Part 3

Pahaksi onneksi lady Ingleby ei aina erottanut hänen ääntänsä hovimestarin äänestä. Myra itse ensimmäisenä myönsi, ettei hänellä ollut 'paljon korvaa'. Mutta oli ehdottomasti kärsivällisyyttä koettelevaa huutaa juuri, kun ei mitenkään olisi tohtinut nostaa silmiään 'Hyvän kuningas Wenceslauksen' säestyksestä: "Pysähtykää siihen, Jenkins!" ja sitten huomata, että rouva Jarmis se olikin korkeuksiin menossa. Mutta kun uudella lakeijalla, jonka lordi Ingleby, kiinnittämättä minkäänlaista huomiota hänen soitannollisiin lahjoihinsa, pestasi, sattui olemaan oikein hieno kurkkutenori, niin Myralla mielestään oli ainesta vaikka kuinka suuriin aikaansaannoksiin, ja hän päätti itse opetella äänentapaamista. Hän oppi helposti mi, re, do ja sol, fa, fa, mi äänet, sillä ne olivat 'Kolme sokeata rottaa' laulun alkusävelet, mutta siihen se Myran taito loppuikin. Kun päästiin 'Talon vaimoa he kaikin seurasivat' aiheen monimutkaisiin juoksutuksiin, lady Ingleby oli hukassa, kun ei ollut sanoja, mihin turvata, ja niin hän epätoivoisena herkesi koko äänentapaamisesta.

Niinpä siis nykyajan kuuluisimman laulunopettajan nimikään ei paljoa ilmaissut Myralle. Mutta Garth Dalmain kohottautui.

"Vai niin! Ihmekö, että olette niin kylmäverinen. Velmahan on itsekin ollut kuuluisan rouvan oppilas."

"Sen vuoksihan minäkin tunnen hänet jokseenkin hyvin", sanoi Jane. "Minä olen tänään täällä, sillä minun piti säestää häntä."

"Minä ymmärrän", sanoi Garth. "Ja nyt teidän on tehtävä molemmat. 'Varjelkoon!' sanoo rouva Parker Bangs, kun hänelle Marlborough Housen puutarhajuhlissa selitetään, kuka kukin on. Mutta teistä on mieluisampaa säestää muita kuin itse laulaa, niinkö?"

Janen sävyisä hymy pilkisti jälleen.

"Laulaminen on hauskempaa, mutta säestäminen on hyödyllisempää", sanoi hän.

"Tietysti", virkkoi Garth. "Lukemattomat voivat laulaa hiukkasen, mutta varsin harvat säestää kunnollisesti."

"Jane", sanoi Myra katsellen raukein silmin pitkien tummien ripsiensä alta, "kun sinä kerran olet ottanut laulutunteja ja osaat joitakuita lauluja, miksi ei herttuatar ole ennen pyytänyt sinua laulamaan meille?"

"Surullisesta syystä", vastasi Jane. "Tiedättehän, että hänen ainoa poikansa kuoli kahdeksan vuotta sitten? Hän oli kaunis, lahjakas nuorukainen. Hän ja minä perimme rakkautemme lauluun meidän isoisältämme. Serkkuni antautui musiikkialalle yliopistossa, harjoitti innokkaasti opintoja ja aikoi ammattimusiikkimieheksi. Kerran joululomalla hän oli luvannut laulaa eräässä hyväntekeväisyyskonsertissa Lontoossa, ja täyttääkseen lupauksensa hän lähti ulos, vaikka oli vasta toipumassa nuhakuumeesta. Tauti uudistui, kääntyi keuhkokuumeeksi, ja siihen hän muutaman vuorokauden kuluttua kuoli. Täti parka oli mieletönnä surusta, ja siitä pitäen minun musiikinrakkauteni mainitseminenkin katkeroittaa häntä. Minä myöskin aioin tykkänään antautua musiikkialalle, mutta hän esti sen lujasti. Tuskin uskallan laulaa tai soittaa täällä."

"Mutta miksette muualla?" kysyi Garth Dalmain. "Me olemme usein olleet samoissa perheissä, eikä minulla ole ollut hämärintä aavistusta, että te laulatte."

"En tiedä", sanoi Jane hitaasti. "Mutta -- musiikki on minulle niin kallis asia. Se on jonkinlainen kaikkeinpyhin minun sisimmässä olennossani. Eikä ole helppoa nostaa verhoa."

"Verho nostetaan tänä iltana", sanoi Myra Ingleby. "Niin", myönsi Jane hymyillen hieman surunvoittoisesti. "Niin taidetaan tehdä."

"Ja me astumme kaikkein pyhimpään", sanoi Garth Dalmain.

Viides luku.

USKOUTUMISTA.

Varjot nurmikolla yhä pitenivät.

Kotiin palajavat varikset kiertelivät ja vaakkuivat suurten jalavien ympärillä.

Tiimapatsas osoitti kuutta.

Myra Ingleby nousi ja seisoi kädet ojennettuina pään yli vinojen auringonsäteiden sattuessa suoraan silmiin. Taiteilija tarkasti hänen norjan vartalonsa pehmeitä piirteitä.

"Ooh!" huudahti Myra. "Täällä ulkona on niin ihanaa ja minun täytyy mennä sisälle kamarineitsyeni luo. Jane, minä varoitan aikanaan. Älä milloinkaan rupea ottamaan kasvojenhierontaa. Ihminen tulee sen orjaksi, ja se vie tuntikausia päivästä. Katsokaa minua!"

He katselivat jo ilmankin. Myra oli katselemisen arvoinen.

"Tavallista pukeutumista varten minun olisi tarvinnut mennä sisään vasta seitsemältä, mutta nyt minun täytyy menettää tämä viimeinen ihana hetki."

"Mimmoista se sitten on?" kysyi Jane. "Minä en tiedä koko puuhasta mitään."

"En minä voi yksityisseikkoja myöten selittää", vastasi lady Ingleby, "mutta olethan nähnyt, kuinka kukkealta olen näyttänyt koko päivän? No niin, ellen nyt menisi neitsyeni luo, näyttäisin vähemmän kukkealta päivällisen päättyessä ja myöhemmin illalla kymmentä vuotta vanhemmalta."

"Soma sinä olet aina", sanoi Jane vilpittömästi, "ja mitä se haittaa, vaikka on ikänsä näköinen?"

"Kultaseni, mies tuntee ikänsä, nainen näyttää ikänsä", lainasi Myra jonkun sanoja.

"_Tunnen_ itseni nyt juuri seitsenvuotiaaksi", sanoi Garth.

"Ja _näytätte_ seitsentoistavuotiaalta", nauroi Myra.

"Ja _olen_ seitsemänkolmatta", selitti Garth, "niin ettei herttuattaren pitäisi sanoa minua 'poikaviikariksi'. Ja jos tämän salaperäisen toimituksen lyhentäminen vähentää rahtusenkaan teidän tämäniltaista sulouttanne, niin minä rukoilen teitä: kiirehtikää kamarineitsyenne luo, tai muuten te pilaatte koko iltani. Minä purskahdan itkemään päivällisellä, ja herttuatar vihaa kaikkia kohtauksia, kuten hyvin tiedätte!"

Lady Ingleby huitaisi häntä hatullaan ohimennessään.

"Olkaa vaiti, senkin poikaviikari", sanoi hän. "Ei teidän tarvinnut lainkaan kuunnella, mitä minulla oli sanomista Janelle. Tänä syksynä te maalaatte minut. Ja sen jälkeen minä jätän kasvojenhieronnan, matkustan ulkomaille ja palaan oikein vanhentuneena."

Hän sinkautti tämän viimeisen uhkauksen olkansa yli ja asteli hitaasti nurmikon poikki.

"Kuinka suloinen hän on!" lausui Garth katsellen hänen jälkeensä. "Kuinka paljon te luulette kaikessa tuossa olleen totta, neiti Champion?"

"Ei minulla ole aavistustakaan", vastasi Jane. "Kasvojenhieronta on minulle tuiki tuntematon asia."

"Ei paljonkaan, minä luulisin", jatkoi Garth, "muuten hän ei olisi siitä kertonut meille."

"Ei, siinä erehdytte", vastasi Jane nopeasti. "Myra on harvinaisen rehellinen ja aina altis avoimesti puhumaan itsestään ja heikkouksistaan. Hänen kasvatuksensa oli hiukan erikoinen. Heitä oli suuri sisarusparvi, ja häntä pitivät muut aina syntipukkina, eivät tosin veljet ja sisaret niinkään kuin äiti. Miten hän oli, mitä sanoi tai teki, kaikki oli pahasti. Kun lordi Ingleby näki hänet ja luullakseni huomasi hänen orastavat mahdollisuutensa, hän oli pitkä, kömpelö tyttö, kaunissilmäinen, suu suloinen ja tunteikas ja kasvoilla ihmettelevän kysyvä ilme. Lordi oli kaksikymmentä vuotta häntä vanhempi ja rakastui auttamattomasti häneen, ja vaikka äiti tyrkytti kaikkia muita tyttäriään vuoron perään, tämä tahtoi Myran tai ei ketään. Kun lordi puhui asiasta Myralle, oli hänen aluksi mahdoton saada tätä ymmärtämään, mitä hän tarkoitti. Lopulta tarkoitus kuitenkin valkeni hänelle, eikä lordin tarvinnut kauan odottaa vastausta. Minä olen hänen usein kuullut kiusoittelevan Myraa. Tämä oli suloisesti hymyillen katsonut häneen silmät kyynelissä ja sanonut: 'Tietysti. Kiitollisena tulen teille, ja minusta te olette kovin herttainen, kun pidätte minusta. Mutta mikä kolaus tämä on äidille!' He menivät naimisiin niin pian kuin oli mahdollista, ja lordi vei nuorikkonsa Pariisiin, Italiaan ja Egyptiin, piti kuusi kuukautta ulkomailla ja toi takaisin -- tällaisena. Olin kerran heidän luonaan, ja Myran äiti oli myös siellä. Istuimme arkihuoneessa -- ei ollut ketään herroja, vain viisi, kuusi naista -- ja hänen äitinsä moitti jotakin, sanoen: 'Eikö lordi Ingleby ole usein huomauttanut sinulle siitä?' Myra katsoi häneen herttaisesti, verkkaiseen tapaansa ja vastasi: 'Äiti kulta, teistä mahtaa tuntua oudolta, mutta, tiedättekö, minun miehestäni kaikki on erinomaista, mitä minä teen.' 'Sinun miehesi on typerä!' sähähti äiti. 'Teidän kannaltanne katsoen, äiti kulta', sanoi Myra herttaisesti."

"Vanha noita!" sanoi Garth. "Miksi moisten ihmisten sallitaan omistaa itsellensä äidin nimi? Meidän, joilla on ollut hellät, erinomaiset äidit, tekisi mieli säätää laki, että heitä on sanottava vain kantajiksi tai annettava heille jokin muu kuvaava nimitys, eikä halvennettava pyhää _äidin_ nimeä." Jane oli vaiti. Hän tunsi kauniin tarinan Garthin poikavuosista, jotka tämä oli viettänyt leskeksi jääneen äitinsä kanssa. Hän tiesi, miten palavasti tämä jumaloi äidin siunattua muistoa. Hän piti Garthista eniten silloin, kun sai kurkistaa pinnan alle, eikä tahtonut laimentaa hänen lämpöänsä muistuttamalla, ettei itse ollut koskaan saanut kuiskata tätä nimeä.

Garth nousi tuoliltaan ja oikaisi sorjaa vartaloansa laskevan auringon hohteessa, melkein niinkuin Myrakin oli tehnyt. Jane katseli häntä. Ruumiillinen kauneus vaikutti voimakkaasti häneen, kuten useimmiten rumiin ihmisiin. Mutta hän ei antanut sen liiallisesti vaikuttaa ystäväinsä arvioimiseen. Ei Garth Dalmain suinkaan ollut ylimmäinen hänen erikoisista ystävistään. Hän oli vanhempi kuin useimmat heistä, mutta eräissä suhteissa taas nuorempi kuin kukaan, ja hänen huomattavasti nuorekkaan käytöstapansa ja pursuavan hilpeytensä vuoksi Jane piti häntä toisinaan poikamaisena, sillä hänen oman luonteensa leikillinen puoli oli paljon sävyisämpää laatua. Mutta hänen ulkonainen kauneutensa oli niin eittämätön, ettei siitä ollut mitään sanomista, ja Jane katseli häntä ystävällisissä silmissään vilpitön ihailu, niinkuin varmaankin oma äiti olisi häntä katsellut.

Garth oli vallan tietämätön omasta ulkomuodostaan, vaikka olikin valinnut ylleen vaalean sinipunervan paidan ja sitonut kaulaansa orvokinvärisen kaulanauhan, ja kun kultainen auringonvalo häikäisi silmiä, ei hän liioin huomannut Janen katsetta.

"Kuulkaa, neiti Champion!" huudahti hän poikamaisesti. "Eikö olekin mukavaa, että he kaikki ovat menneet sisään? Olen oikein toivonut saavani hetkisen pakista teidän kanssanne. Tottakin, kun olemme kaikki yhdessä, usein vain lörpöttelemme, jotta juttu olisi käynnissä. Se on samanlaista kuin pienten leikkipallojen lentoon laskeminen. Usein ne halkeavat ja paljosta puhelusta ei jää enempää jäljelle kuin leikkipallostakaan: pieni, tyhjä ja kurttuinen kelmunpalanen."

"Ostitteko te koskaan Brightonissa leikki-ilmapalloja? Muistatteko sitä rajua ihastusta, kun nähtiin myyjän tulevan pitkin suurta kävelykatua suunnaton kimppu niitä kädessään -- sinisiä, viheriäisiä, punaisia, valkoisia ja keltaisia, kaikki välkkyen päiväsessä,? Ja usein minun täytyi ihmetellä, mitenkä tämä saattoi nyppiä niitä erilleen -- enkä vieläkään sitä tajua -- ja miten olisi käynyt, jos hän olisi laskenut ne kaikki maahan. Itse minä aina täsmälleen tiesin, minkä niistä tahdoin, ja se oli tavallisesti sisimmässä nauhassa ja sen irroittaminen kesti kauan. Ja kuinka saattoikaan harmittaa, jos aikaihmiset väsyivät odotukseen ja lähtivät tiehensä penneineen. Vaikka en minäkään olisi huolinut mistään, ellen olisi saanut juuri sitä, johon olin iskenyt silmäni. Olisitteko te?"

"Minä en milloinkaan ostanut leikkipalloja Brightonissa", vastasi Jane innottomasti. Garth tunsi olevansa taas seitsenvuotias, ja Jane tunsi olevansa kiusaantunut.

Garth näytti huomaavan sen. Hän otti takkinsa tuolin selkämykseltä, jolle sen oli heittänyt, ja puki ylleen.

"Tulkaa, neiti Champion", sanoi hän, "minä olen väsynyt työn puutteesta. Mennään joelle ja otetaan pieni, kahdenistuttava vene. Päivällinen on vasta kahdeksalta, ja minä olen varma, että te ennätätte pukeutua -- vaikkapa Velman sijaiseksikin -- puolessa tunnissa. Minä tiedän teidän hätätilassa tehneen sen kymmenessä minuutissa. Aikaa on kyllin minun soutaa teidät niin pitkälle, että näemme kirkon, ja saamme samalla puhella. Ajatelkaa, vanha, harmaa kirkko, taustana tämä auringonlasku ja edustalla keto täynnänsä esikoita!"

Mutta Jane ei noussut.

"Hyvä Dal", sanoi hän, "ei teillä olisi paljon innostusta jäljellä, ei kirkkoon eikä auringonlaskuun, kun olisitte kiskonut minun runsasta kahdeksaakymmentä kiloani vasten virtaa. Vaipuisitte uupuneena sinne esikkojen keskelle. Pitäisihän teidän nyt jo tietää, etten minä ole niitä ihmisiä, joita käsketään pikkuruisen veneen perään istumaan ja pitämään perää. Jos minä olen veneessä, minä tahdon soutaa, ja jos minä soudan, niin soudan mieluimmin peränpuoleisella tuhdolla. Mutta nyt en halua soutaa, sillä olen pelannut golfia koko iltapäivän. Ja tiedätte varsin hyvin, mitä nautintoa teille tuottaisi katsella minua koko matkan, mennen tullen, tuntien koko ajan, että minä itsekseni arvostelisin teidän huolimatonta soutamistanne."

Garth istuutui jälleen, heittäytyi takakenoon tuoliinsa, kädet ristissä kiiltäväntumman pään takana, ja katseli Janea ystävällisin, kirkkain silmin, aivan samoin kuin oli katsellut herttuatartakin.

"Tepä, veikkonen, nyreä olette", sanoi hän suopeasti. "Mikä teidän oikein on?"

Jane naurahti ja ojensi kätensä. "Voi teitä, te hyvä poika! Minä luulen, että teillä on maailman herttaisin luonne. En minä enää ole nyreä. Ihan todella, minä vihaan herttuattaren konsertteja, eikä minusta ole lainkaan hauskaa olla hänen 'yllätyksenään'."

"Minä ymmärrän", sanoi Garth myötätuntoisesti. "Mutta miksi siis tarjouduitte laulamaan?"

"Ah, minun täytyi", sanoi Jane. "Vanha täti kulta. Harvoin hän minulta mitään pyytää, ja hänen silmänsä olivat niin rukoilevat. Ettekö te tunne, miten ihminen kaipaa saada tehdä jotakin sille, joka on läheinen hänelle? Minä kiilloittaisin hänen kenkänsä, jos hän toivoisi. Mutta on raskasta olla täällä viikkokausia ja aina sentään määrätyn matkan päässä. Tämä on ainoa, mitä hän on pyytänyt minua tekemään, ja hänen ylpeät vanhat silmänsä olivat liikuttavat. Saatoinko kieltää?"

Garth oli pelkkää ymmärtämystä. "Ette, hyvä ystävä", sanoi hän miettiväisenä, "ette todellakaan. Mutta älkää hautoko mielessänne meidän typerää pilaamme tuosta 'yllätyksestä'. Ymmärrättehän, ettei teistä ole semmoiseen. Uskon, että te laulatte paljon paremmin kuin useimmat heistä, mutta eivät he sitä huomaa. Tarvitaan todellakin joku Velma, jotta moiset kuulijat havahtuisivat. He pitävät 'Rukousnauhaa' sievänä lauluna ja taputtavat teille hieman käsiään, ja siinä koko juttu. Niin että älkää pahastelko!"

Jane istui ja mietti hänen sanojaan. Sitten hän sanoi: "Dal, minua inhoittaa laulaa sellaiselle kuulijakunnalle. On aivan kuin asettaisin sieluni heidän katseltavaksensa, enkä soisi, että he sen näkevät. Se tuntuu raiskaukselta. Minun mielestäni laulu ja soitto paremmin kuin mikään muu kykenevät tuomaan ilmi kaiken. Minä värisen, kun ajattelen tuota laulua, enkä sentään rohkene olla panematta parastani. Sen hetken tullen minä eläydyn lauluun ja unohdan kuulijat. Minä kerron teille eräästä tunnista rouva Blanchen luona. Lauloin Bembergin 'Chant Hindou'a, hindulaisen naisen rukousta Brahmalle. Aloin: 'Brahma, Dieu des croyants' [Brahma, uskovaistesi Jumala], ja lauloin niinkuin olisin do, re, mi'ta laulanut. Brahma ei ollut mikään minulle. 'Seis!' huusi rouva Blanche käskevästi. 'Voi teitä englantilaisia! Ah, vous Anglais! Mitä te laulatte? Brahma, c'est un Dieu! [Brahma on jumala!] Hän ei tosin ole teidän Jumalanne. Hän ei tosin ole minun Jumalani. Mutta hän on jonkun Jumala. Hän on laulun Jumala. Écoutez!' [Kuunnelkaa!] Ja hän kohotti päätään ja lauloi: 'Brahma! Dieu des croyants! Maitre des cites saintes!' [Taivasten valtias!] kauniit kasvonsa kirkastuneina ja sellaisella pyhällä uskonnollisella hartaudella, joka tunki sydämeen. Sitä tuntia en koskaan unohda. Ja, totta puhuen, sen jälkeen en ole laulanut ainoatakaan laulua laimeasti."

"Hyvä!" sanoi Garth Dalmain. "Pidän haltioitumisesta kaikessa taiteessa. Minä en välitä maalatakaan muotokuvaa, ellen ihaile naista, jota maalaan."

Jane hymyili. Keskustelu oli kääntymäisillään juuri siihen suuntaan, mihin hän oli toivonut mahdollisesti voivansa johtaa sen.

"Dal hyvä", sanoi hän, "te ihailette niin useita, toista toisensa jälkeen, että me, teidän vanhat ystävänne, jotka todella tarkoitamme teidän parastanne, pelkäämme, että te ette milloinkaan ihaile ratkaisevasti."

Garth nauroi. "Helkkarissa!" sanoi hän. "Oletteko te samanlainen kuin kaikki muutkin? Ajatteletteko tekin, että ihaileminen ja jumaloiminen välttämättä merkitsee naimisiinmenoa? Minä olisin odottanut teiltä järjellisempää ja miehisempää näkökantaa."

"Poika kulta", sanoi Jane, "ystävänne ovat päättäneet, että te tarvitsisitte vaimon. Te olette yksin maailmassa. Teillä on kaunis koti. Kaikki mielettömät naiset teitä liehakoivat, pilaavat teidät. Alku on jo hyvä. Me oivallamme tietysti varsin hyvin, että teidän vaimossanne täytyy maailman verrattomimman kauneuden yhtyä hienoon persoonallisuuteen. Mutta jokainen uusi jumalatar, jonka te näette ja jota maalaatte, vastaa sillä hetkellä teidän erinomaista ihannettanne, ja kukaties, jos te jonkun heistä naisitte sen sijaan, että maalaatte, hän pysyväisestikin täyttäisi vaatimuksenne."

Garth kuunteli miettiväisenä, säännölliset kulmakarvansa koholla. Vihdoin hän sanoi: "Kauneus on jotakin pinnalla olevaa. Näen sen, ihailen sitä. Minä haluan sitä ja maalaan sen. Kun olen sen maalannut, on se minun, enkä piittaa siitä sen enempää. Kun maalaan jotakuta naista, etsin koko ajan hänen sieluansa. Tahtoisin ilmentää sen kankaalleni. Mutta tiedättekö, neiti Champion, minä huomaan, ettei kauniilla naisella aina ole kaunista sielua."

Jane oli vaiti. Hänestä oli viho viimeistä puhua toisten naisten sieluista.

"Tällä haavaa sentään eräs tuntuu minusta täydelliseltä", jatkoi Garth. "Minä maalaan hänet syksyllä. Uskon, että silloin havaitsen hänen sielunsa hänen ihanan ulkomuotonsa veroiseksi."

"Ja kuka hän on?" uteli Jane.

"Lady Brand."

"Flower!" huudahti Jane. "Oletteko _te_ niin ihastunut Floweriin?"

"Oh, hän on suloinen", sanoi Garth kunnioittavan innokkaasti. "On ihan väärin, että kukaan on niin perinpohjin suloinen, virheetön. Se tekee minut sairaaksi. Oletteko te koskaan tuntenut, että täydellinen kauneus tekee sairaaksi, neiti Champion?"

"En", sanoi Jane lyhyesti. "Eikä minusta muitten ihmisten vaimojen niin pitäisi vaikuttaa teihinkään."

"Hyvä veikkonen", huudahti Garth hämmästyneenä, "eihän tällä asialla ole mitään tekemistä vaimojen taikka ei-vaimojen kanssa. Sinikelloketo aamuisessa auringonpaisteessa vaikuttaisi aivan samoin. Minä aivan sairaalloisesti haluan maalata hänet. Kun olen maalannut hänet ja todellakin päästänyt oikeuksiinsa hänen verrattoman kauneutensa sellaisena kuin minä sen näen, olen taas vallan ennallani. Toistaiseksi minä olen maalannut hänet vain muistista, mutta lokakuussa hän istuu minulle mallina."

"Muististako?" kysyi Jane.

"Niin, maalaan aika paljon muistista. Jos minä saan nähdä tietyn ilmeen jonkun kasvoilla hetkellä, jolloin voi tunkeutua pintaa syvemmälle, minä voin sen maalata muistista viikkokausia jälkeenpäin. Monet parhaista harjoitelmistani ovat siten syntyneet. Oi, mikä nautinto! Kauneus -- kauneudenpalvelus on minulle jumalanpalvelusta."

"Mutta jumalatonta jumalanpalvelusta."

"Ei niinkään", vastusti Garth totisena. "Kaikki todellinen kauneus tulee Jumalasta ja johtaa takaisin Jumalaan. Kaikkinainen hyvä anti ja täydellinen lahja tulee ylhäältä valkeuden isältä. Tapasin kerran erään vanhan, omituisen olion, joka sanoi, että kaikki sairaudet ovat perkeleestä lähtöisin. En milloinkaan voinut uskoa sitä, sillä äitini oli elämänsä loppuvuodet työhön kykenemätön, ja voin vakuuttaa, että hänen sairautensa oli siunaukseksi monelle, ja Jumalan kunniaksi hän sen kärsi. Vakaumukseni on, että kaikki todellinen kauneus on Jumalan lahja, ja siksi kauneudenpalvelus on minulle eräänlaista jumalanpalvelusta. Ei mikään paha ole koskaan todellisesti kaunista; ei mikään hyvä ole koskaan oikeastaan rumaa."

Jane hymyili katsellessaan Garthia, joka loikoessaan tuolissaan kultaisessa päivänpaisteessa oli oikea miehisen kauneuden perikuva. Tämä täydellinen välittömyys sekä omaan itseensä että Janeen nähden, mikä salli hänen näin puhua ulkonaisesti arkipäiväisimmälle naistuttavalleen, sisälsi pisaran huumoria, mikä huvitti ystävätärtä. Se ilmaisi hänelle enemmän kuin moniväristen ilmapallojen ostaminen ja herttuattaren 'tattihatun' päivitteleminen.

"Ovatko rumat ihmiset sitten vallan osattomia jumaluudesta, Dal?" kysyi hän.

"Ei kaikki rumuus ole rumuutta", vastasi Garth Dalmain vilpittömästi. "Sen minä opin jo pienenä poikana. Äitini otti minut mukaansa kuulemaan erästä kuuluisaa saarnaajaa. Istuessaan alkutoimitusten aikana korokkeella hän näytti minusta jolsimmalta mieheltä, minkä ikinä olin nähnyt. Hän muistutti jotakin eriskummallista gorillaa, ja minä pelkäsin hetkeä, jolloin hän nousisi ja aloittaisi selityksensä. Tuntui ihan siltä, kuin hänen olisi pitänyt olla rautaristikon takana ja kuin meidän olisi saattanut yht'äkkiä tehdä mieli heittää hänelle pähkinöitä ja appelsiinejä. Mutta kun hän nousi puhumaan, hänen kasvonsa muuttuivat. Hyvyys ja innostus loisti niistä, muuttaen ne enkelimäisiksi. En pitänyt häntä enää koskaan rumana. Hänen sielunsa kauneus loisti läpi ruumiin, kirkastaen sen. Vaikka olinkin lapsi, erotin sittemmin aina ruman rumasta. Kun hän mainion saarnansa loputtua istuutui, en enää pitänyt häntä minään simpanssinmuunnoksena. Muistin hänen taivaallisen hymynsä kirkkauden. Tietysti olivat hänen rumat piirteensä ennallaan. Eivätkä ne kasvot olleet sellaiset, joiden olisi aina suonut olevan lähellä tai päivä päivältä vastapäätä pöydässä. Mutta ei ihmiselle ollut toki pantu moista koetusta; minulle se olisikin ollut sulaa kärsimystä. Sittemmin hän on aina pysynyt mielessäni vahvistamassa totuutta, ettei hyvyys koskaan ole ruma ja että taivaallisen rakkauden ikävöimisen loisteesta mitä rumimmat kasvot muuttuvat hetkellisesti kauniiksi ja synnyttävät jotakin sellaista, jota ainian onneksensa muistelee."

"Minä ymmärrän", sanoi Jane. "Se on varmaan usein auttanut teitä oikeaan käsitykseen, kun niin varhain saitte sen selville. Mutta palatkaamme tärkeään keskusteluumme kasvoista, jotka kerran _ovat_ joka päivä teitä vastapäätä pöydässä. Eivät ne voi olla lady Brandin, eivät liioin Myran; mutta, kuten hyvin tiedätte, Dal, eräitä sangen kauniita kasvoja ajatellaan sille paikalle."

"Ei mitään nimiä, pyydän", sanoi Garth nopeasti. "Minusta on vastenmielistä, että nuorten naisten nimiä mainitaan tällaisissa keskusteluissa."

"Aivan oikein, hyvä ystävä. Minä ymmärrän vastenmielisyytenne ja kunnioitan sitä. Olette tehnyt hänet jo kuuluisaksi hänestä maalaamallanne impressionistisella muotokuvalla, ja kuulin, että aiotte maalata toisen, vielä viimeistellymmän. Niin, niin, Dal, kyllä itsekin tiedätte, miten äärettömästi ihailette häntä. Hän on kaunis, hän on rakastettava, kotoisin maasta, jonka naiset, jos ovat kauniita, ovat samalla myös luonnonraittiita ja pirteitä, vertaisiaan vailla. Te olette monessa suhteessa niin ainutlaatuinen, että teidän vaimonnekin pitää olla joltisessakin määrin erikoinen. No niin, minä en lainkaan tiedä, kuinka paljon te annatte ystäväinne mielipiteen vaikuttaa tämäntapaisissa asioissa, mutta lienee teistä mieluista kuulla, miten täydellisesti he hyväksyvät aikeenne, jos vannotte uskollisuutta -- sanotaan nyt vaikka -- kauniille 'Tähtilipulle'."

Garth Dalmain otti taskustaan savukekotelonsa, valikoi huolellisesti savukkeen ja pitäen sitä sormiensa välissä istui ajatuksiinsa vaipuneena.

"Polttakaa vain", sanoi Jane.

"Kiitoksia", sanoi Garth. Hän raapaisi tulitikulla valkean ja sytytti hyvin mietteissään savukkeensa. Kun hän heitti tikun pois, lennätti tuuli sitä ja se putosi nurmikolle, missä leimahti iloisesti. Garth hypähti pystyyn ja sammutti sen, veti tuolinsa vielä paremmin Janea vastapäätä ja nojasi taaksepäin, polttaen aatteissaan ja katsellen, miten pienet siniset savurenkaat, joita hän puhalteli, nousivat setrin oksille, laajenivat, ohenivat ja hävisivät.