Part 27

Jane kiersi kätensä hänen ympärilleen. Kuinka poikamainen hän oli monessa suhteessa! Kuinka perin huolettoman ja hillittömän nuorekas pohjaltaan! Juuri sinä hetkenä hän tunsi olevansa häntä paljon vanhempi, mutta nyt se ei merkinnyt mitään. Sitä paremmin voi hän sulkea hänet hellyytensä hoiviin, suojella häntä kaikilta soraääniltä ja pettymyksiltä ja auttaa häntä käyttämään suuria lahjojansa niin hyvin kuin suinkin.

"Tiedän sen, rakkaani", sanoi hän. "Ja hän on sinun. Hän on niin kokonaan sinun. Mutta ajattelehan, mikä ihana tulevaisuus! Olen onneksi sen verran perehtynyt nuottioppiin, että osaan merkitä sävellyksesi paperille, ja Garth -- ajattelehan, käymme yhdessä ihanissa kirkoissa kuulemassa, kun sinun hymnejäsi lauletaan, ja konserteissa, joissa maailman mainioimmat äänet parhaansa mukaan tulkitsevat sinun laulujasi niin hienosti ja täydellisesti kuin mahdollista! Ajattelehan, miten nyt kykenet herkyttämään sydämiä puhtain sulosoinnuin ja liikuttamaan ihmismieliä sävelkuvin, samoin kuin ennen ihanilla tauluillasi herätit meidät ymmärtämään kauneutta ja antamaan arvoa sille."

Garth kohotti päätään. "Onko se todellakin niin onnistunut, Jane?" sanoi hän.

"Rakas ystäväni", sanoi Jane vakavana, "voin ainoastaan sanoa sinulle, että kun lauloit sen ensi kerran enkä voinut edes aavistaa sen olevan sinun, ajattelin itsekseni: Se on kauneinta, mitä olen kuullut."

"Kuinka iloinen olen", sanoi Garth yksinkertaisesti. "Mutta puhutaan nyt jostakin muusta. Oi, Jane. Nykyisyyshän on niin ihana, etteivät ajatukset jouda tulevaisuuteen. Puhu nykyhetkistä."

Jane hymyili; hymy oli "Vaimon" hymyä -- salaperäistä, hellää, altista. Hän kumartui miehensä puoleen ja painoi poskensa hänen päätänsä vasten.

"Voi, rakkaani, puhutaan vain. Tästä hetkestä, jos tahdot. Ala sinä."

"Katsohan rakennusta ja kuvaile, miltä se näyttää, kun sitä näin katselet kuutamossa."

"Hyvin harmaalta, hyvin rauhalliselta ja hiljaiselta. Ja tekee kodikkaan vaikutuksen, Garthie."

"Näkyykö ikkunoista valoa?"

"Näkyy. Kirjastossa on valoa kuten sieltä lähtiessämmekin. Ikkunaovi on auki. Jalustalamppu punaisine silkkivarjostimineen näyttää täältä katsellen kovin hauskalta ja luo lämpimän heijastuksen koko huoneeseen. Ruokasalissa näkyy palavan kynttilä. Simpson kaiketi korjaa hopeita."

"Eikö muualla ole valoa, Jane?"

"On, rakkaani. Parvekehuoneessa on valoa. Näen Margeryn hääräävän siellä edestakaisin. Hän näyttää järjestelevän minun tavaroitani ja yleensä suorittavan viimeistelyjä. Viereisessä huoneessa on myös valoa -- sinun huoneessasi. No, nyt Margery meni sinne. Hän seisoo ja katselee ympärilleen tarkastaen vielä kerran, että kaikki on kunnossa. Vanha, rakas, uskollinen sielu! Garth, kuinka onnellista on olla tänään kotona, missä meitä auttavat ja palvelevat ne, jotka todella ovat meihin kiintyneet."

"Olen iloinen, että sinulla on se tunne. Pelkäsin puolittain, että kaipaisit kukaties tavallista häämatkaa. Ja kuitenkin! En oikeastaan pelännyt sitä -- enkä muutakaan. Saada lopultakin olla yhdessä -- sehän oli ainoa toivomme. Eikö niin, oma vaimoni?"

"Ainoa."

Rakennuksessa jokin kello löi yhdeksän.

"Rakas vanha kello", sanoi Garth hiljaa. "Lapsena aina kuuntelin, kuinka se löi yhdeksää, kun lepäsin vuoteessani ja koetin pysyä hereillä, kunnes äiti hiipi ohitse ja meni omaan huoneeseensa. Hänen ja minun huoneeni välinen ovi oli tavallisesti raollaan, niin että pitkä valojuova lankesi hänen kynttilästään minun huoneeni kattoon. Kun näin tuon valojuovan, nukuin heti paikalla. Tuntui niin turvalliselta, kun tiesin, että hän oli siellä eikä enää lähtenyt mihinkään. Jane, pidätkö sinä parvekehuoneesta?"

"Pidän, rakkaani. Se on sievä huone, ja sillähän on erikoinen pyhyytensä siksi, että se oli äitisi huone. Tiedätkö, Garth, Georgina täti tahtoi välttämättä nähdä sen ja sanoi, että se oli paperoitava ja sen katto valkaistava. Mutta en ottanut sitä kuuleviin korviini, sillä kauniissa vanhassa katossahan on maalauksia samoin kuin seinilläkin, ja olin varma, että sinä olit pikku poikana ollut ihastunut niihin ja tahdoit nyt mielelläsi muistella niitä."

"Aivan oikein", sanoi Garth innokkaana. "Eräs ranskalainen taiteilija oli täällä ja maalasi ne. Vettä ja kaisloja ja mitä somimpia flamingoja: seinillä olevat seisovat vedessä, katossa olevat lentävät siivet levällään pienten valkeiden pilvien lomitse vaaleanvihertävää taivasta kohti. Jane, luulen, että osaisin kulkea siinä huoneessa silmät peitossa -- ei -- tarkoitan tietysti sellaisena kuin nyt olen, ja näyttää aivan tarkalleen, missä kohdalla mikin flamingo on."

"Sen uskon", sanoi Jane hellästi.

Tällaiset erehdykset, kun Garth aina toisinaan puhuessaan unohti sokeutensa, koskivat kovasti Janeen. "Vähitellen sinun täytyy kertoa kaikesta, mitä teit ja mihin olit erikoisesti kiintynyt pikkupoikana. Ne ovat minulle rakkaita tietoja. Oliko sinulla aina tuo huone aivan äitisi huoneen vieressä?"

"Oli, niin kauan kuin minä muistan", sanoi Garth. "Ja ovi niiden välillä oli aina auki. Äidin kuoleman jälkeen panin sen lukkoon. Mutta syntymäpäiväni edellisenä päivänä tavallisesti avasin sen. Ja kun heräsin aikaisin ja näin sen raollaan, nousin ja juoksin sinne, ja tuntui siltä, kuin hän olisi näkymättömänä ollut siellä minua tervehtimässä juuri sinä aamuna. Mutta minun oli noustava nopeasti ja heti herättyäni, aivan samoin kuin meidän täytyy olla aikaisia, jos mielimme nähdä auringonnousun ruusunpunaisen hohteen kiitävillä pilvillä tai kanervia peittävät hämähäkinverkot kesäisen aamukasteen niillä vielä jalohelminä kimmeltäessä. Mutta vanha Margery pääsi jollakin tavoin asian perille, ja kolmantena vuonna oli mustalla nuppineulalla pistetty neulatyynyyn paperiarkki, johon Margeryn parhaalla käsialalla oli kirjoitettu: 'Monta onnellista syntymäpäivää Garthie herralle!' Sehän on liikuttavaa, sillä iloksi ja hienotunteiseksi huomaavaisuudeksi se oli tarkoitettu. Mutta se hävitti kaikki kuvittelut! Siitä pitäen on ovi ollut kiinni."

Jälleen pitkä, ihana vaitiolo. Etäisissä puissa kaksi satakieltä vastaili toinen toiselleen, ja sulosointuisena sävelvuona kaikuivat niiden vuorottaiset liverrykset.

Garth painoi huulensa Janen vihkimäsormukselle ja virkkoi:

"Sanoit, että Margery meni sinne. Onko väliovi auki tänä iltana?"

Jane kiersi kätensä -- suuret, voimakkaat kätensä, vaikka ne nyt hiukan vapisivat -- hänen kaulaansa ja painoi hänen kasvonsa poveaan vasten, niinkuin oli tehnyt kolme vuotta sitten Shenstonen pengermällä.

"On, oma poikani, on se", sanoi hän.

"Jane! Oi, Jane --." Garth tempautui irti hänen käsiensä puristuksesta, kohotti ihailua loistavat kasvonsa ja painoi ne hänen poskeansa vasten.

Silloin Jane äkkiä raukesi. "Rakkaani", sanoi hän, "vie minut pois tästä kauheasta, kirkkaasta kuutamosta! En kestä sitä. Se muistuttaa Shenstonea. Se muistuttaa minulle sitä vääryyttä, mitä sinulle tein. Se tuntuu joltakin, mikä tunkeutuu erottavana meidän välillemme -- tämä kauhea kirkkaus, jota et voi nähdä."

Hänen kyynelensä vierivät Garthin kohotetuille kasvoille.

Garth nousi. Miehekkyyden tunne, valtiuden tietoisuus, omistusoikeuden ilo heräsi hänessä. Sokeanakin hän oli voimakkaampi. Vaikka hän olikin näin avuton -- Janen täytyi pääasioissa kuitenkin turvata häneen. Hän nosti hänet hellästi, kiersi kätensä hänen vartalolleen ja seisoi siten siinä suuren rakkautensa koko loistossa.

"Vaiti, rakas vaimoni", sanoi hän. "Ei valo eikä pimeys voi meitä erottaa. Tämä vieno kuutamovalo ei voi riistää sinua minulta. Mutta viihdyttävässä, tenhoisassa pimeässä tunnet vielä täydellisemmin olevasi minun, sillä siellä ei ole mitään, joka ei olisi meille yhteistä. Tule kanssani kirjastoon, sammutamme lamput ja vedämme uutimet kiinni, ja sinä istut sohvalle, lähelle pianoa, missä istuit tuona ihmeellisenä iltana, jolloin löysin sinut ja melkein säikähdytin uljaan Janeni. Mutta ei hän enää säikähdy, sillä hän on nyt kokonaan minun, ja minä saan sanoa mitä tahdon, tehdä mitä tahdon, eikä hän saa uhata minua sisar Rosemarylla, sillä Janea minä rakastan, Janen minä tahdon omakseni, Janen -- juuri Janen! Tule sisälle, rakkaani; ja minä, joka näen yhtä hyvin pimeässä kuin valossakin, soitan sinulle 'Rukousnauhan' ja sitten 'Veni, Creator Spirituksen'. Minä laulan sinulle sen säkeistön, joka näinä pitkinä raskaina vuosina on ollut minulle salaisena rauhan lähteenä ja tukenut ja vahvistanut koko minun henkistä elämääni."

"Nyt, Garth", kuiskasi Jane. "Laula nyt mennessämme." Garth veti hänen kätensä käsikoukkuunsa ja lauloi hiljaa heidän kävellessään:

"Sä anna ikivalkeus, tee kirkkaaks' silmän sokeus, tää muoto tomun tahrima, ah, armollasi virvoita! Pois kateet poista, rauha suo. sun ohjaukses turvan tuo."

Ja niin kulki Jane, nojaten mieheensä samalla kun ohjasi häntä, uuden kotinsa eheään onneen.