Part 23

Sisar Rosemary hymyili. "Minä lupaan, etten ole kauan poissa", sanoi hän. "Toisin sanoen palaan heti, kun te tahdotte. Mutta herra Dalmain, aion tänä iltana kirjoittaa sen kirjeen, josta teille puhuin. Panen sen postiin huomenna. Itseni minun täytyy lähteä pian sen perästä. Minun täytyy olla kirjeen saajan luona sen saapuessa tai heti sen jälkeen. Luulen -- ja toivon, että hän haluaa tavata minua heti. Tänään on maanantai. Saanko lähteä torstaina?"

Garth näytti vallan hätääntyneeltä.

"Onko sairaanhoitajattarien yleensä tapana tällä tavoin jättää potilaansa ja juosta tiehensä ihailijainsa luo nähdäkseen, minkä vaikutuksen heidän kirjeensä tekevät?" kysyi hän puolittain leikillä, puolittain ärtyneenä.

"Ei yleensä ainakaan, herra Dalmain", vastasi sisar Rosemary teennäisen vakavana. "Mutta tämä on poikkeustapaus."

"Minä sähkötän Brandille."

"Ja hän lähettää teille varmasti taitavamman ja luotettavamman henkilön."

"Äh, te olette sitten vasta pikkuinen häijynilkinen olento!" tohahti Garth. "Olisipa neiti Champion täällä, kyllä hän teitä ravistelisi! Te tiedätte niin erinomaisen hyvin, ettei teitä kukaan voi korvata!"

"Olette kovin ystävällinen, herra Dalmain, kun niin sanotte", vastasi sisar Rosemary säyseästi. "Onko neiti Champion sitten niin halukas ravistelemaan ihmisiä, herra Dalmain?"

"Älkää minua yhtä mittaa sanoko 'herraksi'. On hän; kun ihmiset ovat oikein väsyttäviä, sanoo hän usein, että hänen tekisi mielensä ravistaa heitä; ja ihan mielessänsä näkee, kuinka heidän hampaansa silloin löisivät loukkua. Meillä on eräs yhteinen tuttava, jota sanomme 'rouva Kyllä-Eiksi'! Hän ei kuulu varsinaiseen seurustelupiiriimme, mutta käy joskus vieraisilla ja toisinaan hänet kutsutaan aamiaisille hauskuuden vuoksi. Jos kysytte, pitääkö hän jostakin asiasta, vastaa hän: 'Minä sekä pidän että en pidä!' Jos kysytte häneltä, aikooko hän suorittaa sen ja sen tietyn asian, sanoo hän: 'Kyllä, en minä aio.' Ja jos lähetätte hänelle kirjeen ja pyydätte selvää vastausta johonkin asiaan, tulee vastaukseksi: 'Kyllä _ja_ ei!' Neiti Championin oli tapana sanoa, että hänen tekisi mielensä tarttua hänen untuvaiseen kaulapuuhkaansa ja ravistaa häntä, aina välillä kysyen: 'Joko lopetan?, jotta kerran edes saisi rouva Kyllä-Eiltä selvän vastauksen."

"Olisiko neiti Champion kyennyt täyttämään uhkauksensa? Onko hän niin kovin roteva?"

"Kyllä, olisi kyllä, mutta hän ei koskaan tahtonut. Hän on niin äärettömän hyväntahtoinen ja suvaitsevainen, vaikka väliin nauraakin ihmisten pikku heikkouksille. Mutta ei hän ole roteva. Ei se sana häneen sovi. Hän on kyllä nuori ja kauniskasvuinen. Tunnetteko Milon Venusta? Niin, juuri Louvressa. Hauskaa, että tunnette Pariisin. No niin, kuvitelkaa Milon Venusta, yllä yksinkertainen aistikas kävelypuku -- ja silloin saatte käsityksen neiti Championista."

Sisar Rosemary nauroi hermostuneesti. Naurun aiheutti joko Milon Venus tai neiti Champion tai se, että nämä molemmat pantiin toistensa yhteyteen.

"Pikku Dicky Brandin määrittely rouva Kyllä-Eistä ei ollut hullumpi", jatkoi Garth. "Tämä oli vieraisilla Brandeilla rouvan vastaanottopäivänä. Ja Dicky, mustassa samettipuvussaan ja valkoisissa liiveisään, ihan tohtori Deryckin pienoiskuva, puhui minun kanssani. Hän osoitti rouva Kyllä-Eitä, joka istui eräällä sohvalla jonkin matkan päässä meistä, ja huomautti: 'Tuo rouva ei koskaan _tiedä_, hän aina _luulee_. Kysyin häneltä, saisiko hänen pikku tyttönsä tulla minun lastenkutsuihini, ja hän sanoi: 'Kyllä minä luulen.' Jos hän olisi kysynyt minulta, tulenko hänen kutsuihinsa, olisin sanonut: 'Kiitoksia, tulen.' On niin surkean ikävää, kun ihmiset ainoastaan luulevat, vaikka on puhe tärkeistä asioista, kuten pikkutytöistä ja heidän kutsuistansa, sillä silloin asiat aina menevät myttyyn. Ei ole ollenkaan väliä, mitä he ajattelevat muista asioista -- ilmasta esimerkiksi. Se on semmoinen kuin se on, ajattelevatpa he tai ovat ajattelematta. Äiti kysyi siltä rouvalta, satoiko hänen tänne tullessansa, ja hän sanoi: 'En luule.' En ymmärrä, mitä varten äiti aina tahtoo vierailtansa tietää, mimmoinen heidän mielestänsä ilma on. Kuulin hänen tänään seitsemältä vieraalta kysyvän, satoiko ulkona. Jos isä tai minä tahdomme tietää, sataako, menemme ikkunaan ja katsomme ulos, palaamme takaisin ja puhelemme jostakin hauskemmasta. Mutta äiti kyselee aina, satoiko, sataako tai rupeaako satamaan, ja kun on saanut sen yhdeltä tietää, kiiruhtaa hän taas toisilta kyselemään. Minä kysyin tuolta luulevalta rouvalta, tiesikö hän, keitä sen neidin isä ja äiti olivat, jonka kanssa Kain meni naimisiin, ja hän sanoi: 'Kyllä, en minä tiedä.' Minä sanoin: 'Jos tiedätte, sanokaa. Jos ette tiedä, niin olkaa ystävällinen ja antakaa kätenne minulle, niin menemme yhdessä kysymään tuolta piispalta, jolla on kultainen risti kaulassa ja joka puhelee äidin kanssa.' Mutta hän luuli, että hänen täytyi kiireesti lähteä. Minä näinkin hänen menevän pois ja menin yksin kysymään piispalta. Piispat ovat kaikkein mukavimpia ihmisiä, sillä he ovat aivan varmoja kaikista asioista. Ihmiset tekisivät viisaasti, jos pyytäisivät heitä kotiopettajiksi."

Sisar Rosemary nauroi. "Tuo on niin Dickyn tapaista!" sanoi hän. "Saatoin ihan kuulla hänen vakavan, lapsellisen äänensä ja nähdä hänen nykivän pikkuliivejänsä!"

"Tunnetteko te sen pikku miehen?" kysyi Garth.

"Tunnen", vastasi sisar Rosemary, "olen ollut heidän luonaan. On perin opettavaista puhella Dickyn kanssa, ja pikku Blossom on oikein kultainen pikku viiriäinen. Tuossa tulee Simpson. Kuinka pian tämä ilta on kulunut. Saanko siis lähteä torstaina?"

"Minkä minä teille mahdan", sanoi Garth. "Enhän voi sanoa: 'Ette.' Mutta ajatelkaa, ellette te enää tulekaan takaisin?"

"Silloin voitte sähköttää tohtori Brandille."

"Minä luulen, ette te mielellänne tahtoisitte päästä minusta", sanoi Garth moittivasti.

"Tahdon ja en tahdo!" nauroi sisar Rosemary ja väisti häntä kohti ojennettuja käsiä.

* * * * *

Kun Jane aikaisemmin iltapäivällä oli lukinnut postilaukun ja antanut sen Simpsonille, oli hän samalla pistänyt sinne kaksi omaa kirjettänsä. Toisen osoitteena oli:

_Georgina, Meldrumin herttuatar. Portland Place_.

toisen:

_Tohtori Deryck Brand. Wimpole Street_.

Molempiin oli kirjoitettu: _Tärkeä. Jos vastaanottaja on matkoilla, on kirje viipymättä osoitettava hänen nykyiseen olinpaikkaansa_.

Kolmaskymmenestoinen luku.

VÄLISOITTO.

Tiistai kului näennäisesti ilman mitään erikoista.

Garthille ei vähinkään seikka ilmaissut, että hänen kirjurinsa oli valvonut melkein koko yön, kirjoittaen kirjeitä, ja vaihteeksi aina välillä katsellut pitkät ajat hänen taulujansa, jotka matkallaan takaisin työhuoneeseen olivat poikenneet väliaikaiseen suojaan Janen huoneen suureen kaappiin, jonka avain oli hänen hallussaan.

Vaikka sisar Rosemary, jota omatunto vähän soimasi, kenties huomasikin Garthin väsyneet kasvot, joista näkyi, että sisäinen levottomuus oli karkottanut unen häneltä, ei hän virkkanut siitä mitään.

Niin kului tiistai tapauksettomasti ja yksitoikkoisesti.

Aamulla sisar Gray oli saanut kaksi sähkösanomaa. Toinen tuli hänen lukiessaan Garthille Timesin pääkirjoitusta. Simpson toi sen sisälle sanoen: "Sähkösanoma, neiti Gray."

Myöhemmin Simpson aina kehui, että hän melkein heti ensi hetkestä oli vainunnut, ettei tätä hoitajatarta sopinut sanoa "sisareksi", vaan "neidiksi". Vieläpä hän vähitellen uskoi heti alunpitäen huomanneensa hänet "jalosukuiseksikin", mutta sitä ei Margery millään ehdolla voinut myöntää. Hänellä itsellään kyllä oli ollut omat epäilynsä, joista hän ei hiiskunut kenellekään, mutta Simpsonin kaikista arvosteluista oli aivan yleisesti juteltu ja niistä aprikoitu emännöitsijän huoneessa, eikä Simpson koskaan ollut sanaakaan maininnut jalosukuisista. Rouva Graem antoi hänelle sen tähden aika ripityksen siitä, että hän oli niin taipuvainen "erhetyksiin ja valhetta puhumaan". Mutta sisäkkö oli aina ollut varma, että Simpson tiesi enemmän kuin ilmaisi. "Ilmaisi enemmän kuin tiesikään, tahdoit sanoa", pisti vanha Margery väliin. "En", väitti tyttö, "tiedän mitä sanoin, ja sanoin mitä tarkoitin." "Olkoon vain, että sanoit, mitä tarkoitit, mutta et tarkoittanut mitä tiesit", intti Margery, "ja jos joku vielä sanoo sanankaan tästä asiasta, niin minä luen ruokarukouksen ja lähden pöydästä", lisäsi vanha Margery ja käytti valtaansa tavalla, jota sekä Simpson että sisäkkö, jotka mielellään olisivat vielä ottaneet juustoa, jälkeenpäin sanoivat "typeräksi".

Mutta tämä tapahtui pitkän aikaa tuon tapauksettoman tiistain jälkeen, jolloin Simpson tuli sisälle ja sanoi, kun ei Jane häntä Timesin lukemiseltaan huomannut: "Sähkösanoma, neiti Gray."

Sisar Rosemary otti sen, pyysi anteeksi keskeytystä ja avasi sen. Se oli herttuattarelta ja kuului:

_Perin sopimattomaan aikaan, kuten hyvin tiedät, mutta lähden Eustonista illalla. Odotan lisää tietoja Aberdeenissa_.

Sisar Rosemary hymyili ja pisti sähkösanoman taskuunsa. "Ei mitään vastausta; kiitoksia, Simpson."

"Toivon, ettei se tuonut ikäviä tietoja", sanoi Garth.

"Ei", vastasi sisar Rosemary, "mutta se tekee torstaisen matkani aivan välttämättömäksi. Se on eräältä vanhalta tädiltäni, joka aikoo lähteä ystäväni kotiin. Minun täytyy ennättää sinne ennen häntä, tai syntyy vallan tavaton sekamelska."

"En minä usko, että hän sitten enää päästää teitä tänne, kun hän kerran saa teidät takaisin", huomautti Garth alakuloisesti.

"Niinkö luulette?" sanoi sisar Rosemary hellästi hymähtäen ja otti sanomalehden jatkaakseen lukemista.

Toinen sähkösanoma tuli aamiaisen jälkeen. Garth istui pianon ääressä ja soitti Beethovenin "Surumarssia sankarin kuoleman johdosta". Huoneessa kaikuivat mahtavat sävelet, ja Simpson ilmestyi sangen sopimattomaan aikaan ovelle. Sisar Rosemary nosti sormen huulilleen ja meni varmoin, äänettömin askelin lattian poikki ottamaan sähkösanoman. Hän palasi takaisin paikalleen ja odotti, kunnes sankarin hautaus oli toimitettu ja rummun viime pärinä häipynyt kuulumattomiin. Sitten hän avasi sinipunervan kuoren. Ja hänen avatessansa tapahtui jotakin omituista. Garth alkoi soittaa "Rukousnauhaa". Helmeileviä säveliä loihtivat hänen sormensa, ja sisar Rosemary luki sähkösanomansa. Se oli tohtorilta ja siinä oli:

_Erikoislupa helposti saatavissa. Flower ja minä tulemme koska tahdotte. Sähköttäkää uudelleen_.

"Rukousnauha" läheni vienoa, alakuloista loppuansa.

"Mitä minä nyt soitan?" kysyi Garth äkkiä.

"Soittakaa Veni, Creator Spiritus", sanoi sisar Rosemary ja kumarsi päänsä aivan kuin rukoukseen.

Kolmaskymmeneskolmas luku.

"TÄNÄÄN TAPAHTUU JOTAKIN."

Keskiviikko valkeni, ihana vappu.

Garth oli puutarhassa ennen aamiaista. Jane kuuli hänen laulavan ikkunan ohi kulkiessaan:

"En impein suloutta pysty laulamaan ja sielua, mi loistaa katseestaan."

Jane kumartui katsomaan.

Garth käveli siellä hohtavan valkoisessa flanellipuvussaan. Hänen askelensa olivat keveät ja joustavat, hänen joka liikkeensä notkea ja miellyttävä. Ainoa, mikä viittasi hänen sokeuteensa, oli ruokokeppi, jolla hän toisinaan koetteli ruohokentän reunaa tai rakennuksen seinää. Jane näki ainoastaan hänen tumman päälakensa. Samoin kuin kolme vuotta sitten Shenstonen pengermällä, hänen teki niin kovin mielensä huutaa ikkunasta: "Rakkahin! Hyvää huomenta! Jumala siunatkoon sinua tänään!"

Voi, mitä mahtoikaan tämä päivä tuoda tullessaan -- tämä päivä, jolloin Garth saisi lukea hänen rehellisen tunnustuksensa ja selityksensä ja anteeksiantonsa? Hän oli monessa suhteessa oikein poikamainen, niin hilpeä, helläsydäminen, taiteellinen, runollinen ja lamaantumaton, aina nuorekas suuresta surustansa huolimatta. Mutta kun oli kysymyksessä hänen miehekkyytensä, rakkautensa, oikeutensa valita ja päättää, jonkin hänen mielestään oikean mielipiteen puolustaminen tai toisten vääräperusteisen ajatuskannan syrjäyttäminen, tiesi hän hänen olevan luja ja järkähtämätön. Tuska oli karaissut häntä, tehnyt polttavan rakkauden pehmittämästä ihailijasta teräksisen miehen.

Kun Jane sinä aamuna oli polvillaan ikkunansa ääressä, ei hän vähintäkään aavistanut, oliko hän illalla Aberdeenissa astuakseen etelään menevään yöjunaan, vaiko vastaisessa kodissansa, Garthin rakkauden hänelle avaamassa onnelassa.

Ja alhaalla Garth kulki hiljaa hyräillen:

"Mut askeleissaan häntä seurajan, viitteitään vaihein kaikin noudatan, suitsutan alttarillaan rakkauttain, etäältä kunnioittain palvon vain."

"Oi, rakas, rakas!" kuiskasi Jane, "ei 'etäältä'. Jos tahdot hänet, jos kutsut häntä, on hän lähintä lähempänä, lähemmäksi ei rakkaus liitä. Ei ole mitään sinua ja minua erottamassa."

Ja sitten, niin ihmeellisellä tavalla, -- kuten usein muistamme raamatun sanoja aivan irrallansa siitä asiasta, jota ne alkuaan tarkoittivat, ja vallan toisessa merkityksessä, -- johtuivat hänen mieleensä sanat: "Sillä hän on meidän rauhamme, hän, joka teki molemmat yhdeksi ja purki erottavan väliseinän -- -- -- sovittaakseen molemmat Jumalan kanssa ristin kautta." "Jos Sinun ristisi teki näin juutalaisille ja pakanoille, eikö silloin rakkaani niin uljaasti kantama raskas risti voi tehdä samoin hänelle ja minulle? Ja niin me lopulta sittenkin voisimme, 'myös ristiin huulemme kurkoittaa'."

Aamiaisrumpu kumahteli kautta koko talon. Simpson oli ihastunut sen kumahduksiin. Hänestä ne olivat niin ylhäisiä, eikä hän niitä säästänyt.

Sisar Rosemary meni alakertaan aamiaiselle.

Garth astui sisään hyräillen jotakin laulua. Hän oli mitä iloisimmalla ja yllättävimmällä tuulella. Hän oli taittanut kullankeltaisen ruusunnupun kasvihuoneesta ja pistänyt sen napinreikäänsä. Kädessä hänellä oli keltainen ruusu.

"Hyvää huomenta, neiti Rosemary", sanoi hän. "Mimmoinen vappu! Simpson ja minä nousimme leivosen keralla -- eikö niin, Simpson? Simpson parka taisi pian kuvitella olevansa jonkunlainen kevätkuningatar, kun sähkökelloni jo kello viideltä oikein soida päristi hänen huoneeseensa. Mutta minä en voinut pysyä vuoteessa. Heräsin siihen tunteeseen, että tänään tapahtuu jotakin. Jo ennen pikkupoikana, kun heräsin sillä tavoin, oli Margeryn tapana sanoa: 'No, nouskaa pian sitten, Garthie herra, niin se tapahtuu pikemmin.' Kysykää häneltä, eikö hän niin sanonut, Simpson. Neiti Gray, oletteko te koskaan osannut tuota laulua: 'Valvotkos, herätä ajoissa minutkin, herätä minutkin, kulta äitini?' Minä en voinut sietää sitä tyttöä! Hän olisi saanut itse, kun kerran oli niin innoissaan, nousta ennen äitiänsä, joka varmaan oli saanut aivan yötä myöten näännyksiin asti puuhata tyttöheilakallensa kevätkuningatarpukua."

Simpson oli ottanut ohjatakseen hänet paikoilleen pöytään. Sitten hän nosti ruoka-astioitten kannet ja lähti huoneesta.

Heti kun hän oli mennyt, kumartui Garth ja pani varmasti kuin näkevä puolipuhjenneen ruusun sisar Rosemaryn lautaselle.

"Ruusuja Rosemarylle", sanoi hän. "Pankaa se rintaanne, jos luulette, ettei se pahoita ystäväänne. Olen ajatellut häntä ja tätiänne. Toivoisin, että pyytäisitte molemmat tänne sen sijaan, että lähdette heidän luokseen torstaina. Saisittepa nähdä, meillä olisi vasta hurjan hauskaa. Minä pelaisin tädin kanssa, sillä aikaa kuin te selvittelisitte asioita nuoren herran kanssa. Ja kyllä minä teidät varjelisin tädin vaaninnalta, sillä minun kuuloni on tarkempi kuin ikinä minkä tädin silmät hyvänsä, ja jos te vain hiljaa yskäisisitte, niin minä heti tarjoaisin käteni tädille ja pyytäisin häntä viemään minut aivan päinvastaiselle taholle. Ja minä veisin hänet autolla ajelemaan, te ja nuori herra saisitte ottaa kahdenistuttavat kärryt. Ja kun kaikki taas olisi oikealla tolalla, antaisimme heidän mennä ja jäisimme yksiksemme tänne. Voi, neiti Gray, kutsukaa heidät tänne älkääkä lähtekö torstaina."

"Herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary hiukan nuhtelevasti ja kosketti teelautasen reunalla hänen oikeaa kättänsä, "luulen, että tämä vappuaamu on mennyt teidän päähänne. Parasta, että kutsun Margeryn. Hän tuntenee oireet jo vanhastaan."

"Ei siinä vikaa ole", sanoi Garth. Hän kumartui ja puhui luottavaisesti. "Tänään tapahtuu jotakin, pikku Rosemary. Kun minulla vain on sellainen tunne, tapahtuu jotakin. Ensi kerran tunsin samanlaista kaksikymmentäviisi vuotta sitten, ja kun silloin juoksin portaita alas halliin, oli siellä keinuhevonen! En ikinä unohda ensimmäistä ratsastustani sen selässä! Voi, sitä hihkuttavaa iloa, kun se meni taaksepäin, sitä peloittavaa kukerrusta, kun se meni eteenpäin, ja sen hetken ylpeyttä, jolloin minun ei enää tarvinnut pitää kiinni satulasta! Vähältä piti, etten lyönyt kuoliaaksi serkkuani, joka kiskaisi irti sen hännän. Minä sivahduttelin häntä pitkin ja poikin samalla hännällä, tyhmästi kyllä, sillä samalla kun tein pahaa serkulleni, tärvelin koko hännän. Seuraavalla kerralla -- mutta taidan väsyttää teitä."

"Ette lainkaan", sanoi sisar Rosemary kohteliaasti, "mutta teidän on ruvettava syömään. Kirjeetkin tulevat tuossa tuokiossa."

Hän oli niin ruskettunut ja säteilevän näköinen, tämä nuori mies, kullanruskeine kaulaliinoineen ja keltaisine ruusuineen. Jane tunsi olevansa kalpea ja ahdistusta täynnä sanoessaan: "Kirjeetkin tulevat tuossa tuokiossa."

"Vähät me kirjeistä!" huudahti Garth. "Annetaan niiden olla näin vappuna! Te rupeatte kevätkuningattareksi ja Margery vanhaksi äidiksi. Minä olen murtunutsydäminen Robin, joka nojaa siltaan pähkinäpuun alla, ja Simpson voi sitten olla se urhea nuorukainen. Ja menemme kaikin 'kukista ja ruohoista, yrteistä myös muista seppeltä sitomaan'."

"Herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary nauraen vasten tahtoaankin, "ellette nyt ole järkevä, niin menen hakemaan Margeryn. En ole teitä koskaan nähnyt noin villinä."

"Ette ole koskaan nähnyt minua sellaisena päivänä, jolloin jotakin tapahtuu", sanoi Garth, eikä sisar Rosemary enää yrittänytkään hillitä hänen hyvää tuultansa.

Aamiaisen jälkeen hän meni pianon ääreen ja soitti "two-stepiä" ja kaikenmaailman rimputuksia niin sykähdyttävästi, että Simpson väkisinkin otti tanssiaskeleita ruokia pöydältä korjatessaan, ja sisar Rosemaryn oli vaikeata pitää jalkojansa paikoillaan istuessaan kalpeana ja miettivänä kirjekasa edessään.

"Two-stepin" tahdissa Simpson otti pöytäliinan ja meni ovesta, sulkien sen jäljestänsä. Sisar Rosemary ei ollut saanut vastausta postilaukkua ja kirjeitä koskevaan huomautukseen. "Kiiltomato loistossansa" raikui iloisena huoneessa, kun ovi aukeni ja vanha Margery astui sisään yllään musta satiiniesiliina ja sininen karttuunipäähine. Hän meni suoraan pianon luo ja tarttui keveästi Garthin käsivarteen.

"Garthie herra", sanoi hän, "ettekö tahtoisi näin kauniina vappuaamuna tulla vanhan Margeryn kanssa metsään kävelemään?"

Garth nosti heti sormensa koskettimilta. "Tietysti minä tulen, Margie", sanoi hän. "Ja uskokaa minua, Margie, tänään tapahtuu jotakin."

"Uskonhan minä, poikaseni", sanoi vanhus hellästi, ja hänen ilmeensä, kun hän katsoi sokean kasvoihin, sai vedet Janen silmiin. "Minullakin oli sellainen tunne herätessäni, Garthie herra, ja nyt me menemme metsään ja kuuntelemme maata, puita ja kukkia, ja ne kertovat meille, iloistako vai ikävääkö tapahtuu. Tulkaa nyt, poika kulta."

Garth nousi kuin unissaan. Sokeanakin hän näytti niin nuorekkaalta ja kauniilta, että Jane katsellessaan häntä tunsi sydämensä olevan pakahtumaisillaan.

Ikkunan luona Garth pysähtyi. "Mihinkähän se minun kirjuri-neitini joutui?" kysyi hän ikään kuin sivumennen. "Hän tuntui tahtovan pitää minut sisällä."

"Niin tuntui, niin tuntui", sanoi vanha Margery anteeksipyytävästi niiaten Janelle. "Näettekö, hän ei herätessään tuntenut, että 'tänään tapahtuu jotakin'."

"Voi, eikö tuntenut?" ajatteli Jane, kun he menivät ovesta. "Mutta Garthini kun on hiukan pyörällä päästään tänään ja lähti vielä kävelemään vanhan hoitajansa kanssa, niin ei mitään voi tapahtua juuri nyt." Ja Jane istui pianon ääreen ja soitteli hiljaa "Rukousnauhan" säestystä. Sitten hän meni pengermälle, mutta nähdessään pitkän valkopukuisen olennon pienen tumman rinnalla pääsevän jo melkein kukkulan laelle palasi laulamaan sitä vieläkin hiljemmin.

Vähän ajan päästä hän lähti kävelemään nummelle ja vahvisti hermojansa ripeään liikkumalla ja syvään hengittämällä mainiota ilmaa. Pari kertaa hän otti taskustaan sähkösanoman, pysähtyi ja luki sen ja lähti taas kulkemaan, mielessä ihmeelliset sanat: "Erikoislupa helposti saatavissa!" Voi, erikoislupa voi olla helposti saatavissa, mutta mitenkä on hänen anteeksiantonsa laita? Se on uusin saatava. Jos hänen olisi sovitettava ainoastaan tuo rakastettava poika, jolla virtasi vappuhullaannusta suonissa, saisi erikoislupa tulla vaikka heti paikalla ja kaikki tapahtuisi ilman viivytyksiä. Mutta Garthissa tämä on ainoastaan ohimenevää tuulta. Hänen on sovitettava kalpeakasvoinen mies, joka tyynesti sanoi: "Otan ristini" ja lähti kirkosta, jättäen hänet -- vuosiksi. Rakastaen niinkuin Garth on häntä rakastanut ja kuitenkin jättäen hänet sanaa tai merkkiä antamatta kolmeksi vuodeksi. Hänelle oli tunnustettava ja hänen myös oli ratkaistava; ja kuinka olikaan, hän ei hämmästynyt, kun hiukan myöhään tullessansa näki _tämän_ Garthin jo pöydässä.

"Neiti Gray", sanoi hän vakavana, kun kuuli Janen astuvan sisään, "minun täytyy pyytää anteeksi aamullista käytöstäni. Olin, kuten täällä sanotaan, 'poissa laidaltani'. Margery tietää, miltä tuntuu, ja yhdessä hänen kanssaan kuuntelemme maa-emon puhetta painaen kätemme sen pehmeälle verholle, ja se kertoi meille salaisuuksiansa. Sitten panin pitkälleni kuusten alle ja nukuin. Heräsin tyynenä ja tasaantuneena, valmiina ottamaan vastaan, mitä tulleekin. Sillä tänään tapahtuu jotakin. En erehdy. Tänään tapahtuu jotakin erikoista. Täytyy, sillä Margerykin tuntee sen."

"Kenties teidän kirjeissänne on joitakin tärkeitä uutisia", huomautti sisar Rosemary koetteeksi.

"Tosiaan", sanoi Garth, "unohdin ne. Mehän emme avanneet aamullisiakaan kirjeitä. Otetaan ne heti syötyämme. Onko niitä paljon?"

"Koko kasa", sanoi sisar Rosemary.

"Vai niin. Käydään ne sitten vähitellen lävitse."

Puolen tunnin kuluttua istui Garth tyynenä ja odottavana tuolissaan, kasvot kirjuriin päin. Hän oli käsin tunnustellut kirjeitä ja löysi niistä yhden sinetöidyn, ja sinetissä oli töyhtökypärä, jonka silmikko oli suljettu. Sisar Rosemary näki hänen kalpenevan, kun hänen sormensa tunsivat sen. Hän ei virkkanut mitään, mutta pani sen, kuten edelliselläkin kerralla, alimmaiseksi kasaan, jotta se luettaisiin kaikkein viimeiseksi.

Kun toiset kirjeet oli luettu ja sisar Rosemary otti viimeisen, oli huoneessa tuiki hiljaista. He olivat aivan kahden. Mehiläiset surisivat puutarhassa. Kukkain tuoksu tunki huoneeseen. Mutta mikään ei häirinnyt heidän yksinäisyyttään.

Sisar Rosemary repäisi kuoren auki.

"Herra Dalmain, tässä on kirje, joka on lakattu punaisella. Sinetissä on kypärä ja --"

"Tiedän", sanoi Garth. "Ei tarvitse selittää. Olkaa hyvä ja avatkaa."

Sisar Rosemary avasi sen. "Tämä on kovin pitkä kirje, herra Dalmain."

"Niinkö? Olkaa hyvä ja lukekaa se."

Seurasi hetkinen jännittävää hiljaisuutta. Sisar Rosemary piti kirjettä edessään, mutta ääni ei tahtonut totella. Garth odotti sen enempää virkkamatta.

"Mutta, herra Dalmain, tämä tuntuu olevan niin kovin yksityistä laatua. Minun on vähän vaikea lukea sitä teille."

Garth kuuli äänestä, että hän oli hädissään, ja sanoi ystävällisesti:

"Älkää siitä välittäkö, lapsi kulta. Eihän se teihin kuulu. Se on yksityinen kirje minulle, mutta saan siitä selon ainoastaan teidän silmäinne ja huultenne avulla. Sitä paitsi ei sillä neidillä, jonka tuo kypäräsinetti on, pitäisi olla mitään erikoisen salaista kirjoittamista minulle."

"On, on hänellä", sanoi sisar Rosemary värisevin äänin.

Garth mietti.

"Kääntäkää sivua ja lukekaa nimi."

"Tässä on monta sivua", sanoi sisar Rosemary.

"No, kääntäkää kaikki sitten", sanoi Garth tuimasti. "Älkää antako minun odottaa. Mikä nimi siinä on?"

"Sinun vaimosi."

Äänettömyydessä, mikä seurasi, oli jotakin kivettynyttä. Oli kuin olisi tuo Garthin pimeyteen kuiskattu sana muuttanut hänet kiveksi.