Part 2

"Miksi te nimitätte rouva Velmaa 'yllätykseksi'?" kysyi eräs neitonen, jolle Overdenen "hienot seurat" olivat ihkasen uutta. "Hyvä ystävä", vastasi lady Ingleby, "se on herttuattaren pilaa. Tämä konsertti on järjestetty hänen vieraittensa ratoksi ja myös paikkakunnan kuuluisuuksien huviksi ja hyväksi. Kaikki ympäristöltä on kutsuttu. Ei ketään meistä pyydetä esiintymään, mutta kyllä kaikkia paikallisia kuuluisuuksia. He suorittavatkin todella koko ohjelman omaksi nautinnokseen, ystäväinsä ja omaistensa tyydytykseksi ja meidän huviksemme, varsinkin jälkeenpäin, kun herttuatar kertaa jokaisen esityksen tehden omia huomautuksiaan, selityksiään ja oikaisujaan. Voi, Dal! Muistatteko, kuinka hän valkoisesta kirjoituspaperista kyhäsi papinkauluksen ja matki korkeakirkollista apulaispappia hermostuneena laulamassa erästä hullunkurista laulua? Sitten vallan lopuksi -- ja oikeastaan taiteenharrastajien parhaaksi -- hän tuo kuultavaksi Velman tai jonkun muun yhtä erinomaisen taiteilijan näyttämään, miten jonkin kappaleen todellakin _voi_ esittää; tuossa tuokiossa sali on tulvillaan musiikkia, syvä hiljaisuus valtaa kuulijat, ja hyväntahtoiset taiteenharrastajat huomaavat, että se, mitä he esittivät, ei _lainkaan ollut musiikkia_; he lähtevät noloina kotiin. Mutta seuraavaan vuoteen mennessä he jo taas unohtavat kaiken; tai veres joukko esiintymishaluisia astuu rintamaan. Herttuattaren pikku kepposet onnistuvat aina."

"Jalosukuinen Jane ei hyväksy niitä", sanoi nuori Ronald Ingram, "siksi hän tavallisesti hankkiutuu matkalle ja lähtee toiseen vierailupaikkaan ennen sellaista tilaisuutta. Mutta kukaan ei osa säestää Velmaa niin erinomaisesti, niin että tällä kertaa hänen on käsketty jäädä tänne. Ja minä epäilen, tokkopa 'yllätys' tehneekään samanlaista vaikutusta kuin tavallisesti, ja olen varma, ettei pila jälkeenpäin onnistu yhtä hyvin kuin ennen. Onhan tunnettua, että jalosukuinen Jane niissä asioissa pitää herttuatarta aisoissa. Kyllä hän saa olla valmis vaikka mihin sillä erää, mutta sittenpähän herttuatar pysyykin kurissa jälkeenpäin."

"Minusta Jane neiti on vallan oikeassa", sanoi eräs vaalea amerikatar rohkeasti pitäen tuokion kultaista lusikkaa mansikkajäätelön yllä, jota Garth Dalmain oli hänelle ojentanut. "Minun kotimaassani pidettäisiin perin jokapäiväisenä pilana niiden ihmisten pilkkaamista, jotka ovat olleet vierainamme ja esiintyneet meidän kodissamme."

"Teidän maassanne, hyvä ystävä", sanoi Myra Ingleby, "ei olekaan herttuattaria."

"Ei olekaan, mutta hankimme niitä teille aina jonkun", vastasi amerikatar maltillisesti ja jatkoi jäätelön syömistä.

Seurasi yleinen nauru, ja puhe kääntyi viimeiseen englantilais-amerikkalaiseen kihlaukseen.

"Missä on jalosukuinen Jane?" kysyi joku heti sen jälkeen.

"Pelaamassa golfia Billyn kanssa", sanoi Ronald Ingram. "Kas tuolla he tulevat."

Janen kookas vartalo ilmestyi näkyviin, kun hän tuli pitkin pengermää Billy Cathcartin kanssa tämän innokkaasti puhellessa. He heittivät mailansa alahalliin, sitten he tulivat yhdessä pitkin nurmikkoa teepöytiä kohden.

Janella oli yllään sileä, harmaa tweedhame, valkoinen, siniraitainen kamritsipusero, kovikekaulus ja kalvosimet, silkkinen kaulahuivi ja pehmeä huopahattu, koristeena muutama musta sulka. Hänen luonteva ryhtinsä ja liikuntansa ilmaisivat hyvää terveyttä ja hallituita liikkeitä. Hänen olentonsa erosi tavattomasti setripuun alle ryhmittyneistä somista ja rakastettavista naisista. Eikä se sentään missään suhteessa ollut miehekäs -- tai, käyttääksemme sopivampaa sanaa, miesmäinen, sillä kaikki voimakas on tosin miehekästä, mutta nainen, joka teeskentelee voimakkuutta, jota ei omista, on miesmäinen; -- pikemminkin se oli niin perinpohjin naisellinen, että hän voi käyttää ylen yksinkertaista pukeutumistapaa, mikä soveltui mainiosti hänen ehdottomasti arkipäiväisiin kasvonpiirteisiinsä ja melkein rotevaan vartaloonsa.

Hän liittyi setrin alla olevaan seurueeseen ja istahti eräälle tuolille, joita herrat heti nousivat luovuttamaan hänelle puolisen tusinaa, ja teki sen hänelle perin ominaisella itsetiedottomalla varmuudella.

"Missä täti on? Simmons rukka äsken, kun kävimme sisällä viemässä mailojamme, tallusteli hakemassa häntä joka paikasta. Hänellä oli sähkösanoma."

"Miks'ette te sitä avannut?" kysyi Myra.

"Sen tähden, ettei täti koskaan salli avattavan sähkösanomiaan. Hän pitää yllätyksistä. Ja ainahan on mahdollista, että sähkösanomassa on kuohuttavia uutisia. Hän sanoo, että asia menettää vallan makunsa, jos joku muu saa sen ensin tietää ja sitten varovaisesti ilmoittaa hänelle."

"Tuolla tulee herttuatar", sanoi Garth Dalmain, joka istui niin, että näki ruusutarhan veräjälle.

"Älkää mainitko sähkösanomasta mitään", varoitti Jane. "Häntä harmittaisi, että minä tiedän sen tulleenkaan. Olisihan ihan synnillistä riistää Jutuistakaan odottamattoman sähkösanoman tuottamasta ilosta näin kuumana päivänä, jolloin ei liene muutakaan merkillistä tapahtumassa."

He kääntyivät katsomaan herttuatarta, joka asteli nurmikon poikki, tuota omituista vanhaa olentoa, joka heidät oli kutsunut tänne, joka omisti sen kauniin paikan, missä he viettivät näin hauskoja päiviä, ja jonka omituisuuksista he aivan kaihtelematta puhuivat, kun äsken joivat hänen teetään ja herkuttelivat hänen mansikoillaan.

Herrat nousivat, kun hän läheni, mutta eivät niin nopeasti kuin hänen veljentyttärellensä. Herttuatar kantoi isoa vasua, joka oli täynnä valikoituja ruusuja. Joka kukka oli hurmaava ja poimittu juuri parhaalla hetkellä.

Neljäs luku.

JANE TARJOUTUU SIJAISEKSI.

Herttuatar työnsi vasunsa keskelle pöytää, jolla mansikat olivat.

"Kas niin, hyvät ihmiset", sanoi hän hengästyneenä. "Ottakaa omanne, ja toivon näkeväni teidät kaikki ruusut rinnassa tänä iltana. Konserttisali muutetaan ruusutarhaksi. Sanomme viettävämme _La fête des Roses'ia_ [Ruusujuhla]... Ei, kiitoksia, Ronny. Tee on ollut valmiina ainakin puolisen tuntia, ja tottahan niin paljon minusta välität, ettet sitä väkisin minulle tyrkytä. Muutoin, enhän minä juo milloinkaan teetä. Kun lounaalta herään, juon viskyä ja soodaa, ja sillä pysyn pystyssä päivälliseen saakka. Niin kyllä, Myra hyvä, olinhan minä teidän mielenkiintoisessa kokouksessanne ja panin nimeni siihen mainioon sitoumussarakkeeseen: _pour encourager les autres_ [muiden innostamiseksi]; mutta sitten ajoin sinun luotasi suoraapäätä lääkärin luo, ja hän antoi todistuksen, että minun _täytyy_ ottaa jotakin, kun tarve vaatii, ja tarve vaatii aina, kun herään lounaalta... Mutta Dal, on kerrassaan sopimatonta, että teatteriin kuulumaton mies näyttää noin korealta kuin sinä nyt tuossa vaaleassa sinipunervassa paidassasi, tummassa orvokinsinisessä kaulanauhassasi ja valkoisissa flanellihousuissasi. Jos olisin isoäitisi, lähettäisin sinut paikalla sisälle muuttamaan vaatteita. Kun panet minunlaisteni vanhojen eläkeleskien päät pyörälle, miten sitten enää kaikkien noitten pikku kanasien... Hiljaa, Tommy! Se oli kovasti rumaa puhetta! Ei sinun tarvitse olla mustasukkainen Dalille. Minä ihailen sinua vielä enemmän. Dal, tahdotko maalata minun punaisen papukaijani?"

Nuori taiteilija, jonka muotokuvat Akatemian senvuotisessa näyttelyssä olivat herättäneet taiteilijamaailman suurta huomiota ja jonka sinipunerva paita juuri oli saanut niin ankaran arvostelun, istui takakenossa korituolissa, kädet ristissä pään takana ja ruskeissa silmissä veitikkamainen ilme.

"En, jalo herttuatar", sanoi hän. "Pyydän nöyrimmästi päästä tästä tehtävästä. Tommy vaatisi jotakuta Landseeria, jotta työ tulisi sen asentojen ja ilmeiden veroista. Sitä paitsi, olisihan pahennukseksi viattomalle ja hyvin kasvatetulle nuorukaiselle, jommoiseksi minut tiedätte, viettää tuntikausia Tommyn seurassa ja kuunnella kaikkia huomautuksia, joita armas lintu tekee minun maalatessani. Mutta minäpä sanon, mitä teen. Minä maalaan _teidät_, jalo herttuatar, vaikka en, jos päässänne on _tuo_ hattu! Jo pienestä poikapahasesta saakka on mustilla nauhoilla koristettu, leuan alle solmittu olkihattu saanut minut voimaan pahoin. Jos nyt heittäytyisin luontaisen vaistoni valtaan, kätkisin kasvoni neiti Championin helmaan, potkisin ja parkuisin, kunnes te ottaisitte sen pois päästänne. Minä tahdon maalata teidät siinä mustassa samettipuvussa, joka teillä oli eilisiltana ja jossa on mediciläinen kauluri, sekä päässänne se pitseistä ja jalokivistä tehty kaunis laite. Ja kädessänne teidän tulee pitää vanhanaikaista, hopeaan uutettua kristallikuvastinta."

Taiteilija ummisti puoleksi silmänsä, ja kun hän soinnukkaalla, salaperäisellä äänellään kuvaili taulua, kävi ympärillä oleva iloinen seura tarkkaavaisen äänettömäksi. Kun Garth Dalmain kuvaili taulujaan, näkivät kuuntelijat ne. Kun he seuraavana vuonna menivät Akatemiaan tai Uuteen Galleriaan, saattoivat he sanoa: "Ahaa, tuossa se on! Ihan semmoisena kuin sen silloin näimme, ennen kuin piirtoakaan oli kankaalla."

"Vasemmassa kädessänne pidätte kuvastinta, mutta ettei saa katsoa siihen, sillä ettehän te, jalo herttuatar, koskaan katso kuvastimeen, paitsi ripittäessänne takananne seisovaa kamarineitsyttänne, jotta näkisitte, nousevatko kyynelet hänen silmiinsä ja senkö vuoksi hän niin kömpelösti pitelee hiusneuloja ja muita vehkeitä. Jos niin on laita, saa tyttö heti päivän lomaa mennäkseen vanhaa äitiään tervehtimään, ja te maksatte matkan edestakaisin. Ellei niin ole, te ripitätte vähän lisää vielä. Olisinpa minä tytön sijassa, niin itkisin aina, suuria kyyneleitä, jotka varmasti kuvastimessa näkyisivät. Mutta minä en nyyhkyttäisi, sillä nyyhkyttäminen on liiaksi sydämelle käypää, ja minä olisin hirmuisen varovainen, etteivät kyyneleni vuotaisi teidän niskaanne."

"Dal, senkin poikaviikari!" sanoi herttuatar. "Ole puhumatta minun tytöistäni ja niskoistani ja sinun omista teeskentely-kyyneleistäsi ja kerro loppuun kuvasta. Mitä minä kuvastimella teen?"

"Te ette katso siihen", jatkoi Garth. Dalmain syvämietteisesti, "sillä me tiedämme, ettette niin koskaan tee. Ette edes pannessanne päähänne tuon hatun ja sitoessanne nauhat -- neiti Champion, ottakaa ystävällisesti kädestäni kiinni -- ruususolmukkeelle leukanne alle, ette silloinkaan kysy kuvastimelta neuvoa. Mutta te istutte ja pidätte sitä vasemmassa kädessänne, kyynärpää itämaisella, helmiäisin koristellulla ebenholtsipöydällä. Käännätte sen poispäin itsestänne, niin että se kuvastaa jotakin kuviteltua, aivan vastapäätänne olevaa esinettä. Te katselette tuota näkymätöntä esinettä ylevän mieltymyksen ilmein. Ja kuvastimeen minä maalaan elävän, helakanvärisen kokokuvan orrella istuvasta punaisesta papukaijastanne, hyvin tarkan ja erinomaisen yksityiskohtia myöten. Antakaamme sille nimeksi _Mietelmiä_, sillä tauluille täytyy aina antaa jokin mieletön, nykyaikainen nimi, ja nykyään juuri ovat käsittämättömät sanat muodissa, ellei joku pidä välttämättömänä yleisön huomiota herättääkseen ristiä tauluansa luetteloon parillakymmenellä Tennysonin säkeellä. Mutta kun taulu kuuluisana teoksena jää jälkimaailmalle, tunnetaan se Kansallisgallerian luetteloissa, 'Herttuatar, kuvastin ja papukaija' nimisenä."

"Mainiota", sanoi herttuatar huvittuneena. "Sinun täytyy maalata se tarpeeksi aikaisin ennen ensi näyttelyä, Dal, ja me menemme kaikki sitä katsomaan."

-- Ja hän maalasi. Ja kaikki menivät katsomaan. Ja kun he sen näkivät, sanoivat he: "Kas, tosiaan! Tuossa se on, ihan sellaisena kuin me sen näimme Overdenessa setrin alla." --

"Tuolla tulee Simmons ja hänellä on jotakin tarjottimella", huudahti herttuatar. "Kuinka se mies kaakertaa! Miks'ei kukaan opeta häntä kävelemään! Jane! Sinähän marssit nurmikon poikki kuin mikäkin sotamies. Etkö voisi Simmonsille selittää, kuinka on käveltävä... No? Mikä nyt on? Soo, sähkösanoma. Mitä kauheata nyt on voinut tapahtua? Ketä haluttaa arvata? Minä toivon, ettei kukaan hölmöläinen ole myöhästynyt junasta."

Ei kuulunut hiiren hiiskaustakaan, niin täysin tyydyttävä äänettömyys vallitsi, kun herttuatar avasi punakellervän kuoren.

Yllätys oli nähtävästi perinpohjainen, vaikk'ei tosin iloista laatua, sillä herttuatar, joka tavallisestikin oli punakka, kävi tulipunaiseksi lukiessaan ja vallan sanattomaksi suuttumuksesta. Jane nousi tyynesti, kurkisti tätinsä olan yli, luki pitkän sanoman ja palasi paikoilleen.

"Hävytön!" huudahti viimein herttuatar. "Senkin hävytön! Sellaista saa, kun pitää heitä ystävinään. Ja minulla kun oli niin kaunis helminauha häntä varten, paljon arvokkaampi kuin hänelle tavallisesti tarjotaan yhdestä ainoasta laulusta. Ja peruuttaa viime tingassa! Äh, hävytön!"

"Hyvä rakas täti", sanoi Jane, "jos rouva Velma parka on äkkiä saanut laryngitiksen [kurkunpääntulehdus], voihan olla mahdollista, ettei hän saata laulaa ainoatakaan säveltä, vaikkapa kuningatar käskisi. Hänhän sähkösanomassa kovin pahoittelee."

"Älä viisastele, Jane!" huudahti herttuatar äreästi. "Äläkä tähän kuningatarta sekoita, jolle ei kuulu minun konserttini eikä Velman kurkku niin vähääkään. Minä inhoan kaikkea asiaankuulumatonta, tiedäthän! _Miksi_ hänen piti saada se -- mikä se nyt taas olikaan -- juuri kun hänen piti tulla laulamaan tänne? Minun nuoruudessani ei ihmisillä ollut tämmöisiä uudenaikaisia kipuja. Minä en siedä kaikkia noita appendicitiksia [umpilisäkkeentulehdus] ja muita -- suututtaa ihmisen selvillä tekosyillä. Minun nuoruudessani se oli selvää vanhanaikaista vatsuria ja se parannettiin raparperilla."

Myra Ingleby piilotti kasvonsa suuren hattunsa alle, ja Garth Dalmain kuiskasi Janelle: "Minä inhoan kaikkea asiaankuulumatonta, tiedäthän!" Mutta Jane ravisti päätään eikä edes hymähtänyt.

"Tommy tahtoo karviaisen!" huusi papukaija, joka kaiketi oli äkännyt, että raparperia mainittiin.

"No, eikö sitä kukaan voi antaa!" sanoi herttuatar vihaisena.

"Täti hyvä", sanoi Jane, "ei ole karviaismarjoja."

"Älä viisastele, tyttö!" huusi herttuatar raivoissaan, ja Garth, joka oli kovasti huvittunut, ravisti Janelle päätään. "Kun se sanoo 'karviainen', tarkoittaa se jotakin kasvista yleensä, kuten varsin hyvin tiedät."

Puolikymmentä henkeä riensi tarjoamaan Tommylle salaattia, nousuruohoja ja kurkkuvoileipiä. Garth nyhtäisi ruohon ja ojensi sen Janelle hyvin huolestuneen näköisenä, mutta Jane ei ollut huomaavinaan.

"Ei mitään vastausta, Simmons", sanoi herttuatar. "Miks'ette mene?... Voi, kuinka tuo mies tuupertaa! Eikö nyt kukaan voi opettaa häntä kävelemään! Mutta nyt: mitä pitää tehdä? Puoli maakuntaa tulee tänne kuulemaan Velmaa minun kutsustani, ja Velma on Lontoossa sairastaen appendicitista muka -- ei, minä tarkoitan sitä toista. Oih, hiiteen koko nainen, kuten tuo viisas lintu sanoo."

"Suus kiinni!" kirkui Tommy. Herttuatar hymähti ja talttui istumaan.

"Mutta, hyvä herttuatar", huomautti Garth mitä lauhkeimmalla äänellä, "eihän maakunnassa tiedetä, että rouva Velman piti laulaa. Sehän oli suuri salaisuus. Hänellähän teidän piti lopuksi yllättää. Lady Ingleby sanoi häntä teidän 'yllätykseksenne'."

Myra kurkisti hattunsa alta ja herttuatar noikkasi hänelle hyväksyen.

"Aivan niin", sanoi hän. "Siinähän koko hauskuus olikin. Hävytön!"

"Mutta hyvä herttuatar", jatkoi Garth vakuutellen, "ellei maakunta tiennyt, ei maakunta petykään. He tulevat kuuntelemaan toisiaan ja itseään ja nauttimaan teidän punaviineistänne ja jäätelöistänne. Nauttivat kaikesta siitä ja lähtevät pois tyytyväisinä, puhellen, miten taitavasti hyvä herttuatar keksii ja saattaa huomatuiksi paikalliset kyvyt."

"Niin, niin!" sanoi herttuatar, pieni välke terävissä silmissään ja nostaen käyrää nenäänsä -- jota rouva Parker Bang Chicagosta, joka oli tavannut herttuattaren kerran tai pari, kuvasi 'oikeaksi plantagenetlaiseksi -- "mutta he lähtevät vakuuttuneina taidoistaan ja tyytyväisinä omiin keskinkertaisiin esityksiinsä. _Minun_ tarkoitukseni oli antaa heidän esittää ja sitten näyttää heille, kuinka olisi pitänyt esittää."

"Mutta, Gina täti", sanoi Jane sävyisesti, "te unohdatte varmaan, että useimmat näistä ihmisistä ovat olleet Lontoossa ja kuulleet paljonkin hyvää musiikkia, luultavasti Velman ja muitten suurten laulajien esityksiä. Kyllä he tietävät, etteivät voi laulaa kuin joku näyttämövalio; mutta he koettavat parastansa, kun te heitä pyydätte. En minä ymmärrä, että he kaipaavat mitään havainto-opetusta."

"Jane", sanoi herttuatar, "jo kolmannen kerran tänä iltapäivänä minun täytyy pyytää sinua olemaan viisastelematta."

"Neiti Champion", sanoi Garth Dalmain, "jos minä olisin teidän isoäitinne, lähettäisin teidät nukkumaan."

"Mitä on tehtävä?" jatkoi herttuatar. "Hänen piti laulaa 'Rukousnauha'. Siihen minä olen perustanut kaiken. Huoneen koko koristelukin on suunniteltu laulun mukaiseksi -- köynnöksiä valkeista ruusuista ja suuri, pelkästään punaisista riipparuusuista tehty risti lavan taustalla. Jane!"

"Mitä, täti?"

"Äh, älä sano niin värittömästi 'mitä tätiäsi'! Etkö voi ehdottaa jotakin?"

"Hiiteen koko nainen!" kirkaisi Tommy yhtäkkiä.

"Kuulkaahan lintu kultaa", huudahti herttuatar, ja hyvä tuuli palasi täydellisesti. "Antakoon joku sille mansikan. No, Jane, mitä sinä ehdotat?"

Jane Champion istui leveä selkä puoleksi tätiin päin, toinen polvi toisella ja isot, voimakkaat kädet ristissä niiden ympärillä. Hän irroitti kätensä, kääntyi hitaasti ympäri ja katsoi suoraan teräviin silmiin, jotka tattihatun alta tutkistelivat häntä. Kun hän luki niistä osaksi katuvan, osaksi vetoavan pyynnön, pilkisti vieno hymy hänen omistaankin. Hän odotti hetkisen tullakseen varmaksi herttuattaren tarkoituksesta, ja sanoi sitten: "Kyllä minä laulan teille 'Rukousnauhan' Velman sijasta tänä iltana, jos te todella niin haluatte, täti."

Jos puun alle kokoontuneet olisivat olleet "mukiinmeneviä", olisivat he vetäneet henkeänsä. Jos he olisivat olleet "kirjavia", he olisivat äänekkäästi ilmaisseet hämmästystänsä. Ollen "hienoja" he eivät antaneet minkäänlaista ulkonaista merkkiä; mutta ilmassa tuntui perinpohjaista hämmästystä. Herttuatar oli ainoa läsnäolijoista, joka oli kuullut Jane Championin laulavan.

"Onko sinulla se laulu?" kysyi Meldrumin armo ja nousi, ottaen sähkösanomansa ja tyhjän vasun.

"On", sanoi Jane. "Kun viime kuussa olin kaupungissa, olin muutamalla tunnilla rouva Blanchen luona; ja hän, joka harvoin ihailee uudenaikaisia lauluja, oli kovin ihastunut siihen. Hän lauloi ja salli minun säestää. Kulutimme siihen melkein kokonaisen tunnin. Sain sittemmin nuotit."

"Hyvä", sanoi herttuatar. "Minä luotan siis sinuun. Nyt minun täytyy lähettää osaaottava sähkösanoma herttaiselle Velma paralle, jota varmasti kirvelee, kun täytyi olla tulematta. Niin että au revoir [näkemiin!], hyvät ihmiset. Muistakaa, me syömme päivällistä täsmälleen kahdeksalta. Musiikkipuoli alkanee yhdeksältä. Ronnie, ole kiltti poika ja kanna Tommy halliin. Se kirkuu niin hirmuisesti, jos se näkee minun menevän ja jättävän sen. Se on niin helläsydäminen, lintu kulta!"

Äänettömyyttä setrin alla.

Useimmat katselivat nuorta Ronaldia, joka kantoi telinettä käsi niin suorana kuin mahdollista, Tommyn hiipiessä aivan hänen lähelleen pysyen ihmeteltävästi tasapainossa ja ilmeisesti tehden kahdenkeskisiä huomautuksia Ronnien pelokkaaseen korvaan. Herttuatar meni edellä, sangen tyytyväisenä asiain käänteeseen.

Pari vieraista tarkasteli Janea.

"Teit uljaasti", sanoi Myra Ingleby viimein. "Minä tarjoutuisin säestämään, mutta minä osaan vain laulut 'Illan kuutamolla' ja 'Kolme sokeaa rottaa' yhdellä sormella."

"Ja minä tarjoutuisin mielelläni säestämään," sanoi Garth Dalmain, "jos te laulaisitte Lassenin 'Pyhäinpäivän', sillä minä soitan sen vallan mainiosti kymmenellä sormella. On sangen opettavaista kuulla, millä tavoin minä soitan hautakappelin kelloja koko laulun ajan. Mahtavan crescendo-appassionato-fortissimon jälkeenkin, kun he huomaavat: 'Kas, tänään kylmät haudat kukkii, loistaa: on juhlapäivä, pyhäinpäivä tää', minun kelloillani ei ole lainkaan pyhäpäivää. Enhän minä tiedä, mitä tapahtui 'kerran kevätkuussa'. Minun säestäessäni kellot soivat koko ajan vimmatun itsepintaisesti. Mutta minä olen nähnyt 'Rukousnauhan' nuotit enkä tahtoisi edes yrittää moisia sointuja. Heti aloitettava kaikki mahdolliset alennukset mielessä ja ennen kuin on pitkällekään päästy, on kourat täynnä tuttuja ja tuntemattomia ristejä, joihin takertuu uskaltamatta päästää niitä käsistään, kun kukaties ovat hyvinkin tarpeen seuraavassa silmänräpäyksessä. Kuinka ikävää! Mutta kun on puhe 'Rukousnauhan' säestyksestä, minun täytyy sanoa, kuten se vanha lampuoti tuonoin alustalaispäivällisillä sanoi herttuattarelle, kun tämä tyrkytti hänelle vanukasta kolmatta kertaa: 'Teidän armonne, minä _en jaksa_.'"

"Älkää olko ilkeä, Dal", sanoi Jane. "Te osaisitte säestää 'Rukousnauhan' mainiosti, jos minä vain tahtoisin. Mutta näin ollen pidän parempana säestää itse."

"Voi, sen minä ymmärrän vallan hyvin", sanoi lady Ingleby myötätuntoisesti. "Onhan koko ajan turvallista tietää, että jos rupeaisi menemään väärin, voisi lopettaa toisen käden soiton ja ottaa oikean äänen itselleen."

Nuo kaksi ainoata todella soitannollista läsnäolijaa vaihtoivat melkoista huvittuneisuutta ilmaisevan silmäyksen. "Kai se olisi hyvä, jos tarve tulisi", sanoi Jane. "Minä kyllä 'lopettaisin toisen käden' ja 'antaisin teille äänen'", sanoi Garth vakavasti.

"Sen uskon", sanoi Jane. "Te olette aina niin kovin ystävällinen. Mutta minusta on parempi tulla toimeen omin neuvoin."

"Oletteko ottanut huomioon, kuinka vaikeata on saada ääntä kuulumaan niin suuressa huoneessa, ellette voi seisoa päin yleisöä?" Garth Dalmain puhui huolestuneesti. Jane oli hänen erikoisen hyvä ystävänsä, ja kuten miehistä ainakin, hänestä oli vastenmielistä ajatellakin, että hänen ystävänsä julkinen esiintyminen jollakin tavoin epäonnistuisi.

Sama rauhallinen hymy väikähti Janen silmissä ja siirtyi huulille kuin silloinkin, kun hän huomasi tätinsä todella tarkoittavan häntä Velman sijaiseksi. Hän katsoi ympärilleen. Useimmat seurueesta olivat poistuneet kaksittain ja kolmittain, toiset päärakennukseen, toiset takaisin joelle. Hän, Dal ja Myra olivat siis kolmisin. Hänen rauhalliset silmänsä olivat täynnä salaista veitikkaa, kun hän epäröimättä katsoi Garthia silmiin ja vastasi hänen kysymykseensä.

"On kyllä, tiedän sen. Mutta kaiku huoneessa on vallan mainio ja minä olen oppinut sovittamaan ääntäni. Kenties te ette tiedäkään -- ja mitenkä te sen oikeastaan tietäisittekään -- että minulla on ollut erikoinen onni saada opiskella rouva Marches'n johdolla Pariisissa ja jälkeenpäin verestää entistä oppiani satunnaisilla, mutta hauskoilla tunneilla Lontoossa hänen tyttärensä luona, joka ei suinkaan ole äitiänsä lahjattomampi. Niin että kyllä minun joltisestikin pitäisi osata käytellä ääntäni, jos lainkaan olen osannut käyttää hyväkseni moisia kultaisia tilaisuuksia."

Nämä sanat olivat Myralle hepreaa ja merkitsivät aivan samaa kuin jos Jane olisi sanonut: olen opetellut äänentapaamista. Eivätkä todenteolla niinkään paljon, koskapa lady Ingleby oli itse kerran yrittänyt opiskella äänentapaamista johtaakseen palvelijainsa ja palvelijattariensa kuorolaulua. Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin hänellä oli erikoisen soitannollinen palvelijakunta. Toisella lakeijalla oli kaunis barytoni. Hovimestari osasi 'hiukkasen vetää bassoa', toisin sanoen, kun muut kohosivat korkeihin alueihin, hän pysyi alimmassa äänessä ja piti sitä, jos käskettiin. Sisäkkö lauloi, kuten itse sanoi, 'toista ääntä'. Toisin sanoen hän oli aina tahdissa hiukan sopraanoa jäljessä ja terssiä alempana korkeudessa. Emännöitsijä, suuri tummaverinen ihminen, jolla oli haivenia ylähuulessa, tehosi vallan merkillisesti arkailemattomana laulaessaan säveltä oktaavia alempaa sopraanoa.