Part 20

"Hyvä ystävä", sanoi tohtori, "koska metsässä on yksin tai kahden? Lukemattomat pikku oliot ympäröivät meitä. Pirteitä silmiä tirkistelee oksien välistä, karvaisia häntiä puikkii edestakaisin koloihin, näkymättömiä pienen pieniä olentoja liikkuu kuivuneilla lehdillä jalkaimme alla. Jos yksinäisyyteen haluatte, karttakaa metsää."

"Niin kyllä", vastasi Garth, "kyllä minä sen tiedän ja mielelläni kuuntelen niitä. Minä tarkoitan, että joku ihminen on täällä. Brand, usein minua vaivaa tunne, että joku ihminen on lähelläni. Tässä eräänä päivänä, tiedättekö, olisin voinut vannoa, että hän -- 'ainoa oikea' -- lähestyi hiljaa, katseli minua pimeydessä-olijaa, sääli minua, kuten hänen jalon, hellän sydämensä odottaisi tekevänkin, ja poistui myös ääneti."

"Milloin se tapahtui?" kysyi tohtori.

"Muutamia päiviä sitten. Tohtori Rob oli juuri kertonut meille, kuinka hän oli tavannut hänet -- ei, en saakaan sanoa, missä. Sitten hän ja neiti Gray jättivät minut yksin, ja yksinäni pimeydessäni tunsin hänen katseensa."

"Hyvä mies", sanoi tohtori, "ette saa ruveta pelkäämään moisia näkymättömiä vieraita. Muistakaa, että usein hengessämme tunnemme niiden läsnäoloa, jotka syvästi ja uskollisesti ovat meihin kiintyneet, vaikka he ovat hyvin kaukanakin, ja erittäinkin silloin, kun he tietävät meillä olevan vastuksia ja meidän tarvitsevan heitä. Älkää siis ihmetelkö, jos useinkin tunnette 'ainoan oikean' läsnäoloa, sillä luulen -- ja tätä en sano harkitsematta, Dalmain -- luulen että hänen koko sydämensä, rakkautensa ja elämänsä kuuluu teille."

"Hyvä Jumalani!" huudahti Garth, nousi ja läksi umpimähkään kävelemään.

Tohtori tarttui hänen käsivarteensa. Seuraavassa tuokiossa hän olisikin jo muuten langennut Janen jalkoihin.

"Pysykää paikallanne, mies", sanoi tohtori, "ja kuulkaa minua. Ette sillä mitään voita, että noin ryntäilette pimeydessä. Minä todistan puheeni. Mutta teidän täytyy kuunnella rauhallisena. Kuulkaa siis nyt. Meillä on tässä sielutieteellinen kysymys, jommoiseen ette varmaankaan koskaan ole kiinnittänyt huomiotanne. Tahtoisin, että vähäksi aikaa loisitte mieleenne kuvan 'ainoasta oikeasta' naisesta, jonka kanssa kuvittelisitte seisovanne silmätysten Eedenin yrttitarhassa tai kuutamossa -- missä tahansa -- missä mieluimmin haluatte. Voitteko silloin havaita asian olevan näin? Rakastunut mies unohtaa oman itsensä kokonaan. Toisaalta nainen, jota hän rakastaa ja haluaa omakseen ja jossa itsessään on vastarakkautta ja vastakaihoa, käy entistä itsetietoisemmaksi. Mies, haluten vain voittaa ja omistaa, ajattelee yksinomaan naista. Nainen, jonka asia on antautua ja antaa, kääntää yht'äkkiä huomionsa omaan itseensä. Vastaako hän miehen toiveita? Onko hän kaikessa sellainen, miksi mies luulee? Voiko hän häntä täysin tyydyttää, ei ainoastaan nyt, vaan vastaisinakin pitkinä vuosina?"

Tohtori vilkasi Janeen, joka istui puunrungolla neljän metrin päässä. Tämä oli kohottanut ristissä olevat kätensä ja nyökkäsi tohtoriin päin, kasvot helpotusta ja kiitollisuutta loistaen.

Tohtori tunsi olevansa oikealla tolalla. Mutta sokean kasvot hänen vieressään vetäytyivät pilveen ja synkkenivät synkkenemistään tohtorin jatkaessa puhettaan:

"Näettekö, rakas ystävä, itse te minulle sanoitte, ettei hänen kauneutensa ollut sitä lajia, jota teidän tiedettiin ihailevan. Eikö ollut siis mahdollista, että hän pelkäsi, ettei hänen ulkomuotonsa jonkin ajan kuluttua enää tyydyttäisi teidän vaatimuksianne?"

"Ei", vastasi Garth, äänessä ehdoton varmuus. "Sellainen otaksuma on liiaksi alentavaa. Sitä paitsi, jos sellainen ajatus mahdollisesti olisi tullut hänen mieleensä, olisi hänen tarvinnut vain kysyä minulta. Päätökseni oli joka tapauksessa peruuttamaton ja vastaukseni olisi rauhoittanut hänet."

"Rakkaus on sokea", huomautti tohtori tyynesti.

"Ne, jotka niin sanovat, valehtelevat", huudahti Garth tuimasti. "Rakkaus on niin tarkkanäköinen, että se näkee kuoren alle ja riemuitsee kauneudesta, jota eivät muiden silmät erota."

"Ette siis hyväksy minun teoriaani?" kysyi tohtori.

"En selitykseksi omaan kohtaani", vastasi Garth, "sillä minä tiedän, että hänen ylevä mielensä olisi auttanut hänet moisten arvelujen yläpuolelle. Mutta yhdyn siihen, että rakastunut mies unohtaa kokonaan oman itsensä. Kuinka me muuten ikinä uskaltaisimmekaan pyytää naista vaimoksemme? Voi, Brand, kun kaikkea oikein ajattelee -- kuinka tunkeudumme hänen persoonalliseen elämäänsä, kuinka pyydämme oikeutta saada mieltä myöten kajota häneen, vaikkapa vain käteen -- ei mies voisi sitä tehdä, ellei juuri se, että mies rakastaa häntä ja ajattelee häntä, saisi miestä niin tyyten unohtamaan oman itsensä. Katsellessani nyt taaksepäin sitä aikaa huomaan täydellisesti niin olleen minun laitani. Ja kun hän kirkossa sanoi minulle: 'Kuinka vanha te olette?' -- niin, en kertonut sitä teille illalla -- vaikutti tämä äkkinäinen ajatusteni johtaminen omaan itseeni niin väkevästi, että koko onneni tuntui peräti kutistuvan ja kuolevan oman mitättömyyteni kauhistukseen."

Hiljaista metsässä. Tohtori tunsi olevansa pelissä häviön puolella. Hän ei uskaltanut katsoa vastapäätä istuvaan, äänettömään olentoon. Viimein hän lausui:

"Dalmain, tässä ongelmassa on kaksi ratkaisua mahdollista. -- Luuletteko, että tässä oli vain neitseellisen kainostelevana vastaanpaneva Eeva, joka uskoi Aatamin kyllä omansa etsivän?"

"Ooh, ei", sanoi Garth painokkaasti. "Paljon pitemmälle olimme jo päässeet. Ettekä sellaiseen edes vihjaisisi, jos tuntisitte hänet. Hän on liian rehellinen, perin pohjin suora ja vilpitön pettääkseen minut. Ja lisäksi, jos asia niin olisi ollut, olisi hän näiden yksinäisten vuosien kuluessa, kun näki, etten antanut merkkiäkään itsestäni, lähettänyt jonkinlaisen tiedon siitä, mitä oli todella tarkoittanut."

"Olisitteko mennyt hänen luoksensa?" kysyi tohtori,

"Olisin", sanoi Garth verkkaisesti. "Olisin mennyt ja olisin antanut anteeksi -- sillä hän on minun omani. Mutta samaa se ei enää olisi ollut. Se olisi ollut ala-arvoista meille kummallekin."

"No niin", jatkoi tohtori, "toinen ratkaisu on vielä. Te myönsitte, että tuo 'ainoa oikea' ei täyttänyt tavanmukaisen kauneuden mittoja. Teidän kauneudenihailunnehan yleensä tunnettiin. Ettekö luule tuona pitkänä yönä -- muistakaa, mitenkä uutta tällainen ylenpalttinen, kaihoava rakkaus hänelle oli -- rohkeuden häneltä uupuneen? Häntä peloitti tietysti, että kauneusvaatimuksenne pian muuttuisivat niihin kasvoihin ja siihen olemukseen nähden, joka aina oli istuva teitä vastapäätä pöydässä, ja huolimatta omasta suuresta rakkaudestansa ja teidän rakkaudestanne hän piti viisaampana välttää vastaisia pettymyksiä luopuen nykyhetken onnesta. Juuri siksi, että hän teitä todella rakasti, riitti hänellä voimaa sellaiseen ratkaisuun."

Vastapäätä oleva äänetön olento nyökkäsi ja istui kädet ristissä, odottaen. Deryck ajoi hänen asiaansa paremmin kuin hän itse olisi osannutkaan.

Hiljaista metsässä. Koko luonto tuntui ääneti odottavan vastausta.

Se tuli. "Ei", sanoi Garthin nuorekas ääni empimättä. "Siinä tapauksessa hän olisi puhunut minulle pelostansa ja minä olisin heti hänet rauhoittanut. Teidän otaksumanne on alentavaista rakastamalleni naiselle."

Tuuli huoahti puissa. Pilvi peitti auringon. Kumpaakin sokeata, jotka eivät mitään nähneet, värisytti, ja he olivat vaiti.

Tohtori puhui. "Rakas poika", virkkoi hän kovin sydämellisesti, "minun täytyy sittenkin yhä pysyä horjumattomassa vakaumuksessani, että tuolle 'ainoalle oikealle' naiselle te olette yhä 'ainoa oikea' mies. Pimeydessänne on hänen oikea paikkansa teidän vieressänne. Kenties hän nytkin parhaillaan toivoo tänne luoksenne. Ettekö voi sanoa minulle hänen nimeänsä ja sallia minun mennä etsimään häntä ja kuulla hänen omasta suustansa hänen käsitystänsä asiasta, ja jos se on sellainen kuin arvelen, tuoda hänet tänne, niin että hän teille tässä ankeudessanne saisi todistaa rakkautensa ja hellyytensä?"

"Ei ikinä!" sanoi Garth. "Ei elämässäni! Ettekö käsitä, että kun en kerran silloin, kun minulla oli näköni, mainetta ja kaikkea kyllin, kun en silloin voinut saavuttaa hänen rakkauttaan, niin nyt hän saattaisi tuntea minua, avutonta sokeana kohtaan pelkästään sääliä! Ja hänen sääliinsä en tyydy. Jos olin 'vain nuori poika' kolme vuotta sitten, olen nyt 'vain sokea mies', hyväsydämisen säälin kohde. Jos taasen olette oikeassa ja hän silloin epäili rakkauttani ja uskollisuuttani, en nyt enää kykene osoittamaan hänen olleen väärässä enkä myös todistamaan uskollisuuttani. Mutta en päästä tällaisia arveluja himmentämään rakastettuni kuvaa. Hän tarvitsi täydennykseksensä niin paljon parempaa, kuin mitä minä saatoin tarjota. Hän hylkäsi minut, koska en ollut hänen arvoisensa. Ajattelen sen asian mieluimmin niin. Jätetään se nyt."

"Ja te jäätte yksinäisyyteenne", sanoi tohtori surullisesti.

"Pidän yksinäisyyttä turhia toiveita parempana", vastasi Garth. "Kas niin! Kuuluu soitettavan aamiaiselle, Brand. Margery tulee pahalle tuulelle, jos annamme hänen pyhäruokansa odottaa."

Hän nousi ja käänsi sokeat kasvonsa näköalaa kohti.

"Voi, kuinka hyvin sen tunnen", virkkoi hän. "Kun neiti Grayn kanssa istumme täällä ylhäällä, kertoo hän minulle kaikki, mitä näkee, ja minä kerron, mitä hän ei näe, mutta minkä minä tiedän siellä sentään olevan. Hän harrastaa taidetta ja häntä huvittaa samat asiat kuin minuakin. Minun täytyy pyytää teitä antamaan kätenne, Brand, vaikka tie on leveä ja tavallaan hyväkin. Täytyy olla varovainen. Olen pari kertaa ollut menemäisilläni nurin ja lupasin neiti Graylle -- -- -- Tie on leveä. Niin, me voimme kyllä kulkea kaksi rinnatusten, kolmekin, jos tarvis vaatisi. Oli hyvä, että tämä tie tuli tehdyksi. Tätä oli ennen vaikea kiivetä."

"Kolmekin rinnatusten", sanoi tohtori. "Niin voisikin -- jos tarve vaatisi." Hän astui muutaman askelen Janen luo, nosti hänet istumasta ja pisti hänen kylmän kätensä vasempaan käsikoukkuunsa. "No, ystäväni, vasen puoli on teille sopivampi, niin saa keppi olla oikeassa kädessä."

Ja niin he lähtivät kulkemaan metsästä tuona kevätkesäisenä, kauniina pyhäaamuna; ja tohtori kulki ryhdikkäänä noiden kahden särkyneen sydämen välissä yhdistäen ne toisiinsa, mutta myös erottaen ne toisistansa.

Yht'äkkiä Garth pysähtyi ja kuunteli. "Olin kuulevinani muitakin askelia kuin teidän ja minun", sanoi hän.

"Metsä on täynnä askelten ääniä", sanoi tohtori, "aivan samoin kuin sydän on täynnä kaikuja. Jos seisotte ja kuuntelette, kuulette mitä haluatte niin toisaalta kuin toisaaltakin."

"Ei seisota sitten", sanoi Garth, "sillä kun entisaikaan vähän myöhästyin aamiaiselta, sain Margeryltä aika kyytiä."

Kahdeskymmeneskuudes luku.

PIMEYDEN MAASSA SYDÄMET KOHTAAVAT TOISENSA.

"En milloinkaan, neiti Gray, kykene ilmaisemaan, mitä ajattelen kaikesta siitä, mitä te olette minun hyväkseni tehnyt."

Garth seisoi avonaisen ikkunan edessä kirjastossa. Aamuaurinkoa tulvehti sisään. Ilmassa tuntui kukkain tuoksu ja kajahteli lintujen laulu. Kun hän noin soreana seisoi auringonpaisteessa, kuvastui hänen olentonsa joka piirteessä uutta voimaa ja toiveikkuutta. Hän ojensi innokkaasti kätensä sisar Rosemaryä kohden, enemmän tosin osoittaakseen, kuinka suuressa arvossa hän piti häntä, kuin vähintäkään odottaen, että sisar Rosemary painaisi omansa niihin.

"Ja täällä minä kuljin ja kuvittelin teillä olevan hauskaa ystävienne luona, tuumien keitä ja missä he täällä lähistöllä saattoivat olla. Ja te istuittekin koko ajan silmät siteissä huoneessanne. Voi, sehän on vallan selittämätöntä hyvyyttä! Mutta ettekö sentään väliin tuntenut olevanne pieni petturi, neiti Gray?"

Ainahan hänellä se tunne oli -- Jane paralla. Siksi hän heti vastasikin: "Tunsin kyllä. Vaikka sanoinhan teille, etten mennyt kauaksi. Ja lähistöllä asuvat ystäväni olivat Simpson ja Margery, jotka auttoivat ja rohkaisivat minua. Ja tottahan puhuin myöskin, kun sanoin lähteväni pois, sillä meninhän pimeyteen, ja siellä on vallan toinen maailma kuin päivänvalossa."

"Kuinka se on totta!" huudahti Garth. "Ja kuinka vaikeata on saada ihmisiä käsittämään, miten yksinäistä siellä on, ja kuinka tuntuu siltä, kuin he itsekin aivan odottamatta tulisivat jostakin toisesta maailmasta, laskeutuisivat luoksemme jostakin kaukaisesta taivaankappaleesta, osaaottavasti puhellen, ystävällisesti käteen tarttuen, ja lähtisivät jälleen muuanne jättäen meidät äärettömään yksinäisyyteen pimeyden maahan."

"Niin", myönsi sisar Rosemary, "vieläpä melkein pelkäämme jonkun tulevan, sillä hänen mentyänsä tuntuu pimeys entistä pimeämmältä, yksinäisyys entistä yksinäisemmältä."

"Voi, tunsitteko tekin sen?" sanoi Garth. "Tiedättekö, nyt kun tekin olette käynyt pimeyden maassa, ei siellä minusta enää tunnu niin yksinäiseltä kuin ennen. Voin aina sanoa: 'Eräs rakas ja uskollinen ystävä on myös ollut täällä.'"

Hän nauroi niin poikamaisen iloisesti, että kaikki, mikä oli äidillistä Janen rakkaudessa, virkosi voimakkaana eloon ja vaati häneltä ääretöntä ponnistusta. Hän katseli valkopukuista, sorjaa olentoa, joka niin miehekkäänä, yhä niin kauniina nojasi ikkunapieleen, mutta joka kuitenkin oli niin avuton ja sen äärettömän hellyyden tarpeessa, jota hänellä oli antaa. Sitten, seisoessaan yhä katsellen häntä, Jane levitti sylinsä, ikään kuin tämän näin lähelle valmistetun ihanan lepopaikan olisi täytynyt aivan magneetin tavoin vetää hänet hänen luokseen; ja näin seisoen auringonpaisteessa Jane puhui.

Oliko hän kaunis? Kannattiko hänet maalata? Saattaisiko mies milloinkaan kyllästyä moiseen katseeseen, moisiin häntä kohden ojennettuihin käsiin? Voi, liian myöhäistä! Siitä asiasta ei kukaan rakastava mies enää milloinkaan voisi arvosteluansa lausua. Se katse oli vain yhtä miestä varten. Hän ainoastaan kykeni sen katseen loihtimaan noihin rakkautta säteileviin kasvoihin. Mutta hän ei voi onnesta väräjävin äänin kertoa sen kauneudesta. Hän ei voi arvostella. Hän ei voi nähdä. Hän on sokea!

"Herra Dalmain, on paljon yhtä ja toista, mistä kyllä puhelemme sitten, mutta ensin tahtoisin kertoa teille, mikä mielestäni oli tärkein, mitä opin pimeyden maassa." Mutta huomaten mielenliikutuksen vaikuttavan hänen äänensä sävyyn, mikä mahdollisesti liian selvästi johti mieleen "Rukousnauhan" sävelet, pysähtyi hän ja jatkoi hiukan korkeammassa ja vienommassa äänilajissa, jommoista sisar Rosemary tavallisesti käytti.

"Herra Dalmain, opin mielestäni ymmärtämään, että se, mikä _yhdelle_ tuntuu kuvaamattomalta yksinäisyydeltä, voi _kahdelle_ tuntua sangen ihanalta paratiisilta. Minulle selvisi, että joissakin tapauksissa pimeydestä voisi tulla sielujen ihana kohtauspaikka. Jos rakastaisin miestä, joka on menettänyt näkönsä, iloitsisin omastani voidakseni olla hänen silminänsä, kun hän niitä tarvitsee, aivan samoin kuin jos olisin rikas ja hän köyhä, pitäisin rahojani jonkin arvoisina ainoastaan siksi, että hänellä olisi hyötyä niistä. Mutta tiedän kyllä, että päivänvalo usein kiusaisi minua sen tähden, ettei hän sitä näe ja siitä kerallani nauti, ja kun ilta lähestyy, tekisi mieleni sanoa: 'Sammuttakaamme valkeat, älkäämme päästäkö kuunvaloa sisään, istukaamme yhdessä pehmeässä, tenhoavassa pimeydessä, joka kykenee paremmin liittämään yhteen kuin päivänvalo.'"

Janen puhuessa Garth kuunteli ja hänen kasvonsa kalpenivat ja niiden ilme kävi oudon jäykäksi. Sitten, ikään kuin jonkinlaisesta vastavaikutuksesta, hänen kasvonsa leimahtivat poikamaisen punaisiksi aina hiusmartoa myöten. Hän haparoi oranssinväristä rihmaa, joka johti hänen tuolilleen.

"Sisar Rosemary", sanoi hän, ja Janen kädet vaipuivat, kun hän kuuli hänen äänensä sävyn, "on hyvin ystävällistä, että kerrotte minulle, mitä kauniita ajatuksia teissä heräsi pimeydessä. Mutta toivon, että sitä onnellista miestä, jolla on teidän sydämenne tai joka voittaa sen kerran omakseen, ei koskaan kohtaisi niin kova onnettomuus kuin on näkönsä menettäminen. Hänen on parempi elää teidän kanssanne näkevänä kuin joutua käyttämään hyväkseen teidän jaloa uhrautuvaisuuttanne. Mutta mitenkä kirjeiden avaamisen käy?"

Hänen kätensä liukui pitkin oranssinväristä rihmaa, ja hän löysi tuolinsa.

Ja Jane huomasi selittämättömäksi kauhukseen, mitä oli tehnyt. Hän oli kokonaan unohtanut sisar Rosemaryn ja käyttänyt häntä vain välikappaleena saadakseen Garthin tajuamaan, mitä hänen rakkautensa -- Janen rakkaus -- voisi merkitä hänelle -- sokealle. Hän unohti, että Garthin mielestä oli keskustelussa kysymyksessä ainoastaan sisar Rosemary, hän, joka äsken juuri oli osoittanut olevansa niin osaaottavainen ja uskollinen. Ja -- voi, rakas Garth parka! Ja senkin rohkea, julkea sisar Rosemary! -- Garth tietysti teki sen johtopäätöksen, että sisar Rosemary koetti mielistellä häntä. Jane tunsi olevansa Skyllan ja Kharybdiksen välissä ja teki perin nopean ja hänelle luonteenomaisen keikauksen asiassa.

Hän meni toiselle puolelle pientä pöytää ja istuutui paikalleen. "Minä luulin, että juuri siksi, että ajattelin häntä, tämä selvisi minulle", sanoi hän, "mutta juuri tällä haavaa poika ja minä emme ole vallan hyvissä väleissä. Ei hän edes tiedä, että minä olen täällä."

Garth kohottautui ja taas poikamainen puna osoitti hänen häpeävän äskeistä ajatustansa.

"Hyvä neiti Gray", sanoi hän innokkaasti, "älkää vaan pitäkö minua tungettelevana tai epähienona, mutta tiedättekö, olen usein tuuminut, eiköhän vaan liene olemassa tuo onnellinen mies."

Sisar Rosemary nauroi. "No niin, mutta ei häntä tällä haavaa juuri onnelliseksi voi sanoa", virkkoi hän, "ainakaan siihen katsoen, mitä hän minusta ajattelee. Minun sydämeni on niin kokonaan hänen, jos hänet vain saataisiin se uskomaan. Mutta väärinymmärrystä on tullut välillemme -- kokonaan minun syyni -- eikä hän salli minun selittää sitä."

"Mutta hän on typerä hullu!" huudahti Garth. "Oletteko te ja hän kihloissa?"

Sisar Rosemary empi. "Emme me oikeastaan kihloissa ole", sanoi hän, "vaikka asia kyllä sittenkin samaa tarkoittaa. Ei kumpainenkaan meistä tahtoisi ajatellakaan ketään muuta." Garth tiesi, että joissakin kansankerroksissa asianomaiset avioliiton ensi havitteluksi "pitävät seuraa keskenään", askelta korkeampi tapa kuin sisäkön, joka sanoo menevänsä "vähän ulos kävelemään", molemmat varsin kuvaavia lausetapoja, sillä jos kaunis Phyllis armaansa kanssa lähtee iltaisin syrjäteille ja pensasaitojen suojaan tai kaduille ja puistoihin, niin nuo toiset pitävät seuraa keskenään tuttujen ja omaistensa vierashuoneissa tai lehtimajoissa. Joka tapauksessa Garth oli aina ajatellut sisar Rosemaryn kuuluvan samaan yhteiskuntaluokkaan kuin hän itsekin. Ehkä tuo tomppeli, jota hän nyt jo sydämestänsä inhosi, kuului alempiin kerroksiin, tai ehkäpä se sairaanhoitajataryhdistys, mihin sisar Rosemary kuului, ei sallinut julkista kihlausta, mutta ei ollut tietävinään "julkisesta salaisuudesta". Oli miten tahansa, hyväsydämisellä, lahjakkaalla ja miellyttävällä pikku neidillä, joka oli tehnyt niin paljon hänen hyväkseen, oli oma "poikansa"; ja tämä todettu tieto helpotti Garthin mieltä. Hän oli viime aikoina niin pelännyt, ettei hän ehkä aina ollut täysin rehellinen sisar Rosemarylle eikä itselleen. Sisar Rosemary oli käynyt hänelle välttämättömäksi, aivan elinehdoksi, ja oli taidollansa ja uhrautuvaisuudellansa saavuttanut hänen suuren kiitollisuutensa. Heidän suhteensa oli niin välitön, heidän seurustelunsa toverillista ja vaivatonta, ja tätä ihanteellista asiaintilaa oli tohtori Rob muutamana päivänä tullut sotkemaan tekemällä erään ehdotuksen. Garth oli kahden kesken selittänyt, miten hänen onnensa ja hauskuutensa oli neiti Gray n varassa ja mitenkä hän pelkäsi, että laitoksen johtajatar kutsuisi hänet pois.

"Pelkään niin, etteivät he anna sisarten olla kauan yhtä mittaa samassa paikassa, mutta ehkä tohtori Deryck voi järjestää niin, että tässä tapauksessa tehtäisiin poikkeus", sanoi Garth.

"Äh, mitä te johtajattarista ja tohtori Deryckistä välitätte", virkkoi tohtori Rob suorasukaisesti. "Jos tahdotte aina pitää hänet, niin varatkaa hänet itsellenne. Naikaa hänet, poikani! Minä takaan, että hän kyllä huolii teidät!"

Niin astui tohtori Rob kömpelöillä, rautakorkoisilla saappaillaan arkaluontoisen tilanteen varpaille.

Garth koetti saada pois mielestään koko ehdotuksen, mutta ei onnistunut. Hän rupesi tarkkaamaan sisar Rosemaryn tuumia ja askareita hänen hyväksensä, ja ne menivät pitemmälle kuin mitä hänen ammattivelvollisuutensa olisi vaatinut, niin että hänestä tuntui, että erikoisen hellä osanotto vaikutti tämän alttiuteen. Hän työnsi ajatuksen pois mielestään yhä uudelleen, kutsuen tohtori Robia vanhaksi höperöksi ja itseänsä itserakkaaksi aasiksi. Mutta yhä uudelleen hän tunsi sisar Rosemaryn lähestyessä joutuvansa vaalivan rakkauden herkkään ilmapiiriin.

Sitten hän eräänä yönä joutui suureen kiusaukseen ja voitti sen.

Miksi hän ei oikeastaan tekisi, niinkuin tohtori Rob oli neuvonut? Miksei hän voisi mennä naimisiin tämän miellyttävän, lahjakkaan ja hellän sairaanhoitajattaren kanssa, ja niin hän saisi pitää hänet ainiaan luonansa pimeydessänsä. _Hän_ ei pitäisi häntä "vain nuorena poikana"... Mitä hänellä oli tarjottavana hänelle? Kaunis koti, kaikki mukavuudet, runsas omaisuus, seuraa, joka tuntui häntä miellyttävän. Mutta silloin kiusaaja iski harhaan kuiskatessaan: "Ja ääni olisi aina Janen. Et ole milloinkaan nähnyt sairaanhoitajattaren kasvoja, etkä milloinkaan näe. Voit kuvitella sen äänen kuuluvan niihin kasvoihin ja siihen olentoon, jota ihailet. Voit mennä naimisiin pikku sisaren kanssa, mutta rakastaa yhä Janea..." Mutta silloin Garth huudahti kauhistuneena: "Mene tiehesi, kiusaaja!" ja hän selviytyi voittajana taistelusta.

Mutta hän oli sittenkin levoton, että oli jollakin tavoin häirinnyt sisar Rosemaryn sydämen rauhaa. Siksi puhe nuoresta miehestä jota sisar Rosemary rakasti, tuotti hänelle helpotusta herättäen samalla mieletöntä, hiipivää mustasukkaisuutta. Ja nyt hän kuuli, että tuo nuori mies oli syypää sisar Rosemaryn onnettomuuteen, kuten Jane oli syypää hänen omaansa -- ei syypää, vaan sen aiheuttaja.

Hän päätti kerta kaikkiaan karkottaa ne ajatukset, jotka viime aikoina hänen omassa mielessään olivat tunkeutuneet heidän välillensä, ja laskea heidän ystävyydellensä vielä lujemman ja kiinteämmän perustan olemalla hänelle ehdottoman suora tässä asiassa.

"Neiti Gray", sanoi hän, kumartuen hänen puoleensa huulilla kaunis, poikamaisen avomielinen hymy, jota monet naiset olivat pitäneet aivan vastustamattomana, "on ollut kovin ystävällistä, että olette kertonut minulle itsestänne, ja vaikka myönnänkin tuntevani mieletöntä mustasukkaisuutta tuota onnen suosimaa nuorta miestä kohtaan, jolla on teidän koko sydämenne, olen kuitenkin iloinen, että hän on olemassa, sillä olemme kaikki jotakin vailla, ellemme ihmeellisestä kokemuksesta tunne tuota 'ainoata oikeata' naista tai 'ainoata oikeata' miestä. Ja minä kerron teille, rakas, uskollinen ystäväni, jotakin, mikä läheltä koskee sekä teitä että minua; mutta ennenkuin sen teen, antakaa kätenne minulle, jotta tunnen olevani lähempänä teitä kuin ennen milloinkaan. Te, joka olette käynyt pimeyden maassa, ymmärrätte, mitä kädenpuristus siellä merkitsee."

Garth ojensi kätensä pöydän yli; koko hänen olentonsa ilmaisi jännittynyttä odotusta.

"En voi antaa, herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary hiukan värähtelevin äänin. "Satuin polttamaan käteni. No, ei se vaarallista ole. Älkää näyttäkö noin levottomalta. Tulitikulla vain. Niin, silloin kun olin sokeana. Kertokaa nyt minulle siitä, mikä koskee sekä teitä että minua."

Garth veti kätensä takaisin ja liitti molemmat yhteen polvensa ympäri. Hän heittäytyi taaksepäin tuolissaan ja kohotti kasvonsa. Niillä oli niin puhdas ilme, sellainen alhaisemman luontomme kiusausten yläpuolelle kohonnut hengen ylevyys, että Janen silmät kostuivat, kun hän niitä katseli. Hän näki, mitä rakkaus häneen ja kärsimysten kova koulu olivat merkinneet hänen ystävällensä.

Garth alkoi puhua hiljaisesti, kääntymättä Janeen päin.

"Sanokaa minulle", virkkoi hän, "sanokaa, onko hän -- kuinka rakas hän on teille?"

Jane ei voinut irroittaa silmiänsä noista rakkaista kasvoista tuosta rakkaasta olennosta. Janen liikutus värähdytteli sisar Rosemaryn ääntä.