Part 26

Sanomalehtien perheuutisissa olisi kutsuttu varsin hiljaisiksi vihkiäisiksi sitä tilaisuutta, jolloin Garth ja Jane muutamaa päivää myöhemmin julistettiin mieheksi ja vaimoksi pienessä episkopaalisessa kirkossa ylhäällä vuoristossa.

Läsnäolijat muistelevat niitä pikemminkin ehkä erikoisina kuin hiljaisina vihkiäisinä.

Garthista ja Janesta oli pääasia, että heidät niin nopeasti kuin mahdollista vihittiin ja jätettiin kahden. He eivät välittäneet yksityiskohdista, miten päämäärään päästiin. Jane jätti koko asian tohtorin huostaan sangen käytännöllisesti ja kuvaavasti virkkaen: "Pitäkää huolta, että kaikki käy kunnolleen, Dicky, ja lähettäkää sitten lasku meille."

Herttuatar, oikein uskollisena vanhan ajan ihmisenä, alkoi ajoissa puhua hunnuista, oranssinkukista ja valkoisesta silkistä, mutta Jane sanoi: "Täti kulta! Kuvitelkaapa minulle oranssinkukkia! Johan minä näyttäisin joltakin jouluilveilyn esittäjältä! Enkä minä myös milloinkaan käytä huntuja enkä harsoja, en edes autolla ajaessani, ja minulla on aina ollut kyllin älyä karttaakseni pukeutumista valkoiseen silkkiin."

"Missä puvussa sinä sitten oikein aiot mennä vihille, luonnoton tyttö?" kysyi herttuatar.

"Mikä sattuu olemaan ylläni sinä aamuna", vastasi Jane, punoen punaista rihmaa, ja vilkaisi ikkunasta sinnepäin, missä Garth istui polttamassa pengermällä.

"Onko sinulla aikataulua?" kysyi Meldrumin armo vaarallisen tyynesti. "Ja voitko toimittaa minulle vaunut iltapäivällä asemalle?"

"Kun vain annatte käskyn, saatte vaunut asemalle milloin tahansa", sanoi Jane tarkastellen, miltä kultainen lanka näytti, jota hän oli punonut rihmaansa. "Mutta minne te aiotte lähteä, rakas Gina täti? Tiedättehän, että Deryck ja Flower tulevat tänne tänä iltana."

"Minä pesen käteni ja lähden eteläänpäin", sanoi herttuatar suuttuneena.

"Älkää huoliko, täti", sanoi Jane levollisena. "Te olette jo monen monta kertaa saanut pestä kätenne minun tähteni, ettekä te saa minua kuitenkaan lähtemään niistä."

Sitten hän korotti ääntänsä: "Garth, jos tahdot lähteä kävelemään, niin huuda vain minulle. Istun täällä Gina tädin kanssa keskustelemassa kapioistani."

"Mitä niistä?" kysyi Garthin iloinen ääni.

"No, niiden täytyy olla valmiina, ennen kuin menee naimisiin", sanoi Jane.

"Valmista ne pian sitten", huusi Garth innokkaasti. "Täti rakas", sanoi Jane, "emmekö voisi tehdä tällaista sopimusta? Minulla on tuolla ylhäällä muutamia aika sieviä pukuja. Antakaa kamarineitsyenne tarkastaa ne, ja minkä ikinä te niistä valitsette ja hän tuo minulle hääaamuna, sen lupaan pukea ylleni."

Näin oli Janella, kun hän astui kirkkoon, sininen verkapuku, kullalla kirjailtu ja pitkälaahuksinen, mikä mainiosti sopi hänen kookkaaseen vartaloonsa; liivissä oli syvä, kultakuteinen silkkiedusta ja hienoja vanhoja pitsejä kaulassa sekä hihansuissa.

Garth huolehti yhtä paljon vihkipuvustaan kuin Jane oli välinpitämätön omastansa. Hän oli niin usein ollut pääkaupunkilaishäissä sulhaspoikana, ettei Simpsonin ollut ensinkään vaikeata saada häntä aivan viimeisteltyyn vihkiasuun. Ja kaunis hän oli odottaessaan tai oikeammin sanoen kuunnellessaan kuorin portaiden vieressä, koska morsian saapuisi, ja kun tämä tuli Deryckin käsikoukussa, käänsi Garth hiukan päätään ja hymyili.

Herttuatar -- loistavassa purppuranpunaisessa, kärpännahkareunusteisessa silkkipuvussa, hatussa valkoisia sulkia ja kaulassa jalokivikoristeisia vitjoja, jotka välkkyivät ja kilisivät, kun hän kirkon hiljaisuudessa vähänkin liikahti -- istui ensi penkillä vasemmalla, valmiina "luovuttamaan" sisarentyttärensä, hän kun oli morsiamen lähin sukulainen.

Vastaavalla paikalla toisella puolella, niin lähellä sulhasta kuin suinkin, istui Margery Graem mustassa silkkipuvussa, päässä pieni silkkinen laskoshattu ja harteilla hieno valkoinen palttinaliina, jonka päät olivat ristissä povella, missä uskollinen sydän niin lämpimästi oli sykkinyt Garthille aina tämän lapsuusvuosista asti. Hän käänsi levottomana päätänsä joka kerta, kun herttuatar helisytteli, mutta seurasi muuten tarkasti vihkitoimitusta harvapainoisesta käsikirjasta, jota piti helmassaan. Margery ei ollut tottunut episkopaalisiin kirkontoimituksiin ja hänellä oli omat epäilyksensä niistä. Ja kun toimitus sitten alkoi, kasvoi vannan Margeryn levottomuus todella niin tuskaiseksi, että se puhkesi kuuluviin, ja painokkaasti kuiskaten hän toisti morsiusparin perässä kaikki vastaukset.

Tohtori Rob, ainoa saatavissa oleva nuorimies, oli sulhaspoikana, vaikka Jane oli tosin pannut ehdoksi, ettei mitenkään annettaisi sormusta hänelle, sillä entisistä havainnoistaan hän sanoi päättävänsä, että tohtori aivan tietämättään pistäisi sen luultavasti omaan sormeensa ja etsisi sitten sitä ensin kaikista omista taskuistaan, sitten Garthin, vieläpä tirkistelisi alttarimaton aitakin, ennen kuin hoksaisi vilkaista omaan sormeensa. Jane ei olisi virkkanut asiasta mitään sen lupaaman pienen hauskuuden vuoksi, mutta hän vastusti pienintäkin viivytystä. Niin kulki siis sormus kirkkoon Garthin liivintaskussa, missä oli ollutkin siitä asti kun Jane toi sen Aberdeenista, ja ilman minkäänlaista kopeloimista tai empimistä Garth asetti sen rauhallisesti aukinaiselle kirjalle.

Tohtori Robin asiana oli lukkarin, suntion, soittajien ja yleensä kaikkien maksaminen, joilla oli jotakin tekemistä näissä kirkollisissa menoissa. Onnessansa Garth oli antelias ja innokas tekemään kaiken tavalla, mikä oli sen suuren lahjan mukaista, jonka hän sinä päivänä itse sai täysin omaksensa. Senpä vuoksi olikin tohtori Robille varattu runsaasti rahaa, ja niin pian kuin pappi rupesi puhumaan, alkoi hän kilistellä kolikoita taskussansa. Hän näet hartaana seurasi toimitusta, mutta ilmaisi mielenkiintonsa noin onnettoman hajamielisellä tavalla. Sillä tavoin hän ja herttuatar esittivät kaksinhelistystä, kumpikin kuuli toisen äänen, mutta ei omaansa. Niin herttuatar sinkautteli tuimia silmäyksiä tohtori Robiin, ja tohtori Rob rypisteli silmäkulmiansa herttuattarelle; ja vanha Margery katsoi kyynelsilmin vuoroin kumpaankin.

Deryck Brand, pisin mies kirkossa, yllä silkkikäänteinen pitkätakki, jossa hänen kaunis vartalonsa esiintyi kovin edukseen, palasi istumaan vaimonsa viereen, aivan vanhan Margeryn taakse, heti kun oli saattanut Janen Garthin rinnalle. Vetäessään kätensä tohtorin käsikoukusta Jane kääntyi ja hymyili hänelle, ja he vaihtoivat pitkän katseen. Vuosikausien kaikki muistot, kaikki keskinäinen ymmärtämys, kaikki luottamus ja kiintymys näytti keskittyneen siihen katseeseen, ja rouva Brandin silmistä tipahti kyyneleitä hänen sirolle, valko- ja kultasiteiselle virsikirjalleen. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut mustasukkaisuutta; tohtori ei ollut milloinkaan antanut vähintäkään aihetta moisiin kauheihin kokemuksiin. Mutta Flower ei ollut koskaan oikein täysin ymmärtänyt miehensä ja Janen välistä syvällistä ystävyyttä, joka perustui lapsuuden ja nuoruuden aikaisiin muistoihin ja harrastuksiin sekä eräänlaiseen luonteiden samankaltaisuuteen, mikä avioliitossa ei kukaties olisi ollut onneksi, mutta lujitti ystävyyttä, joka oli koitunut voimanlähteeksi heille kummallekin. Viime aikoina Flower oli vakavasti koettanut yhtyä heidän ystävyysliittoonsa, vaikka ei ollutkaan kyennyt ymmärtämään sitä.

Epäilemättä hän näytti vaaleankeltaisessa puvussaan, narsisseja vyötäisillä, päivänsäteitä kullan vaaleassa tukassa, kaikista kirkossa-olijoista enimmän morsiamelta. Kun tohtori palasi penkkiin hänen viereensä, katsahti hän noihin herttaisiin kasvoihin, jotka olivat hartaina kumarruksissa yli virsikirjan, ja ajatteli, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt vaimoansa viehättävämpänä eikä rakastettavampana. Aivan itsetiedottomasti hän kohotti kätensä ja kosketti valkoista ruusunnuppua, jonka Flower oli pistänyt hänen napinreikäänsä heidän aamulla yhdessä kävellessään kasvihuoneessa. Flower katsahti ylöspäin ja kohtasi hänen katseensa. Hänen mielestään ei kirkossa sopinut hymyillä, mutta vieno puna sävähti hänen kasvoillensa ja hänen poskensa painui niin lähelle tohtorin olkapäätä kuin hattu vain salli. Flowerista tuntui varmalta, ettei tohtori milloinkaan ollut luonut sellaista katsetta Janeen.

Vihkimätoimitus alkoi. Likinäköinen pappi, joka oli hyvin hermostunut ja melkein typerryksissään kaikista näistä merkillisistä yhteensattumuksista, asioista sellaisista kuin erikoinen vihkilupa, sokea sulhanen ja vielä huhu, joka tiesi oikean herttuattaren olevan läsnä, alkoi lukea kovin sukkelaan ja matalalla äänellä, niin ettei vanha Margery voinut lainkaan seurata, vaikka sormin kiireesti kuljetti rivejä. Mutta kun pappi huomasi vikansa, muutti hän esitystapansa ja luki ylen hitaasti ja painokkaasti, pitäen pitkiä, hermostuttavia taukoja, joiden aikana herttuatar helisteli ja tohtori Robin housuntaskuissa kilahti.

Sitten kysyttiin seurakunnalta, oliko kenelläkään julkituotavana sellaista syytä, joka mahdollisesti voisi estää näiden kahden lailliseen avioliittoon yhdistämistä -- ja tauko oli niin pitkä ja valtava, että vanha Margery sanoi "e-ei" ja puhkesi samassa nyyhkytykseen. Sulhanen kääntyi ja hymyili sinnepäin, mistä äänen kuuli, ja tohtori kumartui ja laski kätensä värähtelevälle olkapäälle kuiskaten: "Rauhoittukaa, hyvä ystävä. Kaikki on hyvin."

Morsiusparille lausuttujen juhlallisten kehoitussanojen jälkeen hän ei pysähtynyt ensinkään, niin että jos Garthilla ja Janella oli salaisuuksia paljastettavana toisilleen, täytyi sen tapahtua joskus toiste.

Sitten Jane tunsi Garthin lujasti tarttuvan hänen oikeaan käteensä, eivätkä mitkään kirkon palvelijan erehdykset tai puutteellisuudet voineet hälventää niiden kirkonsanain ylevää kauneutta, joilla kysyttiin, tahtoiko Garth ottaa Janen aviovaimoksensa.

Siihen sekä Garth että vanha Margery sangen liikutettuina vastasivat tahtovansa.

Sitten tehtiin Janelle sama tärkeä kysymys. Kirkko tuntui suopeasti tahtovan muistuttaa hänelle, että hän otti sokean ja siis myös kaiken, mitä sokeus tuo myötänsä.

Jane sanoi: "Tahdon"; ja syvä, hellä ääni oli sama, joka oli laulanut "Rukousnauhan".

Kun Jane oli vastannut, nosti Garth käden, jota piteli, ja suuteli sitä kunnioittavasti.

Tämä ei käsikirjan mukaan kuulunut toimitukseen ja näytti kovin hämmennyttävän pappia. Hän kohotti äkkiä päätään ja kysyi: "Kuka luovuttaa tämän naisen tämän miehen aviovaimoksi?" Ja kun ei tullut vastausta, toisti hän kysymyksen tuiman kuuluvasti, katsoen tutkivasti ympäri kirkon, aina perimmäistä nurkkaa myöten.

Silloin selvisi herttuattarelle, joka jo oli pitkästynyt koko menoon, että nyt oli tullut hänen vuoronsa, ja hän innostui. Mahdikkaana hän lähti penkistään ja asteli verkkaan kuorin portaiden luo.

"Hyvä mies", sanoi hän, "_minä_ luovutan sisarentyttäreni ja olen, niin haitallista kuin se minulle olikin, ihan paki paraastaan tullut sitä varten tänne teidän pohjoiseenne. No, nyt voitte jatkaa! Mikähän tästä sitten seuraa minun tehtäväkseni!"

Tohtori Rob päästi naurunpurskahduksen. Herttuatar nosti lornjettinsa ja silmäili häntä.

Margery etsi turhaan herttuattaren vastausta kirjastaan. Sitä ei näyttänyt olevan siinä.

Flower katsoi hätääntyneenä tohtoriin. Mutta tohtori tutki kovin hartaana kuorin katossa olevaa reikäkuviota eikä niin muodoin näyttänyt huomanneenkaan Flowerin sanatonta kysymystä.

Ainoat, jotka eivät lainkaan huomanneet mitään erikoista vihkitoimituksessa, näyttivät olevan sulhanen ja morsian. He ottivat toisensa "Jumalan ja tämän kristillisen seurakunnan läsnäollessa." He ajattelivat ainoastaan toinen toistansa seisoessaan rinnatusten Jumalan kasvojen edessä, eivätkä vähääkään tarkanneet, miten "tämä kristillinen seurakunta" käyttäytyi. "Ihmiset käyttäytyivät aina vihkiäisissä niin kummallisesti", oli Jane sanonut Garthille, "eivätkä meidän vihkiäisemme suinkaan tee poikkeusta."

Toimitus jatkui. Papin, joka ei ollut tiennyt, miten estää heitä puristamasta toisiaan kädestä silloin, kun ei käsikirja niin määrännyt, ei ollut nyt vaikea saada heitä ottamaan toisiaan kädestä.

Kun vihkitoimitus oli päättynyt, tarttui Jane Garthin käsikoukkuun ja nojaten häneen niin, että hän sen tunsi, ohjasi hänet sakastiin.

Vähän myöhemmin vaunuissa, noina muutamina kalliina hetkinä, jolloin mies ja vaimo saavat ensi kertaa olla kahden, kääntyi Garth Janen puoleen niin malttamattoman luonnollisena, että Janen sydän ailahti. Garth ei sanonut: "Minun vaimoni." Se ainokainen hetki oli ollut heidän jo kolme vuotta sitten.

"Rakkahin", sanoi hän, "lähtevätkö he kaikki piankin? Kuinka pian me saamme jäädä aivan kahden? Mikseivät he voi ajaa suoraan kirkosta asemalle?"

Jane katsoi kelloansa. "Katsohan, rakas ystäväni, meidän täytyy ensin tarjota aamiaista heille", sanoi hän. "Ajattele, kuinka hyviä he kaikki ovat olleet. Emmehän toki voi aloittaa elämäämme olemalla vieraanvarattomia. Kello on nyt juuri yksi; määräsimme aterian puoli kahdeksi. Heidän junansa lähtee puoli viideltä. Kolmen tunnin kuluttua, Garth, me saamme olla aivan kahden."

"Osaankohan minä olla kolme tuntia siivolla?" huudahti Garth poikamaisesti.

"Sinun täytyy", sanoi Jane, "muuten minä kutsun sisar Rosemaryn!"

"Oh, vaiti!" sanoi Garth. "Kaikki on tänään niin kallista ja pyhää; et saa siitäkään nyt leikkiä laskea."

"Jane" -- hän kääntyi äkkiä ja laski kätensä Janen kädelle -- "Jane! Käsitätkö sinä, että sinä nyt -- aivan todenteolla -- olet minun vaimoni?"

Jane tarttui hänen käteensä ja vei sen sydämellensä, juuri siihen, mihin niin usein oli painanut omaansa, kun pelkäsi Garthin kuulevan sen ankaran sykinnän.

"Oma rakkaani", virkkoi hän, "en käsitä sitä. Mutta minä tiedän -- ah, Jumalan kiitos! -- minä tiedän, että se on totta."

Kolmaskymmeneskahdeksas luku.

IKUISTA VALOA.

Kuunvaloista pengermällä -- hopeanhohteista ja rauhallista.

Garth ja Jane olivat tulleet ulos kirkkauteen, ja kun ilta oli lämmin ja tyyni ja satakielen sulosointuinen ääni täytti metsät ja kukkulat, nostivat he lepotuolinsa uunin edestä aivan kivikaiteen viereen ja istuivat nyt siinä mukavassa levossa kuunnellen hiljaisen illan vienoja säveliä.

Ihanaa rauhaa ja kahdenoloa ei mikään häirinnyt. Garth oli ottanut tuolinsa täytetyn irtoistuimen, asettanut sen hiekoitukselle ja istui vaimonsa jalkain juuressa nojaten hänen polviinsa. Jane silitteli hellästi hänen hiuksiansa ja otsaansa heidän puhellessaan, ja tuon tuostakin otti Garth vaimonsa käden ja vei sen huulilleen suudellen sormusta, jota ei ollut nähnyt.

Pitkät tuokiot hellää vaitioloa. Kun he nyt vihdoin olivat kahden, liikkui heidän mielessään niin syvät aatokset ja niin pyhä ilo, ettei niitä voinut sanoiksi purkaa; ja vaitiolo tuntui ilmaisevan enemmän kuin sanat. Garth ei sallinut Janen hetkeksikään poistua luotansa. Muiden sanoessa: "En voi päästää häntä näkyvistäni", sanoi hän: "En voi päästää häntä käteni ulottuvilta." Ja Jane ymmärsi tämän täydelleen ja oli todellakin aina niin lähellä. Se tuotti hänelle itselleen yhtä suurta onnea kuin Garthillekin, sillä toisinaan hänestä tuntui, ettei hänen sydämensä kaipuuta voinut koskaan mikään tyydyttää, tuota nälkäistä kaipuuta, joka oli herännyt noina pitkinä odotuksen viikkoina, jolloin hänen sylinsä oli polttavana ikävöinyt häntä, eikä hän kuitenkaan ollut edes sormenpäällään tohtinut koskettaa häntä.

Satakieli lauloi metsässä. Garth vihelteli, taitavasti matkien sitä.

"Rakkaani", sanoi Jane, "tästä muistan, tahtoisin, että laulaisit minulle erään laulun. En tiedä, mikä se on, mutta luulen, että sinä kyllä muistat sen. Silloin oli se maanantai-ilta, jolloin minä olin katsellut tauluja ja sisar Rosemary oli kuvaillut niitä sinulle. Meidän kummankin sydäntä ahdisti, ja minä menin aikaisin yläkertaan kirjoittamaan tunnustustani; mutta sinä käskit Simpsonin vasta yhdeltätoista tulla hakemaan sinua. Kirjoittaessani kuulin sinun soittavan kirjastossa. Soitit paljon yhtä ja toista, mitä tunsin -- mehän ennen aikaan soittelimme usein yhdessä. Aloitit sitten sävelmän, jota en ollut koskaan ennen kuullut, mutta korvani kiintyi heti siihen, sillä aiheessa oli jotakin vallan uutta minulle, ja se oli muutenkin ihmeellisen vaikuttava. Soitit sen useaan kertaan, aina hiukan erilailla, ikään kuin muistutellen sitä. Ilokseni rupesit sitten laulamaan sitä. Menin lattian poikki, avasin hiljaa ikkunan ja kumarruin ulos. Saatoin kuulla muutamia sanoja, mutta en kaikkia. Pari säettä erotin sentään selvästi, ne olivat niin läpitunkevan ja hellyttävän surulliset, että painoin pääni ikkunapieleen, sillä tuntui siltä, kuin en olisi voinut enää kirjoittaa enkä kauemmin odottaa, vaan minun olisi ollut suoraan siitä paikasta riennettävä sinun luoksesi."

Garth veti luokseen rakkaan käden, joka tuona iltana oli pitänyt kynää, käänsi sen ja suuteli hiljaa kämmentä.

"Mitkä ne sanat olivat, Jane?" sanoi hän.

'Oi, Herra, saata kotihin, kaikk' kadonnut kun on.'

Oi rakkaani, säveltäjä, kuka lieneekin, on kärsinyt samoin kuin mekin. Aihe muuttui sitten niin tarttuvaa toivoa ja iloa uhkuvaksi, että aivan rohkaistuneena nousin, otin kynäni ja jatkoin kirjeeni kirjoittamista. Jälleen erotin pari säettä:

'Ja Jeesus kirkkaus iäinen, jo kaiken Herra on.'

"Mikä se on, Garth? Ja kenen sävellys? Ja missä sinä olet sen kuullut? Ja, oma rakkaani, laulathan sen nyt minulle. Tahtoisin, että laulaisit sen täällä ja nyt heti: minä en voi odottaa!"

Garth nousi ja naurahti -- naurahti onnellista naurua, missä värähteli liikutusta.

"Jane! Kuinka mieluista minun on kuulla sinun sanovan, ettet voi odottaa! Se ei ole sinun tapaistasi, sinähän olet niin voimakas ja kärsivällinen. Ja toisaalta on kuitenkin niin herttaisesti sinun kaltaistasi _sanoa_, mitä _tunnet_. Löysin sanat eräästä hengellisestä laulukirjasta noin vuosi sitten ollessani kerran iltakirkossa Worcesterin tuomiokirkossa. Jäljensin ne muistikirjaani päivän tekstiä luettaessa -- häpeä sanoakseni tosin, mutta siinä puhuttiin vain siitä, mitä Baalak sanoi Bileamille ja Bileam Baalakille -- toivon siis saavani sen anteeksi! Sanat olivat minusta erinomaisen kauniit ja jäivät onneksi mieleen. Tietysti, jos vain haluat, laulan ne sinulle nyt heti ja täällä. Mutta pelkään, että sävel ilman säestystä kuuluu sangen köyhältä. Samantekevä, en kuitenkaan millään ehdolla tahtoisi nyt tällä hetkellä siirtyä pois täältä."

Ja istuen selin Janeen, kasvot kohotettuina, kädet ristissä toisen polven ympärillä Garth lauloi. Paljosta harjoituksesta oli hänen jo luonnostaankin miellyttävä ja taipuisa äänensä vielä huomattavasti hioutunut, ja verrattoman hienosti hän tulkitsi nyt tämän kauniin sävelmän. Jane kuunteli sydän tulvillaan.

"Nyt kirkas päivä mennyt on, sen kultaloiste himmenee ja sammuu illan ruskohon, -- yön varjot pitenee.

Elomme peittyy hämärin, on poissa välke auringon. Oi Herra, saata kotihin kaikk' kadonnut kun on!

Luo pyhäin valkopukuisten, miss' valkeus on varjoton ja Jeesus kirkkaus iäinen jo kaiken Herra on."

Viimeisten säkeiden palvova riemu kaikui illan hiljaisuudessa ja häipyi siihen. Garth irroitti kätensä ja nojasi taaksepäin vaimonsa polviin huoahtaen tyytyväisenä ja onnellisena.

"Se oli ihana!" sanoi Jane. "Ihana! Garthie -- liekö siksi, että sinä sen lauloit ja juuri tänä iltana -- mutta se on kauneinta, mitä olen kuullut. Ja kuinka sopiva meille juuri tänään ja ainakin!"

"Oi, en tiedä", sanoi Garth ojentaen jalkansa suoriksi ja heittäen toisen toiselle. "Kotiin olen päässyt ja minulla on nyt kaikki, kun sinä olet minun, Jane."

Jane kumartui ja painoi poskensa hänen poskellensa. "Oma poikani", sanoi hän, "sinun on kaikki, mitä minulla on antaa, kaikki, kaikki. Mutta rakkaani, noina kuluneina synkkinä päivinä aurinko näytti peittyneen meiltä molemmilta. Mutta Hän, kirkkaus iäinen, ohjasi meidät pois pimeydestä ja auttoi, Garth, tähän, missä nyt olemme. On niin turvallista tietää, että hän on ilomme, rakkautemme, elämämme, kaiken Herra. Oma rakas mieheni, muuten emme voisi olla näin luottavan onnelliset."

Garth etsi hänen vasemman kätensä ja painoi sen poskellensa. Pitkä, suloinen vaitiolo. Sitten Jane virkkoi äkkiä: "Mutta Garth, kenen säveltämä se on? Se on ihana! Kenen se on? Ja missä sinä sen olet kuullut?"

Garth naurahti jälleen, nauru oli osittain kainoa mielihyvää.

"Olen iloinen, että pidät siitä, Jane", sanoi hän, "sillä minun täytyy tunnustaa, että olen sen itse säveltänyt. Katsohan, kirjassa oli vain sanat, enkä tuntenut säveltä. Tuona kauheana iltana, jolloin pikku Rosemary niin säälimättä parin maalaamani kuvan mukaan rupesi kuvailemaan erästä naista ja hänen rakkauttansa, minkälaista se varmaan oli ollut, oli ja olisi voinut olla, ja sai minut jälleen _näkemään_ 'Vaimon' ja -- sen toisen kuvan, tuona iltana minä tunsin olevani lopen murtunut ja alakuloinen ja yksinäinen. Ja silloin nämä sanat tulivat mieleeni: 'Oi Herra, saata kotihin, kun loppu läsnä on.' Kaikki oli mennyttä mielestäni, ei näyttänyt olevan enää mitään kodin toivetta tässä maailmassa." Hän kohottautui ja nojasi jälleen taaksepäin, niin että hänen päänsä lepäsi Janen polvella. "Kotona", sanoi hän ja istui hetkisen hiljaa ylen onnellisen näköisenä. Muistaen sitten, mitä oli alkanut kertoa, hän jatkoi innokkaasti:

"Niin, ne sanat tulivat siis uudelleen mieleeni ja irtautuakseni epätoivoisista ajatuksistani rupesin lausumaan niitä, hiljaa säestäen.

"Nyt kirkas päivä mennyt on, sen kultaloiste himmenee ja sammuu illan ruskohon --

"Ja silloin -- yhtäkkiä, Jane -- minä _näin_ tuon kaiken, näin sen sävelin maalattuna! Aivan samoin kuin ennen _näin_ auringonlaskun, sen valot ja varjot, ja siirsin sen värien ja varjostuksen avulla kankaalle, aivan samoin minä nyt _kuulin_ auringonlaskun sävelet ja tunsin sormieni kihelmöivän kuten ennenkin intoutuessani, kun vielä saatoin ottaa värilautaseni ja käyttää sivellintäni. Niin minä soitin auringonlaskun. Ja sitten sain aiheen hämäriin peittyvästä elämästä, siitä, mitä ihminen tuntee, kun yhtäkkiä kirkkain päivä vaihtuu synkäksi pimeydeksi; ja sitten tuli rukous. Ja sitten _kuulin_ näyn taivaasta, missä ei varjoja lankea. Ja tämän jälkeen tuli loppu: varmuus, ylistys ja rauha. Näet siis, miten aihe vähitellen kehittyi kaikesta tästä. Tuntuu aivan siltä kuin olisin tehnyt luonnosta johonkin tauluun. Sen tähden kuulit minun yhä uudelleen ja uudelleen soittavan sitä. En muistutellut mitään. Koetin koota aiheet yhtenäiseen, lopulliseen muotoon. Olen niin sanomattoman iloinen, että sinä pidät siitä, Jane, sillä jos minä soitan sen ja selitän soinnut, ehkä sinä voit kirjoittaa sen. Ja minulle merkitsisi paljon, jos sinä pitäisit sitä laulamisen arvoisena. Minä voisin säestää. -- No, mutta? Rupeaako nyt satamaan? Sain pisaran poskelleni ja toisen kädelleni."

Ei vastausta. Sitten hän tunsi, miten raskaasti Jane hengitti, ja ymmärsi, että hän itki.

Silmänräpäyksessä hän kääntyi polvilleen hänen eteensä.

"Jane! Rakkahin, mikä sinun on? Mitä kummaa? -- Sanoinko jotakin, mikä koski sinuun? Jane, sano, mikä sinun on? Oi, Jumalani, miksi en saa nähdä häntä?"

Jane tukahdutti liikutuksensa ja sai myös kovasti ponnistaen hallituksi äänensä. Hän painoi Garthin takaisin istumaan.

"Vaiti, rakkaani, rauhoitu! Suurta iloahan tämä on -- ihmeellistä yllätystä. Nojaa jälleen minuun, niin koetan kertoa. Tiedätkö, että sävellyksesi on maailman kauneimpia sävelluomia? Tiedätkö, ettei ainoastaan onnellinen vaimosi, joka on niin ylpeä sinusta, mielellään laula sitä, vaan kaikki naiset, joilla on laulun lahja. Garthie, käsitätkö sinä oikein, mitä se merkitsee? Luomisvoima on sinussa niin valtava, että kun se ei yhtäälle voinut purkautua, puhkaisi se itselleen tien toisaalle. Kun sinulla oli näkösi, loit käsin ja silmin, nyt luot käsin ja _korvin_. Voima on sama. Se siirtyi vain toiseen uomaan. Mutta voi, ajattele, mitä se merkitsee! Ajattele! Maailma on taas avoinna sinulle!"

Garth hymyili ja nosti kätensä rakkaalle poskelle, joka oli vielä kostea kiitollisuuden kyynelistä.

"Voi, mitä minua maailma liikuttaa?" sanoi hän. "En välitä siitä. Välitän vain omasta vaimostani."