Part 4

Jane katseli häntä. Erilaiset ja kuvaavat tavat, miten hänen ystävänsä sytyttivät ja polttivat savukkeensa, olivat aina huvittaneet Janea. Hän olisi voinut mainita ainakin kymmenkunnan nuoren miehen nimen, jos hänelle olisi kuvailtu heidän polttamistapansa. Hän oli sitä paitsi Deryck Brandilta oppinut vaikenemisen tärkeyden tähdellisessä keskustelussa ja myös, ettei jälkilisäyksillä saa sanottua laimentaa.

Vihdoin Garth puhui.

"Ihmettelen, miksi savu on kauniin vaaleansinistä, kun se renkailee savukkeesta, mutta harmaanvalkoista, jos sitä suusta puhaltaa."

Jane tiesi niin olevan sen vuoksi, että siihen oli imeytynyt kosteutta, mutta hän ei sanonut sitä, sillä hänelle ei ollut lainkaan mieluisaa tämä ilmapallon liidätys eikä Garthin puheen suuntaaminen turhanpäiväisiin asioihin. Hän odotti tyynesti, minkä vastauksen antaisi Garthin syvempi luonne, johon hän oli vedonnut ja jonka hän tunsi varmasti pääsevän vallalle. Pian se pääsikin.

"On sanomattoman ystävällistä, neiti Champion, että viitsitte ajatella kaikkea tätä ja puhua siitä minulle. Saanko osoittaa kiitollisuuttani selittämällä teille kerran, mikä tuottaa vaikeutta? Tuskin olen siitä itsekään selvillä, mutta luulen silti voivani antaa teille jonkinlaisen käsityksen siitä."

Jälleen pitkä vaitiolo. Garth poltti ja mietti. Jane odotti. Vaitiolo oli täynnä ymmärtämystä. Garth huomasi hyräilevänsä erään vanhan kuudennentoista-sataluvun laulun säkeitä:

Mua taivas vielä jos armahtais: moisen tupakan, tuolin ja ystävän sois.

Joko savuke, tuoli tai Jane, tai kaikki kolme yhdessä kukaties, herätti hänessä ylevän rauhan ja levon ja hyvänolon tunteen, sellaisen mielialan kohoamisen, että kaikki hyvä näytti entistä paremmalta, kaikki vaikeudet helpoilta ja kaikki ihanteet saavutettavilta. Hiljaisuus oli kultainen kuin auringonlasku; mutta lopulta hän sen keskeytti.

"Kaksi naista -- ainoat naiset, jotka ovat todella jotakin elämääni vaikuttaneet -- ovat minulle mittapuuna, josta en voi tinkiä -- toinen äitini, kallis, siunattu muisto; toinen vanha Margery Graem, lapsuusaikainen ystäväni ja hoitajani, nyt emännöitsijäni ja yleensä hellijäni ja hoivaajani. Hänen uskollinen sydämensä ja alituinen huolenpitonsa auttavat minua pysymään uskollisena sen suloisen olennon juurruttamille ihanteille, joka viereltäni kuihtui pois, kun olin miehuuteni kynnyksellä. Kotiin palatessani näen ensimmäiseksi, kun eteisen ovi avautuu, vanhan Margeryn, musta satiiniesiliina vyöllä, päässä härmemyssy lavendelinvärisine nauhoineen. Tunnen silloin aina uudestaan olevani seitsenvuotias ja syleilen häntä joka kerta. Te, neiti Champion, ette pidä minusta seitsenvuotisena, mutta Margery pitää. No niin, mutta muutahan minun piti saada teidät tajuamaan. Kun minä vien morsiamen Gleneeshiin ja esitän hänet Margerylle, niin hänen vanhat, ystävälliset silmänsä koettavat nähdä pelkkää hyvää. Hänen vanha, uskollinen sydämensä haluaa palavasti vain rakastaa ja palvella. Ja kuitenkin tiedän, että hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin, mikä on mittapuu. Tiedän, että hänen mieleensä muistuu hyvän, hellän, kristityn naisen ihanteellinen kuva, juuri semmoisena kuin minäkin sen muistan; enkä minä saa, en uskalla tuottaa hänelle pettymystä. Uskokaa minua, neiti Champion, monta kertaa, kun fyysillinen vetovoima on ollut valtava ja ulkonaista kauneutta palvoessani olen ollut unohtamaisillani pääasian -- näkymättömän, mutta iäisen, silloin, niin, vallan otaksumatta mitään vaikuttavansa, vanha Margery on ollut kirkkaasti katsovinaan minua silmiin, vanhan Margeryn käsi on ollut arasti tarttuvinaan minun takinhihaani ja ääni, joka lapsuudesta pitäen on minua opastanut, on ollut hieman kummastellen sanovinaan: 'Hänetkö siis olette valinnut rakkaan rouva-vainajani paikalle, Garth herra?' Teistä mahtanee tuntua perin hullunkuriselta, neiti Champion, kun te meidän seurapiirimme ja tunteittemme ja yleensä pinnallisen elämäntapamme kannalta ajattelette, kuinka minä istun täällä herttuattaren nurmikolla ja tunnustan, että minua on pidättänyt kosimasta naisia, joita suuresti olen ihaillut, vain pelko siitä, mitä minun vanha hoitajani olisi heistä ajatellut! Mutta ottakaa huomioon, että hänen mielipiteensä perustuu muistoon ja että tämä muisto on minun äiti vainajani muisto. Sitä paitsi, Margery puhuu minun paremman minuuteni puolesta ja ilmituo minun oman arvosteluni sellaisena kuin se on, kun sitä eivät sokaise intohimot eikä vie väärään minun kauneudenihailuni. Ei Margery silti kauneutta hyljeksi. Tosiasiassa hän minun vuokseni pitäisi sitä aivan välttämättömänä, siitä olen varma. Mutta hänen katseensa tunkee niin pian pinnan alle. Aivan niinkuin Paavali sanoo eräässä ylevässä lausumassa, hän ei näkyväisiä katso, vaan näkymättömiä. Tuntuu oudolta, että voin kertoa teille kaikesta tästä, ja todellakin, neiti Champion, ensi kerran minä tämän nyt näin itsellenikin selvitin. Mutta te olitte minusta niin kovin ystävällinen, kun viitsitte antaa minulle hyviä neuvoja tässä asiassa."

Garth Dalmain lakkasi puhumasta ja hiljaisuus, joka seurasi, kesti kiusallisen kauan; se tuntui Janesta aidalta, jonka ylitse hän turhaan yritti kiivetä. Hän oli ryntäävinään edestakaisin etsien veräjää tai muuta poispääsyneuvoa. Hänen oli mahdotonta sopivasti vastata tähän vallan odottamattomaan puheeseen. Hänen mykkää hämminkiänsä lisäsi vielä sekin, että Garthin tunnustus oli sanomattomasti häntä liikuttanut, ja kun Jane oli syvästi liikutettu, kävi puhe aina kankeasti. Tämä nuori mies, jota kaikki naiset ihailivat hänen kauniin ulkomuotonsa ja miellyttävän käytöksensä vuoksi, jota hänen erinomainen naimakuntoisuutensa pani äidit ja naittajat kärkkymään, joka oli jo kuuluisa taiteen maailmassa ja jota imarreltiin, liehiteltiin ja seurapiireissä suosittiin, hän oli muitta mutkitta tunnustanut, että ainoa elossaoleva, hänen elämäänsä jotakin vaikuttava nainen oli hänen vanha hoitajansa ja että tämän mielipiteet ja toiveet pidättivät häntä maailmanmielisestä, erehdyksellisestä naimiskaupasta. Tämä kaikki liikutti syvästi Janea, vaikkakin hänen sydämessänsä täytyi nauraa ajatellessaan, mitä heidän seurapiirinsä sanoisikaan, jos huomaisi tilanteen. Garth joutui uuteen valoon, ja äkkiä Jane ymmärsi hänet aivan toisin kuin milloinkaan ennen.

Mutta hän ei kyennyt vastaukseksi lausumaan muuta kuin: "Minä toivoisin, että tuntisin vanhan Margeryn."

Garthin ruskeat silmät välähtivät mielihyvästä.

"Voi, sitä minäkin toivoisin", sanoi hän. "Minä toivoisin, että te kerran näkisitte Gleneeshin linnan. Te nauttisitte pengermän näköalasta. Se kantaa jyrkkiin rotkoihin, ja loitompana se vie purppuraisten kukkulain yli. Luulen, että te pitäisitte sen havumetsistä ja kanervakankaista. Todellakin, neiti Champion, miks'en minä voisi kutsua 'hienoa seuraa' luokseni syyskuussa, ja kun oikein pyytäisin, niin herttuatar varmaan suostuisi ottamaan sen siipiensä suojaan? Ja niin tekin voisitte tulla ja kuka hyvänsä, jota haluaisitte kutsuttavan. Ja -- ja, ehkä -- me voisimme kutsua kauniin 'Tähtilipunkin' ja hänen tätinsä, rouva Parker Bangsin. Ja sitten saisimme nähdä, mitä Margery tuumisi hänestä!"

"Mainiota!" sanoi Jane. "Minä tulen mielelläni. Ja, hyvä Dal, minä luulen tosiaankin, että tuolla tytöllä on herttainen luonne. Voisitteko löytää parempaa? Ulkomuotoon ei moite pysty, ja ihan varmaan on hän sielukaskin. Niin, kutsukaa vain meidät kaikki, niin nähdään kuinka käy."

"Niin minä teenkin", huudahti Garth iloisena. "Mutta mitä mahtanee Margery tuumia rouva Parker Bangsista?"

"Vähät siitä", sanoi Jane päättävästi. "Kun te menette naimisiin tytön kanssa, lähtee täti takaisin Chicagoon."

"Minä toivoisin, ettei hän olisi pohattaperheestä."

"Ei sitä voi auttaa", sanoi Jane. "Amerikkalaisethan ovat niin rakastettavia, ettemme saa ensinkään muistaa heidän rahojaan."

"Toivoisin heidän olevan täällä, neiti Listerin ja hänen tätinsä", huomautti Garth. "Mutta he tulevat lady Inglebyn luo, jonne minäkin menen tiistaina. Tuletteko te sinne, neiti Champion?"

"Tulen", vastasi Jane. "Minä lähden tiistaina Brandeille muutamaksi päiväksi, mutta lupasin Myralle palata Shenstoneen loppuviikolla. Minusta on hauska olla siellä. He ovat niin sopusointuinen pari."

"Niin ovatkin", sanoi Garth, "mutta eihän kukaan voisi aina olla olematta sopusointuinen pari, joka kerran on naimisissa lady Inglebyn kanssa."

"Voi sitä kielioppia!" nauroi Jane. "Mutta kyllä minä ymmärrän, mitä te tarkoitatte, ja olen iloinen, että asetatte Myran niin korkealle jalustalle. Hän on kultainen! Teidän pitää vain kiirehtiä hänen maalaamistaan ja heittää hänet mielestänne, jotta olette vapaa Pauline Listerille."

Tiimapatsas osoitti seitsemää. Varikset olivat lakanneet kiertämästä jalavia ja lentäneet tyytyväisinä pesiinsä.

"Menkäämme sisään", sanoi Jane ja nousi. "Olen oikein iloinen tästä keskustelusta", lisäsi hän, kun he rinnatusten kulkivat nurmikon poikki.

"Niin", sanoi Garth. "Eikä liidäteltykään ilmapalloja! Meillä olikin oikea potkupallo tällä kertaa -- hyvää, kestävää nahkaa. Ja kerran potkimme rajan yli sekä toinen että toinen -- voitto kummallakin. Sillä teidän neuvonne minä otin varteen, ja luulenpa, että minun selitykseni taas paljasti teille asian oikean laidan. Eikö niin, neiti Champion?"

Hänestä tuntui taas kuin olisi hän ollut seitsenvuotias, mutta Jane katseli häntä nyt vanhan Margeryn silmin eikä tämä häntä siis ikävystyttänyt enää.

"Niin kai", sanoi hän hymyillen hänelle ystävällisillä, uskollisilla silmillään, "pitäkäämme sitä ystävyytemme voittona, Dal. Minä kiitän teitä kaikesta, mitä olette minulle kertonut."

Päästyään huoneeseensa Jane huomasi olevan vielä puolituntia aikaa, ennen kuin tarvitsi ryhtyä pukeutumaan. Hän otti päiväkirjansa. Heidän keskustelunsa Garth Dalmainin kanssa kannatti säilyttää muistissa, varsinkin hänen kertomuksensa saarnaajasta, jonka sielu hälvensi ruumiin rumuutta. Hän kirjoitti sen melkein sanasta sanaan.

Sitten hän soitti kamarineitsyttä ja pukeutui sekä päivälliselle että konserttiin, joka oli heti sen jälkeen.

Kuudes luku.

VERHO KOHOAA.

"Neiti Champion! Kas, siinähän te olettekin! Teidän vuoronne, seuraava. Paikkakuntalaisten ohjelman viimeinen numero on menossa, ja sen jälkeen herttuatar ilmoittaa Velman laryngitiksen -- toivokaamme, ettei hän puhu appendicitiksesta -- ja sitten minä saatan teidät lavalle! Oletteko valmis?"

Illan juhlamenojen ohjaaja, Garth Dalmain, oli etsinyt Jane Championia pengermältä ja seisoi nyt hänen edessänsä, riippuvien kiinalaisten lyhtyjen miedossa valossa. Punainen ruusu napinreiässä ja samanväriset silkkisukat antoivat rahtusen taiteellista värikkyyttä hänen juhlapukunsa tavanmukaiselle mustalle ja valkealle.

Jane katsahti ylöspäin mukavasta korituolistaan, naurahti sitten hänen huolestuneelle ilmeelleen.

"Kyllä minä valmis olen", sanoi hän, nousi ja lähti Garthin kanssa. "Hyvinkö on käynyt?" kysyi hän. "Onko paljon väkeä?"

"Huone täpösen täynnä", vastasi Garth, "ja herttuatar on nauttinut. On ollutkin tavallista hullunkurisempaa. Mutta vastahan illan 'yllätys' tulee. Entä, missä teidän nuottinne ovat?"

"Kiitos", sanoi Jane. "Minä soitan ulkomuistista. Niin ei tarvitse kääntää lehtiä."

He tulivat konserttisaliin ja seisoivat verhon takana lavalle johtavien portaitten vieressä.

"Sh, kuulkaahan herttuatarta!" kuiskasi Garth. _"'Sisarentyttäreni, Jane Champion, on ystävällisesti suostunut suorittamaan --!'_ Toisin sanoen teidän on puolen minuutin kuluttua noustava lavalle. Olisi totisesti kohteliaampaa teitä kohtaan, jos hän puhuisi vähän vähemmän Velmasta. Mutta yhtä kaikki, he pitävät mistä tahansa. Kas niin! Siinä sitä ollaan! _Appendicitis!_ Sanoinhan minä. Rouva Velma parka! Toivotaan, ettei se tule paikkakunnan lehtiin! Voi taivas! Hän rupeaa vielä pitkiin puheisiin kaikenlaisista uudenaikaisista taudeista. Sama se, jäähän meille siten hetkinen hengähdysaikaa -- -- -- Kuulkaa, neiti Champion, minä puhuin hulluja tänään ylennyksistä ja alennuksista. Kyllä minä osaan soittaa sen säestyksen, jos haluatte. Ette? No niin, kuinka vain tahdotte. Mutta muistakaa, että tarvitaan paljon ääntä, jotta se joltakin vaikuttaisi tässä salissa, ja huone on täpötäynnä. Nyt -- herttuatar lopetti. Tulkaa! Varokaa aliaskelta. Hiidessä! Kuinka täällä verhon takana on pimeä."

Garth ojensi kätensä, ja Jane nousi portaita myöten ja astui Overdenen konserttisaliin kokoontuneen kuulijakunnan näkyviin. Hänen kookas vartalonsa näytti tavallista kookkaammalta, kun hän kulki melko korkean lavan poikki. Hänen pukunsa oli musta, jotakin pehmeätä kangasta, povella hienoa vanhaa pitsiä ja helminauha kaulassa. Kun hän tuli esiin, tuijottivat kuulijat häneen ja taputtivat epäröiden käsiään. Velman nimi ohjelmassa oli herättänyt suuria toiveita, ja lavalla olikin neiti Champion, joka tosin soitti aika sievästi, mutta jonka ei otaksuttu laulavan, ei niin ainakaan, että se mitenkään korvaisi Velmaa. Suopeamielisempi kuulijakunta olisi osoittanut hänelle suosiotaan, niin että sali kajahteli, ilmaistakseen siten pitävänsä arvossa hänen valmiuttaan ja kerkeätä onnistumisen toivoansa. Tämä kuulijakunta osoitti hämmästystään empivällä ja laimealla kättentaputuksella.

Jane hymyili hyväntahtoisesti, istuutui suuren Bechstein-pianon eteen ja katsahti valkoisiin ruusuköynnöksiin ja punaiseen riipparuusu-ristiin. Sitten hän, ilman muita alkuvalmisteluja soitti alkusoinnun ja rupesi laulamaan.

Syvä, ihana ääni kaikui kautta salin. Kuulijat valtasi syvä hiljaisuus.

Joka tavu tunkeutui hiljaisuuteen niin sydämellisin ja ihmeellisen suloisin sävelin, että penseitten sydän lakkasi lyömästä ja he ihmettelivät omaa liikutustansa; niiden sydämessä taas, jotka muutenkin syvästi tunsivat, tämän laulun tenho kosketti salaisimpia kieliä.

Nuo hetket, vietetyt kanssasi, ne talletan helminauhanain, ja helmi helmeltä tarkasti niitä lasken rukousnauhassain.

Hiljaisena, aateksivana, hellänä kuiskauksena kuuluivat viimeiset sanat, tulkiten kokonaista muistojen maailmaa -- jalosydämisen naisen uskollisesti säilyttämiä menneen ajan onnellisten hetkien muisteloita.

Kuulijakunta pidätti henkeänsä. Tämä ei ollut laulua. Tämä oli sydämen sykintää; ja se sykki niin suloisin sävelin, että kyynelet vierivät väkisin.

Sitten ääni, joka niin rauhallisena oli tulkinnut alkusäkeet, kohosi paisuen sydäntä herkyttävään tuskaan.

Joka helmi on rukoushetkinen ja sydämen polttoa lievittää, mutt' alta helmisen seppeleen yks' _risti_ eteeni välkähtää.

Viimeiseen neljään sanaan tuli sellainen voima ja väristys, että läsnäolijat sähköttyivät. Lyhyen tauon aikana, joka seurasi, saattoi kuulla tunteiden jännityksen. Mutta seuraavassa tuokiossa tyyntynyt ääni kaikui vienona, ilmaisten sellaista uhrautuvaisuuden voimaa, jota eivät mitkään vastoinkäymiset lannistaneet, eivät vaikeimmatkaan kärsimykset peloittaneet, ja luontuen samalla tenhoavaan suloisuuteen, jota vain kärsimyksen aarteista ammennetaan.

Oi siunatut polttavat muistoni ilon niukan, kohtalon katkeran, joka helmeä suudellen, viimeksi myös ristiin huuleni kurkotan.

Ne vain, jotka ovat kuulleet Janen laulavan "Rukousnauhan", voivat ymmärtää, miten hän lauloi _'joka helmeä suudellen'_. Joka sanasta henki niin naisellinen, kaunis ja hellä rakkaus, että hänet itsensä unohdettiin hänen laulunsa taikavoiman vuoksi -- nekin unohtivat, jotka hänet parhaiten tunsivat.

Säestys, joka alkaa yhdellä ainoalla soinnulla, loppuu yhteen ainoaan säveleeseen.

Jane soitti sen hiljaa, arasti. Sitten hän nousi, kääntyi ja oli lähdössä lavalta, kun kuulijakunta äkkiä puhkesi myrskyisiin suosionosoituksiin. Jane empi, pysähtyi, katsahti tätinsä vieraisiin ikään kuin ihmeissään siitä, että näki heidät siellä. Sitten vieno hymy pilkisti silmästä ja siirtyi huulille. Hetkisen hän seisoi ymmällä keskellä lavaa, melkein ujona; astui sitten edelleen, kun herrat alkoivat huutaa: "Uudestaan, uudestaan!", ja laskeutui lavalta sivuportaita myöten.

Mutta verhon takana, puolipimeässä odotti Janea uusi yllätys, paljoa hämmästyttävämpi kuin hänen kuulijakuntansa meluisa haltioissaolo.

Portaitten juurella seisoi Garth Dalmain. Hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat, mutta hänen silmänsä paloivat tähtinä. Hän seisoi hievahtamatta, kunnes Jane astui viimeiseltä portaalta ja tuli aivan hänen likelleen. Sitten hän äkkiä tarttui häntä olkapäihin ja käänsi hänet ympäri.

"Takaisin!" sanoi hän äänessä vastustamaton käskyn väre, niin että Janen silmät, täynnä äänetöntä kummastusta, jäivät tuijottamaan häneen. "Menkää heti takaisin ja laulakaa se kokonaan uudestaan, sävel säveleltä, sana sanalta, aivan niinkuin äskenkin. Oh, älkää seisoko ja odottako! Menkää nyt takaisin! Menkää heti! Ettekö te ymmärrä, että teidän _täytyy_!"

Jane katsoi noihin säihkyviin silmiin. Hän näki niissä jotakin, joka sovitti äänen häikäilemättömän käskyn. Sanaakaan sanomatta hän nousi levollisesti portaita ja astui lavan poikki pianon ääreen. Kuulijat taputtivat yhä ja kiihtyivät osoittamaan mieltymystään, kun hän ilmaantui, mutta Jane istuutui tuolille pianon ääreen omistamatta heille ainuttakaan ajatusta.

Hän oli omituisen ja oudon tunteen vallassa. Ei hän vielä koskaan eläessään ollut totellut häikäilemätöntä käskyä. Jo hänen lapsena ollessaan olivat "Fräulein" ja miss Jebb huomanneet, että he pääsivät toiveittensa perille vain ystävällisesti pyytämällä ja liikuttavasti vetoamalla hänen tunteisiinsa ja oikeudentuntoonsa. Järjettömään käskyyn ja järjelliseenkin, ellei sitä perusteltu, hän teki heti jyrkän tenän. Ja tämä luonteenominaisuus oli yhä olemassa, vaikkakin ajan tasoittamana. Herttuatarkin sanoi tavallisesti Janea puhutellessaan "ole hyvä".

Mutta nyt oli kalpeakasvoinen, palavasilmäinen nuori mies ilman muuta kääntänyt hänet ympäri, pakottanut nousemaan portaita ja käskenyt hänen laulaa uudestaan laulun, sävel säveleltä, sana sanalta, ja hän oli kiltisti totellut.

Istuutuessaan Jane äkkiä päätti, ettei hän laukkaan "Rukousnauhaa" uudestaan. Hänellä oli varastossa monta hienompaa laulua. Kuulijakuntakin odotti jotakin muuta. Miksi hän pettäisi sen odotuksen moisen, aikalailla kiihtyneen nuorukaisen mahtipontisen käskyn vuoksi.

Hän aloitti Händelin "Minne tiesi käynee"-sävellyksen mahtavan alkusoiton, mutta vähitellen hänen totuuden- ja oikeudentuntonsa tulivat välittäjiksi. Ei hän ollut palannut takaisin laulamaan kiihtyneen nuorukaisen, vaan syvästi liikutetun miehen käskystä, eikä tämän liikutus ollut tavallista. Se seikka, että Garth Dalmain oli niin liikutettu, että unohti, vaikkakin vain hetkeksi, ylen hienon käytöstapansa, se oli hänen taiteensa ja laulunsa parhain ylistys. Soittaessaan Händelin aihetta -- ja hän soitti niinkuin koskettimisto olisi ollut kokonainen orkesteri, joka totteli hänen voimakkaita, lujia sormiansa -- hänelle äkkiä selvisi, vaikkei hän sitä täydellisesti ymmärtänyt, Garthin lausuma _täytyy_, ja hän päätti alistua. Kun siis alkusävelet loppuivat, hän pysähtyi hetkeksi; sen sijaan, että olisi laulanut suurenmoisen "Semele"-aarian, soitti hän vielä kerran "Rukousnauhan" alkusoinnun ja teki kuten Garth oli käskenyt.

Nuo hetket, vietetyt kanssasi, ne talletan helminauhanain, ja helmi helmeltä tarkasti niitä lasken rukousnauhassain.

Joka helmi on rukoushetkinen ja sydämen polttoa lievittää, mutt' alta helmisen seppeleen yks' _risti_ eteeni välkähtää.

Oi siunatut, polttavat muistoni ilon niukan, kohtalon katkeran, joka helmeä suudellen, viimeksi myös ristiin huuleni kurkotan.

Kun Jane palasi lavalta, seisoi Garth yhä liikkumatonna portaitten juurella. Hänen kasvonsa olivat yhtä kalpeat kuin äskenkin, mutta silmistä oli kadonnut pidätettyjen kyynelten peloittava kiilto, joka oli pakottanut Janen hänen käskystänsä menemään takaisin sanaakaan kysymättä tai vastaanpanematta. Ihmeellinen kirkkaus loisti niistä nyt, ihailun välke, joka koski Janen sydämeen, sillä hän ei milloinkaan ennen ollut moista nähnyt. Hän hymyili astuessaan hitaasti alas portaita ja ojensi Garthille molemmat kätensä, tehden sen aivan välittömästi, viehättävällä sydämellisyydellä. Garth astui ihan portaitten eteen ja tarttui niihin, Janen yhä seisoessa askelta ylempänä.

Tuokioon ei Garth puhunut mitään. Sitten hän sanoi hiljaa, liikutuksesta väräjävällä äänellä: "Jumalani! oi, hyvä Jumalani!"

"Sh, vaiti!" sanoi Jane, "minä en pidä siitä, että sitä nimeä mainitaan kevytmielisesti, Dal."

"Kevytmielisesti!" huudahti Garth. "En voisi mistään puhua tänä iltana kevytmielisesti. 'Kaikkinainen hyvä anti tulee ylhäältä'. Kun minulta puuttuu sanoja puhuakseni annista, ihmettelettekö, että mainitsen Antajan?"

Jane katsoi vakavana suoraan hänen välkkyviin silmiinsä, ja iloinen hymy kirkasti hänen omiaan. "Te piditte siis minun laulustani?" sanoi hän.

"Pidinkö -- pidinkö teidän laulustanne?" kertasi Garth hämmennyksen kuvastuessa kasvoilla. "En minä tiedä, pidinkö teidän laulustanne."

"Mistä syystä sitten tämä mairitteleva mielenosoitus?" kysyi Jane nauraen.

"Siitä syystä", sanoi Garth aivan hiljaa, "että te nostitte verhoa ja minä -- minä astuin sisälle."

Hän piteli yhä Janen käsiä, ja lausuessaan viimeisiä sanoja hän kumartui suutelemaan kumpaistakin kättä kuvaamattoman hellästi ja kunnioittavasti. Sitten hän päästi ne, astui hiukan syrjään, ja Jane meni yksin pengermälle.

Seitsemäs luku.

GARTH LÖYTÄÄ RUKOUSNAUHANSA.

Jane vietti sinä iltana salissa vain muutaman hetken. Yhä vilkastuva leikinlasku ei ollut hänen mielensä mukaista, ja ylistys, jota hän ylenmäärin sai osakseen, ikävystytti häntä. Sitä paitsi hän halusi yksinäisyyteen omaan huoneeseensa miettiäkseen kohtausta, joka oli ollut konsertin lopussa Garthin ja hänen välillään verhon takana. Ei hän oikein tiennyt, mitä siitä ajatella. Hän tunsi siinä olleen seikkoja, joiden perille hän ei päässyt, ja Garthin viime teko oli herättänyt hänessä tunteita, joita hän ei ymmärtänyt. Häntä kovasti pahoitti se tapa, miten tämä oli suudellut hänen käsiään. Ja Garth oli tehnyt sen sentään niin ihailevan kunnioittavasti, että teko vaikutti häneen kuin pyhäksijulistaminen -- oli kuin Garth olisi vihkinyt hänet ihmisten sydämiin kätketyn, jumalaisen laulunlahjan ainaiseksi vaalijaksi, lahjan, jolla oli voimaa kohottaa ja jalostaa. Hän ei päässyt siitä, että yhä tunsi, kuinka Garth oli painanut huulensa hänen käsiinsä. Oli kuin hän olisi niihin jättänyt jotakin tuntu vaaja pysyväistä. Pari kertaa Jane havaitsi levottomana katselevansa niitä, ja kun tämä tapahtui kolmannen kerran, päätti hän lähteä huoneeseensa.

Herttuatar istui pianon luona, vallan näkymättömissä, sillä melkein koko seurue oli kokoontunut hänen ympärilleen purskahdellen tuontuostakin iloiseen nauruun. Ronnie oli juuri pujottautunut ryhmän keskeltä hakemaan koruliinaa, ja Billy ottamaan kirjoituspöydältä paperia. Jane tiesi, että paperia tarvittiin apulaispapin esityksen matkimiseen ja että jonkun yllä oli ollut jotakin, mikä muistutti koruliinaa.

Hän kääntyi melko väsyneenä ja meni ovea kohti. Vaikka hän oli poistunut hiljaa ja huomaamatta, oli Garth ovella ennen häntä. Ei hän ymmärtänyt, miten tämä siihen oli tullut, sillä kun hän oli kääntynyt lähteäksensä pois, oli hän nähnyt miehen tumman pään aivan Myra Inglebyn vieressä, toisella puolella herttuattaren ympärille kokoontunutta joukkoa. Garth avasi oven ja Jane astui ulos. Hänen teki mielensä sanoa kaksi asiaa --: 'Kuinka te uskalsitte käyttäytyä niin sopimattomasti?' sekä: 'Sanokaa, mitä te tahdotte minun tekevän, niin minä teen.'

Hän ei sanonut kumpaakaan.

Garth saattoi häntä halliin, sytytti kynttilän ja heitti tulitikun Tommyn päälle. Sitten hän ojensi hopeisen kynttilänjalan Janelle. Hän oli selittämättömän onnellisen näköinen. Janea harmitti, että Garth noin näytti iloansa, jonka aiheena hän tosin tahtomattansa oli ollut, mutta jota hän ei jakanut hänen kanssansa. Hän tunsi myös, että hänen oli keskeytettävä tämä tuttavallinen vaitiolo. Se ilmaisi niin paljon sellaista, jota ei olisi pitänyt ilmaista, koska sitä ei voinut lausua ääneen. Hän miltei tempaisi kynttilän ja kääntyi toisella portaalla.