Part 25

"Ja silloin minä sanoisin: 'Hyvä, kulta sisar, päästäkää minut pois!' Teistä vasta äreä on tullut viime aikoina! Ja te kun olitte ennen vallan kiusoittavan huomaavainen! Te varmaankin vastaisitte: 'Kyllä, Garthie herra, jos vain luette kauniisti ruokarukouksenne!' Oletteko te kuullut tarinaa Tommystä, jonka piti lukea ruokarukouksensa?"

"Te olette kertonut sen minulle jo kahdesti viimeisten neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa", sanoi sisar Rosemary säyseästi.

"Voi, mikä vahinko! Olisin nyt juuri niin mielelläni kertonut sen teille. Jos te olisitte ollut sellainen lempeä ja osaaottavainen olento, millaiseksi tohtori Deryck teidät kuvasi, olisitte vastannut: 'En, mutta olisi oikein hauskaa kuulla se.'"

"En, mutta olisi oikein hauskaa kuulla se!" sanoi sisar Rosemary.

"Vasta minun neuvostani! Jotta tuolla tuommoisella olisi jonkinlaista arvoa, täytyy sen tulla ihan itsestään. Mutta lastentuoleista muistan -- kun te noin hulluttelette, on äänenne aivan kuin Janen ja koko puhetapanne aivan kuin Janen -- kas mun peruukkini! Tiedättekö, se on herttuattaren ainoa omintakainen pikku kirous. Kaikki muu on lainatavaraa. Ja kun hän sanoo: 'Kas mun peruukkini!' koetamme kaikki olla katsomatta siihen. Se kun on tavallisesti hieman kallellaan. Tukaani nykii sitä. Se on niin kovin hellä, tuo lintu kulta!"

"No, tehkää hyvin ja antakaa minulle paahtoleipää", sanoi sisar Rosemary, "älkääkä enää kertoko minulle kaikenmaailman juttuja herttuattaresta. Ei! Siinä on ohuita voileipiä. Sanoinhan minä, että te hukkaatte johtomerkkinne! Paahtoleipä on lämpimässä astiassa oikealla puolallanne. Otaksutaan nyt, että minä olen neiti Champion, ja ojentakaa se minulle aivan yhtä hienon kohteliaasti, kuin ojennatte sen huomenna tähän aikaan hänelle."

"On helppoa luulotella teitä Janeksi, kun kuulee äänenne" sanoi Garth, "ja kuitenkin -- en minä oikein tiedä. En ole teitä koskaan oikeastaan vertaillut Janeen. Vanha Rob sanoi kerran lauseen, joka antoi minulle teistä vallan erilaisen kuvan. Hän sanoi, että teillä on vallaton ja vaalea, silkinhieno tukka. Eikä kukaan ihminen voi kuvitella Janella olevan vallattoman, silkinhienon tukan! Ja minä luulen, että ne sanat pelastivatkin koko tilanteen. Sillä teidän äänenne olisi muuten tehnyt minut hulluksi noina ensi päivinä. Väliin ihmettelin itsekseni, oliko mahdollista, että milloinkaan voin tottua siihen. Nyt ymmärrätte mistä syystä, eikö niin? Ja taas toisaalta, ei se ole hänen äänensä kaltainen. Hänen on syvempi, ja toisinaan hän niin herttaisen hauskasti venyttää puhettaan eikä suinkaan säästä höystäviä letkauksiakaan, ja te olette niin kovin siivo pikku olento, jolla on, kuten joku opettaja sanoisi, 'perin selvä ääntämistapa'. Olisi tosiaan hauskaa kuulla teidän ja Janen keskustelevan! Ja kuitenkin -- en minä oikein tiedä. Minä olisin kuin tulisilla hiilillä koko ajan."

"Minkä tähden?"

"Pelkäisin niin kauheasti, että te ette pitäisi toisistanne. Katsokaahan, _te_ olette eräällä tavalla ollut minulle suurempiarvoinen kuin kukaan muu koko maailmassa, mutta, mutta _hän_ -- niin, hän on minun koko maailmani", sanoi Garth välittömästi. "Ja minua niin peloittaisi, ettei hän täysin tuntisi teidän suurta arvoanne ettekä te oikein ymmärtäisi häntä. Hänellä on erikoinen tapa silmäillä ihmistä ihan kiireestä kantapäähän, eivätkä naiset voi sietää sitä, eivät erittäinkään sellaiset somat, pienet hepeneiset. He tuntevat, että hän näkee kaiken, mikä lähtee helposti irti!"

"Ei minulta mitään helposti lähde irti", mutisi sisar Rosemary, "paitsi potilaani, joka ei pysy paikoillaan tuolissaan."

"Kerran", jatkoi Garth, äänessä rattoisuus, joka tiesi aina juttua, missä Janellakin oli osansa, "kun meitä oli iso joukko vieraita Overdenessa, oli siellä eräs pieni kauhean hupsu naikkonen. Emme voineet keksiä muuta syytä siihen, miksi hänet oli kutsuttu herttuattaren 'hienojen vieraitten' seuraan, kuin sen, että herttuatar ylen mielellään matki häntä ja kertoi juttuja hänestä. Emmekä me taas olisi mitenkään älynneet, kuinka verratonta matkinta oli, ellemme olisi nähneet itse ihmistä. Hän oli koko lailla hauskannäköinen, käherretty, vahanukkemainen ja levoton hupsakka, joka ajatteli aina ulkomuotoansa eikä sallinut juuri muidenkaan sitä unohtaa. Melkein jokainen hänen lauseensa viittasi siihen. Me saimme siitä kylliksemme ja pyysimme Janea jollakin keinoin pitämään huolta, että hän olisi vaiti. Mutta Jane sanoi: 'Ei se, pojat, teille pahaa tee, ja hänestä se on hauskaa. Antakaa te hänen olla!' Jane oli aina aivan erikoisen ystävällinen henkilöille, joita hän otaksui herttuattaren kutsuneen saadakseen jälkeenpäin aihetta pilantekoon. Jane inhosi sellaista. Hän ei voinut niin kovin paljon sanoa tädilleen, mutta meidän ei ollut hyvä yllyttää herttuatarta Janen kuullen. No niin -- eräänä iltana, teen jälkeen, pieni joukko meitä odotti Janea alahallissa, valkean ympärillä: oli vähän puhumista hänelle. Oli joulunaika. Puut räiskyivät iloisesti uunissa. Punaiset samettiuutimet olivat alaslaskettuina ja peittivät pengermälle vievän oven ja sen molemmin puolin olevat ikkunat. Tommy istui orrellaan keskellämme ja piti tarkasti silmällä savukkeiden päitä. Ulkona oli kaikki lumen peitossa; vallitsi omituinen hiljaisuus, niin että puhe ja nauru sisällä tuntui juuri vastakohdan vuoksi tavallista hilpeämmältä ja rattoisammalta -- tiedättehän tuon _läpitunkevan_ hiljaisuuden, jolloin puita ja peltoja ja polkuja peittää jalan vahvuinen, kimalteleva valkovaippa. Joka vuosi minä aina yhtä hartaasti odotan -- mutta minähän unohdin!... Ajatelkaa, en koskaan enää näe lunta!... Mitä siitä. On jo jotakin sekin, että muistaa nähneensä sitä, ja nyt minä kuulen tuon ihmeellisen lumenhiljaisuuden selvemmin kuin ennen. Ennen kuin muut vetävät sälekaihtimet ikkunoista, voin minä jo kenties sanoa: 'Tänä yönä on satanut lunta!' Mistä minä kerroinkaan. Jaa -- niin, jo muistankin. Pikku rouva Hupsakasta. Niin, kaikki naiset olivat menneet pukeutumaan, paitsi Jane, joka ei milloinkaan tarvinnut siihen enempää kuin puoli tuntia, ja Hupsakka oli veikeän iloinen, teennäisesti nimittäin, luullen itseänsä siksi vetovoimaksi, joka meitä hallissa pidätteli. Asianlaita oli näet sellainen, että me odotimme Janea puhuaksemme hänelle eräästä uutisesta, jonka juuri olimme kuulleet. Se koski erästä nuorta kaartilaista, joka oli joutunut selkkauksiin, jotka vaativat ankaranpuoleista rangaistusta. Hänen everstinsä oli Janen hyvä tuttava, ja me arvelimme, että Jane kyllä puhuu hänen puolestaan ja parantaa hiukan Billy paran asioita. Niin että rouva Hupsakka oli oikeastaan pahana haittana, vaikk'ei tiennyt sitä. Jane istui selin meihin, jalat uuninristikolla, liepeet käärittyinä polville. Niin, katsokaa, toinen hame oli alla, kaunis, silkkinen, missä oli monen monet poimurivit -- sitä olisikin luullut pidettävän päälläpäin. Mutta Janen paras ei koskaan ollut päälläpäin, -- hän piti sen aina piilossa. En tarkoita nyt vaatteita, vaan häntä itseään. No niin, pikku Hupsakka rupatti -- ei hän koskaan puhunut -- itsestään ja omista valloituksistaan aavistamatta lainkaan, kuinka me toivottelimme häntä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Jane luki yhä iltalehtiä, mutta tunsi ilmassa jotakin levotonta. Ja kesken kaiken -- mutta sitähän minä en saakaan kertoa. Jane vaati näet meiltä lupauksen, ettemme koskaan kertoisi sitä. Hän piti sitä sopimattomana tuota toista naista kohtaan. Hätimmiten ennätimme tehdä hänelle selkoa asiasta, ja hän joudutti vielä iltapostiin kirjeen, joka pelasti Billyn rangaistuksesta, mutta hän tuli silti ajoissa päivälliselle ja oli paremmin pukeutunut kuin yksikään toinen. Meistä oli koko harmillista, että meidän oli täytynyt antaa lupauksemme, sillä jok'ikinen meistä oli toivonut pääsevänsä ensimmäisenä kertomaan jutun herttuattarelle. Mutta nähkäähän, täytyy aina tehdä niinkuin Jane sanoo."

"Miksi niin?"

"En minä tiedä. En osaa selittää. Jos tuntisitte hänet, ei teidän tavitsisi kysyä. Kaakkua, neiti Gray?"

"Ei kiitos. Oikein tällä kertaa."

"Taas! Noin juuri olisi Janekin sanonut: 'Oikein tällä kertaa.' Ei olisi lainkaan outoa, jos nyt neljä viikkoa pidettyäni teidän ääntänne hänen äänensä kaltaisena huomenna ajattelisin, että hänen äänensä muistuttaa teidän ääntänne."

"Voi, ette ensinkään", sanoi sisar Rosemary. "Kun hän on teidän kanssanne, ette muuta muistakaan."

"Muistan maarin", huudahti Garth. "Ja hyvä pikku Rosemary, kaipaan teitä kauheasti. Ei kukaan -- ei _hänkään_ -- voi täyttää teidän sijaanne. Ja tiedättekö", hän nojasi eteenpäin, ja huolestunut ilme varjosi hänen iloisia kasvojansa, "minä alan käydä levottomaksi. Hän ei ole nähnyt minua onnettomuuden jälkeen. Pelkään, että hän kauhistuu. Luuletteko minun hänen mielestään kovasti muuttuneen?"

Jane katsoi sokeata, jonka kasvot niin huolestuneen näköisinä olivat häneen päin. Hän muisti sen aamun samassa huoneessa, jolloin Garth, luullen olevansa kahden tohtori Robin kanssa, käänsi kasvonsa seinästä päin ja kohosi istualleen puhelemaan, ja jolloin hän ensi kerran näki hänen kasvonsa. Hän muisti kääntyneensä uuniin päin, jotta ei tohtori Rob näkisi kyynelten vierivän pitkin hänen poskiansa. Hän katsoi uudelleen Garthiin -- ensi kerran todella tajuten, että tämän kasvot olivat tärviöllä; ja kaikki vain hänen tähtensä -- ylen valtava hellyys täytti hänen sydämensä. Hän vilkaisi kelloon. Hän ei kestäisi tätä enää kauan.

"Ovatko ne perin kauhean näköiset?" kysyi Garth ja ääni värisi.

"En voi mennä toisen puolesta takuuseen", sanoi sisar Rosemary, "mutta luulisin, että aivan tuollaisinaan teidän kasvonne ovat hänelle ainaiseksi iloksi."

Garth punastui. Hän tunsi iloa ja helpotusta, mutta samalla myös pientä hämmästystä. Sisar Rosemaryn äänessä oli sävy, jonka perille hän ei oikein päässyt.

"Mutta sitten vielä, hän ei ole tottunut minun sokeantapoihini", jatkoi hän. "Pelkään, että näytän hänestä kovin avuttomalta ja kopelolta. Hän ei ole käynyt pimeyden maassa niinkuin te ja minä. Hän ei tunne kaikkia meidän rihmojamme, loviamme ja muita laitteitamme. Hyvä pikku Rosemary, luvatkaa, että te ette jätä minua huomenna. Minä kaipaan häntä -- Jumala yksin tietää, kuinka häntä kaipaan -- mutta minua alkaa puolittain peloittaa. Kaikki on tietenkin oleva ihmeellisen ihanaa, mutta jokapäiväisen elämä pikkuasioissa tarvitsen sentään teitä vielä. Ensiksi tuntui varsin sopivalta, että olitte järjestänyt lähtönne juuri siksi, kun hän tuli, mutta nyt, juuri sen tähden, että hän tulee, en voi antaa teidän mennä. On oleva aivan sanoin selittämättömän ihanaa, että hän on luonani, mutta se ei ole samaa kuin teidän läsnäolonne."

Sisar Rosemary sai näin palkkansa, ja se oli hänestä vallan ylellinen.

Heti kun hän kykeni puhumaan, sanoi hän hiljaa: "Älkää nyt liioitelko, herra Dalmain. Uskokaa minua, kun olette ollut hänen kanssansa viitisen minuuttia, tuntuu teistä siltä, kuin minäkin olisin ollut luonanne. Ja mistä tiedätte, vaikka hänkin olisi käynyt pimeyden maassa? Sairaanhoitajatar tekee sellaista ammattiharrastuksesta, sillä hän tahtoo onnistua hoidossaan. Nainen, joka rakastaa teitä, tekee sen rakkaudesta teihin."

"Se olisi kyllä hänen tapaistaan", sanoi Garth nojaten taaksepäin, kasvoilla suuren tyytyväisyyden ilme. "Voi Jane! Jane! Hän tulee! Hän tulee!" Sisar Rosemary katsoi kelloa.

"Varmasti! Hän tulee", virkkoi hän, ja vaikka ääni oli luja, kädet vapisivat. "Ja koska tämä nyt on viimeinen ilta, jonka vietämme yhdessä vallan samanlaisissa olosuhteissa kuin näinä kuluneina viikkoina, niin suostutteko erääseen ehdotukseen? Minun täytyy nyt mennä yläkertaan panemaan tavaroita matkalaukkuun ja järjestelemään yhtä ja toista. Mutta ettekö voisi pukeutua jo aikaisin? Minäkin tekisin sitten niin, ja jos voisitte tulla kirjastoon puoli seitsemän aikaan, niin voisimme hiukan soittaa ennen päivällistä."

"Miksen, vallan hyvin", sanoi Garth. "Minulle on yhdentekevää, milloin pukeudun, ja kun on soitosta puhe, olen aina valmis. Mutta uskokaa nyt, minä en tahdo, että te panette tavaroita matkalaukkuun."

"No, minähän oikeastaan vain asettelen kaikenlaista tieltä pois korjuun."

"Samaahan se on, lähtövalmistusta. Mutta te olette luvannut, ettette lähde, ennen kuin hän tulee."

"Enkä lähde -- ennen kuin hän tulee."

"Ja kerrotte hänelle kaikki, mitä hänen tarvitsee tietää?"

"Kaikki, mitä minä tiedän ja mikä tuottaa teille mukavuutta."

"Ettekä jätä minua, ennen kuin olen todellakin -- kuinka sanoisin -- oikein raiteillani."

"En jätä teitä niin kauan kuin te tarvitsette minua", sanoi sisar Rosemary Gray. Ja jälleen Garth oli huomaavinaan omituisen sävyn hänen äänessään. Hän nousi ja meni sinne päin, missä luuli sisaren seisovan.

"Tiedättekö, te olette sitten oikea aarteiden aarre", sanoi hän liikutettuna ja ojensi molemmat kätensä neiti Grayta kohden. "Antakaa kerran kätenne minulle, pikku Rosemary. Tahtoisin koettaa kiittää teitä."

Sisar Rosemary epäröi. Kaksi voimakasta, jäntevää kättä -- voimakkaat ja jäntevät, vaikka parhaillaan vapisivatkin -- oli painumaisillaan Garthin käsiin, mutta peräytyivät viime tingassa. Ei ollut vielä Janen aika. Oli sisar Rosemaryn menestyksen ja voiton hetki. Sitä ei saanut riistää häneltä.

"Tänä iltana", sanoi hän lempeästi, "kun olemme vähän aikaa soitelleet -- puristamme toistemme kättä. Mutta olkaa varovainen. Ette löydä oikeaan. Odottakaa. Kas tässä on puutarharihma, heti vasemmalla. Menkää hiukan raittiiseen ilmaan pengermälle ja laulakaa se sama laulu, jota kuulin teidän aamulla laulavan ikkunani alla. Ja nyt, kun tiedätte mitä 'tapahtuu', kuluu tämä kaunis vappuilta suloisen odotuksen vallassa. Näkemiin, herra Dalmain -- tunnin kuluttua."

"Mikä pikku Rosemaryn oikein on?" kummeksi Garth kouriessaan keppiänsä ikkunanpuoleisesta nurkasta. "Tuskin me kauankaan aikaa olisimme voineet jatkaa entiseen tapaan sen jälkeen, kun hän palasi postista."

Hän käveli synkkä, levoton ilme kasvoillaan. Yht'äkkiä se kirkastui, hän pysähtyi ja nauroi. "Hölmö!" sanoi hän. "Olet sinä oikea hölmöjen hölmö! Hän ajattelee tietysti tuota nuorta miestänsä. Hän menee huomenna hänen luokseen ja ajattelee nyt yksinomaan häntä, niinkuin minä ajattelen Janea. Hyvä, rakas, ymmärtäväinen Rosemary! Toivon, että mies on hänen arvoisensa. Ei, se on mahdotonta. Toivon miehen tietävän, ettei hän ole hänen arvoisensa. Se on kohdallisempaa. Kunpa mies nyt vain ottaisi hänet vastaan niinkuin hän toivoo. Mutta joka tapauksessa minua harmittaa, että Rosemary menee hänen luokseen. 'Hirteen koko mies!' sanoisi Tommy."

Kolmaskymmeneskuudes luku.

"RUKOUSNAUHA" SELVITTÄÄ.

Simpson kulki hallin läpi vähän ennen puolta seitsemää. Hän oli jättänyt isäntänsä kirjastoon. Hän kuuli kahinaa kohdaltansa ylhäältä, ja katsoessaan sinne hän näki kookkaan olennon tulevan alas leveitä tammiportaita.

Simpson seisoi kuin puusta pudonneena. Ei häntä niinkään hämmästyttänyt pehmeä musta iltapuku laahuksineen ja hienoine povipitseineen kuin rauhallisten kasvojen varma ja hallitseva ilme.

"Simpson", sanoi Jane, "minun tätini, Meldrumin herttuatar, ja hänen kamarineitsyensä ja palvelijansa sekä melkoinen määrä matkakapineita saapuu Aberdeeniin noin puoli kahdeksalta. Rouva Graem tietää kyllä laittaa huoneet kuntoon, ja James on saanut käskyn toimittaa asemalle vastaan sekä vaunut että tavarakärryt. Herttuatar ei pidä autoista. Kun hänen armonsa saapuu, voitte viedä hänet kirjastoon. Päivällisen syömme ruokasalissa neljännestä yli kahdeksan. Sillä välin herra Dalmainilla ja minulla on erikoisia asioita, eikä meitä saa millään ehdolla häiritä ennen herttuattaren tuloa. Ymmärrättehän?"

"Kyllä, neiti -- armollinen neiti", änkytti Simpson. Hän oli aikoinaan, uraansa aloittaessaan, ollut kengänkiilloittajana eräässä herttuallisessa perheessä ja piti herttuattaren sisarentyttäriä henkilöinä, joille oli kumarrettava hyvin syvään.

Jane hymyili. "Neiti riittää, Simpson", sanoi hän ja meni kirjastoon.

Garth kuuli hänen astuvan sisään ja vetävän oven kiinni, ja puvun kahina sattui heti hänen tarkkoihin korviinsa.

"Hoho, neiti Gray", sanoi hän. "Joko teidän ammattipukunne nyt on matkalaukussa?"

"Jo", vastasi Jane. "Sanoinhan, että menin laittamaan kuntoon matkalaukkuja."

Hän kulki hitaasti huoneen poikki, pysähtyi roihumatolle ja katseli Garthia. Tämä oli iltapuvussa aivan samoin kuin tuona unohtumattomana iltana Shenstonessakin, ja kun hän istui takakenossa syvässä nojatuolissaan, toinen polvi ristissä toisella, näki Jane hänen silkkisukkiensa punaisen raidan.

Jane seisoi ja katseli häntä. Vihdoin oli hänen hetkensä koittanut. Mutta nytkin hänen täytyi, Garthin vuoksi, olla varovainen ja kärsivällinen.

"En kuullutkaan teidän laulavan", virkkoi hän.

"Ette", vastasi Garth. "Ensiksi minä unohdin. Ja kun muistin, askartelivat ajatukseni jo samassa toisaalla, ja muutenkin -- voi, neiti Gray! En voi laulaa tänä iltana. Minun sieluni on kaipauksesta mykkänä."

"Arvaan sen", sanoi Jane lempeästi, "mutta minä laulan teille."

Garthin kasvot kuvastivat heikkoa hämmästystä. "Laulatteko te?" kysyi hän. "Miksette sitten ole ennen laulanut?"

"Kun tulin", sanoi Jane, "kysyi tohtori Rob, soitanko minä. Sanoin: 'Vähäisen. Siitä hän päätti, että laulankin vähäisen, ja hän kielsi varsin jyrkästi minua sekä soittamasta että laulamasta teille vähäisen. Hän sanoi, ettei hän tahdo, että teistä tehdään hullu."

Garth purskahti nauramaan.

"Niin vanhan Robbien tapaista", sanoi hän. "Ja hänen kiellostaan huolimatta te aiotte nyt tänä iltana uskaltaa 'laulaa vähäisen' minulle?"

"Ei, ei siihen mitään uskaltamista tarvita", sanoi Jane. "Laulan vain yhden laulun. Tässä on punainen rihma oikealla puolellanne. Ei ole mitään teidän ja pianon välillä, ja te istutte aivan päin sitä. Jos tahdotte, että lopetan -- voitte tulla."

Hän meni soittokoneen luo ja istui kiertotuolille.

Pianon yli hän voi nähdä Garthin; iloinen hymy leikki tämän huulilla. Häntä näyttivät vieläkin huvittavan tohtori Robin varovaisuustoimenpiteet.

"Rukousnauhassa" on vain yksi alkusointu. Jane soitti sen tarkaten Garthia. Hän näki tämän heti paikalla suoristautuvan, ja kasvot ilmaisivat hämmästystä, odotusta, aivan käsittämätöntä yllätystä.

Jane alkoi laulaa. Hänen syvä, laaja äänensä kaikui täyteläisenä ja värehtivänä kuin sellon pehmein ääni huoneen herkässä hiljaisuudessa.

"Nuo hetket, vietetyt kanssasi, ne talletan helminauhanain, ja helmi helmeltä tarkasti niitä lasken rukousnauhassani.

Joka helmi on rukoushetkinen --"

Jane keskeytti.

Garth oli noussut. Hän ei virkkanut sanaakaan, mutta lähti umpimähkään pianon luo. Jane kääntyi kiertotuolilla ja levitti kätensä häntä vastaanottamaan. Garth tavoitti jo soittokoneen. Käsi sattui bassokoskettimiin, Ja hän löysi Janen. Hän polvistui, kiersi kätensä hänen vyötäisilleen. Jane sulki hänet syliinsä -- ikävöiden, hellänä, kuluneiden kovien viikkojen tukahdutetun kaihon vallassa.

Garth kohotti hetkeksi sokeat kasvonsa häntä kohti. "Sinäkö?" sanoi hän. _"Sinäkö_ -- koko ajan?"

Sitten hän kätki kasvonsa pehmeihin pitseihin Janen povelle.

"Oi, oma poikani, rakkaani!" sanoi Jane hellästi ja painoi rakasta päätä tiukempaan povellensa. "Niin, minä koko ajan, koko ajan hänen lähellänsä, hänen yksinäisyydessänsä ja tuskissansa. Kuinka olisin voinut pysyä poissa? Mutta Garth! Saan vihdoinkin pitää sinut tässä, koskettaa sinua, tuntea sinun olevan siinä! Minä _olen_ luonasi. Voi rakkaani, etkö ole oikein varma? Kuka muu sitten voisi näin pitää sinua sylissään?... Varo, rakkaani! Tule istumaan sohvalle, minun viereeni!"

Garth nousi ja nosti myös Janen tuolilta, ja he menivät mukavammalle istuinpaikalle. Mutta siellä Garth taas heittäysi polvilleen, kiersi kätensä Janen uumille ja kätki kasvonsa hänen povellensa.

"Oi, rakkaani, oma rakkaani", sanoi Jane hiljaa ja otti suojelevan hellästi hänen päänsä käsiinsä, "on ollut suloista odottaa omaa poikaani, auttaa häntä hänen pimeydessänsä ja varjella häntä tarpeettomilta kärsimyksiltä. Mutta en voinut tulla -- minä en itse voinut tulla -- ennen kuin hän tiesi kaikki, ymmärsi ja antoi anteeksi -- ei, ei antanut anteeksi, ymmärsi ja sentään yhä rakasti. Sillä nyt hän ymmärtää? Ja antaahan hän anteeksi!... Oi, Garth!... Hiljaa, oma rakkaani!... Sinä pelästytät minut!... En, en jätä koskaan sinua, en koskaan, koskaan!... Etkö voi sitä ymmärtää?... Silloin minun täytyy sanoa se sinulle selvemmin. Nyt, rakkaani, hiljaa ja kuuntele. Vielä muutamia päiviä meidän täytyy olla -- niinkuin tähänkin asti, mutta nythän oma poikani tietää, että minä olen hänen lähellänsä. Gina täti tulee tänä iltana. Hän on täällä puolen tunnin kuluttua. Sitten hankimme niin pian kuin suinkin erikoisluvan, menemme naimisiin, ja sitten --" Jane pysähtyi, ja mies, joka oli polvillaan hänen edessään, kuunteli henkeään pidättäen. -- "Ja sitten", jatkoi Jane hiljaisella, hellällä äänellä, jossa värehti pyhien salaisuuksien tuntua, mutta joka ei silti takerrellut -- "sitten on minun suurin iloni saada aina olla mieheni luona, yötä ja päivää."

Pitkä, hyväilevä hiljaisuus. Tunnekuohu Janen sylissä oli viihdytetty rauhaan. Täydellisen rakkauden ikuinen ääni oli kuiskannut: "Vaikene, ole hiljaa!" ja niin tuli aivan tyven.

Vihdoin kohotti Garth päänsä. "Ainiaan, ainiaan yhdessä?" sanoi hän. "Voi, sehän on jo ikuista valoa!"

* * * * *

Kun Simpson tehtävänsä tärkeydestä aivan kalpeana avasi kirjaston oven ja ilmoitti: "Hänen armonsa Meldrumin herttuatar", istui Jane pianon ääressä hiljaa soitellen haaveellisia säveleitä, ja sorea iltapukuinen nuori mies nousi ja kiiruhti tervehtimään vierastaan, lausuen hänet sydämellisesti tervetulleeksi.

Herttuatar joko ei nähnyt tai ei ollut näkevinään opastavaa rihmaa. Hän tarttui Garthin ojennettuun käteen ja puristi sitä lämpimästi molemmin käsin.

"Taivas varjelkoon, rakas Dal! Kuinka te minut ällistytätte! Luulin teidän olevan sokean! Ja täällä te vaeltelette ihan ilman muuta aivan kuin entinen kaunis Garth ainakin!"

"Rakastettava herttuatar", sanoi Garth ja kumartui suutelemaan vanhoja ystävällisiä käsiä, jotka yhä pitelivät hänen kättänsä, "surukseni minun täytyy sanoa, etten voi nähdä teitä. Mutta tänään en paljon huomaa sokeuttani, sillä pimeyttäni valaisee nyt sanoin kuvaamaton ilo."

"Oho! Vai sieltä se tuuli nyt puhaltaa! No, kenen te sitten aiotte naida? Sairaanhoitajattarenneko -- otaksun, että hän on sangen kunnioitettava nuori nainen ja omaa mitä parhaimmat suositukset, tietysti -- vai tuon Jane heilakanko, joka ilman vähintäkään omantunnonvaivaa komentaa täti parkansa valtakunnan toisesta päästä toiseen vain sen tähden, että näin on hänelle itselleen mukavinta."

Jane tuli pianon luota ja pisti kätensä rakastettunsa käsikoukkuun.

"Rakas Gina täti", sanoi hän, "mielellännehän te tulitte, sen tiedätte itsekin, sillä te pidätte kaikesta, missä vain on jotakin salaperäistä, ja olette iloinen, jos sopivana hetkenä voitte ruveta vanhaksi, herttaiseksi 'Deus-ex-machinaksi'. Ja Garth taas aikoo naida molemmat; sillä he rakastavat molemmat häntä aivan liian paljon voidakseen erota hänestä, ja hänenkin näyttää olevan vaikea luopua niin toisesta kuin toisestakin."

Herttuatar katseli molempia onnesta säteileviä kasvoja; toisen olivat sokeat, toisen iloiset, ylpeät silmät näkivät kahdenkin edestä, ja hänen omansa täyttyivät kyynelistä.

"Voi, sun vietävä!" sanoi hän. "No, kyllähän me aina ajattelimme, ettei Dalille yksi tyttö riitä; hänen oli saatava usean avut yhtyneinä, ja hän luulee nyt ne löytäneensä. Jumala teitä molempia siunatkoon, teitä mielettömän onnellisia, ja kyllä minäkin teille siunaukseni annan, mutta sitten vasta, kun olen saanut päivällistä. Soita nyt sitä hermostuttavaa olentoa, jolla oli poskiparta, ja sano, että haluan saada neitsyeni ja huoneeni sekä myös tietää, minne minun tukaanini joutui. Niin, minun täytyi se tuoda, Jane. Se on niin hellä, lintu kulta! Tiedän kyllä, että se teistä on vain tiellä, mutta en tosiaankaan voinut jättää sitä."

Kolmaskymmenesseitsemäs luku.

"TÄMÄN KRISTILLISEN SEURAKUNNAN LÄSNÄOLLESSA."