Part 7

"Tulenhan minä, tietysti", sanoi Jane, "ja te saatte avoimesti puhua, mitä haluatte, mutta luvatkaa, että minä saan neuvoa ja auttaa niin paljon kuin voin."

"Minä kerron kaikki teille", sanoi Garth hiljaa, "ja teidän pitää neuvoa ja auttaa minua, niinkuin _te ainoa_ voitte."

* * * * *

Jane istui ikkunalaudalla nauttien auringonlaskusta ja ihanasta näköalasta ja iloiten puolentunnin rauhasta ennen kamarineitsyen tuloa. Aivan hänen allansa oli laakea, hiekoitettu pengermä leveine kivireunuksineen, kahdeksan, kymmenen jalan päässä siitä vanhanaikainen puutarha siroine kukkasarkoineen, kiemurtelevine käytävineen ja kivisine suihkukaivoineen. Sen takana pehmeä nurmikko vietti järveen, joka hopeakuvastimen kaltaisena väikkyi himmeässä iltavalossa. Hiljaisuutta ei mikään häirinnyt, rauhantunne oli valtava. Janella oli kirja helmassaan, mutta hän ei lukenut. Hänen katseensa kulki etäisiin metsiin järven taakse, sitten helmenharmaalle taivaalle, jossa siellä täällä oli rusopilviä ja kultaviiruja, ja hänet täytti tyytyväisyyden, ilon ja hyvänolon tunne.

Hän kuuli keveätä astuntaa hiekoitukselta ja kumartui katsomaan, kuka siellä liikkui. Garth oli tullut tupakkahuoneesta ja kulki edestakaisin pari kertaa. Sitten hän heittäytyi istumaan korituoliin aivan Janen ikkunan alla ja poltteli ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen savukkeensa tuoksu kohosi yli magnoliakukkien aina Janeen saakka. "'Zenithiä', 'Marcovitshia'", hymähti tämä itsekseen. "Somissa vihreissä laatikoissa, kaksitoista shillinkiä sata! Täytyy panna se mieleeni, jos joskus haluan ostaa hänelle joululahjan. Vaikeata on sittenkin keksiä semmoista, jota hän ei olisi jo moneen kertaan saanut."

Garth heitti savukkeen pään menemään ja alkoi hyräillä. Vähitellen hän puhkesi sanoihin ja lauloi hiljakseen kauniilla barytoniäänellään:

"Ylväyttäsi, armas, en lauluksi laatia taida, sielusi suuruutta, katseestas kajastavaa."

Hiljaisissa sävelissä värisi kiihkeä tunne, niin että Janesta tuntui pahalta salaa kuunnella niitä. Hän katkaisi suuren magnolialehden, kallistui sivullepäin ja pudotti sen hänen päähänsä. Garth hätkähti ja katsoi ylöspäin. "Hohoi!" sanoi hän. "Tekö -- siellä?"

"Niin", sanoi Jane nauraen, mutta puhuen hiljaa, jos toisia ikkunoita olisi sattunut olemaan auki, "minä täällä. Te olette laulutervehdyksellä väärän ikkunan alla, hyvä rakastunut!"

"Mitä te luulette tietävänne", huomautti Garth melkein äreästi.

"Eikö tiedä sitten?" kuiskasi Jane. "Mutta te ette saa suuttua, Garthie herra, tehän tiedätte, kuinka sydämestäni suon teille hyvää. Antakaa minun täällä olla vanhan Margeryn sijasta huolehtijananne."

Garth hypähti pystyyn ja katseli häntä puolittain huvittuneena, puolittain uhkaavana.

"Kiipeänkö pitkin magnoliaa?" sanoi hän. "Minulla on niin paljon teille puhuttavaa, jota ei voi huutaa koko talolle."

"Antakaa olla", vastasi Jane. "Minä en halua mitään Romeoita ikkunastani sisälle. 'Siunatkoon! Mitä nyt vielä!' sanoisi Gina-täti. 'Menkää nyt ja pankaa puhdas leukalappu, pikku Garthie herra!' Sen paljon puhuttavan on jäätävä myöhemmäksi, tai me tulemme molemmat liian myöhään päivälliselle."

"Hyvä on", sanoi Garth. "Mutta tulettehan sitten tänne illalla, neiti Champion? Ja viivytte niin kauan kuin minä tahdon?"

"Minä tulen niin pian kuin suinkin pääsemme", vastasi Jane. "Te ette voi olla hartaampi kertomaan kuin minä kuulemaan. Voi, kuinka nämä magnoliat tuoksuvat! Katsokaahan noita komeita valkoisia kukkia. Tahdotteko yhden napinreikäänne?"

Garth hymähti hänelle toiveikkaan salaperäisesti, kääntyi ja meni sisään.

"Miksi minä aina viehätyn ärsyttämään häntä?" tuumi Jane noustessaan ikkunalta. "Tällä kertaa minä todellakin olin tuhma, hän sitä vastoin tyyni ja herkkä. Myra on aivan oikeassa. Hän ajattelee sitä hyvin vakavasti. Miten lie neiti Listerin laita? Voi, minä toivon, että hän rakastaa häntä ja oikealla tavalla! -- Mathews! Ota sama puku, joka minulla oli konsertti-iltana Overdenessa, ja nyt meidän täytyy kiirehtiä. Meillä on tasan kaksikymmentä minuuttia aikaa. Kuinka ihana ilta! Ennenkuin teet mitään, tule katsomaan tätä auringonlaskua. Voi, kuinka täällä on hyvä olla!"

Kymmenes luku.

IHMEELLISIÄ HETKIÄ.

Kaiken maailman malttamattomuus ei voinut estää Shenstonen päivällistä olemasta aikaanielevä toimitus, ja seurueen kahden suosituimman jäsenen oli työlästä heti sen jälkeen livahtaa huomaamatta tiehensä. Niin loikin eräs etäinen kylän kello jo kymmentä, kun Garth ja Jane tulivat yhdessä pengermälle. Garth sieppasi sivumennen huopapeitteen ja sulki huolellisesti hallin oven.

He olivat aivan kahden. Ensi kerran he todella olivatkin kahden kesken noiden päivien jälkeen, jotka heistä molemmista olivat tuntuneet niin pitkiltä.

He kulkivat äänettöminä, rinnatusten leveälle kivivierustalle, josta näki yli koko vanhanaikaisen puiston. Hopeankirkas kuutamo valoi hohdettaan yli koko näkymön. He erottivat jäykät pyökkirivit, kiemurtelevat käytävät, sirokuvioiset kukkasarakkeet ja taustalla järven, jonka hopeaan kuvastui täysikuun levollinen kirkkaus.

Garth levitti huopapeitteen rintanojalle ja Jane istui sille. Garth seisoi hänen vieressään, toinen jalka kaiteen jalustalla, käsivarret ristissä rinnalla, kohotetuin päin. Jane istui sivuittain, kasvot Garthiin päin, nojaten vanhaan kivileijonaan, joka rintanojalla piti vartiota, mutta hän käänsi päänsä niin, että näki järvelle, ja otaksui Garthin katselevan samaan suuntaan.

Mutta Garth katseli Janea.

Tällä oli yllä sama pehmeäkankainen musta puku kuin konsertissa Overdenessa, nyt vain ei ollut koristeena helmiä eikä muitakaan helyjä, ainoastaan kimppunen riipparuusuja. Se oli kuin pesässään hienoissa kellertävissä pitseissä hänen povellaan. Tyyni voima ja ylevyys huokui koko hänen olemuksestaan saaden ilosta tulvehtimaan sen miehen sydämen, joka seisoi ja katseli häntä. Tämän koko palvova ihailu, kiihkeä rakkaus, joka täytti hänen sydämensä niin kokonaan, heijastui silmistä. Ei tarvinnut enää salata. Hänen hetkensä oli vihdoin tullut eikä hänen tarvinnut mitään kaihtaa rakastamaltaan naiselta.

Äkkiä Jane käänsi päätään ihmetellen, miksi ei Garth aloittanut puhetta Pauline Listeristä. Hän katsahti kysyvästi ylöspäin ja kohtasi Garthin katseen.

"Dal!" huudahti hän ja nousi puolittain istuimeltansa. "Mitä, Dal -- mitä!"

Garth painoi hänet lempeästi takaisin. "Hiljaa, rakas!" sanoi hän. "Minun täytyy kertoa kaikki teille ja te olette luvannut kuunnella ja neuvoa ja auttaa. Voi, Jane, Jane! Minä tarvitsen teidän apuanne. Minä tarvitsen sitä niin suuresti, enkä vain teidän apuanne, Jane -- vaan teidät -- teidät, teidät itsenne. Voi, kuinka minä teitä kaipaan! Minä olen nämä kolme päivää ollut yksinäisyydestä sairaana, kun ette te ollut täällä, ja elämä virkosi jälleen, kun te palasitte. Ja on sentään ollut niin kovaa odottaa näin monta tuntia, jotta saisin puhua. Minulla on niin paljon teille kertomista, Jane, siitä, minkä arvoinen olette minulle -- minkä arvoiseksi olette minulle tullut konsertti-illan jälkeen. Voi, kuinka voisin sen sanoiksi saada? Ei minulla ole ollut mitään voimakkaita elämyksiä. Kaikki on ollut jokapäiväistä, mitätöntä, mikä enemmän, mikä vähemmän, -- pinnallista vain. Teitä tarvitsen ja teitä kaipaan niin voimakkaasti. Kaikki entinen tuntuu niin joutavalta. Kaiken tulevan se himmentää varjollaan, ellei siitä juuri tule kaiken tulevan valtias, koriste ja täyttymys! Oi, Jane! Minä olen ihaillut niin monia naisia. Minä olen ollut hurmaantunut heihin, minä olen huokaillut heidän tähtensä, maalannut heidät ja unohtanut heidät. Mutta en koskaan ennen ole _rakastanut_ naista. Minä en tiennyt, mikä nainen miehelle on, ennen kuin kuulin teidän äänenne värähtelevän korviini! -- 'Helmi helmeltä lasken tarkasti'! Oi, rakas, olen sittemmin oppinut laskemaan helmiä, menneen ajan kalliita hetkiä, kauan unohdettuja, nyt muistiin palanneita ja vihdoinkin ymmärrettyjä. 'Joka helmi on rukoushetkinen', voi, niin palavan rukouksen, että menneisyys ja nykyisyys yhtyisivät ehjäksi rukousnauhaksi ja että tulevaisuus ei kätkisi mitään kärsimyksiä eikä eroja. Oi, Jane, Jane! Enkö milloinkaan saa teitä ymmärtämään -- kaikkea, kuinka paljon -- voi, _Jane!_"

Jane ei oikein tiennyt, koska Garth oli tullut niin lähelle, mutta hän oli notkistunut toiselle polvelleen hänen eteensä, ja lausuessaan viimeisiä katkonaisia lauseita hän kiersi molemmat kätensä hänen vyötäisilleen ja painoi kasvonsa pehmeihin pitseihin hänen povellensa. Äkkiä hän rauhoittui. Kaikki selitysyritykset tuntuivat vaienneen täydelliseen ymmärtämykseen -- valtaavaan, kiehtovaan äänettömyyteen.

Jane ei liikahtanut eikä puhunut. Oli suloista pitää häntä siinä -- tätä mielenliikutusten pyörretuulta, joka laantuneena asettui olosijoillensa lepäämään, aivan hänen sydämellensä. Äkkiä hän huomasi, ettei kolmen viime päivän tyhjyys ollut soiton ja laulun ikävöimistä, vaan _hänen_ ikävöimistänsä, ja kun se hänelle selvisi, kiersi hän välittömästi kätensä Garthin kaulaan. Ennen kokemattomat tunteet heräsivät ja liikkuivat hänessä -- taivaallinen maailmanunho, elon yksinäisyys kuin poispyyhkäistynä, -- he vain kahden. Hänen näin ajatellessaan ja tuntiessaan Garth kohotti päätänsä, yhä pitäen häntä syleilyssään, ja katsoi häntä silmiin sanoen: "Sinä ja minä yhdessä, minun omani -- omani."

Mutta noita kauniita, loistavia silmiä ei Jane voinut kestää. Hänen oma arkipäiväinen ulkomuotonsa vaivasi häntä juuri sinäkin hetkenä, ja nuo palvovat silmät tuntuivat valoilta, jotka paljastivat sen. Vain peittääkseen oman ulkomuotonsa häneltä, joka niin arvaamatta oli päässyt lähelle hänen sisäistä pyhäkköänsä, tarttui hän nopeasti molemmin käsin hänen päähänsä ja painoi sen pitseihin povellensa. Mutta Garth ymmärsi näiden rakkaiden, voimakkaiden käsien äkkinäisen kiertymisen päänsä ympäri merkiksi hänen itsensä ja kaiken, mitä hänellä oli tarjottavana, vastaanottamisesta. Kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä kuvaamatonta sekuntia hänen sielunsa värisi sanatonta autuutta. Sitten hän irroittautui noiden käsien kierroksesta, nosti päänsä ja katsoi Janea vielä kerran silmiin.

"Minun vaimoni!" sanoi hän

* * * * *

Janen rehellisillä kasvoilla kuvastui pelokas hämmästys. Sitten niille nousi tumma puna, sydämeen niin oudosti virrannut veri syöksyi poskille pannen ne hehkumaan ja sydämen pysähtymään.

Hän irroitti Garthin kädet, nousi ja jäi katselemaan sinne, missä järven tyyni vesi hopein kimmelsi kuutamossa.

Garth Dalmain seisoi hänen vieressään. Hän ei koskenut häneen, ei hän myöskään puhunut. Hän oli varma voitostaan, hänen sielunsa oli täynnä sanomatonta iloa ja tyydytystä. Äänettömyys tuntui ilmaisevan enemmän kuin sanat. Jokainen tavallinen kosketus olisi samentanut niiden hetkien tuntemuksia, jolloin Jane oli painanut häntä puoleensa. Niin hän seisoi aivan hiljaa ja odotti.

Vihdoin Jane puhui. "Tarkoititteko te pyytää minua tulemaan -- tulemaan teidän -- teidän --?"

"Kyllä, rakas", vastasi Garth rauhallisesti, mutta äänessä värähteli ankaraa itsensähillitsemistä. "Sellaisin aikein ainakin tulin tänne. Mutta nyt en voi sitä pyytää, rakkahin. En voi pyytää sinua _tulemaan_ siksi, mikä sinä jo _olet_. Ei lupaukset, ei vihkimiset, ei sormuksen ottaminen tai antaminen tee sinua täydellisemmin minun vaimokseni kuin mitä äsken olit, noina ihmeellisinä hetkinä."

Jane kääntyi hitaasti ja katsoi häneen. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt hänen kasvojaan niin säteilevinä. Mutta yhä nuo loistavat silmät viilsivät häneen kuin miekanterät. Hän mieli peittää ne käsillään tai pyytää häntä katsoman metsään ja järveen päin puhuessaan hänelle näitä suloisia sanoja. Hän asetti toisen jalkansa alakaidepuulle, nojasi kyynärpäällään polveensa ja varjosti kasvojaan kädellänsä. Sitten hän vastasi, koettaen puhua levollisesti.

"Te yllätitte minut täydellisesti, Dal. Te olitte tosin erinomaisen ystävällinen ja huomaavainen konsertti-illan jälkeen, ja meidän molempain musiikinihailumme ja -nautintomme sekä keskinäinen luottamuksemme, jota vielä yhä lisäsi keskustelumme setrin alla, kaikki tämä on johtanut harvinaisen sydämelliseen ja kauniiseen ystävyyteen. Minä myönnän rehellisesti, että on tuntunut siltä, kuin se voittaisi kaikki entiset ystävyyteni. Mutta siihen, Dal, on osaksi syynä teidän luonteenne, joka aina pyrkii tekemään teistä eloisimman kohdan toisen henkiseen maisemaan. Mutta minä taasen luulin teidän pyytäneen minua tänne purkaaksenne sydäntänne Pauline Listerin vuoksi. Kaikki uskovat, että hänen kauneutensa on lopultakin vaikuttanut teihin sitovasti, ja todellakin, Dal, ihan todella -- minäkin uskoin niin." Jane vaikeni.

"No niin?" sanoi levollinen ääni, täynnä salaista iloa. "Nyt sinä tiedät toista."

"Dal, -- te niin säikähdytitte ja hämmästytitte minut. En voi tänä iltana vastata teille. Teidän täytyy suoda minulle aikaa huomiseen -- huomisaamuun."

"Mutta, rakkahin", sanoi Garth hellästi, hiukan lähestyen, "ei sinun ole sen tarpeellisempi vastata kuin minustakaan tuntui tarpeelliselta kysyä. Etkö sitä tunne? Kysymys tuli tehdyksi ja vastaus annetuksi äsken juuri. Voi, rakas, tule takaisin luokseni. Istu jälleen."

Mutta Jane seisoi jäykkänä.

"Ei", sanoi hän. "En voi antaa teidän pitää kaikkea noin vain päätettynä. Te yllätitte minut, menin kokonaan päästäni pyörälle -- anteeksiantamattomasti, minä myönnän sen. Mutta, hyvä ystävä, avioliitto on vakava asia. Avioliitto ei ole niin vain ilman muuta pelkkää tunnetta. Sen täytyy meitä ylläpitää. Sen täytyy kestää. Sillä täytyy olla vankka ja turvallinen perusta, jotta se pysyisi lujana jokapäiväisen yhteiselämän vastuksissa ja koetuksissa. Tunnen läheisesti niin monta naimisissa olevaa paria. Oleilen heidän kodeissaan ja olen heidän lastensa kummina; ja niin olen mielessäni tehnyt lupauksen, etten itse milloinkaan uskaltaisi seurata heidän esimerkkiään. Kun nyt sallin teidän tehdä tämän kysymyksen, niin ettehän toki ihmettele, että pyydän kahdentoista tunnin ajatusaikaa."

Garth kuunteli häntä. Hän istui kivelle selin järveen, nojaten taaksepäin nähdäkseen Janen kasvot, mutta tämä varjosi ne kokonaan käsillään. Hän heitti jalkansa ristiin, liitti kätensä yhteen niiden ympärille, huojui hetkisen hiljalleen edestakaisin, koettaen hillitä kiihkeätä puhumis- ja toimimishaluansa. Hän yritti tyynnyttää mieltään kiinnittämällä sitä joutaviin pikkuseikkoihin, jotka sattuivat hänen silmiinsä. Hänen punaiset sukkansa loistivat helakasti kuun valossa pengermän vaaleata santaa vastaan ja sopivat mainiosti mustiin kiiltonahkakenkiin. Hän päätti käyttää aina iltaisin punaisia silkkisukkia ja arvaili, kutoisiko Jane hänelle semmoisia milloinkaan. Hän laski rakennuksen julkipuolen ikkunat, pannen merkille Janen ikkunat ja omansa ja kuinka monta oli niiden välillä. Vihdoin hän tunsi voivansa luottaa itseensä ja nojaten taaksepäin niin, että hänen tumma päänsä oli koskettamaisillaan Janen hihanpitsejä, sanoi hellästi:

"Rakas, sano, etkö äsken tuntenut --"

"Oih, vaiti!" huudahti Jane melkein tylysti, "vaiti, Dal! Älkää puhuko tunteesta tämän kysymyksen yhteydessä. Avioliitto on tosioloa, ei tunnetta. Jos toivotte meidän kummankin parasta, menkää heti sisään älkääkä puhuko minulle enää tänä iltana. Kuulin teidän sanovan, että menette huomisaamuna kello yhdeltätoista kirkkoon koettelemaan urkuja. Minä tulen sinne jo puoli kahdeltatoista kuuntelemaan soittoanne, ja kahdeltatoista voitte lähettää pois polkijan, ja minä annan teille vastaukseni. Mutta nyt -- voi, menkää, rakas ystävä, sillä todentotta, minä en kestä enempää. Minun täytyy saada olla yksin."

Garth hellitti kätensä, jotka olivat niin lujasti ristissä polvien ympärillä. Hän liuvutti toisen kätensä kaidekiveä myöten Janeen päin, aivan hänen jalkaansa saakka. Jane tunsi hänen siroilla taiteilijasormillaan tarttuvan hänen pukuunsa. Sitten hän nopeasti taivutti tumman päänsä kuiskaten: "Minä suutelen ristiä", niin äärettömän hellin ja kunnioittavin elein, ettei Jane sitä koskaan unohtanut, ja suuteli hänen hameensa helmusta. Seuraavana tuokiona Jane oli yksin.

Hän kuunteli, miten Garthin askelten ääni häipyi. Hän kuuli hallin oven aukenevan ja sulkeutuvan jälleen. Sitten hän istuutui hitaasti aivan samaan asentoon kuin silloinkin, kun Garth oli polvistuneena hänen edessänsä. Nyt hän oli aivan yksin. Viimeisten kovien hetkien jännitys laukesi. Hän painoi molemmat kätensä povelleen, pitseille, joihin nuo rakkaat, kauniit, ihailua säteilevät kasvot olivat kätkeytyneet. Oliko hän _tuntenut mitään_, kysyi Garth. Voi, mitä hän olikaan tuntenut!

Kyyneleet eivät hevin nousseet Janen silmiin. Mutta tänä iltana häntä oli puhuteltu nimellä, jolla hän ei ollut luullut koskaan itseään puhuteltavan, ja hänen rehellinen sydämensä jo vakuutti, ettei toistamiseen puhuteltaisi. Ja suuria, äänettömiä kyyneleitä vieri käsille ja poven pitseille. Puoliso ja äiti oli hänessä havahtunut, ja hänen sisin olemuksensa mursi esteet, joita asetti ankara pidättymys ja melkein miehevä itsensähillitseminen, eikä taipunut peräytymään ilman naisellista kyynelveroa.

Ja hänen jaloissansa ylt'ympäriinsä oli tallattujen riipparuusujen terälehtiä.

* * * * *

Kotvasen kuluttua hän meni sisään. Halli oli täynnä iloisia ryhmiä. Toivoteltiin hyvää yötä naisten pysähdellen noustessa pääportaita, joilta sinkauttivat takaisin sutkauksia tai varmistivat seuraavan päivän suunnitelmia.

Garth Dalmain seisoi portaiden juurella keskustelemassa Pauline Listerin ja tämän tädin kanssa, joka oli pysähtynyt neljännelle askelmalle. Astuessaan halliin Jane näki heti hänen sorjan, ryhdikkään vartalonsa ja kiiltävänmustan päänsä. Garth oli selin häneen, ja vaikka hän astui edemmäksi, aivan lähelle Garthia, ei tämä näennäisesti ollut tietävinään hänestä. Mutta Garthin äänen iloisuus tuntui saattavan hänet jälleen Janen omaksi näin uudella, suloisella tavalla. Hän yksin tiesi, mikä sen oli saanut aikaan, ja kuunnellessaan hän painoi tietämättään toisella kädellä poveansa.

"Olen pahoillani, arvoisat naiset", sanoi Garth, "mutta huomisaamuna on aivan mahdotonta. Minun on mentävä kylään. Niin -- aivan totta. Kello yksitoista."

"Sepä kuulostaa maalaiselta ja hauskalta, herra Dalmain", sanoi rouva Parker Bangs. "Miksi ette ota Paulinea ja minua mukaanne? Me emme ole täällä ollessamme nähneet meijereitä emmekä meijerityttöjä emmekä mitään muutakaan, mistä kerrotaan 'Adam Bedessä'. Minä menisin niin mielelläni rouva Poyserin keittiöön ja katselisin itseäni seinähyllyn kiiltävistä kupariastioista."

"Mepä taitaisimme olla _de trop_ [liikaa] meijerissä", sanoi neiti Lister veitikkamaisesti.

Hän oli hyvin kaunis kermanvärisessä silkkipuvussaan, pieni pää ylväästi pystyssä; oikean amerikattaren koko naisellinen tenho huokui hänestä. Hänellä ei ollut mitään jalokiviä, ainoastaan hienon yksinkertainen helminauha. Mutta Pauline Listerin kaulassa saattoi ilmankin luulla helmien välkkyvän.

Kaiken tämän Jane huomasi viivytellessään Garthin takana. Ei pieninkään yksityiskohta jäänyt häneltä huomaamatta. Neiti Listerin kauneutta ei ollut milloinkaan täydellisemmäksi arvosteltu.

"Mutta pahaksi onneksi tämä nyt ei koske meijerityttöjä eikä kupariastioita", sanoi Garth. "Minun pitäisi tavata vain eräs pieni pojan rehvana, jonka koko maalaiskauneus on punaisessa karritukassa ja lukemattomissa pisamissa."

"Hyväntekeväisyyttä?" kysyi rouva Lister.

"No niin, kolmeenkymmeneen penniin tunnilta."

"Ah, pallopoika!" huudahtivat molemmat naiset yhtaikaa.

"Kaikkea tässä! Noin salaperäinen mokoman asian vuoksi!" lisäsi rouva Parker Bangs. "Me olemme kuulleet, että kannattaa mennä golfkentälle katsomaan teidän pelaamistanne. Voitte siis nähdä meidät siellä, kun olette valmiina alkamaan."

Garthin silmät välkähtivät. Jane kuuli välkähdyksen hänen äänestään. "Jalo rouva", sanoi hän, "te arvostatte liian suureksi minun pelaamistaitoni samoin kuin hyväsydämisyydessänne monta muutakin minua koskevaa seikkaa. Mutta minulle on mieluista ajatella teidän olevan golfkentällä huomenna kello yksitoista. Te voitte ajaa sinne, vaikka silloin teiltä jää ylen ihana kävely metsän halki. Muistakaa vain, teidän tulee mennä puiston kautta, pohjoisveräjästä, eikä valtatietä, jota ajamme asemalle. Minä mielelläni saattaisin teidät, mutta minun täytyy jo sangen varhain mennä vallan toiseen suuntaan. Kun sitä paitsi tulee tiedoksi, että neiti Lister aikoo mennä golfkentälle, selviää varsin monelle, ettei missään muualla voikaan viettää huomista aamupäivää, ja minä olisin vain yksi joukosta, joka vaeltaa puiston halki pohjoisveräjälle. Teidän on sula mahdottomuus eksyä tieltä."

Rouva Parker Bangs alkoi tyystentaiten selittää, ettei Garth missään tapauksessa hukkuisi joukkoon, mutta sisarentytär keskeytti jyrkästi:

"Kyllä me löydämme, täti. Älkää turhia. Yksin me kaikki olemme, ellemme ole joukossa niinkuin nyt juuri näillä portailla, niin ettei neiti Champion pääse ohitsemme, vaikka on yrittänyt jo hetken aikaa. Menettekö pelaamaan huomenna, neiti Champion?"

Garth väistyi sivulle ja Jane alkoi nousta portaita. Garth ei katsonut häneen, mutta Janesta tuntui, että hän katsein seurasi hänen hameensa helmusta, kun se laahusti ohi. Hän pysähtyi neiti Listerin viereen. Hän tiesi varsin hyvin, millainen nuoren amerikattaren tumman kauneuden vastakohta hän oli. Hän kääntyi ja katsoi Garthiin. Hän toivoi tämän katsovan ylöspäin ja näkevän heidät seisomassa rinnatusten. Hän toivoi tämän vastakohtaisuuden koskevan hänen taiteilijansilmäänsä. Siksi hän siinä viivähti.

Garthin katse oli yhä hänen hameensa helmuksessa, aivan hänen vasemman jalkansa vieressä, mutta se kohosi hitaasti pitseihin povelle, jolla hänen kätensä oli. Siihen se pysähtyi hetkeksi, painui jälleen, kohoutumatta sen ylemmäksi.

"Niin, neiti Champion, pelaatteko huomenna aamupäivällä herra Dalmainin kanssa?"

Jane lensi tulipunaiseksi ja oli sitten punastumisestaan armottomasti vihainen itselleen ja asianhaaroille, jotka saivat hänet tuntemaan ja toimimaan niin vastoin tavallisuutta. Hän empi pitkän, hirvittävän pitkän tuokion. Kuinka Garth uskalsi käyttäytyä tuolla tavoin? Ihmiset voivat luulla hänen liepeissään olevan jotakin tavatonta. Hän oli itse vähällä kumartua katsomaan, oliko Garthin suudelma ruumiillistunut ja riippuiko se nyt tähtenä hänen silkkisissä liepeissään. Sitten hän ponnistautui tyyneksi ja vastasi melkein ynseästi: "En minä pelaa huomenna, mutta teette varsin viisaasti, jos menette kentälle. Hyvää yötä, rouva Parker Bangs. Nukkukaa hyvin, neiti Lister. Hyvää yötä, Dal."

Garth oli heitä alemmalla portaalla ja ojensi juuri Paulinen tädille kirjettä, joka oli pudonnut.

"Hyvää yötä, neiti Champion", sanoi hän ja silmänräpäykseksi heidän katseensa yhtyivät, mutta hän ei ojentanut kättään eikä ollut myös näkevinään Janen puoleksi ojentamaa.

Nuo kolme naista nousivat portaat yhdessä ja erosivat sitten kukin tahollensa. Neiti Lister kääntyi käytävään oikealle, täti seurasi häntä.

"Niille on tullut mutka matkaan", sanoi rouva Parker Bangs.

"Neiti Champion raukka!" sanoi neiti Lister lempeästi. "Minä pidän hänestä. Hän on todella oikeata ainesta. Minä luulin vain, että hän olisi ollut meitä muita viisaampi."

"Todella arkipäiväinen", sanoi täti ikään kuin ei olisi viimeistä lausetta kuullutkaan.

"Eihän hän itse ole kasvojansa tehnyt", sanoi neiti Lister jalomielisesti.

"Ei, eikä myös maksa muille, että vähän parantaisivat niitä. Häneen soveltuvat Walter Scottin sanat: 'Luonto kaikessa karkeudessaan.'"