Part 21

"Hän on minun kaikkeni, kaikkeni", vastasi hän.

"Rakastaako hän teitä niin suuresti kuin te ansaitsette?"

Jane kumartui ja painoi huulensa siihen kohtaan pöytää, missä Garthin ojennettu käsi oli ollut. Sitten sisar Rosemary vastasi: "Hän rakasti minua paljon, paljon enemmän kuin ikinä ansaitsen."

"Miksi sanotte 'rakasti'? Eikö 'rakastaa' ole oikeampi muoto?"

"Oi, ei!" sanoi sisar Rosemary murtuneella äänellä. "Pelkään, että olen kadottanut hänen rakkautensa oman epäilykseni ja erehdykseni vuoksi."

"Ette koskaan! Ei ikinä!" sanoi Garth. "'Rakkaus ei koskaan häviä!' Rakkaus on kuolemaakin väkevämpi. Saattaapa jonkin aikaa näyttää siltä, kuin se olisi kuollut ja haudattu. Mutta sitten koittaa pääsiäisaamu, ja katso! rakkaus elpyy uudelleen! Onneton rakkaus, epätoivoinen, kärsivä, on kuin lintu, jonka siivet ovat kastuneet. Se ei voi lentää; se ei voi kohota. Se hypähtelee maassa ja piipittää surkeasti. Mutta jokainen siipienräpytys ravistaa pois vesipisaroita, jokainen hetki auringonpaisteessa kuivattaa hentoja sulkia, ja ennen pitkää se lennähtää puunlatvaan voimistuneena kylvystä, joka ensin näytti vieneen siltä koko sen lentokyvyn."

"Voi, -- kunpa minun rakas ystäväni voisikin kuivata siipensä", huokasi sisar Rosemary. "Mutta pelkään niin, että tein vielä pahempaa. Minä leikkasin ne. Ei, vieläkin pahempaa -- minä katkaisin ne."

"Tietääkö hän, että te nyt itse tunnette tehneenne pahasti?" kysyi Garth lämpimästi.

"Ei", vastasi sisar Rosemary. "Hän ei suo minulle tilaisuutta selittää eikä sanoa, kuinka väärin hän tekee sekä itseänsä että minua kohtaan ajatellessaan minun menettelystäni siten kuin hän nyt ajattelee."

"Tyttö parka!" sanoi Garth, äänessä ymmärtämystä ja osanottoa. "Minun omat kokemukseni ovat olleet niin surullisia, että voin ymmärtää niitä, joiden uskollisen rakkauden tie ei kulje myötämaata, vaan on okainen ja kiviä täynnä. Mutta seuratkaa neuvoani, neiti Gray. Kirjoittakaa hänelle ja tunnustakaa avoimesti kaikki. Älkää salatko mitään. Kertokaa koko asia aivan niinkuin se oli. Kuka tahansa mies, joka todella rehellisesti rakastaa, uskoo teidän selityksenne ja on kiitollinen siitä. Toivon vain, ettei hän ryntää heti tänne ja vie teitä minulta!"

Jane hymyili kyynelsilmin.

"Jos hän minut tahtoo, on minun mentävä hänen luoksensa", sanoi sisar Rosemary.

"Kuinka minä pelkään sitä päivää", jatkoi Garth, "jolloin te tulette ja sanotte minulle: 'Nyt, nyt minun on mentävä.' Ja tiedättekö, olen toisinaan ajatellut -- olettehan tehnyt niin paljon minun hyväkseni ja käynyt niin suuriarvoiseksi minulle -- olen toisinaan ajatellut -- voin sen nyt suoraan sanoa -- että usein eräs keino on tuntunut sangen läheiseltä saadakseni pitää teidät ainiaan. Te olette ylenmäärin kaiken sen arvoinen, mitä mies voi teille tarjota, kaiken sen hellyyden, mitä hän voi osoittaa. Ja koska en teidän veroisellenne milloinkaan voisi tarjota muuta kuin parhaani, tahdon ilmaista teille, että sydämeni sisimmässä aina säilytän erään rakastamani naisen kuvaa. Kaikki muut himmenevät vähitellen. Sokeudessani tuskin enää selvästi muistan, minkä näköisiä olivat ne monet kauniit kasvot, jotka maalasin ja joita ihailin. Kaikki ne ovat, mitkä enemmän mitkä vähemmän, epäselvinä ja hämärinä mielessäni. Mutta pimeyden synkentyessä tämä kuva, Jumalan kiitos, käy yhä kirkkaammaksi. Se säilyy elämäni loppuun asti, vielä kuolinhetkelläni näen _sen naisen kasvot, jota minä rakastan_. Te sanoitte 'rakasti' puhuessanne miehestä, jonka kuvaa sydämessänne säilytätte, kun ette ole varma hänen nykyisistä tunteistaan. Minä en voi sanoa 'rakastaa' enkä 'rakasti' hänestä, jolla sydämeni on. Hän ei ole koskaan minua rakastanut. Mutta minä rakastan häntä niin, että minun on mahdoton antaa 'parhaintani' toiselle naiselle. Jos minä arvottomista, itsekkäistä pyyteistä taipuisin pyytämään jotakuta toista vaimokseni, tekisin hänelle ääretöntä vääryyttä. Sillä hänen kasvonsa, joita en milloinkaan näkisi, olisivat tyhjän veroiset minulle. Aina vain nuo yhdet kasvot pysyisivät kirkkaina pimeydessäni. Hänen äänensä olisi vain sitä mukaa rakas, kuin se muistuttaisi sen naisen ääntä, jota rakastan. Ystäväni, jos te joskus rukoilette puolestani, rukoilkaa silloin, etten milloinkaan tulisi niin halpamaiseksi, että pyytäisin jotakuta naista avioliittoon, sillä vain akanoitahan minä enää voisin hänelle tarjota."

"Mutta --", sanoi sisar Rosemary, "hän, jonka syy on, että muut voivat saada ainoastaan akanoita, mitä hän itse, hän, joka olisi voinut saada koko vehnänjyvän, sen hienon, täyteläisen sisuksen --?"

"Hän", sanoi Garth, "ei huolinut siitä. Ei se ollut kelvollinen. Oi hyvä Jumalani, te pikku tyttö --! Kunpa tietäisitte, miltä tuntuu olla mitätön sen naisen silmissä, jota rakastaa!" Voihkaisten peitti Garth kasvot käsiinsä. Täydellinen hiljaisuus vallitsi kirjastossa. Äkkiä Garth rupesi puhumaan, hiljaa ja nopeasti, kohottamatta päätään.

"Taas", sanoi hän, "minulla on ihan sama tuntemus, mistä kerroin Brandillekin, mutta nyt selvempänä kuin koskaan paitsi silloin kerran, kun olin yksinäni. Voi, neiti Gray! Älkää liikahtako! Älkää menkö mihinkään! Mutta katselkaa ympäri huonetta ja sanokaa, näettekö mitään. Katsokaa ikkunan luota. Katsokaa oven luota. Kumartukaa ja katsokaa varjostimen taakse. Minä en usko, että olemme kahden. En voi koskaan sitä uskoa. Minua petetään sokeudessani. Ja kuitenkin -- minua _ei voi_ pettää. Minä tunnen, että nainen, jota rakastan, on lähelläni. Hänen silmänsä tarkastavat minua säälivinä, murheellisina ja osaaottavina. Hänen surunsa, kun hän näkee minun onnettomuuteni, on niin valtava, että se saartaa minut, niinkuin olin uneksinut hänen rakkautensa tekevän -- -- -- Oi, Jumalani! Hän on niin lähellä -- ja se on kauheata, sillä minä en tahdo häntä lähelleni. Soisin mieluummin tuhansia penikulmia välillemme -- ja olen varma, ettei ole kuin muutama askel... Onko tämä mielikuvitusta? vai onko tämä totta? vai olenko tulemaisillani hulluksi?... Neiti Gray! _Te_ ette petä minua. Tarkastakaa huone! Herran nimessä, katsokaa kaikkialta ja sanokaa, olemmeko kahden? Ja ellemme ole, kuka on huoneessa paitsi teitä ja minua?"

Jane oli istunut kyynärpäitään pöytään nojaten, hellivät silmät kiinteästi luotuina Garthin painuneeseen päähän. Kun Garth toivoi hänen olevan tuhansien penikulmien päässä, painoi hän päänsä käsiinsä. He olivat niin lähellä toisiaan, että jos Garth olisi uudelleen ojentanut oikean kätensä, se olisi koskettanut Janen tuuheaa, pehmeää tukkaa. Mutta Garth ei ojentanut kättänsä, ja Jane istui kasvot käsiin kätkettyinä.

Garthin hätääntyneen kysymyksen jälkeen vallitsi kirjastossa tuokion syvä äänettömyys. Sitten Jane kohotti päätänsä.

"Ei huoneessa ole ketään muita, herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary, "kuin _te_ ja -- _minä_."

Kahdeskymmenesseitsemäs luku.

SILMÄT, JOITA GARTH USKOI.

"Te pidätte siis autolla ajamisesta, neiti Gray?"

He olivat ensi kerran olleet ajelemassa autolla ja joivat nyt kirjastossa teetä yhdessä, myöskin ensi kertaa, ja ensi kertaa sisar Rosemary kaatoi teetä potilaallensa. Oli vasta maanantai-iltapäivä, mutta Janen loppuviikolla saamat kokemukset olivat jo hankkineet hänelle monta uutta oikeutta.

"Kyllä, pidän siitä, herra Dalmain, erittäinkin kun on näin kaunis ilma kuin nyt."

"Oletteko ennen ollut sellaisessa paikassa, missä on auto?"

Sisar Rosemary epäröi. "Olen kyllä ollut perheissä, missä on auto, ja olen ajanut tohtori Brandin autolla. Hän oli kerran minua vastassa Charing Crossilla."

"Jaha, minä tiedän", sanoi Garth. "Hieno vehje. Olitteko silloin menossa jonkun potilaan luo vai palasitteko hoitamasta jotakuta?"

Sisar Rosemary hymyili ja puraisi huultaan. "Menossa", vastasi hän aivan totisena. "Käväisin vain tohtorin kotona saamassa lähempiä tietoja ja ohjeita."

"Mahtaa olla suurenmoista tehdä työtä semmoisen miehen johdolla kuin Brand", sanoi Garth, "ja minä olen kuitenkin varma siitä, että kaikki paras, mitä teette, on omaa keksimäänne. Eihän hän esimerkiksi neuvonut teille sitä loppuviikkoista vierailumatkaa? En usko. Ja mitä se jo on vaikuttanut! Mutta sanokaapa eräs asia! Kun me ajoimme autolla, ei koskaan yhtäkkiä vähennetty vauhtia päästäksemme jonkin ohi eikä toitotettu äkkiä, jotta saataisiin jokin tieltä pois, vaan te ilmoititte aina ennakolta, minkä ohi ajoimme tai mikä oli tiellä vähän matkan päässä. Kuten: 'Ensi käännöksessä meidän täytyy ajaa heinäkuorman ohi, siinä on ahdas paikka, mutta täytyy hiljentää vauhtia'; tai: 'Kas, vanha ruskea lehmä on tuolla keskellä tietä. Tottahan väistää, kun toitotamme.' Ja kun sitten tienmutkassa äkkiä vauhti hiljeni tai toitotettiin torvea, tiesin syyn jo ennakolta eikä mikään tullut yllättäen. Tiesittekö te, kuinka tuskallista on sokealle, että kiidettäessä täyttä vauhtia sitten aivan äkkiä hiljennetään kulkua eikä hän aavista syytä siihen, tai että kaarretaan tuntuvasti sivulle eikä hän tiedä, mitä väistetään? Tänään ajelumme oli sulaa yhtämittaista nautintoa, te kun piditte huolta siitä, ettei mitään semmoista tapahtunut. Tiesin jo etukäteen mitä tapahtuisi aivan yhtä hyvin, kuin jos minulla olisi ollut näköni."

Jane painoi käden povellensa. Oi, kuinka vähällä Garth pääsisi kaikista noista sokean tarpeettomista kärsimyksistä, jos hän saisi aina olla hänen rinnallansa.

"Herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary, "minä ajoin eilen tohtori Deryckin kanssa asemalle ja havaitsin kaiken sen, mitä juuri kuvasitte. En ole ennen koskaan ollut hermostunut autolla ajaessani, mutta eilen huomasin, miten suuressa määrin se riippuu juuri siitä, että ihan tietämättämme koko ajan pidämme silmällä asioita, mittaamme välimatkoja, tarkkaamme nopeutta ja tiedämme, mitä jokainen ohjauspyörän käänne tarkoittaa. Niin että kun vasta lähdemme ajelulle, täytyy teidän sen vuoksi suostua ottamaan minut silmiksenne."

"Kuinka hyvä te olette!" sanoi Garth kiitollisena. "Näittekö te siis tohtori Deryckin lähtevän?"

"En. Minä en _nähnyt_ tohtori Deryckiä ollenkaan. Mutta hän sanoi hyvästi, ja tunsin hänen ystävällisen, voimakkaan kädenpuristuksensa, kun hän nousi autosta. Ja minä istuin ja kuuntelin, kuinka hänen junansa lähti liikkeelle ja puhkuen etääntyi."

"Eikö tuntunut kovalta näin antaa hänen tulla ja mennä, saamatta nähdä hänen kasvojansa?"

Jane hymyili. "Tuntui kyllä", sanoi sisar Rosemary, "mutta halusin kokea, kuinka kovaa se oli."

"Tuntee niin kauheata tyhjyyttä, eikö niin?" sanoi Garth.

"Niin. Melkein toivoo, ettei ystävä olisi tullutkaan."

"Voi --". Garthin syvässä huokauksessa oli tyytyväistä ymmärtämystä, ja tuo uljas sydän, joka viimeiseen asti oli jaksanut kantaa sidettä, tunsi saaneensa liiankin suuren palkan.

"Entä ruoka-ateriat", sanoi sisar Rosemary nauraen. "Ne vasta ilkeän kiusallisia ovat, eikö niin?"

"Ovat, tietysti; olen unohtanut, että te sen nyt ymmärrätte. En voinut selittää sitä, miksi söin yksikseni. Tiedättehän sen haun ja kopeloimisen?"

"Kyllä", sanoi sisar Rosemary, "ja tavallinen loppu on kuitenkin se, että takaa-ajettu esine on tiessään, kunnes jälkeenpäin itsestään ilmestyy! Mutta, herra Dalmain, olen keksinyt monta helpottavaa apukeinoa. Jos suostutte aterioimaan minun kanssani pienessä pöydässä, saatte nähdä, kuinka hyvin kaikki käy. Ja sitten myöhemmin, jos minä vielä olen täällä, kun teillä rupeaa käymään vieraita, teidän täytyy antaa minun istua vasemmalla puolellanne, ja kaikki pienet avunantoni tapahtuvat niin sivumennen, ettei niitä kukaan huomaakaan."

"Kiitos!" sanoi Garth. "Olen sanomattoman kiitollinen. Usein on tullut mieleeni eräs tuhma leikki, jota Overdenessa leikimme jälkiruokaa syödessä, kun meitä oli oikein vallaton ja iloinen seura koolla. Tunnetteko vanhan Meldrumin herttuattaren? Joka tapauksessa olette kai kuullut hänestä? Aivan oikein, tietysti, tohtori Deryckhän tuntee hänet. Herttuatar kutsui kerran hänet papukaijaansa katsomaan. Hän ei maininnut linnusta mitään puhelimessa, ja tohtori Deryck, luullen herttuattaren häntä tarvitsevan, jäi pois eräästä hyvin tärkeästä kokouksesta ja lähti heti paikalle. Onneksi oli herttuatar silloin kaupunkiasunnossaan. Ei silti, samoin hän olisi tehnyt, vaikka olisi ollut Overdenessakin. Soisin, että olisitte joskus ollut Overdenessa. Herttuatar pitää mainion hauskoja kutsuja, jolloin henkilöt, jotka todella viihtyvät toistensa seurassa, tapaavat toisensa. Siellä heidät majoitetaan, syötetään ja ruokitaan, pidetään hyvänä, ja kukin saa tehdä ihan mitä haluaa, herttuattaren vaellellessa ulos ja sisälle eriskummaisine elukkoineen ja lintuineen, tuoden hauskuutta ja viihtymystä, minne vain tuleekin. Viime kerralla, kun olin siellä, oli hänellä tapana aina iltaisin, päivällisen jälkeen, päästää vierashuoneeseen kuusi Egyptistä tuotua hyppyrottaa, hirveän hauskoja pikkuelukoita, aivan kuin pienoiskokoisia kenguruja. Ne hyppelehtivät pitkin huonetta takajaloillaan pelästyttäen muutama naisia puolikuoliaiksi piiloutumalla heidän pukunsa helmoihin, ja nuoria palvelijoita, niin että nämä pudottivat tarjottimensa kahvikuppeineen päivineen. Hänen viimeinen löytönsä on tukaani -- etelä-amerikkalainen lintu, jonka nokka on kuin banaani ja ääni kuin vanhan hengenhätäisen lampaan. Mutta Tommy, punainen papukaija, on ylimmäinen suosikki, ja minun täytyy myöntää, että se on viisaampi ja ymmärtäväisempi kuin luulisikaan.

"No niin, Overdenessa me usein leikimme ajattelematonta leikkiä muskottirypäleillä. Me panimme jokainen viisi marjaa määrätyn välimatkan päähän lautasemme ympärille, sitten suljimme silmämme ja yritimme tavoitella niitä haarukkaamme. Kuka ensimmäiseksi sai ne kiinni ja syödyksi, pääsi voittajaksi. Herttuatar ei ottanut milloinkaan siihen osaa. Hän istui mieluummin sovintotuomarina ja huusi varoittavasti, jos joku yritti salaa tirkistellä. Neiti Champion ja minä -- hän on herttuattaren sisarentytär, kuten ehkä tiedätte -- leikimme aina rehellisesti, mutta melkein aina me sitten myöskin hävisimme surkeasti."

"Niinkö", sanoi sisar Rosemary. "Tunnen sen leikin ja muistelin sitä kerran, kun sidesilmäisenä aterioin."

"Voi, jos minä olisin aavistanut, en olisi sallinut teidän sitä tehdä!" huudahti Garth.

"Tiesin sen", sanoi sisar Rosemary. "Sen tähdenhän minä hankin loppuviikoksi vapautta."

Garth ojensi kuppinsa uudelleen täytettäväksi ja kumartui tuttavallisesti lähemmäksi.

"Nyt", virkkoi hän, "rohkenen kertoa teille pikkukiusoistanikin. Pelkään aina niin hirveästi, että ruoassa tai juomassa on _kärpänen_. Pienestä pojasta saakka olen kauhuissani ajatellut, että erehdyksessä voisin niellä kärpäsen. Ollessani noin kuuden vanha kuulin erään äitini naisvieraan sanovan: 'Oh, kerran vuodessa ainakin _täytyy_ meidän itsekunkin niellä kärpänen! Minä nielin omani juuri äsken tänne tullessani!' Tämä jokavuotisen kärpäsen pelko jäi valtavaksi lapselliseen mieleeni. Olin melkein kiitollinen, kun satuin nielaisemaan kärpäsen ja niin siis pääsemään siitä. Muistan, kuinka sukkelaan kerran söin leipäpalasen, missä olin huomannut jalkain ja siipien jäännöksiä, sillä tavoin kun helpoimmin mielestäni sain sen syödyksi ja sain olla huoletta lopun vuotta; mutta kädet nyrkissä juoksin edestakaisin pengermällä sitä nieleskellessäni. Ja kun minulle selvisi, ettei vuosi ja kärpänen pitänytkään paikkaansa, rupesin yhtä onnettomasti pelkäämään satunnaista kärpäsen nielaisemista. Luulen, etten koskaan ole syönyt ravintolassa paahtoleipää ja sardiineja katsomatta, näkyikö leivän alla pöpöjäni, vaikka katsoessani tunsinkin olevani hyvin sen vanhan eukon kaltainen, joka aina vuoteensa alta etsi murtovarkaita. Mutta kyllä vieläkin olen tuon pikku elukan vuoksi saanut kiusaantua! En voi sanoa: 'Simpson, oletteko varma, ettei tässä liemessä ole kärpästä?' sillä Simpson vastaisi: 'Ei, herra, ei mitään kärpästä, herra', ja yskisi käteensä, enkä minä millään voisi toistamiseen kysyä häneltä samaa asiaa."

Sisar Rosemary kumartui ja asetti teekupin niin, että Garth helposti sai sen. "Aterioikaa aina minun kanssani", sanoi hän niin täydellistä ymmärtämystä ilmaisevalla äänellä, että se melkein hyväili, "ja minä lupaan teille, ettei milloinkaan ole kärpästä missään. Ettekö voi tässä suhteessa uskoa minun silmiäni?"

Ja Garth vastasi onnellisena ja kiitollisena hymyillen: "Voisin uskoa teidän silmiänne missä asiassa tahansa. Niin, ja tästä minä muistan: minun täytyy uskoa niiden huostaan eräs tehtävä, jota en antaisi kenellekään toiselle. Onko ja hämärä, neiti Gray, vai vieläkö on tunnin verran valoisaa?"

Sisar Rosemary vilkaisi ulos ikkunasta ja katsoi kelloansa. "Käskimme kovin aikaisin tuomaan teen", sanoi hän, "sillä meillähän oli niin kova nälkä ajelemasta palatessamme. Kello ei ole vielä viittäkään, ja tämä iltapäivä on hurmaava. Aurinko laskee puoli kahdeksalta."

"Siis valo on hyvä", sanoi Garth. "Joko olette juonut teenne! Valo tulee nyt vasemmanpuoleisesta ikkunasta työhuoneeseeni. Tiedättehän minun työhuoneeni yläkerrassa? Toittehan te sieltä rouva Brandin kuvan harjoitelmat. Huomasitte kaiketi silloin, että siellä oli iso joukko kehyksiin pingoitettuja kankaita nurkissa. Toisille ei ole maalattu mitään, toisilla on luonnoksia ja harjoitelmia, jotkut ovat valmiita tauluja. Neiti Gray, näiden viimeksi mainittujen joukossa on kaksi, jotka tahtoisin muista varmasti erottaa ja sitten hävittää. Annoin Simpsonin eräänä päivänä kuljettaa minut sinne. Koetin löytää ne tunnustelemalla, mutta en päässyt varmuuteen, ja lopulta menin vallan sekaisin päästäni hakiessani niitä semmoisesta määrästä. En tahtonut pyytää Simpsonin apua, sillä aiheet ovat -- no niin, hiukan oudot, ja jos hän huomaisi minun hävittäneen ne, syntyisi siitä kaikenlaista puhetta ja arvelua, enkä voi sietää palvelijain uteliaisuutta. En liioin voinut kääntyä tohtori Deryckin puoleen, sillä hän tuntee henkilöt. Päähenkilö on hänen tuttujansa. Kun maalasin ne taulut, en voinut aavistaakaan, että paitsi minua joku toinenkin saisi ne nähdä. Sen tähden te, rakas ja luotettava kirjurini, olette ainoa, jonka puoleen voin kääntyä. Tahdotteko tehdä mitä minä pyydän? Ja tahdotteko tehdä sen nyt heti?"

Sisar Rosemary työnsi tuolinsa taaksepäin. "Kuinka en tekisi, herra Dalmain. Minähän olen täällä juuri tehdäkseni mitä te tahdotte, ja teen sen tietysti myös, milloin te vain tahdotte."

Garth otti liivintaskustaan avaimen ja laski sen pöydälle. "Tässä on työhuoneeni avain. Luulen, että ne taulut, joita tarkoitan, ovat nurkassa, ovea vastapäätä, keltaisen, japanilaisen verhon takana. Ne ovat suuret -- noin viisi jalkaa korkeat ja kolme ja puoli leveät. Jos teidän on vaikea niitä kuljettaa, niin asettakaa ne vastatusten ja soittakaa Simpsonia kantamaan. Mutta älkää jättäkö häntä yksikseen niiden pariin."

Sisar Rosemary otti avaimen, nousi ja meni pianon luo, jonka avasi. Sitten hän veti kireälle punaisen rihman, jota myöten Garth osasi soittokoneen luo.

"Istukaa ja soittakaa", sanoi hän, "sillä aikaa kun minä olen toimittamassa asiaanne. Mutta sanokaa minulle eräs asia. Tehän tiedätte, kuinka suuresti teidän teoksenne kiinnostavat minua. Toivotteko te minun vain vilkaisevan niihin sen verran, että löydän ne, vai saanko oikein katsella niitä työhuoneen kauniissa valaistuksessa? Saatte olla varma, että teen aivan kuten toivotte."

Taiteilija Garth ei voinut vastustaa tätä pyyntöä, joka tarkoitti hänen teostensa katselemista ja ihailemista. "Saattehan te tietysti katsella niitä, jos haluatte", sanoi hän. "Ne ovat ehdottomasti parhaat työni, vaikka maalasinkin ne ulkomuistista vain. Minulla on -- tarkoitan tietysti minulla oli ennen tapana usein niin tehdä. Eivätkä ne suinkaan ole mitään mielikuvia. Maalasin tarkalleen mitä näin -- ainakin mitä naisen kasvoihin ja koko olentoon tulee. Ja niissä koko taulun sisältö onkin. Muu on vain täytteenä."

Hän nousi ja meni pianon luo. Hänen sormensa harhailivat koskettimilla, loihtien hiljaa kuuluville "Veni, Creator Spirituksen" sointuja.

Sisar Rosemary meni ovea kohden. "Mitenkä minä ne tunnen?" kysyi hän ja odotti.

"Venin" soinnut laantuivat hiljaiseksi hyminäksi. Garthin ääni kuului selvänä ja kirkkaana pianon luota, aivan kuin hän olisi lausunut jotakin itse hiljaa säestäen.

"Nainen ja mies... kahden eräässä puistossa, mutta ympäristö on vain hahmoiteltu. Nainen on iltapuvussa, pehmeässä mustassa puvussa, jossa on laahustin ja pitsejä povella. Sen nimi on: 'Vaimo.'"

"Entä toinen?"

"Sama nainen, sama ympäristö, mutta ei miestä nyt tällä erää. Ei siihen tarvitse maalata miestä, sillä nyt hän on aina -- näkyvänä tai näkymättömänä -- hänen luonaan. Sylissään nainen pitää" -- pianon sävelet vaikenivat, huoneessa oli aivan hiljaista -- "pientä lasta. Taulun nimi on 'Äiti.'"

"Venin" sävelet yltyivät pauhaavaksi rukoukseksi:

"Pois kateet poista, rauha suo!"

ja ovi painui kiinni sisar Rosemaryn mentyä.

Kahdeskymmeneskahdeksas luku.

TAITEILIJAN TYÖHUONEESSA.

Jane nousi Garthin työhuoneeseen, avasi oven ja astuttuaan sisälle veti sen kiinni jäljestänsä.

Ilta-aurinko paistoi länsi-ikkunasta, hohdollaan kohottaen silkkiverhojen ja -varjostimien upeutta, japanilaisen koruompeleen sinipunervan vistarian väriloistoa samoin kuin tummanpurppuraiselta pohjalta erottuvan kultaisen, omaan loputtoman pitkään pyrstöönsä kietoutuneen Kiinan lohikäärmeenkin, jolla oli käyristyneitä kynsiä sekä mahdollisissa että mahdottomissa kohdin.

Jane oli käynyt jo monta kertaa Garthin työhuoneessa, mutta aina kiireesti hakemassa jotakin, Garthin innokkaasti odottaessa alhaalla, niin ettei hänen ollut sopinut viivähtää. Margeryllä oli toinen avain, sillä hän kävi joka päivä siellä itse avaamassa ikkunat, hellävaroen tomuttamassa kaikki arvokkaimmat taideteokset ja yleensä katsomassa, että kaikki oli samanlaisessa kunnossa kuin silloinkin, kun isännän kerkeät silmät vielä voivat tarkastella ympärillensä. Mutta avain oli aina Margeryn avainkimpussa, eikä Jane mielellänsä pyytänyt lupaa, olisi kenties vielä saanut kieltävän vastauksen. Nyt hänellä oli aikaa; ja hän istui matalaan ja syvään, tyynyillä hyvin mukavaksi verhoiltuun korituoliin. Se olikin kuin tehty häntä varten, käsille, polville ja jaloille oli mukavaa nojaa, niin että hän arveli kaikkien muitten tuolien vastaisuudessa aivan varmaan tuntuvan epämukavilta tämän rinnalla. Juuri samoin tahtoi hänkin sopia rakastamallensa olennolle! Olla joka suhteessa niin sopiva hänelle, että hänen läheisyytensä olisi hänelle ainaisen voiman, levon ja lohdutuksen lähteenä.

Hän katseli ympärilleen. Kaikki oli niin Garthin mukaista; joka pikkuseikka erinomaista; joka värivivahdus kohotti toista ja kohosi siten itse. Valoa tuli sekä katosta että ikkunoista; telineitä kaikenlaatuisia ja -kokoisia, tyhjää, missä tilaa ja ehdotonta tomuttomuutta tarvittiin, upeata mukavuutta uunin ympärillä; sopissa ja nurkissa; kaikki oli erinomaista. Ja yksinkertaiset, ruskeat seinäpaperit olivat kauniit, rauhalliset väriltään, ilman punaisen tai keltaisen vivahdusta, puhtaasti pähkinänruskeat. Eräillä telineillä, lähellä kauimmaista ikkunaa, oli keskeneräinen maalaus; värilautanen ja sivellin olivat vieressä, siinä mihin Garth oli ne jättänyt lähtiessänsä ulos eräänä aamuna kolme vuotta sitten, jolloin hän hyppäsi aidan yli pelastaakseen pienen eläinraukan tarpeettomista kärsimyksistä, mutta syöksyen itse mitä suurimpaan tuskaan ja onnettomuuteen.