Part 22

Jane nousi ja tarkasteli kaikenmoisia merkillisiä pikkuesineitä, joita oli uuninreunuksella. Erikoisesti kiintyi hänen huomionsa pieneen ja hyvinvoipaan pronssiseen karhuun, joka samalla sekä tanakasti että keveästi ja luontevasti istui takakäpälillään, puristaen etukäpälillään pronssista pylvästä, pää käännettynä sivullepäin, pienet, anovat silmät tähdättyinä suoraan eteenpäin. Kahleista, joilla se oli sidottu pylvääseen, näki, että se oli vanki ja mahdollisesti myös vihainen. Jane arvasi heti, että sen päätä voi nostaa ja ruumista käyttää tulitikkusäiliönä, mutta oli myös varma, että jos hän sitä nostaisi, ei sisältä mitään tikkuja löytäisi. Tämä pikku karhu oli varmaan aikaisemmilta Victorian ajoilta, lapsuudenystävä, jota ei käytetty jokapäiväisiin tarpeisiin. Hän nosti päätä. Ruumis oli tyhjä. Hän asetti pikku karhun takaisin paikoilleen uuninreunukselle ja tunsi tahallansa viivyttävänsä koetusta, mikä hänen oli kestettävä.

Deryck oli hänelle kertonut Garthin maalaamista 'ainoan oikean' kuvista. Garth oli äsken itse kertonut lisää niistä. Turhaa oli siis enää viivytteleminen. Hän katsahti keltaiseen verhoon päin.

Sitten hän meni läntisen ikkunan luo ja avasi sen selko selälleen. Aurinko painui hiljalleen punertavia kukkuloita kohti. Taivaan tumma sini vaaleni, ja heikko rusoitus kohosi sitä mukaa sille. Jane loi katseensa taivaaseen ja painaen kätensä syvälle taskuihinsa puheli ääneen: "Jumala tietää", sanoi hän, -- "ellen enää toiste kykene sitä ajattelemaan tai sanomaan, tahdon sen nyt sanoa -- _uskon tehneeni oikein_. Ajattelin Garthin vastaista onnea ja myös omaani. Tein ratkaisuni meidän molempain tähden, ja sain uhrata nykyhetken onnen sen hirveäksi hinnaksi. Mutta, Jumala tietää, uskoin tekeväni oikein, ja -- _niin uskon yhä_." Jane ei milloinkaan enää niin sanonut.

Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.

JANE KATSELEE ITSEÄNSÄ RAKKAUDEN KUVASTIMESTA.

Keltaisen varjostimen takana oli taulunteelmiä sikinsokin, ja Jane näki, että sokean kädet olivat turhaan etsiä haparoineet ja sitten yrittäneet saada taas kaikkea järjestykseen ja paikoilleen. Hellävaroen Jane otti joka taulun kaatuneesta kasasta, käänsi sen oikeaan asentoon ja asetti kumolleen seinän nojalle. Kauniita töitä oli siellä; toiset valmiita, toiset puolivalmiita. Parit tutut kasvot, maalattuina vielä entistäänkin kauniimmat, katselivat häneen. Mutta etsimiänsä tauluja hän ei löytänyt.

Hän nousi ja silmäili ympärilleen. Toisessa nurkassa, osittain kairolaisen varjostimen peitossa, oli myös kasa tauluja. Jane meni sinne.

Melkein heti hän löysi ne, joita etsi. Ne olivat muita suuremmat, ja hän tunsi ne ensi silmäyksellä päähenkilön pehmeästä mustasta puvusta.

Tarkastamatta niitä sen enempää, vei hän ne läntisen ikkunan eteen ja asetti ne niin, että valo lankesi niihin edullisesti. Hän veti tuolin ikkunan luo, otti pronssisen karhun vasempaan käteensä ikään kuin taikakaluksi, jonka piti auttaa häntä kestämään, mitä nyt kestettävä oli, käänsi toisen taulun takanurin, ja istuutui rauhassa katselemaan toista.

Ylevä naisolento ylevästi kuvattuna oli ensimmäinen vaikutelma, mikä siirtyi silmästä aivoihin. Niin, ylevyyttä ennen kaikkea oli komeassa ryhdissä, uljaassa katsannossa, koko olemuksen arvokkuudessa. Sitten -- kun katselija huomasi kookkaan vartalon, joka oli niin sopusuhtainen, ettei vaikuttanut kömpelöltä, vaikka oli suuri, täyteläinen ja hyvin kehittynyt, jäsenien pituuden, jalan lujan asennon ja isot, pystyvät kädet -- tuli hänen kuvasta saamaksensa toiseksi vaikutelmaksi voima -- voima toimia, voima olla ja elää, voima eloa jatkuvasti ylläpitää.

Sitten katse siirtyi kasvoihin. Ne tuottivat yllätyksen. Taulun kolmas vaikutelma oli rakkaus -- korkein, pyhin, ihanteellinen rakkaus ja kuitenkin niin perin hellän inhimillinen -- ja noista kasvoista se kuvastui.

Kasvot olivat suuret, mutta hyvin vartalon mukaiset. Ei niitä tavallisen mitan mukaan voinut kauniiksi sanoa. Piirteet olivat melko säännölliset, ei ainoatakaan suorastansa rumaa viivaa, mutta ei yksikään niistä ollut täysin kauniskaan, ja yleisvaikutelma oli, että ne eivät olleet minkään näköiset, mutta sittenkin miellyttävät, eikä niissä näkynyt jälkeäkään minkäänmoisesta laittelusta, jota olisi tarvinnut kaihtaa. Mitä kauemmin niitä katseli, sitä enemmän ne miellyttivät ja sitä enemmän täytyi vain ihailla niiden rehellisyyttä ja puhtautta, niiden mielevyyttä ja jaloa yksinkertaisuutta, ja niiden puutteet jäivät huomaamatta. Nämä ulkonaiset piirteet havaittuansa katselija loi katseensa muuanne miettiäksensä mitä oli nähnyt, siirsi sen taas takaisin kuvaan, ikään kuin varmistaaksensa mietteitänsä, ja näki silloin ihmeitä. Kasvoille oli valahtanut kirkkaus, "jota ei mailla eikä merillä nähty ole". Se loisti rauhallisista harmaista silmistä -- kun ne hänen eteensä polvistuneen miehen pään yli taulusta katselivat -- ilmaisten naisen koko sielun ylevää antaumusta tunteen valtaan, joka voimakkaana ja täydellisesti hallitsi häntä, mutta samalla myös antoi hänelle voimaa olla entistäkin todellisemmin oma itsensä. Pelokasta iloa, vielä käsittämättömän salaisuuden ihmetystä, kiihkeätä hellyyttä, melkein jumalaista myötätuntoa miehen hillittömän voimallista tunnetta kohtaan, mikä sai miehen polvistumaan hänen eteensä ja hakemaan tyyntä hänen poveltansa, kaipausta saada lohduttaa, antaa ja onnellistaa, kaikkia näitä oli tuossa ylenpalttisen ihanassa katseessa, ja vedet herahtivat katselijan silmiin.

Nainen istui marmorikaiteen leveällä jalustalla. Hän katsoi suoraan eteensä. Hänen polvensa työntyivät koko lailla pitkälle eteen, ja tumman puvun laahustin täytti oikean etualan. Vasemmalla, hiukan sivulla oli polvistuneena mies, pitkä, sorja, juhlapukuinen mies, kädet kiedottuina naisen vyötäisille, kasvot painettuina pehmeihin pitseihin hänen povelleen, näkyvissä vain hänen sileä, tumma niskansa. Ja kuitenkin koko olemus ilmaisi kiihkeätä tunnetta. Nainen oli painanut hänet itseänsä vasten, kuten näytti, liikkein, joissa tuntui naisen täydellistä antaumusta ja hellänä värähtelevää, äidillistä huolenpitoa, ja nyt olivat kädet kierrettyinä kaulaan, yhä pitäen polvistunutta kiinteästi povea vasten. Ei sanaakaan oltu lausuttu. Kätketyt kasvot olivat tietysti sanattomat, ja naisen huulet olivat tumman pään yllä lujassa puserruksessa, ilmaisten tyyntä itsensähillitsemistä, vaikka niillä jo väikähteli ääretöntä onnea kajastava hymy.

Vasemmalta helakanpunainen riipparuusu kiersi hämärästi erottuvaa pienausta, valuen ylänurkasta hehkuvana rykelmänä alaspäin ja ollen taulun ainoana värikkyytenä.

Mutta näistä vähäpätöisistä sivuseikoista silmä pian palasi rauhallisiin, helliin kasvoihin, jotka hohtivat rakkautta, voimakkaihin, pystyviin käsiin, jotka ensi kertaa oppivat saattamaan tuntuville naisen hellyyden suojelevaa lämpöä, ja sisäinen ääni kuiskasi, että ainoa mahdollinen nimi taululle oli "Vaimo".

Jane katseli sitä kauan aikaa. Ellei Garthin pikku karhu olisi ollut niin lujaa tekoa kuin oli, olisi se mennyt murskaksi Janen käden puserruksesta.

Hän ei voinut hetkeäkään epäillä, ettei katsellut omaa kuvaansa, mutta voi taivas! kuinka toisenlainen tämä oli kuin se, jonka hän näki omasta kuvastimestaan! Pari kertaa hänen ajatuksensa pysähtyivät tykkänään, ja hän katseli aivan tylsänä taulun mitättömiä sivuseikkoja. Mutta harmaitten silmien ilme veti puoleensa, elvyttäen voimakkaaksi jokaisen tunteen, jonka hän oli kokenut, kun tuo rakas pää niin odottamatta oli löytänyt lepopaikkansa hänen poveltaan. "Totta", kuiskasi hän, ja toisti vielä: "Niin, totta se on. En voi sitä kieltää. Tuollaiset olivat tunteeni; tuon näköinen lienen siis ollut."

Ja sitten hän vaipui yhtäkkiä polvilleen kuvan eteen. "Oi, Jumalani! Tuon näköinenkö minä olin? Ja silloin tuo rakas poika kohotti säteilevät silmänsä ja katsoi minuun kuutamovalossa. Tässäkö siis, mitä hän näki? Olinko _minä tuon_ näköinen? Ja nainenko, joka tuon näköisenä painaa hänen päätään rintaansa vasten, kieltäytyy seuraavana päivänä rupeamasta hänen vaimokseen hänen nuoruutensa ja mitättömän ikäeron vuoksi muka?... Oi, Garth, Garth!... Oi, Jumala, auta häntä ymmärtämään!... auta häntä antamaan minulle anteeksi!"

Jane otti toisen taulun ja asetti sen eteensä toisen päälle.

Sama nainen samassa paikassa istumassa, mutta miestä ei ollut. Sylissänsä hän piteli lasta, jonka hento, tumma pää lepäsi hänen täyteläisellä rinnallansa. Nainen ei katsonut pikku pään ylitse, vaan katseli pää kumarruksissa lapsosen kasvoja.

Punainen riippuruusu oli kasvanut niin, että muodosti hehkuvanpunaisen kaaren äidin ja lapsen yli taulun toisesta laidasta toiseen. Hellyyden majesteetillisuus kuvastui äidin voimakkaasta olemuksesta. Piirteiltään kasvot olivat entiset, jokapäiväiset, mutta nyt niitä kirkasti äidinrakkaus. Ymmärsi, että "Vaimo" oli ylenmäärin täyttänyt, mitä niin runsaasti oli luvannut. Siinä oli todella vaimo, äitiyden ihmeen täydellistämänä. Kaikki salaisuudet olivat valjenneet, kaikki ilot koettuina, ja hymy hänen rauhallisilla huulillansa ilmaisi sanomatonta tyytyväisyyttä.

Ruusu oli ruhjoutunut heidän kohdaltansa ja sen terälehtiä oli siroittunut äidin ja lapsosen päälle. Pienokaisen hennot sormet hypistelivät pehmeitä pitsejä äidin povella. Lehti oli pudonnut sen hennolle ranteelle. Äiti oli kohottanut kätensä ottaakseen sen pois, mutta katse tapasi tummat, säteilevät silmät, ja hän viivytteli hetkisen ja hymyili.

Jane purskahti katkerasti itkemään. "Nuori poika" oli paremmin älynnyt hänessä piilevän äidillisyyden kuin hän itse. Välähdykseltä kerran nähtyänsä hänet "Vaimona" hänen mielikuvituksensa oli kiitänyt tuonnemmaksi ja nähnyt hänet "Äitinä". Ja hänen oli jälleen myöntäminen: "Totta -- niin, totta se on."

Ja sitten hän muisti tuon onnettoman puheen: "Eivät ne olleet sellaiset kasvot, joiden olisi suonut aina olevan vastapäätä pöydässä." Olivatko nämä sellaiset kasvot -- nämä, jotka Garth oli tällaisiksi kuvitellut vuoden kestäneen avioliiton jälkeen? Voisiko kukaan mies kyllästyä niihin tai tahtoisiko kääntää katseensa pois niistä?

Jane katseli uudelleen ja kauan niitä. Pieni karhu heltisi hänen kädestänsä, ja hän peitti kasvot käsiinsä; hehkuva puna kohosi kasvoille aina hiusmartoon saakka ja kihisi aina sormenpäihin asti.

Hetkisen kuluttua Jane kuiskasi: "Oi, rakkahin, anna minulle anteeksi. Olin kokonaan väärässä. Tahdon tunnustaa, ja Jumalan avulla kaikki selviää. Oi, rakkahin, annatko sinä minulle anteeksi?"

Vielä kerran hän nosti päänsä ja katsoi taulua. Muutamia riippuruusunlehtiä oli maassa. Ne muistuttivat hänelle hänen poveltansa Shenstonen pengermälle pudonneita, muserrettuja ruusuja, hänen sinä yönä särkemiensä iloisten toiveitten ja rakkauden onnen sattuvia kuvia. Mutta yläreunassa koristivat taulua kasvavan riippuruusun upeat kukkakiehkurat.

Jane meni läntisen ikkunan luo ja seisoi siellä kädet ristissä pään päällä katsellen auringonlaskun sädeloistoa. Taivaanranta hohti kultaisena ja purppuraisena, kalpeni hiukan ylempänä vehmaankeltaiseksi ja sieltä täältä rusopilviseksi, mutta hänen päänsä yläpuolella oli tumma, ääretön sini.

Jane katseli punervien kukkuloiden kullanhohteisia huippuja ja lausui puoliääneen: "Ja kaupunki oli puhdasta kultaa; -- eikä se tarvitse valoksensa aurinkoa eikä kuuta, sillä Jumalan kirkkaus valaisee sitä. Eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta, eikä parkua, eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt."

Voi, kuinka paljon entistä oli mennyt sen jälkeen kuin hän tunti sitten seisoi saman ikkunan edessä. Koko elämä tuntui päässeen entisille raiteilleen. Sen muodot olivat muuttuneet ja näköalat vaihtuneet.

Jane loi silmänsä sineä kohti, ja selittämättömän aavistuksellinen hymy väikkyi hänen huulillansa: "Elämä, jolla ei loppua ole!" mutisi hän. Sitten hän kääntyi, otti pikku karhun lattialta ja asetti sen uuninreunukselle, työnsi tuolinkin paikoilleen, sulki läntisen ikkunan ja otti molemmat taulut sekä lähti varovaisesti kuljettamaan niitä alhaalle.

Kolmaskymmenes luku.

NAINEN, JOTA TAULUT KUVASIVAT.

"Kauanpa te viivyitte, neiti Gray. Olin jo vähällä lähettää Simpsonin katsomaan, mitä oli tapahtunut."

"Oli hyvä, ettette lähettänyt, herra Dalmain. Simpson olisi tavannut minut itkemästä työhuoneen lattialta, ja minun olisi silloin ollut nöyryyttävämpää pyytää hänen apuansa kuin teidän kysyä, onko liemessä kärpäsiä!"

Garth kääntyi äkkiä tuolillaan. Taiteilijakorva oli erottanut äänessä sävyn, joka ilmaisi teoksien ymmärtämistä.

"Itkemästä!" sanoi hän. "Minkä tähden?"

"Sen tähden, että ne ovat niin vaikuttavat", vastasi sisar Rosemary. "Nämä taulut ovat ihanat. Nehän järkyttävät sydäntä. Ja samalla ne ovat niin liikuttavat -- voi, niin liikuttavat, sillä te olette tehnyt rumasta naisesta kauniin."

Garth hypähti seisoalleen ja käänsi kasvonsa sisareen päin. Ne olisivat leimunneet suuttumusta, elleivät silmät olisi olleet sokeat.

"Mitä sanoitte?" huudahti hän.

"Rumasta naisesta kauniin", vastasi sisar Rosemary tyynesti. "Tiesittehän itse, ettei malli ollut kaunis. Ja siinäpä juuri taulun ihmeellinen teho onkin. Vaimonaolo on hänen kaunistuksensa, äitiys hänen ihanuutensa, niin että mitä kauemmin häntä katselee, sitä enemmän unohtaa hänen rumuutensa. Rakastavana ja rakastettuna ja rakkauden arvoisena hän on kaunis ja viehättävä. Taide viettää siinä voittojansa."

Garth istui ja pani ojennetut kätensä ristiin.

"Totuus viettää voittojansa", sanoi hän. "Maalasin, mitä olin nähnyt."

"Maalasitte hänen sielunsa", sanoi sisar Rosemary, "ja se kirkasti hänen rumat kasvonsa."

"Minä näin hänen sielunsa", sanoi Garth melkein kuiskaten, "ja se näky oli niin loistava, että se on valaissut pimeätä elämääni. Sen muisto luo vieläkin valoa pimeyteeni, nytkin vielä."

Herkkä hiljaisuus vallitsi kirjastossa.

Hämärä yhä tummeni.

Sitten sisar Rosemary puhui hiljaa: "Herra Dalmain, sallikaa minun pyytää teiltä jotakin. Älkää hävittäkö noita tauluja."

Garth kohotti päätänsä. "Hyvä lapsi, minun täytyy ne hävittää", sanoi hän. "En voi antaa niiden olla, ne voisi kenties nähdä joku, joka tuntisi minun -- sen -- sen naisen, joka niihin on maalattu."

"Mutta joka tapauksessa täytyy erään henkilön nähdä ne, ennen kuin ne hävitetään."

"Ja kuka hän on?" kysyi Garth.

"Tuo nainen itse", sanoi sisar Rosemary rohkeasti.

"Kuinka te tiedätte, ettei hän ole jo nähnyt niitä?"

"Onko hän?" kummasteli sisar Rosemary.

"Ei", vastasi Garth lyhyesti, "eikä koskaan saakaan nähdä."

"Hänen täytyy!"

Äänessä oli jotakin salaisen itsepintaista, mikä herätti Garthin huomion.

"Miksi?" kysyi hän ja odotti innokkaasti vastausta.

"No sen tähden, että naiselle, joka tietää olevansa ruma, olisi suuriarvoista nähdä itsensä noin kauniina."

Garth istui muutaman hetken hyvin hiljaa.

"Nainen -- joka tietää -- olevansa -- ruma?" toisti hän ihmetellen.

"Niin", sanoi sisar Rosemary rohkaistuneena. "Luuletteko, että tuo nainen on omasta kuvastimestaan milloinkaan nähnyt lähimainkaan teidän tauluanne muistuttavaa kuvaa? Kun me yleensä seisomme kuvastimen edessä, herra Dalmain, tarkastamassa hattujamme, ruusukkeitamme ja hiuslaitteitamme, niin olemme tavallisesti rumimmillamme, ja tuo nainen ei rumimmillansa ilahdu itsensä nähdessään."

Garth istui aivan ääneti.

"Ei hän milloinkaan näe siitä itseänsä 'Vaimona' eikä 'Äitinä'. Onko hän vaimo?"

Garth empi silmänräpäyksen. "On", sanoi hän hyvin tyynesti.

Jane painoi kädellä sydäntänsä, sen täytyi rauhoittua, Garth kuulisi muuten sen sykinnän.

Sisar Rosemaryn ääni värähti vain hiukkasen, kun hän taas puhui.

"Onko hän äiti?"

"Ei", sanoi Garth. "Kuvasin vain, minkälainen äiti hänestä olisi voinut tulla, jos --"

"Jos --?"

"Jos niikseen olisi käynyt", vastasi Garth nopeasti.

Sisar Rosemary tunsi olevan parasta lopettaa. "Hyvä herra Dalmain", virkkoi hän alistuvaisesti, "huomaan, että olen tuntunut teistä varmaankin kovin tungettelevalta kaikkine kysymyksineni ja otaksumisineni. Mutta syyttäkää taulujenne minuun tekemää voimakasta vaikutusta. Ah, ne ovat ihanat -- ihanat!"

"Niinkö", sanoi Garth, ja taiteilijan herkkä ilo saadusta tunnustuksesta virkosi hänessä. "Neiti Gray, olen osittain unohtanut ne. Ovatko ne siinä? Hyvä on. Asettakaa ne eteenne ja kuvatkaa ne minulle. Sanokaa, mitenkä ne maalauksina miellyttävät teitä!"

Jane nousi ja meni ikkunan luo. Hän avasi sen; ja hengittäessään raitista ilmaa hän palavasti rukoili, että hänen hermonsa, äänensä ja itsensähillitsemiskykynsä eivät tänä ratkaisevana hetkenä pettäisi. Itse hän oli päässyt vakaumukseen näiden taulujen avulla. Nyt oli Garth saatava vakuuttuneeksi niitä kuvaamalla. Hänet täytyi saada luottamaan siihen rakkauteen, jota hän oli kuvannut.

Sitten sisar Rosemary istui, ja tasaisella, miellyttävällä äänellään hän tarkalleen kuvasi hartaana kuuntelevalle sokealle taiteilijalle, mitä Jane oli nähnyt ylhäällä työhuoneessa.

Kuvaus oli verratonta. Se oli säälimätöntä. Garthin koko epätoivoinen, kalvava Janen kaipuu pääsi valloilleen, hulluksitekevä tietoisuus siitä, että hän oli hänen, eikä nyt kuitenkaan hänen, että jos hän sinä iltana olisi pakottanut hänet antamaan vastauksensa, se ei olisi voinut olla hylkäävä, että myöhempää kylmää harkintaa ei ollut olemassa noina unohduksen hetkinä. Ja kuitenkin, -- hän oli menettänyt hänet -- menettänyt hänet! Miksi? Voi, miksi! Olisiko mahdollisesti siihen voinut olla toinenkin syy kuin se, minkä hän ilmoitti?

Sisar Rosemary jatkoi rauhallisin äänin kuvausta ottamatta lainkaan huomioon hänen ahdistustansa. Mutta kuvaus oli loppumaisillaan. "Ja kuinka kaunis tuo riipparuusu on, herra Dalmain", puhui hän. "Minua niin miellyttää ajatuksenne antaa sen olla pieni ja nupullaan toisessa, samalla kuin se toisessa on täyteen loistoonsa puhjenneena." Garth riistäytyi irti ajatuksistaan ja hymyili. Tuo tyttö ei saanut nähdä hänen liikutustansa.

"Olen iloinen, että huomasitte sen", sanoi hän. "Ja kuulkaa, emme hävitä niitä heti. Kun ne nyt löytyivät, niin ei ole kiirettä. Minä vaivaan teitä nyt kovin paljon, mutta oletteko hyvä ja pyydätte ruskeata pinkopaperia ja kääritte taulut siihen ja kirjoitatte päällykseen: 'Ei saa avata. Käskekää sitten Margeryn viedä ne takaisin työhuoneeseen. Kun minä sitten joskus haluan saada ne, löydän ne helposti."

"Olen oikein iloinen", sanoi sisar Rosemary. "Ehkäpä se ruma nainenkin sitten --"

"Minä en salli hänestä noin puhuttavan", sanoi Garth leimahtaen. "En tiedä, mitä hän ajatteli itsestään -- epäilen, mahtoiko hän koskaan omaa ulkomuotoansa ajatellakaan. Enkä edes tiedä, mitä te olisitte pitänyt hänestä. Voin ainoastaan sanoa, että hänen kasvonsa olivat ainoat, jotka pimeydessäni erotan. Kaikki kaunis, mitä olen maalannut, kaikki kaunottaret, joita olen ihaillut, haihtuvat muistostani kuin sumu, irtautuvat mielestäni kuin syksyiset lehdet. Vain hänen kasvonsa säilyvät; rauhallisina, kirkastuneina, hellinä, kauniina näen ne aina edessäni. Ja minuun tekee kipeätä, kun joku, joka on nähnyt hänet ainoastaan sellaisena, jommoiseksi _minun_ käteni on hänet kuvannut, voi mainita häntä rumaksi."

"Antakaa anteeksi", sanoi sisar Rosemary nöyrästi. "Tarkoitukseni ei ollut pahoittaa teitä, herra. Ja osoittaakseni, mitä kuvat minuun vaikuttivat, saanko kertoa, minkä päätöksen tein työhuoneessanne? Enhän voinut olla tuntematta, mitä ne kuvasivat -- elämän suloisimpia iloja -- ja toivoisin itselleni voimaa tunnustaa olleeni väärässä, nujertaa ylpeyteni ja olla suora ja nöyrä. Kirjoitan pojalleni ja tunnustan avomielisesti, miten minä omasta puolestani olen syyllinen meidän väliseemme väärinymmärrykseen. Luuletteko, että hän ymmärtää? Luuletteko, että hän antaa anteeksi?"

Garth hymyili. Hän koetti saada mieleensä kuvaa somista, levottomista kasvoista, joita vaalea, pehmyt ja tuuhea tukka kehysti. Kuva ja ääni eivät tosin olleet sopusointuiset, mutta sellaisenahan hänet muut näkivät.

"Sitten hän on vallan hirveä otus, ellei anna", sanoi hän.

Kolmaskymmenesensimmäinen luku.

HIUKAN MYÖTÄISTÄ.

Päivällisen syönti sinä iltana -- he söivät nyt ensi kertaa pikku pöydässä -- onnistui erinomaisesti. Sisar Rosemaryn pienet keinot olivat suureksi hyödyksi. Garth oli ihastuksissaan kaikesta, sillä hän ei enää tuntenut olevansa niin avuton.

Iltapäiväinen jännitys laukesi hauskuudeksi. Muutama sopiva kysymys viekoitteli Garthin kertomaan yhä uusia juttuja herttuattaresta ja hänen suosikeistaan, ja molempain mielihyväksi mainittiin neiti Championin nimi tuontuostakin.

Janesta oli omituista kuulla Garthin vilkkaasti ja elävästi kuvaavan häntä. Tuohon onnettomaan iltaan saakka Shenstonessa hän oli vallan merkillisen vähän tarkannut itseänsä, eikä hänellä ollut aavistustakaan, että hänen oli tapana katsoa ihmisiä suoraan silmiin, kun he puhuivat hänen kanssaan, ja että se juuri "kuohutti" moniaita yksinkertaisia naikkosia, jotka sanoivat pelkäävänsä häntä ja hänen hermostuttavan heitä! "Näettekö, hän katsoo suoraan heidän tyhjiin, raukkamaisiin pikkusieluihinsa, jotka ovat täynnä liioiteltuja ajatuksia heistä itsestään ja pahansuopia, pikkumaisia ajatuksia hänestä. Onko sitten ihme, että he pelkäävät ja pakenevat ja puhuvat hirveästä neiti Championista! Minä en milloinkaan huomannut hänen olevan 'hirveän', mutta kyllä minun täytyy sanoa, että olin tosiaan kiitollinen, ettei minulla ollut mitään hävettävää, kun joskus sain tilaisuuden puhella oikein vakavasti hänen kanssansa. Ne kirkkaat silmät koskettivat pohjaa, kuten ranskalaiset niin sattuvasti sanovat."

Ei Jane liioin tiennyt, että hän aina puhuessaan -- jos suinkin mahdollista -- piti hiilihankoa kädessänsä, kohennellen valkeata, kun selitti omaa mielipidettänsä, ankarasti koputellen hiiliä, kun tahtoi kumota vastustajansa, että hän kenkänsä kärjellä korjasi valkeata, mutta etteivät hänen varsin hienot jalkineensa näyttäneet siitä sen pahemmiksi käyvän, tai että hän jotakin vaikeata asiaa ajatellessaan piti oikealla kädellä kiinni leuastansa, kunnes pääsi selvyyteen. Kaikkia näitä pikkuseikkoja Garth kuvaili elävästi, ja Janen täytyi ihmetellä, miten tarkasti hän kaiken oli mielessänsä säilyttänyt, ja hänelle selvisi Garthin suhde häneen kolme vuotta sitten aivan uudessa valossa.

Garthin rakkaus oli niin äkkiä ilmennyt hänelle, ja siihen oli ollut joko suostuen tai hyläten suhtauduttava, niin että kun hän teki ratkaisevan päätöksensä, ei se ollut vielä ennättänyt voimakkaana tekijänä tunkeutua hänen elämäänsä. Hän oli nähnyt sen, tuntenut, mitä se olisi voinut antaa, ja hylännyt sen.

Mutta nyt hän käsitti, kuinka toisin oli ollut Garthin laita. Edellisellä viikolla ennen tunnustusta oli Garthille jo selvinnyt heidän yhä läheisemmän tuttavuutensa merkitys, ja sitä mukaa kuin hänen varmuutensa kasvoi, liitti hän myös hänet omaan elämäänsä. Hänen kerkeä mielikuvituksensa oli heti ensi hetkestä pitänyt häntä rakastettunansa ja omanansa, vaikka he olivat vain hyvät tuttavat, sukulaissielut, ystävät.

Janea liikutti sanomattomasti, että Garth näin muisteli häntä ja sydämessänsä säilytti hänet. Se antoi suloista, varmuutta lähentelevää toivoa, ettei hänen olisi vaikeata saada siellä kotia, jäädä sinne ainiaaksi asumaan, sitten kun kaikki esteet oli raivattu heidän väliltänsä.

Päivällisen jälkeen Garth istui kauan pianon ääressä soitellen. Pari kolme kertaa hän aloitti "Rukousnauhan", ja levottomana kuunnellen Jane odotti jatkoa, mutta melkein heti Garth vaihtoi sen johonkin toiseen sävelmään. Se oli ikään kuin muita mieleen tuomassa vain eikä itse pääaiheena.

Kun Garth sitten nousi ja punaisen rihmansa avulla löysi tuolinsa, sanoi sisar Rosemary: "Herra Dalmain, voittekohan te suoda minulle pari päivää vapautta loppuviikosta?"

"Mitä varten?" sanoi Garth. "Lähtisittekö te jonnekin? Ja kuinka pitkäksi aikaa? Hm, tiedän kyllä, että minun pitäisi sanoa: 'Tietysti! Mielelläni!' kaiken teidän hyvyytenne takia. Mutta en, suoraan sanoen, voi! Ette te voi käsittää, minkälaista tämä elämä oli ilman teitä, silloin kun te olitte poissa sen loppuviikon! Se aika tuntui vähintään kuukaudelta, vaikka Brandkin oli täällä. Oma syynne, ette olette tehnyt itsenne niin välttämättömäksi."