Part 6

"Tiedähän", jatkoi lady Ingleby, "minun vieraillani tuntuu olevan hauskaa. Niin, ja Dalin suhteen ei ole enää mitään epäilystäkään. Kuinka minä olisin iloinen, jos se tapahtuisi minun siipieni suojissa! Amerikatar on suorastaan verraton, niin vilkas ja herttainen. Ja Dal on vallan lakannut olemasta 'hupsu' -- vaikken minä häntä koskaan ole 'hupsuna' pitänytkään, mutta kyllä sinä, -- ja on hiljainen ja mietiskeleväinen. Tosiaan, jos olisi jostakusta muusta puhe, melkein sanoisin 'kuiva'. He kuljeskelevat yhdessä aivan peittelemättä. Mutta koetan saada tätiä tekemään kaikki muistutuksensa minulle. Minä pelkään niin kovasti, että hän säikähdyttää Dalin. Dal on niin herkkä. Minä olen luvannut Billylle mitä vain, vaikkapa puolet valtakuntaani, kun hän vain istuu rouva Parker Bangsin jalkain juuressa ja kuuntelee hänen viisauksiansa, vastaa hänen kysymyksiinsä ja pitää hänet kaukana Dalista. Billy kävi niin julman huomaavaiseksi rouva Parker Bangsille, että minä kohta pelkään hänen palkinnoksi vaativan minua suutelemaan itseänsä. Siinä tapauksessa lähetän hänet sinun läksytettäväksesi. Sinä osaat niin mainiosti pidellä noita nuoria miehiä. Minä olen ihan varma, että Dal kosii Pauline Listeria tänä iltana. En voi käsittää, miksi hän ei tehnyt sitä jo eilen illalla. Oli mitä ihanin kuutamo ja he olivat järvellä. Mitä muuta Dal _saattoi_ toivoa? -- järvi, kuutamo ja tuo kaunis, suloinen tyttö! Billy vei rouva Parker Bangsin kahdenistuttavaan veneeseen ja oli vähällä suututtaa hänet nauramalla kaikille hänen puheilleen, kun hänen oli istuttava ihan veneen pohjalla. Mutta Billy meloi hänet vastakkaiselle puolelle, niin kauaksi Dalista ja sisarentyttärestä kuin suinkin, emmekä me muuta pyytäneetkään. Rouva Parker Bangs kysyi minulta sittemmin jälkeenpäin, oliko Billy leski. Mitä luulet hänen sillä tarkoittaneen?"

"En voi vähintäkään aavistaa", sanoi Jane. "Mutta minua ilahduttaa tuo, mitä kerroit Dalista ja neiti Listeristä. Hän on erinomaisen sopiva Dalille ja mukautuu pian tämän tapoihin ja toiveisiin. Sitä paitsi Dalin _täytyy_ saada täydellinen kaunotar, ja hänhän on sellainen."

"Niin täytyykin", sanoi Myra. "Olisitpa nähnyt hänet eilen illalla valkeassa silkissä, metsäruusuja tukassa! Minun on mahdotonta ymmärtää, kuinka ei Dal aivan hullaantunut. Mutta kukaties onkin hyvä merkki, että hän on noin malttavainen. Minä luulen, että hän on ratkaisemaisillaan asian."

"Ei", sanoi Jane. "Minä luulen sen tapahtuneen jo Overdenessa. Sitä paitsi se ei ole niinkään helppoa hänelle. Hän pitää avioliittoa perin vakavana asiana. Keitä teillä on Shenstonessa?"

Lady Ingleby luetteli joukon nimiä. Jane tunsi kaikki.

"Mainiota!" sanoi hän. "Voi, kuinka hauskaa on olla täällä! Lontoo oli niin kuuma ja ikävä. En ole ennen koskaan pitänyt sitä kuumana ja ikävänä. Semmoinen toisaikainen minä olen. Kas, tuolla on soma pieni kirkko! Minä tahdon kuulla uusia urkuja. Olin iloinen, että kelpo kirkkoherramme muisti minua ja salli minunkin avustaa niiden ostoa. Onko niissä kaksi vai kolme manuaalia?"

"Puolen tusinaa, luulen", sanoi lady Ingleby, "ja niitä käytellään jaloin ylös ja alas. Mutta minä katsoin viisaimmaksi jättää ne rauhaan, kun eräänä sunnuntaina soitin lastenjumalanpalveluksessa. Ei koskaan tiedä, mitä tapahtuu, jos koskee niihin laitoksiin."

"Tarkoitatko sinä pedaaleja?" korjasi Jane.

"Mahdollisesti", sanoi Myra tyynesti. "Noita vehkeitä alhaalla, jotka säikähdyttävät kauheasti, jos sattuu niihin polkaisemaan."

Jane hymyili ajatellessaan, miten Garth heittäisi päätänsä taaksepäin ja purskahtaisi nauramaan, jos hän kertoisi tämän keskustelun. Lady Inglebyn mietteet musiikkiasioista huvittivat aina hänen ystäviään.

He ajoivat hauskan, muratinpeittoisen kirkon ohi ja kääntyivät puolen minuutin kuluttua veräjältä puistoon. Myra näki Janen vilkaisevan veräjänpylvääseen, johon he olivat ajamaisillaan kiinni, ja nauroi. "Ei hätää mitään", sanoi hän ja antoi mennä aika vauhtia pitkin lehmuskujaa, "niin sanoin rakkaalle äidillenikin, kun hän vihoissaan torui minua eräänä päivänä muka 'jumalattomasta' ajamisesta. Tiedähän, Jane, äiti on tullut oikein _sydämelliseksi_ viime aikoina. Aikaa myöten, kun minä olen seitsemänkymmenen ja hän on yhdeksänkymmenenkahdeksan, minä luulen, että hän vielä melkein rakastaa minua. Nyt ollaan perillä. Huomaa meidän Lawson. Hän on uusi ja oikein mukava mies. Hän laulaa hyvin, soittaa hieman hanuria ja opettaa pyhäkoulussa ja puhuu vallan erinomaisesti raittiuskokouksissa. Hän on ihastunut nurmikon leikkaamiseen, ja kamarineitsyeni kertoi, että hän opettelee hänen johdollansa ranskaa. Mutta hovimestariksi hänestä ei ole, se onkin ainoa asia, mihin hän ei näy pystyvän. Se on vallan onnetonta, sillä minä pidän hänestä niin paljon, etten voi erottaa häntä. Michael sanoo, että minulla on ihan onneton tapa: minä _pidän_ palvelijoista ja innostan heitä tekemään sitä, mitä tekevät, mielikseen ja siis myöskin hyvin sen sijaan, että he tekisivät sitä, mitä varten heidät on pestattu. Minä luulen, että niin onkin, mutta minä haluan nähdä huonekuntani onnellisena."

He astuivat ajoneuvoista, ja Myra meni niin vennosti eteishuoneeseen, ettei kukaan olisi aavistanut hänen vallan taitavasti itse ohjanneen ponejansa, vaan pikemminkin istuneen mukavasti vaunuissa. Jane tarkasti uteliaana palvelijaa, joka tuli vastaanottamaan ja auttoi heitä näppärästi. Ei hän nyt juuri ollut hovimestarin näköinen, eikä Jane voinut kuvitella hänen soittavan hanuria eikä pitävän puhetta raittiuskokouksissa, vaikka nyt tekikin tehtävänsä varsin moitteettomasti.

"Ei se ollutkaan Lawson", selitti Myra opastaessaan Janea ylös portaita. "Minä unohdin. Hänen oli mentävä pappilaan puhumaan kirkkoherralle laulajaisista, joita he puuhaavat kirkkoon. Se oli Tom, me sanomme häntä 'Jepshoniksi'. Hän oli Michaelin tallirenkejä, mutta hän on kihloissa sisäkön kanssa, ja kun minä huomasin, miten mielellään hän oleili sisällä päärakennuksessa, järjestin niin, että hän pääsi Lawsonin apulaiseksi, ja nyt hän kasvattaa itselleen poskipartaa. Minun täytyy varovaisesti tunnustaa tämä Michaelille, kun hän palaa Norjasta. Tätä tietä, Jane. Me asetimme sinut magnoliahuoneeseen. Tiedän, että pidät näköalasta järvelle. Voi, minä unohdin sanoa, että vieraat ovat tenniskilpailussa. Minun täytyy rientää kentälle. Teetä tarjotaan kastanjien alla. Dal ja Ronnie pelaavat miesten yksinpeluun loppuerän. Siitä tulee hieno ottelu. Sen piti alkaa noin puoli viiden tienoissa. Älä jää pukua muuttamaan. Kamarineitsyesi ja tavarasi eivät saavu vielä tuokioon."

"Kiitos", sanoi Jane. "Minä puhdistan vain vähän pois matkatomua ja tulen kohta jäljessäsi."

Kymmenen minuutin kuluttua kulki Jane puiston läpi tenniskentälle riemuhuutoja ja naurua kohti. Kaikki lady Inglebyn vieraat olivat kokoontuneet sinne kirjavaan ryhmään puna- ja valkokukkaisten kastanjien alle. Kauempana, mainiosti hoidetulla kentällä oli parhaillaan jännittävä kilpailu. Lähestyessään erotti Jane Garthin sorjan ja notkean vartalon, yllä flanellihousut ja sinipunerva paita, ja nuoren, kookkaan ja voimakkaan Ronnien, joka tavattomaan voimaansa luottaen koetti pysytellä tasaväkisenä Garthin kanssa, jolla oli tarkempi silmä ja vikkelämmät kädenliikkeet.

Kisa oli jännittävä. Garth voitti ensi erässä kuudella neljää vastaan, ja nyt oli taas Ronniella viisi neljää vastaan; mutta tällä kertaa oli Garth vastaamassa ja hän oli varma voitostaan. Siitä pitikin tulla sitten loppuvoitto.

Jane kulki pitkin tuoliriviä, kunnes näki tyhjän paikan Myran vieressä. Innostuneet katselijat tervehtivät häntä sydämellisesti, mutta kiireisesti.

Äkkiä puhkesi kova hälinä. Garth oli tehnyt kaksi erehdystä.

Jane istuutui tyhjälle tuolille ja kiinnitti huomionsa peliin. Samassa kuului taas huutoa ja ihmettelyä. Garth oli lyönyt pallon verkkoon ja yli rajan. Nyt oli Ronnie voitolla.

"Sepä vasta merkillistä", huudahti Billy. "En ole ikinä nähnyt Garthin noin tekevän. Mutta saammehan vielä toisen jännityksen. He ovat tavattomasti samanväkiset. Dal on salama ja Ronnie ukkonen."

Pelaajat vaihtoivat paikkaa, Garth jokseenkin kalpeana, rusketuksesta huolimatta. Hän oli salaa raivoissaan itselleen, että oli juuri ratkaisevalla hetkellä iskenyt harhaan. Ei hän silti pelännyt häviötä, mutta hänestä tuntui, että koko seuralle oli päivänselvää, miten erään pitkän, harmaapukuisen, hitaasti pitkin tuoliriviä kulkevan olennon näkeminen pani hetkeksi maan ja taivaan hänen silmissään pyörimään ja hämärsi yhtä harmaaksi sekä verkot että rajat. Mutta todellisuudessa yksi ainoa katselijoista asetti Garthin tappion Janen saapumisen yhteyteen, ja se oli se kaunis tyttö, joka istui aivan verkon päässä ja jonka kanssa Garth vaihtoi hymyn ja pari sanaa mennessään kentän toiseen päähän.

Viimeinen erä oli jännittävin kaikista. Kummankin puoluelaiset yllyttivät äänekkäästi.

"Tästähän tulee ihan pyöräpäiseksi!" sanoi rouva Parker Bangs Billylle, joka oli nojallaan nurmikolla hänen jalkainsa juuressa. "Minusta tämä on kestänyt jo kyllin kauan. Ja molemmat he varmasti kaipaavat teetänsä. Herra Dalmain olisi ollut oikein kiltti, jos olisi antanut tuon pallon mennä menojansa."

"Sanokaahan muuta!" sanoi Billy vakavana. "Mutta näettehän, ei Dal luonnostaan niin hyväsydäminen ole. Sillä jos minä olisin pelannut Ronnieta vastaan, olisin jo aikoja antanut pallojen mennä menojaan."

"Sen minäkin uskon", sanoi rouva Parker Bangs hyväksyvästi. Mutta Jane kumartui ja, Myran pyynnöstä, nipisti Billyä.

Ronnien maila vioittui. "Tjus! Tjus!" kuului ääniä. [Suomalaisten tennispelaajain väännös englantilaisesta sanasta "deuce", joka merkitsee tennispelissä "tasan", "tasapeli", mutta muuten huudahduksissa "pannahinen", "piru vieköön".]

"Ei heidän pitäisi noin sanoa, vaikka ovatkin vimmoissaan", huomautti rouva Parker Bangs.

Billy syleili polviansa ihastuksissaan. Katsoen rouvaan enkelimäisen viattomasti hän puheli:

"Ei! Eikö olekin surkeata? En minä koskaan käytä tuhmia sanoja pelatessani. Minä sanon aina 'lemmi ja leiki'! Se on paljon somempaa mielestäni."

Jane nipisti jälleen, mutta Billy vain jatkoi viekasteluaan rouva Parker Bangsille.

"Billy", sanoi Myra tiukasti, "menkää halliin ja tuokaa minun punainen päivänvarjoni. Niin ette näe loppua", lisäsi hän totisena kuiskaten, kun Billy kumartui hänen tuolinsa yli ja yritti panna vastaan, "mutta se onkin ihan oikein teille."

"Nyt tiedän, mitä haluan palkinnoksi, valtiattareni", kuiskasi Billy, kun kolmen minuutin kuluttua palasi hengästyneenä ja laski varjon lady Inglebyn helmaan. "Te lupasitte mitä tahansa, vaikka puolet valtakuntaanne. Minä tahdon rouva Parker Bangsin pään tarjottimella."

"Oh, hiljaa, Billy!" huudahti Jane, "ja menkää pois edestä! Viimeinen lyönti meni meiltä hukkaan."

Garth oli taas voitolla, ja taas heilahti Ronnien käsivarsi korkealle aikamoiseen lyöntiin.

"Pitäkää puolianne, Dal!" kuului ääni yli sorinan.

Garth tunsi tuon rakkaan äänen. Hän ei katsonut sinnepäin, mutta hän hymyili. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä lennähdytti hän salamannopeasti pallon takaisin. Se koski Ronnien puolella verkkoa maahan ja kieri kimmahtamatta yli koko kentän. Turhaan koetti Ronnie kaikin voimin kaapata sitä. Garthin oli voitto.

He lähtivät yhdessä pelialueelta, mailat kainalossa ja kauniit kasvonsa palavina kunniakkaasta ottelusta. Vähältähän piti, etteivät he saaneet jakaa voitonriemua.

Pauline Lister oli säilyttänyt Garthin takkia helmassaan ja myös hänen kelloaan ja vitjojaan. Garth pysähtyi sekä saamaan niitä että ottamaan vastaan neiti Listerin onnitteluja. Sitten hän meni, pantuaan takin yllensä ja kellon taskuunsa, suoraapäätä Janen luo. "Mitä teille kuuluu, neiti Champion?" Hänen silmänsä etsivät Janen silmiä, ja niistä lukemansa jälleennäkemisen ilo tuotti hänelle varmuutta ja tyytyväisyyttä. Itse oli hän sanoin selittämättömästi kaivannut häntä näinä päivinä. Tiistai, keskiviikko ja torstai olivat olleet ikäviä porraspuita perjantain tiellä. Oli melkein uskomatonta, että yhden ihmisen poissaolo teki niin äärettömän eron. Ja sittenkin oli onnellista, että niin oli ja että he sen kumpikin totesivat nyt, päivän tultua, jolloin hän aikoi sanoa Janelle, miten epätoivoisesti hän aina häntä kaipasi. Niin, heidän täytyi molempien tuntea se -- hän oli näet varma, että Janekin oli tuntenut tyhjyyttä. Moinen ehdoton ja masentava kaipaus kuin hänen ei voinut olla yksipuolista. Ja miten kallisarvoiset olivatkaan näiden päivien kokemukset, jos ne olivat opettaneet jotakin _yhdessä_-sanan merkityksestä, nyt, kun ne sanat oli lausuttava, jotka tulevaisuudessa varjelisivat senkaltaisista eroista.

Tämänkaltaisia ajatuksia risteili Garthin mielessä, kun hän englantilaisten kuluneimmin tervehdyksin puhutteli Janea, kysymyksellä, johon ei juuri vastausta odotetakaan. Mutta Garthin lausumana se ei Janesta sillä hetkellä tuntunut lainkaan kuluneelta, ja hän vastasikin siihen suoraan ja tarkalleen. Hän tahtoi ennen kaikkea kertoa omat kuulumisensa, kuulla kaiken Garthista ja verrata toisiinsa heidän kummankin havaintoja asiain kulusta noina kolmena pitkänä päivänä sekä jatkaa heidän välitöntä ystävyyttänsä juuri siitä, mihin se erotessa oli keskeytynyt. Hän puristi Garthin kättä lujasti ja vilpittömästi. Sellainen oli hänen tapansa ja siksi tuntuikin jokaisesta Janen kädenpuristus mieluisalta ja todella ystävänomaiselta.

"Kiitos, oikein hyvin", vastasi Jane. "Ainakin minun sekä henkinen että ruumiillinen hyvinvointini vain hetki hetkeltä karttuu siitä pitäen kuin vihdoin pääsin tänne."

Garth oli seisonut nojaten mailallaan Janen tuolin käsinojaan, mutta asettui nyt pitkin pituuttaan nurmikolle Janen viereen kyynärpäänsä varaan.

"Oliko Lontoossa jotakin hullusti?" kysyi Garth hiljaisesti. Hän ei katsonut ylöspäin Janeen, vaan alas hänen kuosikkaihin ruskeihin kenkiinsä.

"Ei Lontoossa mitään hullusti ollut", vastasi Jane avoimesti, "kuumaa ja tomuista tietysti, mutta hupaisaa kuten tavallisesti. Jotakin oli hullusti _minussa_, ja te häpeisitte minun vuokseni, Dal, jos tunnustaisin, missä vika oli."

Garth ei nostanut silmiään, vaan nyppi ahkerasti ruohoja ja muodosteli niistä kuvioita Janen kengälle. Tämä keskustelu olisi johtanut suoraan asiaan, jos he olisivat olleet kahdenkesken. Mutta aikoiko Jane todellakin soinnukkaalla, hyväilevällä äänellään koko seurueelle ilmaista heidän suloisen salaisuutensa, kuinka he kaipasivat toisiansa?

"Oliko maksassa vikaa?" tiedusteli rouva Parker Bangs yhtäkkiä.

"Suvaitkaa teekakkuja!" huudahti Billy samassa rynnäten hakemaan niitä. Kiireissään hän heitti ne melkein rouvan helmaan tuupertuen suinpäin Garthin jalkoihin.

Jane tuijotti rouva Parker Bangsiin ja hänen teekakkuihinsa, sitten hänen katseensa siirtyi Garthin tummaan päähän, joka oli kumarruksissa.

"Minä olin niin laimea", sanoi hän, "sietämättömän haluton. Ja Dalin tapana on sanoa, että vain 'ikävä ihminen on laimea'. Mutta minäpä tutkin tautiani junassa ja sain tulokseksi, että hän juuri oli suurimmaksi osaksi siihen syypää. Kuuletteko, Dal?"

Garth kohotti päätänsä ja katsoi häneen huomaten siinä samassa, että kaikesta huolimatta oli mahdollista, että hänen ehdoton ja masentava kaipauksensa oli yksipuolista. Janen rauhalliset, harmaat silmät olivat iloisen ystävälliset.

"Teidän syynne se oli, hyvä poika", sanoi Jane.

"Kuinka niin?" tutki Garth. Ja vaikka tumma puna nousikin hänen ruskettuneille kasvoilleen, oli hänen äänensä rauhallinen.

"Sen tähden, että te viimeisinä päivinä Overdenessa viekoittelitte minut sellaiseen musiikilla herkuttelemiseen, jommoiseen en ole ennen tottunut, ja kaipasin sitä kerrassaan huolestuttavassa määrin. Rupesin jo pelkäämään hyvässä järjestyksessä olleen mieleni tasapainoa."

"No mutta", sanoi Myra tullen näkyviin punaisen päivänvarjonsa alta, "tehän voitte vaikka juopua musiikista täällä, jos teitä haluttaa. Vierashuoneessa on piano ja toinen hallissa sekä suuri Bechstein biljardisalissa. Siellä minä pidän harjoituksia palvelusväen kanssa. En voinut ratkaista, mistä pidin eniten, Erard-, Broddwood-, Collard- vai Bechstein-pianoista, niin että vähitellen olen hankkinut yhden kutakin. Ja loppujen lopuksi taidan sittenkin soittaa parhaiten sillä pienellä pianolla, joka meillä oli kotona kouluhuoneessa. Se on nyt minun työhuoneessani. Minä olen tottuneempi sen ääneen tai sitten se sopii paremmin minun soittotapaani."

"Kiitos, Myra", sanoi Jane. "Minä arvelen, että Dal ja minä pidämme Bechsteinistä."

"Ja jos te haluatte jotakin musikaalisesti oikein mielenkiintoista", jatkoi lady Ingleby, "menkää joskus niiden laulajaisten harjoituksiin, joita he puuhaavat urkujen loppuvelan maksamiseksi. Minä luulen, että he yrittävät kokolailla suurenmoisia kappaleita."

"Minä maksaisin ennemmin koko loppuvelan kuin olisin harjoitusten likimaillakaan", sanoi Jane painokkaasti.

"Ei maarin", kiirehti Garth sanomaan, kun huomasi Myran pettyneen ilmeen. "On hyvin hyvä, että ihmiset itse huolehtivat veloistaan ja hankkivat, mitä tarvitsevat kirkkoonsa. Ja kirkkolaulajaiset ovat hauskoja, jos esitykset ovat kunnollisia, kuten otaksun, kun lady Inglebyn väki niitä hommaa. Lawson selosti minulle ohjelman tänä aamuna ja hyräili tärkeimmät sävelet. Se on varsin vaikuttava. Robinson Crusoe -- ei, tietysti ei! Mikä se nyt olikaan -- Tuomo Sedän tupa? No, tiesinhän minä, että se oli jotakin mustaa. Lawson on Tuomo setänä ja kirkkoherran pieni tyttö on pikku Evana. Neiti Champion, teidän täytyy tulla kanssani ensi harjoituksiin."

"Täytyykö?" sanoi Jane tietämättä, kuinka hellästi hän hymyili, tuntien vain omassa sydämessään muiston siitä illasta Overdenessa, jolloin hänestä olisi ollut niin houkuttelevaa lausua: "Sanokaa, mitä tahdotte minun tekevän, niin minä teen sen."

"Pauline tulee mielellään teidän kanssanne", sanoi rouva Parker Bangs. "Hän on ihastunut maalaismusiikkiin."

"Kaikkea, täti!" sanoi neiti Lister, joka oli pujahtanut istumaan tyhjälle tuolille Myran viereen. "Minä olen neiti Championin kanssa samaa mieltä tuollaisista laulajaishommista ja välitän vain parhaasta musiikista."

Jane kääntyi nopeasti hänen puoleensa, sydämellisesti hymyillen ja mitä ystävällisimmällä tavalla. "Mutta teidän on tultava", sanoi hän. "Uhrautukaamme yhdessä. Kuka tietää, vaikka Dal ja Lawson vielä onnistuisivat saamaan meistä näitten laulajaisten ihailijoita. Joka tapauksessa on hupaisaa kuulla Dalin meille selittävän tätä kaikkea. Hän tarvitsee kaiken rohkeutensa pysyäkseen vakaumuksessaan."

"Puhuttaessa 'jostakin musikaalisesti oikein mielenkiintoisesta'", sanoi Pauline Lister, "johtuu mieleeni, että sellaista meillä oli laivalla tullessamme. Oli paljon hauskaa väkeä 'Arabicilla', ja järjestettiin konsertti kello puoli yhdeksäksi torstai-iltana. Olimme parinsadan Englannin-penikulman päässä Irlannin rannikosta, ja kun pääsimme päivälliseltä, olimme sakeassa sumussa. Kahdeksalta pantiin sumutorvet puhaltamaan joka puolen minuutin päästä, ja niiden törähdellessä ei voinut kuulla omaa ääntänsä. Miten olikaan, ohjelmat oli painettu, ja ilta oli meidän viimeisemme laivalla, niin että päätettiin kaikesta huolimatta pitää konsertti. Me menimme kaikin alas salonkiin ja joka kolmaskymmenes sekunti sumutorven mahtava _buu_ paussitti ohjelman jok'ikista numeroa. Eräs herra lauloi syvällä bassolla 'Lastuna laineilla syvyyksien', ja joka kerta kun hän pääsi kertosäkeeseen 'Unen rauhaista nautin mä lepoa-aa', _buu_ pani sumutorvi ja herätti meissä pahoja epäilyksiä sen yön rauhasta ainakin. Sitten lauloi hentoääninen tenori 'Usein yön hiljaa tullen', ja sumutorvi ilmoitti tarkasti kuinka usein, joka kolmaskymmenes sekunti näet. Mutta kaikista hullunkurisinta oli, kun erään neitosen piti soittaa pianoa. Hän soitti jotakin Chopinin kappaletta, helmeileviä juoksutuksia. Hän aloitti kaikella kunnialla, mutta kun hän ennätti ensi sivun puoliväliin, _buu_ pani sumutorvi tavallista pitempään. Me näimme hänen sormiensa liikkuvan ja hänen kääntävän lehteä, mutta emme kuulleet ainoatakaan säveltä; ja kun torvi lakkasi ja me kuulimme jälleen pianon äänen, oli hän ennättänyt jo toisen sivun puoliväliin meidän voimatta seurata. Voi, kuinka se oli hullua! Ja niin koko ajan. Oli se aika tyttö kestämään. Me taputimme hurjasti käsiämme, kun hän lopetti, kunnes sumutorvi yhtyi meihin ja meidän taputuksemme hukkui sen ääneen. Se oli vasta erikoinen konsertti, erikoisin, missä minä olen ollut. Mutta kaikki me siitä, nautimme. Vaikka emmehän sitten enää nauttineet, kun samaa törinää kesti aamuun kello viiteen."

Jane oli kääntynyt tuolillaan ja kuunteli huomaavaisena viehättävän amerikattaren kertomista, katsellen oikein mielihyvikseen hänen kuvankauniita kasvojaan ja siroja eleitään ja ajatellen, miten Dal mahtoi nauttia hänen katselemisestaan, kun hän niin vilkkaasti ja viehkeästi puheli. Hän vilkaisi alaspäin koettaen nähdä ihastusta Garthin silmistä, mutta tämän pää oli kumarruksissa, ja ilmeisesti omiin mietteisiinsä vaipuneenahan piirteli pitkällä kastanjanlehden varrella kuvioita hänen kengällensä. Hetkisen Jane katseli hänen hoikkaa ruskettunutta kättänsä, joka oli yhtä uuttera tässä hyödyttömässä toimessa kuin kankaalla työskennellessään. Sitten hän veti äkkiä jalkansa pois melkein vihoissaan Garthin tarkkaamattomuudesta ja silminnähtävästä välinpitämättömyydestä.

Garth kohosi heti istumaan. "Se mahtoi olla kovin hullunkurista", sanoi hän. "Ja niin hyvin kuin te sen kuvasitte. Saattoi kuulla sumutorven ja nähdä esittäjien nolostuneet kasvot. Sumutorven laita on aivan sama kuin maanjäristyksenkin, ei kumpaankaan voi tottua. Sen ääni kaikuu yhä kamalammalta seuraavalla kerralla."

"Näistä konserteista riittäisi kyllä huvittavia juttuja", sanoi lady Ingleby. "Mutta kuinka on tenniksen laita? Mitä nyt tulee? Parien loppueräkö? Jaha! Dal, te pelaatte neiti Listerin kanssa eversti Lorainea ja neiti Vermountia vastaan, ja minä luulen, että te voitatte sangen helposti. Te kaksi sovitte niin erinomaisesti pelaamaan yhdessä. Jane, sitä kannattaa katsella!",

"Ihan varmaan", sanoi Jane innokkaasti katsellen noita molempia, jotka olivat nousseet ja seisoivat ilta-auringon valossa tarkastellen mailojansa ja keskustellen mahdollisista menettelytavoista odottaessaan vastapelaajia. He olivat huikaisevan kaunis pari; luonto oli heissä pienintä piirrettä myöten pannut parastansa. Kun ajatteli heitä naimisissa, saattoi neiti Listerin tumman, siron kauneuden ainoaksi virheeksi lukea sen, että se oli ikään kuin Dalin kauneuden naisellinen toisinto, niin että heitä voitiin helposti pitää sisaruksina; mutta semmoisia vikoja ei Jane huomannut. Hänen sydämellinen Paulinen ihailunsa kasvoi joka kerta, kun hän katsoi häneen. Ja kun hän nyt näki heidät yhdessä, oli hän varma, että oli antanut Garthille viisaan neuvon, ja iloitsi siitä, että tämä näytti seuraavan sitä.

* * * * *

Kun he illemmalla kulkivat yhdessä takaisin päärakennukseen -- hän ja Garth kahden -- kysyi Jane suoraan: "Dal, ettehän te pane pahaksenne, jos kysyn? Joko se nyt on ratkaistu?"

"En minä pahastu teidän kysymyksistänne", sanoi Garth, "mutta selittäkää paremmin. Mikä on ratkaistu?"

"Oletteko te ja neiti Lister kihloissa?"

"Emme", vastasi Garth. "Mistä te semmoista otaksuitte?"

"Te sanoitte Overdenessa tiistaina -- _tiistaina!_ -- vai eikö teistäkin tunnu kuin olisi siitä jo viikkoja kulunut -- te sanoitte, että meidän piti jo uskoa teitä."

"Vuosia siitä on minun mielestäni", sanoi Garth, "ja minä toivon sydämestäni, että te uskotte minua. Missään tapauksessa en ole kosinut neiti Listeria, ja tahtoisin välttämättä saada häiritsemättä puhua teidän kanssanne asiasta. Neiti Champion, ettekö tahdo tulla tänne pengermälle tänä iltana, päivällisen jälkeen, kun pelit ja huvitukset ovat parhaimmillaan ja me voimme kenenkään huomaamatta karata? Täällä minä voin puhua teille tarvitsematta pelätä keskeytystä. Kuutamoa maksaa vaivan katsella pengermältä. Minä olin täällä tuntikauden eilen illalla -- en, en, nyt te kerran erehdyitte -- olin aivan yksin, venematkalta palattuani, ja ajattelin -- kuinka -- me tänä iltana -- yhdessä puhelisimme täällä."