, Joséphine, entrez! -- Hyvää yötä, täti kulta. Makeita unia!"

Mutta kun kamarineitsyt oli mennyt, sammutti Pauline sähkövalon, veti uutimet sivulle ja seisoi kauan aikaa katselemassa rauhallista, hohtavan kuutamoista, englantilaista maisemaa. Viimein hän nojasi kauniin päänsä ikkunanpuitteeseen ja puheli hiljakseen:

"Minä ajoin hyvin asianne, Dal, vaikkette oikein sitä ansainnut. Teidän olisi jo viikkoja sitten pitänyt ilmaista minulle jotakin Janesta. Kaikissa tapauksissa, nyt loppuu puhe teistä ja minusta. Mitä teihin tulee, hyvä ystävä, huokailkaa te yhä vain kuulle, ja kun huomaatte sen saavuttamattomaksi, älkää uneksikokaan viihdytystä maallisemmista valoista, -- älkää edes isäukon parhaista valaanrasvakynttilöistä", lisäsi hän kaihomielin hymähtäen, sillä hän laski sattuvia pilojaan niin hyvin yksinään kuin seurassakin ja yhtä usein oman itsensä kuin muittenkin ihmisten kustannuksella, eikä hänen uljas amerikkalainen mielensä tahtonut tunnustaa edes itselleenkään, että hän oli saanut vaikean haavan.

Jane oli sillä välin kääntynyt vasemmalle ja mennyt hitaasti huoneeseensa. Garth ei ollut tarttunut hänen puoleksi ojennettuun käteensä, ja hän tiesi erinomaisen hyvin, miksi ei. Hän ei tyytyisi enää koskaan ystävänä sitä puristamaan. Jos hän estää kosketuksen, joka tarkoittaa täydellistä omistamista, vetää Garth pois kätensä tavallisen ystävän kosketuksesta. Tänä iltana Garth oli ollut kuningastiikeri, joka oli päässyt veren makuun. Vertaus tuntui oudolta, kun hän ajatteli häntä asianmukaisessa, seurustelupuvussa, viimeistellyn moitteettomana, huoliteltuna silmäänpistävyyden rajoille asti. Mutta ulkona pengermällä hän oli ensi kerran nähnyt ne alkuvoimat, jotka paljastavat miehen -- voimakkaan, lujatahtoisen valtiaan -- luomakunnan herran. Niissä oli aarniometsien kaikua. Leijonan kiljuntaa niissä oli, tiikerin raivoa, valtavaa omistusoikeuden tuntoa, joka sanoo: 'Minun sinä olet ja minä sinut pidän; sinusta taistelen ja sinusta nautin; ja kuka ikänänsä sinua lähestyy, on kuoleman oma.'

Hän oli tämän tuntenut, ja hänen uljas sielunsa oli ymmärtänyt sen ja pelottomana vastannut siihen sekä ollut valmis tulemaan yhdeksi hänen kanssaan, ellei vain -- oih -- ellei vain --

Mutta entiselleen eivät asiat enää voineet tulla. Jos hän aikoi antaa tiikerinsä nähdä nälkää, oli rautaristikko ainiaaksi asetettava heidän välillensä. Eivät mitkään hentomieliset viittaukset sisaren ja ystävättären välisestä sekaoliosta tyydyttäisi miestä, jonka pään hän vaistomaisesti oli painanut rintaansa vasten. Sen Jane tiesi. Garth oli tosin suurenmoisesti hallinnut itseänsä, kun hän oli työntänyt hänet luotaan, mutta Jane tiesi, että hän antoi hänelle vain hengähdysaikaa. Garth piti häntä yhä omanaan, ja juuri se varmuus, millä hän odotti läheistä tulevaisuutta, oli tehnyt hänet niin lauhkean kärsivälliseksi nykyhetkiksi. Mutta nytkään, odottaessaan vastausta, ei hän ystävänä huolinut hänen kädestään.

Jane sulki ovensa ja pani sen lukkoon. Hänen täytyi rohkeana tarkastaa tätä tulevaisuuden kysymystä, sulkea kaikki muu ajatuksistaan sen ulkopuolelle paitsi Garthia ja itseänsä. Oi! kunpa hän voisi sulkea _itsensäkin_ sen ulkopuolelle ja ajatella vain häntä ja hänen rakkauttansa, jalkainsa juureen asetettuja ihania lahjoja, jotta hän ne nostaisi tyhjään syliinsä ja painaisi ne siihen ainiaaksi. Hetken hän tahtoi ne pitää. Tuntikauden elää niissä, siihen oli hänellä oikeus. Sitten hänen oli otettava oma itsensä lukuun -- omat mahdollisuutensa, omat vaillinaisuutensa, suhteensa Garthiin tulevaisuudessa, mitä avioliitto hänen kanssansa mahdollisesti vaikuttaisi Garthiin. Mitä se toisi hänen omalle osallensa, sitä ei hän tullut ajatelleeksikaan, sitä ei hän harkinnut. Jane oli voimakkaasti itsetietoinen, kuten kaikki sulkeutuneet luonteet, mutta hän ei ollut itsekäs.

Hän antoi olla huoneen pimeänä, meni hapuillen ikkunan luo, veti uutimet auki ja avasi sen, siirti tuolin ikkunan eteen, istui siihen, nojaten kyynärpäitänsä ikkunalautaan, leukaansa käsiinsä, ja katseli kuun valaisemalle pengermälle. Hänen ikkunansa oli vastapäätä sitä paikkaa, jossa Garth ja hän olivat puhelleet. Hän saattoi nähdä kivileijonan ja punaisen kurjenpolven. Hän saattoi erottaa juuri sen paikan, missä hän istui, kun Garth -- -- Muisto elpyi värähdyttävänä.

Jane antautui mielikuvituksessaan elämänsä ihmeellisimpiin kokemuksiin. Hän oli nainen, joka tiesi mitä tahtoi. Hän oli tuntenut, että hänellä oli oikeus näihin hetkiin, perinpohjin hän sen myös käytti. Pelottomana hän ajatuksissaan kohtasi tiikerinsä ja antautui sen valtaan. Ei Garth kysynyt, rakastiko hän häntä vai eikö, ja itseltään ei Janen tarvinnut sitä kysyä. Hän luopui ylväästä vapaudestaan ja lupasi hellästi ja nöyrästi, vaikkakin voimakkaan sielunsa koko antaumuksella rakastaa, kunnioittaa ja totella häntä. Ilman vähintäkään väristystä hän kohtasi hänen loistavien silmiensä palvovan katseen. Hän unohti oman ulkomuotonsa. Hän oli kahden sielunsa kanssa, ja hänen sielunsa oli ylen kaunis -- Garthista täydellisen kaunis.

Vuosikausien yksinäisyys häipyi unohduksiin. Elämä oli rikasta ja tarkoituksellista. Garth tarvitsi häntä alituisesti, ja hän oli aina lähellä ja aina altis hänen toivomuksilleen. "Oletko tyytyväinen, rakkaani?" kysyi hän yhä uudestaan ja uudestaan, ja Garthin iloinen, ainian nuorekas ääni vastasi: "Ylenpalttisesti." Jane hymyili yölle, ja hänen rauhallisista syvistä silmistään kajasti tietoisuus jostakin siihen asti tuntemattomasta, ja hänen hellässä hymyssään väreili kuvaamattoman suloisena aavistus naisen todellisimman onnen salaisuudesta. "Hän on minun, minä olen hänen. Ja kun hän on minun, on rakkaani turvallinen, ja kun minä olen hänen, on hän tyytyväinen."

Niin hän antautui täydellisesti, sulki armaansa rakkautensa hoimiin; hänen jalo sydämensä täyttyi sitä mukaa kuin anti suureni. Sitten virkosi äiti eloon hänessä ja hän huomasi, kuinka viljalti on äidillisyyttä todellisen naisen rakkaudessa, hänen oppiessaan ymmärtämään, kuinka valtavassa määrin rakastavassa miehessä on lasta ja kuinka juuri tämä hänen kaipuunsa valtavuus tekee vallan oudon heikoksi tuon voimakkaan luonteen, jolle hän on käynyt elämänkeskeiseksi.

Jane painoi kädet rintaansa vasten. "Garth", kuiskasi hän, "Garth, _minä ymmärrän_. Poika raukkani, sinusta tuntui kovalle, kun juuri silloin työnsin sinut luotani. Mutta sinullahan oli ollut kaikki -- kaikki, mitä toivoitkin, noina muutamina ihmeellisinä hetkinä, eikä mikään voi sitä riistää sinulta. Ja niin otit minut omaksesi, että mitä tulevaisuus tuoneekin sinulle ja minulle, toisia kasvoja ei milloinkaan kätketä tähän. Se on sinun ja minä olen sinun -- tänä iltana ja vast'edes ainian."

Jane nojasi otsaansa ikkunalautaan. Kuunvalo lankesi hänen paksuille ruskeille hiussykeröillensä. Magnoliakukkain tuoksu tuntui hänen ympärillään. Satakieli laulaa liverteli läheisessä metsässä. Menneisyyden yksinäiset vuodet, nykyisyyden hämmentävän ihmeelliset hetket, tulevaisuuden epäselvät kangastukset, kaikki unohtui. Hän purjehti Garthin kera kultaisella valtamerellä, kaukana ajallisuuden rannoilta. Sillä rakkaus on iäistä, ja rakkauden syntyminen vapauttaa hengen kaikista ruumiin siteistä.

* * * * *

Kello löi kahtatoista etäisessä kylässä. Nuo kaksitoista lyöntiä väreilivät kuutamovaloisen puiston yli Janen ikkunaan. Hän eli jälleen ajassa. Hänen vapautunut henkensä kantoi jälleen ruumiin taakkaa.

Uusi päivä oli alkanut, se päivä, jolloin hän oli luvannut Garthille vastauksensa. Kun kello ensi kerran löisi kahtatoista, olisi hän hänen kanssansa kirkossa, ja hänen vastauksensa täytyi olla valmis.

Hän siirtyi ikkunan luota sulkematta sitä, veti uutimet eteen, sytytti sähkövalon kirjoituspöydälleen, riisui juhlapukunsa, ripusti sen vaatekomeroon ja pani ripeästi sen oven kiinni. Sitten hän puki yllensä harmaanvihreän aamupuvun, jonka oli äskettäin ostanut eräistä myyjäisistä, kun ei kukaan huolinut siitä ja vanha nainen, joka sen oli tehnyt, näytti olevan niin pahoilla mielin, ja vetäen tuolin lähemmäksi pöytää otti päiväkirjansa, avasi säpin ja rupesi lukemaan. Hän käänsi hitaasti lehtiä, pysähtyi silloin tällöin, kunnes löysi paikat, joita etsi. Niitä hän katseli mietteissään, pää käsissä. Ne sisälsivät tarkan selostuksen Garthin ja hänen keskusteluistaan Overdenessa, konserttipäivän iltapuolella. Varsinkin hän ajatteli sanoja: "Hänen kasvonsa muuttuivat... Hyvyys ja henkevyys säteili niistä, tehden ne enkelimäisiksi... En sittemmin koskaan enää pitänyt niitä rumina. Vaikka olinkin lapsi, osasin siitä päivin erottaa ruman rumasta. Hänen kasvoillaan näin sittemmin aina hänen sielunsa erinomaisen kauneuden. Kun hän saarnansa jälkeen istui, en pitänyt häntä enää minään simpanssin sukulaisena. Muistin hänen taivaallisen hymynsä kirkkauden. Eiväthän ne tietystikään olleet sellaiset kasvot, joiden olisi aina suonut olevan lähellään tai päivä päivältä vastapäätä pöydässä, mutta ei ihmiselle ollut pantu moista koetusta. Minulle se olisikin ollut sulaa kärsimystä. Ja sittemmin hän on aina pysynyt mielessäni vahvistamassa totuutta, ettei hyvyys koskaan ole ruma, että taivaallisen rakkauden ja ikävöimisen loistaessa rumimmistakin kasvoista nämä muuttuvat hetkellisesti kauniiksi ja herättävät jotakin sellaista, jota ainian onneksensa muistelee."

Ensin Jane luki koko kohdan. Sitten hänen mielensä kiintyi vain yhteen lauselmaan: "_Eiväthän ne tietystikään olleet sellaiset kasvot, joiden olisi aina suonut olevan lähellään tai päivä päivältä vastapäätä pöydässä. Minulle se olisikin ollut sulaa kärsimystä_."

Vihdoin Jane nousi, sytytti kaikki pukupöydän läheiset sähkövalot, ennen muita molemmat kirkkaat valot kummallakin puolen kuvastinta ja istui sen eteen vilpittömästi tarkastamaan itseänsä.

* * * * *

Kun kylän kello löi yhtä, seisoi Garth Dalmain ikkunassaan viipyen katselemassa iltayötä, joka oli ollut hänelle niin merkityksellinen. Hän muisteli hymähtäen, kuinka oli istunut pengermällä ja rauhoittuakseen ajatellut sukkiansa sekä laskenut, kuinka monta ikkunaa oli Janen ikkunan ja hänen omansa välillä. Niitä oli viisi. Hän tiesi Janen ikkunan magnoliasta ja sen alla olevasta istuimesta, jolle hän oli istunut tietämättä Janen olevan hänen yläpuolellansa. Hän kumartui pitkälle katsomaan sinnepäin. Uutimet olivat kiinni, mutta sisällä näytti olevan vielä valoa. Hänen katsellessaan se sammui.

Hän katseli alaspäin pengermälle. Hän voi nähdä kivileijonan ja punaisen kurjenpolven. Hän voi tarkalleen erottaa sen paikan, jolla Jane oli istunut, kun hän --

Sitten hän lankesi polvilleen ikkunan eteen ja loi silmänsä tähtitaivaalle.

Garthin äiti oli ennättänyt pojalleen opettaa lempeän kärsivällisyytensä ja kestävyytensä pyhän salaisuuden. Voimakkaiden tuntemusten hetkinä tuli hänen huulilleen helpommin sanoja hänen äitinsä Raamatusta kuin hänen omien ajatustensa ilmaisuja. Nytkin, katsellessaan korkeutta kohti, toisti hän hiljaa ja hartaan kunnioittavasti: "'Kaikkinainen hyvä anti ja täydellinen lahja tulee ylhäältä valkeuden Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta eikä valkeuden ja pimeyden vaihtelua.' Ja, oi Isä", lisäsi hän, "pidä meitä valkeudessa -- häntä ja minua. Suo ettei meissä olisi, kuten ei Sinussakaan, muutosta eikä vaihtelujen varjoja."

Sitten hän nousi ja katseli vielä kerran kivileijonaan ja kaiteen jalustaan. Hänessä soivat riemunsävelet, ja hän risti käsivartensa rinnalleen. "Vaimoni!" sanoi hän. "Oi, minun vaimoni!"

* * * * *

Ja kun kylän kello löi yhtä, oli Jane tehnyt päätöksensä.

Hän nousi hitaasti ja väänsi kaikki tulet sammuksiin. Sitten hapuillen vuoteensa luo, hän vaipui polvilleen ja puhkesi sanomattoman epätoivon vihlovaan itkuun.

Yhdestoista luku.

GARTH LÖYTÄÄ RISTINSÄ.

Ruohokentän ympäröimä kylän kirkko hohti auringossa, kun Jane hiljalleen asteli varjoisasta puistosta. Kello näytti puolta kahtatoista. Jane ei kiirehtinyt, kun tiesi odotettavan vasta kahdeltatoista. Kirkon ikkunat olivat auki ja jykevät tammiovet raollaan. Hän pysähtyi muratinverhoaman pääoven taakse ja kuunteli. Urkujen ääni oli tulevinaan äärettömän kaukaa, mutta oli sittenkin läheisen selvää. Urut tuntuivat hengittävän, ja hengitys oli musiikkia.

Jane työnsi oven enemmän auki, ja silloinkin johtui hänen mieleensä, että punatukkainen, pisamanaamainen poika ja sorjavartaloinen Garth olivat nähtävästi aivan helposti menneet aukeamasta, joka oli liian ahdas hänen rotevuudelleen. Hän aukaisi ovea vielä vähän enemmän ja meni sisään.

Samassa hänen sielunsa kävi hiljaiseksi. Näkymätön voima, jonka läsnäolon usein selvästi tunnemme astuessamme yksin tyhjään kirkkoon, vanhoihin seiniin ja kattoparruihin tarttunut vuosisatojen hartaus vaiensi hänen oman sydämensä itsepintaisen levottomuuden. Tuokioksi hän unohti, mille asialle oli sinne tullut, ja kumarsi päänsä ikään kuin yhtyäkseen menneiden sukupolvien kanssa nöyrästi rukoilemaan.

Garth soitti 'Veni, Creator Spiritusta', Attwoodin ihanaa sovitusta, ja kun Jane lähestyi kuoria, alkoi Garth laulaa toisen säkeistön sanoja. Hän lauloi hiljaa, mutta hänen kaunis barytoninsa oli hyvin kantava, ja Jane erotti joka tavun.

Sä anna ikivalkeus, tee kirkkaaks silmän sokeus! Tää muoto tomun tahrima ah armollasi virvoita! Pois kateet poista, rauha suo! Sun ohjaukses turvan tuo.

Sitten urkujen ääni yltyi pauhinaksi, sanattomana kertautui viime säkeistön aihe, ja Janen mielessä toistuivat toistumistaan Garthin laulamat sanat: _"Sun ohjaukses turvan tuo!"_ Olihan hän rukoillut ohjausta? Varmaan siis kaikki kääntyisi hyväksi.

Jane pysähtyi kuorin portaille. Garth oli aloittanut toisen säkeistön uudelleen ja lauloi nyt taas hiljaa säestäen: _"Sä anna ikivalkeus."_ --

Jane istui vanhalle tammipenkille ja katseli ympärilleen. Kirkas auringonvalo tunki sisään maalattujen ikkunain läpi miedontuen merenkultaiseksi, purppuraviiruiseksi.

Miten kaunista -- _"anna ikivalkeus!"_ Garthin laulun joka tavu tunki hiljaisuuteen kuin kirkkahin auringonsäde. _"Tee kirkkaaks silmän sokeus."_ -- Jane näki raskaan kultakuteisen urkupeitteen takaa ainoastaan hänen tumman päälakensa. Häntä peloitti hetki, jolloin Garth kääntyisi ja hänen eloisat silmänsä sattuisivat häneen. Miten vaikutti Garthiin se, mitä hänen täytyy sanoa? Olisiko hänellä itsellään kyllin voimaa kestämään pitkää, kovaa kohtausta? Särkyisikö Garthin sydän? _"Tää muoto tomun tahrima."_ -- Väittäisikö hän vastaan, koettaisiko tehdä turhaksi hänen päätöksensä? _"Sä armollasi virvoita."_ -- Kykenisikö hän vastustamaan Garthin tulista voimaa, jos hän sitä käyttäisi? Pääsisikö kumpikaan näistä kovista hetkistä haavoittamatta verisesti toista? -- _"Pois kateet poista, rauha suo."_ -- Mitähän voi sanoa? Ja mitä sanonee Garth? Mitä hän itse vastaisi? Minkä hän sanoisi kieltonsa syyksi, jotta Garth pitäisi sitä ehdottomasti ratkaisevana? -- _"Sun ohjaukses turvan tuo!"_ --

Sitten, muutaman mielijohteisen soinnun jälkeen, muuttui aihe.

Jane pidätti henkeänsä. Garth soitti "Rukousnauhaa". Hän ei laulanut sitä, mutta urkujen pehmeistä sävelistä tuntui kiirivän kuuluville sanoja, joita ei niin olisi voinut ihmisäänin tulkita. Muistojen helmiä, kalliita, puhtaankirkkaita helmiä, laskivat yksitellen sekä huilu että dolcian, ja oboen tummat sävelet ilmoittivat ristin löytämistä. Kaikki sai Janesta aivan uuden merkityksen, hän silmäili avutonna ympärilleen, ikään kuin etsien jotakin keinoa, miten päästä pakenemaan näitä haikean suloisia säveliä, jotka täyttivät pienen kirkon.

Äkkiä soitto taukosi. Garth nousi, kääntyi ja huomasi Janen. Hänen kasvonsa kirkastuivat.

"Kas niin, Jimmy", sanoi hän, "riittää jo täksi päiväksi. Ja tässä on kuudenpencen raha, hoidit niin hyvin polkimia. Ahaa! Se onkin shillinki! Samantekevä! Saat pitää sen, kun on näin ihana päiväkin. Ei ikinä ole ollut tämmöistä päivää ja siksi toivon, että sinäkin olet tänään onnellinen. No, juokse nyt sukkelaan tiehesi ja sulje kirkon ovi jälkeesi, poikaseni."

Voi, kuinka hänen pulppuavaa iloa väreilevä äänensä viilsi Janen sydäntä!

Punatukkainen, likainen poika, pisamaiset kasvot ilosta loistavina, tuli urkujen takaa, mennä kolusi pitkin sivukäytävää, pudotti sillä välin shillinkinsä, jonka tietysti etsi, ja pääsi vihdoin viimein ulos sulkien raskaan oven, niin että kirkko kajahti.

Garth oli jäänyt seisomaan urkujen viereen, aivan liikahtamatta, katsomatta Janeen, ja nytkin vielä, kun he olivat kahden kirkossa, seisoi hän yhä ja odotti muutaman hetken. Janesta nämä hetket tuntuivat päiviltä, viikoilta, vuosilta, iankaikkisuudelta. Kohotetuin päin, loistavin silmin, koko olemukseltaan voitosta varmana valloittajana tuli Garth sitten keskelle kuoria, siitä veistokoristeisen tammi aitauksen ulkopuolelle ja pysähtyi kuorin portaille. Sitten hän viittasi Janea tulemaan luokseen.

"Tässä, rakas", sanoi hän, "tapahtukoon se tässä."

Jane tuli, ja kotvan he seisoivat yhdessä katsellen kuoriin päin. Se oli pimeämpi kuin muu osa kirkkoa, sitä kun valaisi kolme kapeata maalattua ikkunaa, väriltään ja tekotavaltaan ihanaa. Keskimmäinen ikkuna, aivan alttarin yläpuolella, kuvasi ristillä kuolevaa maailman Vapahtajaa. Juhlallisen äänettöminä he katselivat sitä. Sitten Garth kääntyi Janeen.

"Oma rakkaani", sanoi hän, "pyhä on todistaja ja pyhä on paikka. Mutta ei mikään paikka voisi olla niin pyhä kuulemaan, mitä meillä on toisillemme sanottavaa tänään, ja Hän on läsnäolollansa sitä siunaamassa ja hyväksymässä. Minä odotan vastausta."

Janen kurkkua kuristi, ja hän pisti vapisevat kätensä takkinsa taskuihin.

"Dal", sanoi hän, "minun vastaukseni on eräs kysymys. Kuinka vanha te olette?"

Hän tunsi, miten Garth hätkähti, niin ylenmäärin hän hämmästyi. Jane näki toiveikkaan ilon häipyvän hänen kasvoiltaan. Mutta vain hetkisen emmittyänsä hän vastasi: "Luulin sinun tietävän. Minä olen kahdenkymmenenseitsemän."

"Niin", sanoi Jane hitaasti ja mahtavasti, "ja minä olen kolmenkymmenen, näytän kolmenkymmenenviidenvuotiaalta ja tunnen olevani neljänkymmenen. Te olette kahdenkymmenenseitsemän, Dal, näytätte yhdeksäntoistavuotiaalta ja tunnette usein olevanne yhdeksänvuotias. Olen ajatellut sitä, ja -- ymmärrättehän -- en minä voi mennä naimisiin nuoren pojan kanssa."

Äänettömyys, täydellinen äänettömyys.

Sula kauhu pakotti Janen katsomaan Garthiin. Tämän huuletkin olivat kalmankalpeat. Kasvot olivat aivan jäykät ja rauhalliset -- oudon, kivettyneen rauhalliset. Ei niissä ollut juuri nuorekkuutta sillä hetkellä. _"Tää muoto tomun tahriman."_ -- Oli kuin äänetön kirkko olisi tällaisin sanoin vaikeroinut äärettömässä ahdistuksessa.

Vihdoin Garth puhui: "En ajatellut itseäni", sanoi hän hitaasti. "En taida selittää, mitenkä niin on ollutkin, mutta en ole ensinkään ajatellut itseäni siitä pitäen, kun te olette kokonaan täyttänyt mieleni. Siksi en ole tarkannutkaan, kuinka vähän minussa on semmoista, josta te saatoitte välittää. Minä luulin, että te tunsitte niinkuin minäkin, että me olimme -- suorastaan toinen toistamme varten." Hän ojensi kätensä ikään kuin olisi halunnut koskettaa Janeen, mutta antoi sen heti raskaasti pudota sivulleen. "Olette aivan oikeassa", sanoi hän. "Ettehän voi mennä naimisiin kenenkään kanssa, jota pidätte vain nuorena poikana."

Hän kääntyi poispäin Janesta ja katsoi alttarille päin. Pitkän, äänettömän tuokion hänen katseensa viipyi alttarin yläpuolella olevassa ikkunassa, missä riippui kärsivä Vapahtaja. Sitten hän kumarsi päänsä. "Otan ristin", sanoi hän ja kääntyi levollisena menemään pitkin sivukäytävää. Kirkon ovi aukeni, painui raskaasti kumahtaen kiinni, ja Jane oli yksin.

Hän hoiperteli entiselle paikalleen, mistä oli noussut, ja vaipui polvilleen.