Part 24

Vihdoin hän ojensi kätensä. "Neiti Gray, olkaa hyvä ja antakaa kirje minulle. Kiitos! Tahdon olla yksinäni neljännestunnin. Olen kiitollinen, jos istutte sillä aikaa ruokasalissa ettekä päästä ketään tänne. Minua ei saa häiritä. Neljänneksen kuluttua tulkaa takaisin, olkaa niin ystävällinen."

Hän puhui niin tyynesti, että Janen sydän aivan jähmettyi. Olisi ollut rauhoittavampaa, jos hänessä olisi näkynyt mielenliikutusta. Tämä oli sama mies, joka alttarin luona kumarsi päänsä ja sanoi: "Otan ristini." Tämä oli sama mies, joka varmoin askelin lähti kirkosta pitkin kuorikäytävää ja jätti hänet. Tämä oli sama mies, jolla oli ollut voimaa pitää heidän välistään kohtausta lopullisesti ratkaisevana, lausumatta ainoatakaan rukoilevaa sanaa, antamatta muistamisen merkkiäkään, soimaamatta vähintäkään. Ja tälle miehelle hän oli kirjoittanut: "Sinun vaimosi."

Jane ei ollut eläissään tuntenut pelkoa. Nyt hän tunsi.

Kun hän sanaa virkkaamatta nousi ja jätti hänet yksin, loi hän nopean silmäyksen hänen kasvoihinsa. Garth istui aivan hiljaa, kirje kädessä. Hän ei ollut kääntänyt päätänsä häneen päin, kun otti sen. Hänen kasvonsa olivat kuin valkoisesta norsunluusta veistetyt. Niissä ei ollut värin hiventäkään.

Jane lähti aivan hiljaa huoneesta ja painoi oven kiinni jälkeensä.

Sitten seurasi pisin neljännestunti, minkä hän oli ikinä elänyt. Hän ymmärsi, että tuolla huoneen hiljaisuudessa oli käymässä hirveä sisäinen taistelu. Garth oli tekevä ratkaisunsa kuulematta ainoatakaan hänen syytään. Oman onnettoman itsepäisyytensä vuoksi hän oli kuullut ainoastaan kaksi sanaa tuosta kirjeestä, tosin merkityksellisimmät -- sanat, joihin koko kirje oli johdantona. Ne valaisivat hänelle heti koko kirjeen sisällyksen ja sen suhteen, missä sen kirjoittaja sydämessään tunsi olevansa häneen.

Epätoivoisena kulki Jane edestakaisin huoneessa palauttaen mieleensä niitä aatosten hetkiä, jolloin olivat syntyneet lauseet, joiden piti valmistaa Garthia siihen, mitä allekirjoitus ilmaisi.

Äkkiä, kesken levottomuutensa, hän muisti erään sisar Rosemaryn ja Garthin keskustelun tauluista. Edellinen sanoi: "Onko hän vaimo?" Ja Garth vastasi: "On." Jane oli heti ymmärtänyt, mitä tuo vastaus sisälsi ja ilmaisi. Koska Garth noina muutamina ihmeellisinä hetkinä Shenstonen pengermällä oli tuntenut hänet niin omaksensa, että voi katsoa häneen ja sanoa: "Minun vaimoni!" -- ei kysyen, vaan selvää tosiasiaa vakuuttaen -- piti hän häntä yhä omanaan, yhtä ehdottomasti kuin jos pappi, käsikirja ja sormus olisi heidät yhteen liittänyt. Hän asetti sielujen yhtymyksen kaikkea muuta korkeammalle, ja milloin se oli tapahtunut, kaikki, mikä sen jälkeen seurasi, oli vain tapahtuneen tosiasian ulkonaista vahvistusta. Hänen oman pelkonsa, epäilynsä ja valheellisuutensa vuoksi ei mitään ollut seurannut. Heidän elämänsä oli särkynyt, he kulkivat eri tahoilla. Garth otaksui, ettei hän ollut Janelle juuri suuriarvoisempi kuin kuka muu tahansa hänen miestuttavistansa. Näinä kuluneina vuosina hän oli uskonut, että Janen osa tuon illan sielujen yhdynnässä oli vain hänen mielikuvitustansa, ettei sillä ollut häneen ollut minkäänlaista sitovaa vaikutusta. Toisin oli hänen laitansa. Hänet se sitoi. Koska nuo sanat sisälsivät totuuden, lausui hän ne, ja koska hän kerran oli ne lausunut, piti hän häntä vaimonaan elämänsä loppuun saakka -- ja senkin päätyttyä. Tämän Jane oli vaistomaisesti tuntenut, ja siksi hän oli myös rohjennut kirjeessä tätä nimitystä käyttää. Kuinka saattaisi Garth sovittaa toisiinsa tämän allekirjoituksen ja sen käsityksen, mikä hänellä koko ajan oli ollut hänen käytöksestään, hän kun ei vähääkään ottanut lukuun, että siitä voi toisenlainenkin käsitys olla mahdollinen.

Sitten Jane lohduksensa muisti, kuinka vastustamattomasti _totuus_ vaikutti tähän taiteilijasieluun: viivojen totuus, värien totuus, sisällyksen totuus. Ja sävelmaailmassa sävelten, sointujen, esityksen ja käsitystavan totuus. Ja kun sisar Rosemary oli sanonut hänen "Vaimo"-taulustansa: "Siinä viettää taide voittojansa", oli Garth vastannut: "Totuus siinä viettää voittojansa." Ja Janen oma arvostelu siitä ilmeestä ja katseesta, minkä Garth oli nähnyt ja maalannut, kuului: "Totta -- niin, se on totta!" Eikö hän nyt ymmärtäisi tämän allekirjoituksen totuutta, ja jos hän sen ymmärtää, eikö hän silloin yksinäisyydessään olisi iloinen, jos hänen vaimonsa tulisi hänen luoksensa, elleivät kirjeen suorat tunnustukset ja paljastukset päinvastoin vaikuta, että hän työntää hänet arvottomana luotaan?

Samassa Jane huomasi, mikä etu siitä oli, että Garth jo silloin tuntee allekirjoituksen, kun muu osa kirjettä hänelle luetaan. Hän näki Korkeimman johtoa tässä järjestyksessä ja ajatteli itsekseen, kun katseli kellonosoittimen hidasta kiertoa: "Hän on erottavan väliseinän purkanut", ja rauhallinen luottamuksen tunne valtasi hänen sielunsa.

Neljännestunti oli kulunut.

Äänettömin, mutta varmoin askelin Jane kulki hallin läpi, pysähtyi hetkeksi kynnyksen eteen koettaen tykkänään unohtaa oman itsensä, avasi oven, ja sisar Rosemary astui jälleen kirjastoon.

Kolmaskymmenesneljäs luku.

"RAKKAUS EI KOSKAAN HÄVIÄ."

Garth seisoi avonaisen ikkunan edessä, kun sisar Rosemary astui kirjastoon, eikä kääntynyt heti.

Janen katse etsi levottomana kirjettä ja näki sen pannuksi pöydälle luettavaksi. Se näytti rypistyneeltä, aivan kuin se olisi rutistettu palloksi ja heitetty paperikoriin, mutta sitten kuitenkin otettu talteen. Sitä oli sitten kyllä huolellisesti silitetty ja se oli nyt pöydällä odottamassa lukijaa.

Kun Garth kääntyi ikkunan luota ja meni tuoliinsa istumaan, näkyi hänen kasvoissansa ankaran taistelun jälkiä. Hän näytti olennolta, joka sokeudestaan huolimatta oli aivan epätoivoisesti ponnistellut kyetäkseen näkemään. Norsunluumainen kalpeus oli tiessään. Hänen kasvonsa olivat kuumeiset, ja hänen paksu tukkansa, tavallisesti niin kauniisti laineissa ja huolellisesti harjattuna taaksepäin, oli nyt sekaisin ja pörröllään. Mutta ääntänsä hän hallitsi täydellisesti kääntyessään kirjurinsa puoleen.

"Hyvä neiti Gray", sanoi hän, "meillä on nyt vaikea tehtävä. Olen saanut kirjeen, joka minun on tärkeä kuulla. Minun täytyy pyytää teitä lukemaan se minulle, sillä ei tosiaan ole ketään muutakaan, jota voisin pyytää. Käsitän varsin hyvin, että tämä on teille vaikeata ja tuskallista, tunnette joutuvanne kahden haavoitetun ja toisistaan erotetun sydämen välittäjäksi. Ehkä teistä on helpompaa, kun vakuutan, ettei koko maailmassa ole toista, jonka huulilta tuskattomammin kuuntelisin tämän kirjeen sisällystä, ja kun omilla silmilläni en näe, niin ei ole toisia, joiden vähemmän vastahakoisesti sallisin ottavan siitä selkoa; ei ole toista ihmistä, jonka tiedän niin ymmärtävästi arvostelevan sekä minua että kirjoittajaa ja rehellisesti unohtavan kaiken, mikä ei ole annettu kolmannen henkilön tietoon."

"Kiitos, herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary.

Garth heittäysi takanojaan varjostaen käsillään kasvojansa.

"No, olkaa hyvä ja alkakaa", sanoi hän. Ja sisar Rosemary alkoi selvästi ja tyynesti lukea.

"_Rakas Garth!_ Kun ette salli minun tulla luoksenne sanoakseni Teille suoraan kahden kesken, mitä sanottava on, minun on pakko kirjoittaa. Teidän on syy, Dal, ja molemmin saamme kärsiä rangaistuksen. Sillä kuinka voin avoimesti Teille kirjoittaa, kun tiedän, että Teistä joka sanaa kuullessanne tuntuu siltä, kuin minä sekoittaisin kolmannen henkilön sellaiseen, jonka mitä pyhimpänä tulisi olla vain Teidän ja minun välistäni. Ja kuitenkin minun täytyy kirjoittaa avoimesti, ja minun täytyy saada Teidät ymmärtämään, sillä Teidän vastainen elämänne samoin kuin omanikin on vastauksessanne tähän kirjeeseen. Minun täytyy kirjoittaa tämä kirje, ikään kuin saatuanne pitäisitte itse tätä kädessänne ja voisitte itse tämän lukea. Siis, ellette voi täysin luottavasti kirjurillenne uskoa sydämiemme salaista tarinaa, pyytäkää häntä antamaan kirje takaisin Teille kääntämättä ensi sivua, ja sallikaa minun itse tulla sanomaan Teille kaikki muu."

"Nyt olen sivun lopussa", sanoi sisar Rosemary ja odotti.

Garth ei liikahduttanut kättänsä. "Luotan teihin täydellisesti, eikä hän saa tulla", sanoi hän.

Sisar Rosemary käänsi sivua ja jatkoi lukemista.

"Pyydän Teitä muistamaan, että jokainen sana, minkä kirjoitan, on sulaa koristelematonta totuutta. Jos muistelette minua entisestään, myöntänette, etten ole luonnostani valheellinen enkä yleensä helposti taivu kieräilyyn. Mutta, Garth, minä olen kerran valehdellut Teille, ja tuo onneton valhe, ainoana poikkeuksena säännöstä, vahvistaa todeksi, että täydellinen ja pettämätön luottamus on aina vallinnut välillämme ja, suokoon Jumala, on vallitseva vastakin. Tunnustukseni tässä kirjeessä koskee juuri tuota valhetta, ja tuskin minun tarvinnee pyytää Teitä ottamaan huomioon, kuinka nöyryyttävää minun on pakottaa tunnustustani kuuntelemaan miestä, joka ei ystävänänsä ole suostunut minua vastaanottamaan. Muistatte kai, etten luonnostani ole nöyrä, vaan minussa on aimo annos ylpeyttä, ja kun huomaatte, miten ankaraa ponnistusta tämän kirjoittaminen minulta vaatii, saatte kenties myös aavistuksen minun rakkauteni suuruudesta. Jumala Teitä siihen auttakoon -- ystäväni, rakkaani, oma onneton poikani!"

Sisar Rosemary lopetti äkkiä, sillä Garth, kuullessaan noin yht'äkkiä rakkautta mainittavan sekä Janen odottamattomat, hellät sanat, nousi ja otti pari askelta ikkunaan päin ikään kuin paetakseen jotakin liian suurta ja voimakasta, mitä ei voinut kestää. Mutta heti seuraavassa tuokiossa hän pääsi entiselleen ja istui takaisin paikalleen peittäen kokonaan kasvonsa kädellään.

Sisar Rosemary jatkoi kirjeen lukemista.

"Voi, kuinka väärin olen tehnyt sekä Sinulle että itselleni! Rakkaani, muistathan illan Shenstonen pengermällä, jolloin pyysit minua -- jolloin kutsuit minua -- jolloin _olin_ vaimosi? Garth, jätän nämä lauseet sellaisiksi kuin ne tulivat paperille koettaessani saada sanotuksi totuutta. En pyyhi niitä pois, jätän ne sinun luettaviksesi, sillä näethän, Garth, pääsin lopulta totuuteen.

Minä _olin_ sinun vaimosi. En sitä silloin ymmärtänyt. Olin vallan ylettömästi hämmästynyt, uskomattoman kokematon tunneasioissa ja sellaisen tunnetulvan pyörryttämä, että se vei pohjan jalkaini alta ja oli vähällä niellä minut kokonaan. Mutta silloinkin minun sieluni nousi ja kumarsi Sinua miehenäni ja valtiaanani. Ja kun pidit minua syleilyysi suljettuna ja rakas pääsi lepäsi sydämelläni, tunsin ensi kerran mitä tarkoittaa sana hurmaus, enkä olisi taivaalta muuta ihanampaa lahjaa osannut rukoilla kuin noiden silmänräpäysten pidentämistä tuntikausiksi."

Sisar Rosemaryn rauhallinen ääni katkesi äkkiä, ja lukeminen keskeytyi. Garth oli etunojallaan, kasvot käsien peitossa. Kyyneletön nyyhkytys värisytti häntä juuri, kun sisar Rosemaryn ääni petti.

Garth tointui ensin. Nostamatta päätään hän ojensi suojelevan osaaottavasti ja sydämellisesti kätensä pöydän yli.

"Tyttö parka", sanoi hän. "Olen kovin pahoillani. Tämä koskee liiaksi teihin. Kunpa kirje olisikin tullut Brandin ollessa vielä täällä. Pelkään, että teidän sittenkin täytyy jatkaa, mutta koettakaa lukea ajattelematta sitä laisinkaan. Jättäkää ajatteleminen tykkänään minun osakseni."

Ja sisar Rosemary jatkoi:

"Kun kuutamovalossa nostit pääsi ja katsoit minuun kauan ja vakavasti -- oi noita rakkaita silmiäsi -- herätti katseesi minussa yhtäkkiä itsetajunnan. Oman ilmeisen rumuuteni tietoisuus valtasi minut, ja tunsin liiankin selvästi, kuinka vähän nuo rakkaat silmät löysivät minusta sellaista, mikä saattoi aiheuttaa niiden ihailevan ilmeen. Kainostuen ja häpeissäni painoin pääsi takaisin povelleni, jotta sain silmäsi peittoon, ja nyt minulle on kyllä selvänä, että Sinä tietysti selitit tämän liikkeen aivan toisin. Garth, vakuutan Sinulle, että silloin, kun nostit pääsi toisen kerran ja sanoit: 'Minun vaimoni', silloin vasta ensi kerran johtui mieleeni, että se, mitä oli tapahtunut, tarkoitti -- avioliittoa. Tiedän kyllä, että tämä kaikki saattoi tuntua suorastaan uskomattomalta ja oli pikemmin kahdeksantoistavuotiaan lapsen kuin kolmikymmenvuotiaan naisen mukaista. Mutta Sinun täytyy muistaa, että siihen hetkeen asti seurusteluni miesten kanssa oli supistunut kädenpuristukseen, sydämelliseen toveruuteen ja silloin tällöin saamaani tai antamaani olantaputukseen. Älä unohda, rakas, että aina edelliseen viikkoon asti Sinä itse kuuluit niihin nuorukaisiin, jotka sanoivat minua 'vanhaksi kelpo Janeksi', ja oikein tuttavallisesti kun tarinoitiin, sanoit 'oma veikkoseni'. Älä unohda, että aina olin pitänyt Sinua itseäni monta vuotta nuorempana, ja vaikka ihmeellisen suloinen side oli yhdistänyt meitä Overdenen konsertti-illasta asti, en ollut ymmärtänyt sitä rakkaudeksi. No niin -- muistat, että pyysin kahtatoista tuntia saadakseni miettiä vastaustani, ja Sinä suostuit siihen heti. Sinä olit koko ajan niin hieno ja jalo, Garth, jätit minut, kun pyysin saada olla yksin, jätit minut tavalla, jota en unohda milloinkaan. Se valaisi minulle, miten Sinunlaisesi miehen rakkaus kohottaa naista, jonka osaksi se tulee. Sen pukuni lieve on siitä pitäen ollut pyhä minulle. Ja puku on aina mukanani, vaikk'en koskaan käytä sitä. -- Toivon kerran saavani Sinulle tarkkaan kuvata niitä tunteja, jotka sitten seurasivat. En voi kirjoittaa niistä. Salli minun aivan lyhyesti ja koko typerään rumuuteensa tälle paperille paljastaa se kurja tosiasia, mikä meidät erotti, muuttaen kajastavan ilon pettymykseksi ja suruksi. Garth -- näin asia oli. Minä en uskonut, että Sinun rakkautesi ajan mittaan kestäisi minun rumuuttani. Tiesin, mikä kauneuden ihailija Sinä olit, kuinka sen aina, muodossa tai toisessa, täytyi ympäröidä Sinua. Otin päiväkirjani, johon aivan sanasta sanaan olin kirjoittanut keskustelumme eräästä rumasta papista, jonka kasvot sisäisen innostuksen hehku oli kirkastanut kauniiksi. Ja Sinä lisäsit, ettet enää milloinkaan voisi pitää häntä rumana, mutta rumana hän pysyi silti. Ja sanoit, etteivät ne olleet sellaisen kasvot, joiden olisi suonut aina aterioilla olevan vastapäätä pöydässä, mutta ettei Sinulle onneksi pantu moista koettelemusta, mikä Sinulle olisikin ollut sulaa kärsimystä.

Tämä oli minusta hyvin mielenkiintoista silloin, ja minua huvitti niin se välitön tapa, miten kerroit tästä kaikkein rumimmalle naistuttavallesi, että kirjoitin sen hyvin seikkaperäisesti päiväkirjaani. Kaikeksi onnettomuudeksi luin taas ne sanat tuona ratkaisevana yönä, luin uudelleen ja uudelleen, kunnes ne ihan syöpyivät aivoihini. Sitten -- sellaista on naisessa heräävä itsensätarkkaaminen, kun hän tuntee olevansa rakastettu ja kaivattu -- sytytin kaikki kuvastimeni ympärillä olevat valkeat ja tutkin arvostellen ja tarkasti kasvoja, joita Sinun vuodesta vuoteen joka päivä olisi katseltava vastapäätäsi aamiaispöydässä, jos minä seuraavana aamuna antaisin myöntävän vastauksen. Rakkahin, en katsellut itseäni Sinun silmilläsi silloin, kuten, Jumalan kiitos, olen tehnyt sittemmin. Enkä luullut Sinun rakkautesi kestävän koetusta. Luulottelin säästäväni meidät molemmat vastaisilta pettymyksiltä ja onnettomuudelta rohkeasti hylkäämällä olevaisen onnen. Rakkaani, tämä tuntuu Sinusta kylmän laskelmalliselta ja pikkumaiselta, niin arvottomalta sen suuren rakkauden rinnalla, jota minulle tuhlasit. Mutta muista, vuosikausia oli Sinun erinomainen miellyttävyytesi ja kauneutesi ollut minulle ilon lähteenä, ja olin kuvitellut Sinun menevän naimisiin esimerkiksi kukoistavan ja viehkeän Pauline Listerin kanssa. Sairaalloisesti itseäni tarkaten sanoin: 'Tämä nuori Apolloko sidottuna minunkaltaiseeni, joka en ole minkäännäköinen; hän käy vuosi vuodelta kauniimmaksi, minä vanhemmaksi ja rumemmaksi?' Voi, rakkaani! Tämä tuntuu nyt niin arvottomalta, kun tunnemme rakkautemme. Mutta sinä yönä se tuntui järkevältä ja oikealta. Ja lopuksi, vaikka sydämeni vuoti verta ja käteni vaipuivat raskaina ajatellessani iloa, mikä niiltä riistettiin, päätin vastata hylkäävästi. Usko minua, en vähintäkään aavistanut, miten se Sinuun koski. Luulin, että löytäisit heti toisen ihastuksen ja siirtäisit rakkauteni toiseen, joka kaikin tavoin paremmin vastaisi vaatimuksiasi. Rehellisesti, Garth, luulin yksin jääväni lohduttomaksi. -- Sitten tuli kysymys: mitä sanoa syyksi. Tiesin, että jos sanoin todellisen syyn, kumoaisit sen mitättömänä ja selittäisit niin lämpimin sanoin minun olevan väärässä, että minun olisi ollut väkisinkin antautuminen. Kun siis aivan todenteolla tahdoin pelastaa sekä Sinut että itseni joutumasta vaaraan, valehtelin Sinulle, rakkahin ystäväni. Valehtelin Sinulle, jota koko olemukseni kunnioitti sydämeni kuninkaana, tahtoni hallitsijana, joka olit kaikkeni rakkaudessa ja elämässä -- Sinulle sanoin: 'En voi mennä naimisiin nuoren pojan kanssa'! Rakkahin! En koeta silittää tekoani. En puolusta sitä. Tunnustan vain sen Sinulle luottaen jalouteesi, niin että myönnät, ettei mikään muu syy olisi Sinuun tehonnut. Voi Jane parka, yksin ja epätoivoisena! Olisitpa nähnyt hänet, kun hän pienessä kirkossa kutsui Sinua takaisin peruuttaen sanansa ja antaen lupauksensa, kaipauksesta kuolemantuskaisena, kuunnellen, etkö kääntyisi takaisin. Mutta minun Garthini ei kuulu niihin, jotka seisovat ja odottavat naisen epäröimisen kynnysmatolla.

Seuraava yksinäinen vuosi vei hermoni niin piloille, että Deryck Brand sanoi minun menevän vallan riekaleiksi ja määräsi lähtemään ulkomaille. Matkustin kuten tiedät, ja uudet olot voimakkaine vaikutelmineen muuttivat elämänkatsomukseni terveemmäksi. Viime marraskuussa Egyptissä suuren pyramidin huipulla minä lopullisesti tunsin, etten voinut kauemmin elää ilman Sinua. Ei minulle ollut selvää, että olin tehnyt väärin, mutta kaipasin Sinun rakkauttasi, kaipasin saada tuhlata omaani Sinulle, rakkaani, niin että tunsin omaavani uskallusta mihin tahansa. Päätin palata ensimmäisellä laivalla kotimaahan ja lähettää sanan Sinulle. Silloin -- oi, oma rakkaani -- minä sain kuulla. Kirjoitin Sinulle, mutta Sinä et sallinut minun tulla.

Tiedän varsin hyvin, että voit nyt sanoa: 'Hän ei luottanut minuun, kun olin näkevä. Nyt, kun en näe, ei hän pelkää enää.' Garth, voit niin sanoa, mutta se ei ole totta. Viime aikoina olen saanut kyllin tuntea, että olen ollut väärässä ja että minun ilman muuta olisi pitänyt luottaa Sinuun. Sanon Sinulle myöhemmin mitä nyt tarkoitan. Nyt voin sanoa ainoastaan, että jos Sinun rakkaat säteilevät silmäsi voisivat nähdä, näkisivät ne _nyt_ naisen, joka luottavana ja aivan epäilyksettä on kokonaan Sinun. Jos häntä kasvonsa ja muu ulkomuotonsa epäilyttääkin, sanoo hän vallan yksinkertaisesti: 'Mutta _hän_ piti niistä ja ne ovat _hänen_. Ei minulla ole oikeutta arvostella niitä. Jos hän ne haluaa, eivät ne olekaan enää minun, vaan hänen.' Rakkaani, en voi nyt kertoa, miten tulin tähän varmuuteen. Mutta olen saanut eittämättömiä todisteita Sinun uskollisuudestasi ja rakkaudestasi.

Nyt on siis aivan yksinkertaisesti kysymyksessä: Voitko antaa minulle anteeksi? Jos voit antaa anteeksi minulle, voin tulla heti luoksesi. Jos pidät menettelyäni anteeksiantamattomana, pysyn loitolla. Mutta oma rakkaani -- povi, jolle kerran painoit pääsi, odottaa Sinua täynnä yksinäisten vuosien haikeata ikävöimistä. Jos sitä kaipaat, älä työnnä sitä luotasi.

Kirjoita minulle vain yksi sana, omin käsin: 'Anteeksiannettu.' Muuta en pyydä. Kun sen saan, tulen heti luoksesi. Älä kirjurillesi sanele kirjettä. En kestä sitä. Kirjoita ainoastaan -- jos vilpittömästi voit sen tehdä -- 'anteeksiannettu' ja lähetä se

_Vaimollesi_."

Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus, kun sisar Rosemary lopetti lukemisen pannen kirjeen pöydälle, ja odotti ääneti. Hän mietti silmänräpäyksen, voisiko mennä ottamaan lasillisen vettä häiritsemättä Garthia, mutta päätti kuitenkin olla menemättä.

Garth kohotti vihdoin päätänsä.

"Hän pyytää minulta mahdottomia", sanoi hän, ja vieno hymy kirkasti hänen liikutettuja kasvojansa.

Jane painoi kätensä ristiin rinnalleen.

"Ettekö voi kirjoittaa 'anteeksiannettu'?" kysyi sisar Rosemary katkonaisesti.

"En", sanoi Garth. "En voi. Tyttöseni, antakaa minulle arkki paperia ja lyijykynä."

Sisar Rosemary asetti ne hänen kätensä viereen.

Garth otti kynän, sai kiinni paperistakin, koetteli vasemmalla kädellään sen reunoja, mittasi sen sormillaan, niin että löysi keskustan ja kirjoitti suurin, selvin kirjaimin yhden sanan.

"Voiko sen lukea?" kysyi hän ja ojensi paperin pöydän yli sisar Rosemarylle.

"Aivan hyvin", sanoi tämä, sillä hän vastasi, ennen kuin kyyneleet ennättivät tahrata sen.

'Anteeksiannetun' sijasta oli kirjoitettu 'Rakastettu'.

"Voitteko toimittaa sen heti postiin?" kysyi Garth hiljaa, mutta innokkaasti. "Ja hän tulee -- Jumalani, hän tulee! Jos tämä ennättää iltajunaan, voi hän olla täällä ylihuomenna!"

Sisar Rosemary otti kirjeen ja sai melkein yliluonnollisin ponnistuksin hallituksi äänensä.

"Herra Dalmain", sanoi hän, "kirjeessä on jälkikirjoitus. Siinä on 'Kirjoita osoitteeksi: Palace Hotel, Aberdeen.'"

Garth hypähti seisomaan, hän oli aivan kiihdyksissä.

"Aberdeenissa?" huudahti hän. "Jane Aberdeenissa! Oi, Jumalani! Jos hän saa tämän paperin huomenaamulla, voi hän olla täällä milloin tahansa jo päivällä. Jane! Jane! Rakas pikku Rosemary! Kuuletteko te? Jane tulee huomenna. Enkö minä teille sanonut, että tänään tapahtuu jotakin? Te ja Simpson olitte liiaksi brittiläisiä ymmärtääksenne, mutta Margery ymmärsi, ja metsä kertoi, että ilo oli tulossa tuskan takaa. Voiko sen saada heti postiin, neiti Gray?"

Hän oli jälleen vapputuulella. Hänen kasvonsa loistivat. Hänen koko olennossaan oli sähköistä odotusta. Sisar Rosemary istui pöydän vieressä käsi poskella katsellen häntä. Hellä hymy leikki huulilla, mutta se ei ollut niiden kasvojen eikä sen vartalon mukainen, jollaiset Garth kuvitteli hänellä olevan; siitä uhkui täysin kypsän ja ylevän rakkauden kirkkaanhehkuisaa odotusta.

"Menen itse viemään sen postiin, herra Dalmain", virkkoi hän. "Kävely tekee hyvää ja ennätän takaisin teen ajaksi."

Mutta postiasemalle päästyään hän ei lähettänytkään Garthin kirjoittamaa sanaa. Hän oli kätkenyt sen poveensa. Mutta hän lähetti kaksi sähkösanomaa. Toinen kuului:

"Meldrumin Herttuatar. Palace Hotel, Aberdeen. Tulkaa kaikella muotoa tänä iltana 5.50-junalla."

Toisessa:

"Tohtori Deryck Brand. Wimpole Street, London. Kaikki hyvin."

Kolmaskymmenesviides luku.

SISAR ROSEMARY SAA PALKKANSA.

"Herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary lempeästi, mutta päättävästi, "minä tosiaankin toivon, että pysytte alallanne ja pidätte mielessänne, että teidän nyt on juotava teenne. Ettehän te voi muistaa, missä mikin on, jos tuolla tavoin nousette ja alinomaa siirtelette tuolianne. Ja kun äsken koputitte pöytään kiinnittääkseni huomioni -- vaikka muutenkin jo aivan levottomana seurasin liikkeitänne -- olitte vähällä kaataa teenne, ja minunkin kupistani läikkyi jo melkolailla lautaselle. Ellette nyt heti ole kauniisti, pyydän Margeryltä leukatilkkua ja panen teidät korkeaan lastentuoliin."

Garth suoristi jalkansa, nosti kätensä koholle päänsä yli ja heittäytyi makeasti nauraen takakenoon.