Part 5

"Hyvää yötä, Dal", sanoi hän. "Tiedättekö, että menetätte pappi-kohtauksen?"

Garth katsoi häneen. Hänen silmänsä loistivat Janen kynttilän valossa.

"En", sanoi hän. "En minä menetä mitään, eikä minun vuokseni menetetä mitään. Odotin siellä vain, kunnes te lähtisitte. En minä mene takaisin. Menen puistoon hengittämään yöilman viileyttä. Menen tammien alle ja lasken helmiäni. Minä en tiennyt, että minulla oli rukousnauha, ennen kuin tänä iltana, mutta minulla on -- on!"

"Koko tusina, minä luulen", sanoi Jane kuivasti.

"Erehdytte", vastasi Garth. "Minulla on ainoastaan yksi. Mutta siihen liittyy monen hetken muisto. Voin palauttaa ne kaikki mieleeni, kun kuljen yksikseni tuolla ulkona. 'Helmi helmeltä lasken tarkasti!'"

"Entä risti?" kysyi Jane.

"En ole ennättänyt siihen asti", vastasi Garth. "Minun rukousnauhassani ei olekaan ristiä."

"Pelkään, että jokaisessa oikeassa rukousnauhassa on risti, Dal", sanoi Jane lempeästi, "ja pelkään myös, että kovalle teidät ottaa, kun oman ristinne löydätte."

Mutta Garth oli luottavainen ja peloton.

"Kun omani löydän", sanoi hän, "toivon jaksavani rohkeasti tarttua siihenkin --"

Tahtomattaan katsoi Jane käsiinsä. Garth huomasi sen ja hymyili, mutta onneksi rusketus peitti hänen punastumisensa.

Jane kääntyi ja alkoi nousta portaita, mutta Garth pysähdytti hänet kiihkeästi pyytämällä:

"Vielä hetkinen, neiti Champion! Tahtoisin kysyä teiltä jotakin. Uskallanko? Pidättekö minua sitten ehkä uteliaana, tungettelevana, julkeana?"

"Ihan varmaan", sanoi Jane. "Mutta minä ajattelen teistä jo muutenkin tänä iltana jos jotakin tavatonta, niin että kolme laatusanaa enemmän tai vähemmän ei paljoa merkitse. Kysykää siis."

"Neiti Champion, onko _teillä_ rukousnauha?"

Jane katsoi häneen hämmästyneenä, mutta yhtäkkiä hänelle valkeni, mihin kysymys tähtäsi.

"Hyvä ystävä, _ei!_" sanoi hän. "Minä, Jumalan kiitos, olen säilynyt moisilta siunatuilta, polttavilta muistoilta! Ei minun järjelliseen ja säännölliseen elämääni sisälly mitään semmoista enkä minä sitä toivoisikaan."

"Kuinka te sitten", intti Garth, "lauloitte 'Rukousnauhan' ikään kuin joka rivi olisi ollut omaa kokemaanne, joka ilo ja suru omianne, vaikka mahdollisesti jo hyvin kaukaisia?"

"Sen tähden, että minä aina niin kokonaan eläydyn lauluuni. Kerroinhan teille, minkä opetuksen sain 'Chant Hindousta'. Niin ollen minulla epäilemättä oli rukousnauhani, kun sitä laulua tänä iltana lauloin. Mutta muuten, siinä mielessä kuin te tarkoitatte, ei minulla, Jumalan kiitos, ole semmoista."

Garth nousi pari askelta, niin että hänen silmänsä tulivat kynttilän tasalle.

"Mutta _jos_ teillä olisi", sanoi hän hiljaa, "niinkö se teihin koskisi? Niinkö te tuntisitte?"

Jane mietti. "Niin", vastasi hän, "_jos_ minulla olisi, koskisi se minuun, luullakseni, juuri niin, ja minä tuntisin juuri samoin kuin noina muutamina minuutteina."

"_Te_ tulkitsitte siis _omaa itseänne_ laulussa, vaikka olosuhteet olivatkin toisenlaiset kuin teidän?"

"Kyllä, kyllä kai", vastasi Jane, "jos yleensä voimme erottaa itsemme olosuhteistamme. Mutta nyt meillä on ihan varmaan jokseenkin hyödytön ilmapallo! Hyvää yötä, Garthie herra!"

"Kuulkaa, neiti Champion! Vielä yksi asia. Laulatteko minulle huomenna? Tuletteko musiikkisaliin ja laulatte kaikki kauniit laulut, joita haluan kuulla? Ja annatteko minun säestää muutamia? Luvatkaa, että tulette. Ja luvatkaa laulaa, mitä vain pyydän, niin en kiusaa teitä enää."

Hän seisoi ja katseli ylöspäin Janeen odottaen hänen lupaustansa silmissä sellainen ihailun välke, että Jane sävähti ja kävi levottomaksi. Sitten hän yhtäkkiä luuli päässeensä asian perille ja kiiruhti selittämään sitä itselleen ja Garthille.

"Voi teitä, poika kulta!" sanoi hän. "Mikä taiteilija te olette! Ja kuinka vaikeata meidän tavallisten ihmisten on ymmärtää taiteilijaluonteita. Siinä te nyt olette panemaisillanne minun vanhan, vakavan pääni pyörälle innostuksellanne, kun muutama teidän mielestänne ihana sävel sattui korvaanne; vallan samoin kuin yhä uudestaan ja uudestaan hurmaannutte, kun silmänne keksii jotakin mielestänne täydellisen kaunista. Minä alan ymmärtää, kuinka naisten päät menevät pyörälle, kun te heitä maalaatte. Oli miten oli, mutta teidän ihastuksenne on ihastuttavaa, ja minä haluan nukkumaan. Siksi minä lupaan huomenna laulaa teille mitä vain haluatte ja niin paljon kuin haluatte. Pitäkää siis lupauksenne älkääkä kiusatko minua enää tänä iltana. Älkää olko koko yötä ulkona älkääkä peloittako metsäkauriita. -- Kiitoksia, en minä tarvitse apua, minä olen niin tottunut yksin nousemaan portaita. Kuuletteko, mitä sattuvia ja mieskohtaisia huomautuksia Tommy tekee tuolla alhaalla? Menkää nyt, Garthie herra, ja laskekaa helmiänne. Ja jos sattuma toisi ristin vastaanne -- niin muistakaa, että risti jotensakin varmasti voidaan suostuttaa palaamaan Chicagoon!"

Jane hymyili vielä huoneeseen astuessaan ja pannessaan kynttilänjalkaa pukeutumispöydälle.

Overdenessa käytettiin vain lamppuja ja kynttilöitä. Herttuatar ei suostunut ottamaan sinne uudenaikaista sähkövalaistusta. Mutta kynttilöitä oli yllinkyllin, ja Jane, joka piti kirkkaasta valosta, sytytti kuvastimen molemminpuolisten haarakkain kummatkin kynttilät, samoin seinillä uuninreunuksen molemmilla puolilla ja kirjoituspöydällä raskaissa hopeajaloissa olevat kynttilät. Sitten hän istui mukavaan nojatuoliin, kurottautui ottamaan kirjoitussalkustansa päiväkirjaansa ja säiliökynäänsä ja ryhtyi lopettamaan muistiinpanojansa. Hän kirjoitti: _"Lauloin 'Rukousnauhan' Gina-tädin konsertissa Velman sijasta, joka laryngitiksen takia ei voinut tulla"_, mutta sitten hän äkkiä lopetti.

Miten olikaan, Garthin ja hänen kohtaustansa oli vaikea kuvata ja sen herättämää tunnelmaa, jota yhä kesti, vallan mahdotonta panna paperille. Jane istui ja pohti tilannetta, mutta hänen oli jätettävä sivu tyhjäksi.

Ennen kuin hän nousi, pani kiinni kirjansa ja hankkiutui levolle, oli hän mielestään selvillä koko asiasta. Garthin taiteilijaluonteesta oli selitys etsittävä, ja taiteilijaluonne ei suinkaan ole mikään luja peruste teorialle sen paremmin kuin ihmiskohtalollekaan. Paremman puutteessa täytyi Janen pitää sitä sittenkin päävaikuttimena, kun hän asioita mielessänsä seuraavaan tapaan sovitteli: tämä Garthin herkkä liikutus, joka oli niin oudosti vastakkaista hänen omalle perinpohjaiselle rauhallisuudellensa, ei koskenut lainkaan häntä itseänsä, ainoastaan hänen ääntänsä ja hänen soitannollisia lahjojansa.

Niinkuin silmin havaittava kauneus hullaannutti Garthin, niin että tämä oli suunniltaan milloin toivosta, milloin epätoivosta, kunnes pääsi toiveittensa perille, s.o., sai mielensä mukaan eteensä asennella haluamansa mallin ja järjestää maalausvehkeensä, samoin oli nyt hänen kauneudenhurmionsa herännyt, tällä kertaa ei tosin näön välityksellä, vaan kuulon. Kun Garth saisi laulua kyllikseen ja vielä muutaman kerran säestääkin, olisi hän tyytyväinen, ja tuskainen ihailun ilme katoaisi kauniista, ruskeista silmistä. Sillä välin Janen ajatukset liitivät iloisina huomispäivään, vaikka hänen alati oli muistettava, ettei tämä ihailu lainkaan koskenut häntä itseänsä, vaan hänen taitolahjaansa. Vielä enemmän olisi Garth ihastunut esimerkiksi rouva Blancheen, jolla oli sama äänensävy ja laulutapa, mutta jonka kauneus myös ihastutti silmää, samalla kun ääni hyväili korvaa. Garthin täytyi välttämättä nähdä hänet ja kuulla hänen laulavan, koska kerran soitto ja laulu olivat hänelle noin suuriarvoiset. Jane suunnitteli, miten he voisivat tavata toisensa, ja sitten hänen ajatuksensa siirtyivät Pauline Listeriin, kauniiseen amerikattareen, jonka nimeä sillä huvikaudella aina oli mainittu Garth Dalmainin nimen yhteydessä. Janen mielestä hänestä juuri tulisikin sellainen puoliso, jota Garth tarvitsi. Hänen kauneutensa viehättäisi ja tyydyttäisi Garthia, hänen älykkäisyytensä, suorasukaisuutensa ja käytännöllisyytensä olisivat vastapainona Garthin jonkin verran epävakaiselle luonteelle, ja hänen mukautumiskykynsä taas olisi hänelle itselleen suureksi helpotukseksi, niin että hän piankin eläytyisi Garthin olosuhteisiin, mieltyisi hänen kotiinsa pohjoisessa, liittyisi hänen lukuisiin ystäviinsä etelässä. Kun Garth puolestaan olisi kunnolla naimisissa, lakkaisi hän hourimasta sekä Flowerista että Myrasta ja suutelemasta ihmisten käsiä noin -- "järjettömällä tavalla" oli Jane sanomaisillaan, mutta yksinpä ajatuksissaankin tinkimättömän rehellisenä hän vaihtoi sijalle "merkillisellä"-sanan, jota piti vastaavampana -- noin merkillisellä tavalla.

Hän istui etukumarassa, kyynärpäät polvilla, ja piti käsiään edessään kämmenet ylöspäin, kokien jälleen selvittää tuon hetken tunnelmia. Sitten hän karkaisi mieltänsä, nuhdellen: "Jane Champion, älä ole hullu! Tekisit enemmän vääryyttä tuolle kiltille, kauneutta rakastavalle pojalle kuin itsellesi, jos hetkeäkään uskoisit hänen tarkoittaneen täyttä totta. Hän ei tämäniltaisella ihastuksellaan tarkoittanut sinua yhtään sen enempää kuin tarkoitti Georgina-tädin keittäjääkään kiittäessänsä päivällistä erinomaiseksi. Ihaillessaan aikaansaannoksia hän ihaili myös aikaansaajaa, siinä kaikki. Ole kiitollinen taiteesi menestyksestä äläkä pilaa sitä typerällä hentomielisyydellä. Pese nyt suuret, hontelot kätesi ja mene vuoteeseen!" Niin puhui Jane itselleen.

* * * * *

Tammien alla, pehmeällä nurmikolla seisoi Garth Dalmain. Arkoja metsäkauriita nukkui hänen ympärillänsä, ylhäältä taivaan tummasta sinestä tähdet lamppuina valaisivat. Hänkin haasteli itsekseen.

"Löysin hänet", puhui hän hiljaa, ihastuneena, "ihannenaisen, koko sukupuolensa koristeen, joka sieluineen ja ruumiineen on täydellisesti oleva rinnan sen miehen kanssa, joka kerran hänet omakseen voittaa. -- Jane! Jane! Voi, kuinka sokea minä olen ollut! Tuntenut hänet vuosikausia ja nyt vasta tämän huomaan! Mutta hän nosti verhoa ja minä astuin sisälle! Mikä hieno, jalo sielu! Hän ei enää koskaan saa vetää verhoa oman sielunsa ja minun sieluni välille. Eikä hänellä ole rukousnauhaa. Minä kiitän Jumalaa siitä. Toinen mies ei omista eikä ole koskaan omistanut sitä, mitä kaipaan enemmän kuin olen mitään konsanaan toivonut maailmassa, Janen rakkautta, Janen hellyyttä. Mitä se tarkoittaa? 'helmi helmeltä lasken tarkasti' -- Hänen täytyy kerran ne laskea, omat helmensä ja minun. Jumala, päästä meitä rististä. Täytyykö jokaisessa oikeassa rukousnauhassa olla risti? Hyvä Jumala, suo silloin minulle raskaampi osa ja anna yhteisen taakan liittää meitä toisiimme. Oi, noita rakkaita käsiä! Noita rehellisiä, uskollisia silmiä! -- -- -- Jane! -- Jane! Janehan se on aina ollut, vaikken ole tiennyt sitä, hullu, sokea, mikä lienen ollutkin! Mutta totisesti, vaikka ennen olin sokea, näen nyt. Ja vastedes on se aina oleva Jane, tästä illasta elämäni loppuun ja -- suokoon Jumala -- iankaikkisuudessakin vielä."

Yötuuli häilytti hänen tiheätä, tummaa tukkaansa, ja kun hän kohotti katseensa, loistivat hänen silmänsä tähtien valossa.

* * * * *

Jane, joka oli nukkumaisillaan, heräsi, kun sälekaihtimet löivät ikkunaan, ja hän mumisi: "Sanokaa, Garth, mitä te tahdotte minun tekevän, niin minä teen sen." Mutta kun hän sitten täysin valveutui ja käsitti, mitä oli sanonut, nousi hän pimeässä ja antoi itsellensä aika torat: "Puolivanha höperö! Aasi! Pidät itseäsi vakavana ja järkevänä, ja sinua miellyttävän nuoren miehen mitätön imartelu panee pääsi pyörälle. Tule järkiisi heti paikalla tai lähde Overdenesta ensimmäisessä aamujunassa."

Kahdeksas luku.

LISÄÄ HELMIÄ.

Seuraavat päivät olivat Janelle ihania päiviä. Ei mikään tärvellyt hänen uuden, kumman suloisen kokemuksensa nautintoa.

Garthin käytöksessä ei seuraavana aamuna ollut jälkeäkään siitä kiihtymyksestä, joka Janen oli typerryttänyt ja saattanut levottomaksi edellisenä iltana. Hän oli hyvin hiljainen ja tuntui iäkkäämmältä kuin milloinkaan ennen. Varsin harvoin hän joutui edes herttuattaren kanssa seitsenvuotiaan-tuulelle; ja kun joku naljaillen kysyi, opetteliko hän jo tulevan aviomiehen arvokasta käytöstä, vastasi Garth tyynesti: "Opettelen, tietysti."

"Tuleeko _hänkin_ Shenstoneen?" uteli Ronald, sillä useimmat herttuattaren vieraista oli kutsuttu lady Inglebyn luo loppuviikoksi.

"Tulee kyllä", sanoi Garth.

"Ooh, taivastentekijä!" huudahti Billy juhlallisesti. "Sanohan, Benedict, pitääkö tätä uskottaman?" [Shakespearen erään henkilön mukaan, näytelmästä "Paljon melua tyhjästä", yleinen nimitys miehille, jotka hangottelevat naimisiin menoa vastaan, mutta lopulta siihen taipuvat.]

Mutta Jane, istuen lähellä Garthia, vilkaisi tähän piilostansa aamulehden takaa ja sanoi niin etteivät muut kuulleet: "Voi, Dal, kuinka olen iloinen! Eilen illallako tämä teille selvisi?"

"Niin", vastasi Garth kääntyen niin, että puhui ainoastaan Janelle, "eilen illalla."

"Auttoiko meidän iltapäiväinen keskustelumme mitenkään sen selviämistä?"

"Ei ensinkään."

"Entä 'Rukousnauha'?"

Garth empi, sitten hän virkkoi Janeen katsomatta: "'Rukousnauha' -- kyllä."

Janesta Garthin eilinen kiihtymys oli näin saanut selvityksensä, niin että hän nyt vallan välittömästi saattoi nauttia tästä heidän ystävyytensä uudesta vaiheesta, sillä yhteiset soittoja lauluhetket tuottivat hänelle todellista iloa. Garth oli paljon soitannollisempi kuin hän oli luullutkaan, ja hänen täsmällinen, miehekäs soittamistapansa, jota eivät turhat sitomiset ja pedaalin käyttämiset häirinneet, oli hänelle nautinnon arvoista; ja milloin taas vienoutta kaivattiin, oli se vienompaa kuin hänen omansa. Mutta noina ihmeellisinä yhdessäolon hetkinä ei Garth sanallakaan ilmaissut, minkä arvoinen Janen ääni hänelle oli, sillä hän oli ensi illan jälkeen käynyt ankaran varovaiseksi puheessaan. Tammien alla hän oli päättänyt viikon verran odottaa, ennen kuin puhuisi, ja hän odotti.

Janelle oli uutta ja kumman suloista, että tunsi olevansa jonkun sydämessä ehdottomasti ylinnä muita. Garth ilmaisi sen hänelle niin, että ainoastaan he molemmat sen tajusivat. Kellään muulla ei ollut asiasta aavistustakaan, ja kuitenkin tiesi Jane erinomaisen hyvin, ettei hän milloinkaan voinut astua huoneeseen Garthin heti sitä huomaamatta, ettei hän voinut lähteä huoneesta Garthin heti kaipaamatta. Hänen huomaavaisuutensa oli niin hienoa ja hillittyä, ettei sitä kukaan toinen voinut panna merkille. Ystävät eivät päässeet heitä pistelemään eikä herttuatar sanomaan: "Siunatkoon, mitä te nyt?" Ja sittenkin tuntui Janesta kuin Garthin hellä huolenpito olisi häntä aina ympäröinyt. Ensi kerran eläissään hän tunsi olevansa ylinnä jonkun ajatuksissa. Siksi Garth niin omituisella tavalla tuntui hänen omaltansa. Hän iloitsi ja ylpeili hänen sanoistaan, teoistaan ja oloistaan, ja vasta niinä hetkinä, jotka he yhdessä viettivät laulusalissa, hän oppi tuntemaan hänet ja myös ymmärtämään tuota innostuvaista, kauneudenhurmoista, hetkellistä luonnetta paremmin kuin konsanaan ennen.

Ne olivat ihania päiviä, ja ero iltaisin oli suloinen, sillä se ikään kuin mausti seuraavan päivän tapaamisiloa. Eikä Jane kuitenkaan näinä ihanina onnen päivinä ajatellut rakkautta sanan tavallisessa merkityksessä. Hänen tietämättömyytensä ei riippunut tässä kohden niinkään paljon kokemattomuudesta kuin siitä, että hän oli liian usein kokenut, miten todellisen tunteen sijalle asetetaan sen irvikuva. Moinen kokemus esti hänet tuntemasta oikeata rakkautta nyt, kun se mitä ihanteellisimmassa muodossa häntä lähestyi.

Jane ei ollut kahtatoista kautta ollut seuraelämässä, kun jo oli saanut tusinan verran naimatarjouksia. Vanhemmista ja holhoojista riippumaton, hienosukuinen perijätär ei voinut välttää eräänlaisia kosimisia. Harmahtavat ja kaljulta hohtavat keski-ikäiset miehet, jotka olivat kyllästyneet irtolaiselämäänsä ja joilla oli jokin vanha, kaunis maatila, mutta myös ainainen, onneton, sen ylläpitoon tarvittavien varojen puute, kosivat jalosukuista Jane Championia kuin olisivat olleet kauppa-asioilla ikään, ja jalosukuinen Jane Champion silmäili heitä kiireestä kantapäähän, tarkasti läpikotaisin, kunnes nämä huomasivat olevansa perin halpahintaisia. Sitten hän rauhallisena hylkäsi heidän tarjouksensa aivan yhtä kaupantaitavasti kuin hekin olivat sen tehneet.

Pari, kolme kelpo nuorukaista, jotka Jane oli päästänyt pulasta tai jo vallan toivottomasta ahdingosta auttanut jälleen jalkeille, oli hentomielisessä kiitollisuuden puuskassa tullut ajatelleeksi, miten onnellista olisi nuorelle miehelle aina saada pitää hänet lähellänsä suuntaamassa asioita oikealle tolalle ja neuvottelemassa, mitä kulloinkin oli tehtävä ja -- no niin, miksikä ei -- maksamassa velkoja eräänlaisena äiti-kullan tapaisena, joka ei henno torua. Ja he olivat tarttuneet hänen käteensä ja rukoilleet häntä vaimoksensa. Jane oli livahuttanut heitä korvalle, jos olivat rohjenneet kajota häneen, ja myös kieltänyt heitä olemasta tuhmia.

Overdenen lähiseudun eräs naimaton kirkkoherra oli aivan äskettäin tehnyt hänelle juhlallisen naimatarjouksen. Usein oli sama herra kiusannut häntä ikävillä keskusteluillaan, ja kun hän nyt tuli vierailulle mielessä tärkeä kysymyksensä, istui Jane Overdenen vierashuoneessa kirjoituspöydän ääressä eikä ennättänyt keksiä mitään neuvoa päästäkseen puikahtamaan tiehensä. Jos kirkkoherra rupesi liian pitkäveteiseksi, voihan hän salaa lopettaa muistiinpanonsa. Kirkkoherra istui mukavaan nojatuoliin, aivan kirjoituspöydän viereen, heitti jalkansa ristiin, toisen polven toiselle, asetti sormiensa päät hiuskarvalleen vastakkain ja aloitti esityksensä alkusanat. Jane teroitteli lyijykyniä ja järjesteli kynänteriä eikä nähtävästi oikein päässyt tolkulle puheen tarkoituksesta, sillä kun kirkkoherra seuraavin sanoin lopetti nuotikkaan esityksensä: "En ainoastaan itsekkäistä syistä, jalo neiti Champion, vaan seurakuntani hyväksi, laumani onneksi ja kirkon työn menestykseksi keskuudessamme", avasi Jane laatikon ja otti sieltä pankkiosoituskirjansa.

"Hyvin mielelläni avustan", sanoi hän. "Kastemaljaako varten, vai saarnatuolia, uusia virsikirjojako vai mitä varten?"

"Jalo neiti", sanoi kirkkoherra haparoiden sanoja, "te ymmärrätte minut väärin. Minä toivoisin saavani viedä teidät alttarille."

"Hyvä herra Bilberry", sanoi Jane Champion, "sehän on ihan tarpeetonta. Jokainen kirkossakävijä näkee joka puolelta kirkkoa selvästi, että te tarvitsette uuden alttariliinan. Mielihyvin minä annan sitä varten kymmenen puntaa. Olenhan viime aikoina ollut siellä aika usein, sillä kävelen mielelläni pitkiä matkoja yksikseni metsässä. Ja nyt te varmaan haluatte tavata tätiäni, ennen kuin lähdette. Hän on lintulassa ruokkimassa ulkomaisia lintujansa. Jos menette tuosta lasiovesta pitkin pengertä vasemmalle, tulette lintulaan ja tapaatte tädin sieltä. Mutta minä pitäisin viisaimpana, ettette mainitsisi tästä keskustelusta mitään tädille. Hän ei pidä koruompeleisista alttariliinoista ja toruisi meitä molempia, väittäen hyödyllisemmäksi, että raha annettaisiin köyhien koululasten jalkineisiin. Ei, hyvänen aika, älkää minua kiittäkö. Olen todellakin iloinen, että minun näin sopii auttaa teidän erinomaista työtänne täällä ympäristössä."

Jane ihmetteli itsekseen muutaman kerran, mahtoiko osoitus milloinkaan joutua maksettavaksi. Hän olisi suonut sen palaavan postitse, revittynä kahtia, ja samalla pari tuimaa riviä miehekkään suuttumuksen osoitukseksi. Mutta kun se pankista määräajan kuluttua hänelle palautettiin ja taakse oli sirosti ja huolitellen kirjoitettu P. Bilberry, ilman närkästyksen merkkiäkään, heitti hän sen paperikoriin joltisenkin pilkallisesti hymyillen.

Tällaisia olivat Janen kosimiskokemukset. Häntä ei kukaan ollut rakastanut hänen itsensä vuoksi. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut olevanpa ensi sijalla toisen ihmisen sydämessä ja elämässä. Ja nyt, miehen koko ihailevan rakkauden hellästi ja varoen häntä hoimiinsa kietoessa ja vallatessa, ei hän tuntenutkaan oman onnensa eikä miehen sydämellisyyden syytä. Hänestä oli aivan ilmeistä, että tämä mies oli toiseen naiseen rakastunut, eikä hänen mieleensäkään olisi juolahtanut ruveta kilpailemaan tämän toisen naisen nuoruuden ja viehkeyden kanssa; ja niin hän piti tätä hänen ja Garthin välistä likeistä sydämellisyyttä heidän ystävyytensä uutena kehityskautena, kauniimpana kuin hän oli uskonut mahdolliseksikaan.

Sillä kannalla olivat asiat, kun tiistai tuli ja Overdenen vieraat erkanivat. Jane meni pariksi päiväksi Brandeille Lontooseen. Garth meni suoraan Shenstoneen, jonne hänet oli kutsuttu varta vasten tapaamaan neiti Listeria ja tämän tätiä rouva Parker Bangsia. Janen oli määrä saapua Shenstoneen perjantaina.

Yhdeksäs luku.

LADY INGLEBYN LUONA.

Istuuduttuaan ja junan vieriessä asemalta nojautui Jane nurkkaansa ja huoahti tyytyväisenä. Miten liekään, mutta päivät olivat Lontoossa tuntuneet sietämättömän pitkiltä. Jane muisteli niitä miettiväisenä ja etsi syytä siihen. Oli ollut runsaasti kutsuja ja kaikenlaista mielenkiintoista; tavallisestihan häntä tyydytti jo pelkkä Lontoossa-oleminen. Miksi hän oli tuntenut itsensä levottomaksi, tyytymättömäksi ja yksinäiseksi?

Totuttuun tapaansa hän oli sentään pysähtynyt aseman kirjakojulle ja ostanut ison kasan matkalukemista. Hänen ystävänsä väittivät, ettei Jane voinut tehdä lyhyintäkään matkaa ilman vähintään puolta tusinaa sanomalehtiä. Mutta nyt ne olivat välinpitämättömästi heitettyinä vastapäiselle istuimelle. Jane ajatteli tiistaitansa, keskiviikkoansa ja torstaitansa ja kummasteli, miksi ne olivat vain ikäviä porraspuita perjantain tiellä. Ja nyt hän oli lopultakin perjantaissa. Ja yht'äkkiä junassa, matkalla Shenstoneen, hän alkaa tuntea onnea ja hilpeyttä. Miten oli oikeastaan näiden kolmen viimeisen päivän laita? Flower oli ollut ihastuttava; Deryck kaltaisensa, tosiystävällinen ja huvittava; pikku Dicky herttainen; ja Blossom-murunen niin kultainen kuin ainoastaan Blossom voi olla. Missä oli vika?

"Minä tiedän", sanoi Jane. "Sehän on selvää! Kuinka en ennen sitä huomannut? Sain kuulla niin paljon musiikkia viime päivinä Overdenessa, ja _mimmoista_ musiikkia! Minä olin sairas musiikin ylenpalttisuudesta, ja nyt sen puute taas vaikuttaa tämän alakuloisen yksinäisyyden tunteen. Mutta Myran luona sitä kuulen taas yllinkyllin, sillä Dalhan on siellä ja pitää siitä huolen, jos Myra sattuisikin unohtamaan."

Jane otti _Spectatorin_ iloisen odotuksen onnellinen hymy huulillaan, ja syventyi pian erääseen Etelä-Afrikan kysymystä koskevaan kirjoitukseen.

Myra oli itse asemalla häntä vastassa ponivaljakolla. Sitä paitsi siellä oli rattaat kamarineitsyttä ja matkatavaroita varten; ja viivyttelemättä lähtivät Jane ja hänen emäntänsä täyttä ravia matkaan.

Iltapäiväauringon kultaamien metsien ja ketojen vihreys oli erikoisen rauhoittavaa. Metsäruusuja oli tukuittain pensaikoissa. Korjattiin viimeisiä heinäkuormia. Lintujen laulussa oli riemua ja maalaisissa näköaloissa ja tuoksuissa tartuttavaa tenhoa, jommoista Jane ei ennen ollut näin elävästi tuntenut. Hän veti syvään henkeään ja huudahti melkein tahtomattaan: "Voi, kuinka täällä on hyvä olla!"

"Voi, kultaseni!" sanoi lady Ingleby heiluttaen ruoskaansa ja nyökäyttäen herttaisesti päätään vastaukseksi heinäväen kunnioittaviin tervehdyksiin. "On ihan turvallista, kun sinä olet täällä. Minusta sinä aina tunnut ikään kuin sävelmän bassolta, joltakin niin taatulta ja sovittavalta; kiperissä kohdin tuntee olevansa kuin turvan takana, kun sinä olet läsnä. Minä vihaan kaikenlaisia ikäviä asiainkäänteitä. Ne väsyttävät. Mikseivät asiat aina voi olla samalla kannalla? Tänään niinkuin eilen ja eilen niinkuin huomenna, ja niin ne olisivatkin, elleivät ihmiset näkisi kaikesta niin paljon vaivaa. Kuinka tahansa, mutta minä olen varma, ettei mikään voi koskaan mennä vallan päin honkiin, kun _sinä_ olet saapuvilla."

Myra rapsahutti etumaista ponia, joka pyrki "varastamaan", ja he kiitivät eteenpäin pensasaitojen välissä, tien yli riippuvien kuusamain ja elämänlankain toisinaan heihin riipaistessa. Jane sieppasi ohimennessä elämänlangan lonkeron. "'Matkailijan ilo', sehän tämän kansanomainen nimi on", sanoi hän hymyillen entistä iloa uumovaa hymyänsä ja pisti valkeat kukat napinreikään.