Part 19

"Ystäväni", sanoi hän, "en koskaan koeta arvailla ihmisten salaisuuksia. Se on jonkinlaista henkistä huvittelua, joka ei miellytä minua eikä niin sanoakseni anna minulle mitään. Jos ne tunnen jo ennestään, ei minun tarvitse arvailla. Ellen tunne niitä ja niiden omistajat haluavat kätkeä ne minulta, voisin yhtä hyvin ajatella varastavani heiltä heidän kukkaronsa kuin urkkivani heidän salaisuuksiaan."

"Kiitos", sanoi Garth. "Itse puolestani en välitä, mitä tiedätte. Mutta velvollisuuteni häntä kohtaan vaatii, ettei hänen nimeänsä mainita."

"Ehdottomasti", sanoi tohtori. "Paitsi jos hän itse tahtoo sen ilmaista; muuten 'ainoan oikean' nimi pysyy ainiaan salaisuutena. Jatkakaa, hyvä mies. Minä en keskeytä."

"Teen sen niin lyhyesti ja yksinkertaisesti kuin voin", alkoi Garth. "Ja ymmärrätte, että on yksityiskohtia, joita ei kukaan mainitsisi. -- Olin tuntenut hänet monta vuotta, seurustelimme samoissa perheissä ja tapasimme usein kaikenlaisissa tilaisuuksissa, missä yleensä samoihin piireihin kuuluvat tapaavat toisensa. Olin aina pitänyt hänestä, viihdyin hänen seurassansa, annoin arvoa hänen mielipiteillensä ja niin edespäin. Hän oli oikein hyvä ystävä ja seuratoveri minulle -- ja monelle muulle nuorelle miehelle myöskin. Mutta ei kenenkään päähänkään olisi pälkähtänyt ruveta liehittelemään häntä. Hän olisi nauranut kaikille niille typeryyksille, joita ladellaan tavallisille naisille. Jos hänelle olisi lähettänyt kukkia povelle pistettäviksi, olisi hän asettanut ne maljakkoon ja ihmetellyt, kenelle ne oikeastaan mahtoivat olla aiotut. Hän tanssi hyvin ja ratsasti hyvin, mutta tanssittajan täytyi olla taitava, muuten hän sai pian tuntea, että tanssitettava se ohjasikin häntä pyörivien parien vilinässä, ja miehen, joka halusi lähteä ratsastamaan hänen kanssansa, ei auttanut arkailla, tuli vastaan mikä aita tai este tahansa. Vaikka en tosin nähnyt häntä milloinkaan metsästysretkiltä, sillä hän rakasti elämää ja kaikkea elävää niin, ettei kaiketi voinut ottaa osaa niihin. Oli aina hauskaa tavata häntä vieraisilla tai kutsuissa, vaikkei itsekään tietänyt mistä syystä. Häntä on aivan mahdoton kuvata. Hän oli -- niin, hän oli --"

Tohtori näki Garthin huulilla pyörivän: "vain Jane", ja tiesi myös hyvin, kuinka vaillinaisesti millään laatusanalla voi korvata tätä nimeä. Hän ei tahtonut, että Garthin vuolaana alkanut luottamus pääsisi tyrehtymään, niin että hän täydensi lauseen: "Vain sitä oikeata lajia. Niin, minä ymmärrän. No?"

"Minussa oli sokean hullun vikaa, usein ja paljonkin", jatkoi innokas, nuortea ääni. "Ajattelin ainoastaan naisten ulkomuotoa. Kaikki kauniit naiset -- olivat he minkäkaltaisia tahansa -- hurmasivat minut hetkeksi. En ajatellut naimisiinmenoa, halusin ainoastaan maalata heidän kuvansa. Heidän äitinsä, tätinsä ja muut seurapiirin vanhat arvon naiset otaksuivat tavallisesti, että minä ajattelin avioliittoa, mutta nuoret itse tiesivät paremmin. Enkä minä luule, että tämän matoisen maan pinnalla vaeltaa ainoatakaan nuorta naista, joka voisi syyttää minua suoranaisesta kosiskelemisesta. Ihailin heidän kauneuttaan, ja sen he tiesivät ja tiesivät myös, että siihen minun ihailuni pysähtyikin. Ne olivat hauskoja kokemuksia aikoinaan ja johtivat usein myöhemmin oikein hyviin avioliittoihin. Pauline Listeria pidettiin minun nimissäni kokonaista pari seurakautta, mutta hänkin meni sitten myöhemmin naimisiin sen saman miehen kanssa, jonka kartanon vanhoilla portailla hän seisoi, kun hänet maalasin. Kuinka en minä itse joutunut kenenkään pauloihin? Heitä oli liian monta, luullakseni. Sitä paitsi, viehätys oli niin pinnallista. Puhuakseni oikein suoraan: ainoa, jonka kauneus tuotti todellakin minulle sydämenahdistusta, oli rouva Brand. Mutta kun olin saanut hänet maalatuksi ja koko maailma oli nähnyt hänen ihanuutensa, olin tyytyväinen. En minä muuta naisilta pyytänytkään kuin saada maalata heidät ja vaadin ainoastaan, että he olisivat soveliaita maalattavaksi. Enhän minä voinut tätä selittää kaikille aviomiehille, äideille ja muille kaitsijoille, mutta naiset itse sen kyllä älysivät aika hyvin. Ja kun nyt näin istun pimeydessäni, ei herää ainoatakaan muistoa, mistä tässä suhteessa soimaisin itseäni."

"Kelpo poika", virkkoi Deryck Brand nauraen. "Kylläpä teitä sitten on aika tavalla väärinymmärretty, mutta minä uskon teitä."

"Näettehän", jatkoi Garth, "kun kaikki tämä oli niin pinnallista, ei se koskenut syvemmälle. Ainoat naiset, jotka oikein tunsin, olivat äitini, joka kuoli ollessani yhdeksäntoista, ja Margery Graem, jota aina sekä kotiin tullessani että kotoa lähtiessäni syleilin ja syleilen, kunnes painan viimeisen suudelman hänen vanhoille kasvoillensa, kun hän lepää arkussansa, tai hän hoivaa minut levolle omaani. Nämä lapsuuden ja nuoruuden aikaiset siteet ovat elämän lujimpia ja pyhimpiä. Niin olivat asiat aina erääseen kesäkuun iltaan asti muutamia vuosia sitten. -- Hän -- 'ainoa oikea' -- ja minä olimme vieraisilla eräällä kauniilla vanhalla maatilalla. Eräänä iltana puhelimme hyvin tuttavallisesti ja avomielisesti, mutta aivan sattumalta. Yhtä vähän ajattelin pyytää häntä vaimokseni kuin kosia Margeryä. Silloin -- tapahtui jotakin -- en voi kertoa sitä, sillä siitä pääsisitte selville, kuka hän on. Mutta se, mitä tapahtui, paljasti parissa ihmeellisessä hetkessä hänessä olevan naisen minulle: vaimon, äidin, hänen voimansa, hänen hellyytensä, hänen rehellisen ja puhtaan sielunsa koko kallisarvoisen ihanuuden. Nuo muutamat tuokiot saivat minut isoamaan häntä niin, ettei mikään voinut eikä voi isoamistani tyydyttää, ennen kuin seison hänen rinnallansa tuolla kultaisessa kaupungissa, missä ei enää isota, ei janota, missä ei enää ole pimeyttä, ei auringon, ei kuun, ei kynttiläin tarvista, Jumalan kirkkaus sitä valaisee; siellä ei enää ole surua, ei tuskia, sillä ne kaikki ovat jo menneitä."

Sokean kasvot loistivat takkatulen valossa. Kun Garth näin loi silmänsä menneihin, ilmestyi myös näkyjä tulevaisuudesta.

Tohtori istui aivan hiljaa ja katseli näkyjen haihtumista Sitten hän sanoi: "No, ja --?"

"Niin", jatkoi varjosta kuuluva nuori ääni sävyllänsä ilmaisten, että oli joutunut takaisin tänne maan päälle ja havainnut sen murheiden asuinsijaksi. "En hetkeäkään epäillyt, mikä minun oli. Tunsin rakastavani häntä; tunsin haluavani hänet omakseni; tunsin, että hänen läsnäolonsa merkitsi minulle päivää, hänen poissaolonsa koleata yötä, ja jokainen päivä oli silloin kirkas, sillä hän oli siellä."

Garth pysähtyi hengähtääkseen ja viivähtääkseen hetkisen menneiden hiljaisessa muistelemisessa.

Tohtori kysäisi yhtäkkiä selvään ja suorasti: "Oliko hän sievä nainen? Kaunis?"

"Sievä nainen?" matki Garth hämillään. "Taivasten tekijä, ei! Kaunis? Siinä sitä ollaan, kautta kunniani, en osaa sanoa."

"Minä tarkoitan, olisitteko tahtonut maalata hänet?"

"Minä _olen_ maalannut hänet", sanoi Garth hiljaa, äänissä liikuttavan hellä väre, ja "molemmat hänen kuvansa, vaikka maalasinkin ne lopen alakuloisena ja muistista vain, ovat parhaat kaikista aikaansaannoksistani. Ei kenenkään muun silmät, paitsi omani ole nähneet niitä, eivätkä näe, paitsi hänen, jolle minun täytyy uskoa niiden hakeminen ja jota minun täytyy myös pyytää tuomaan ne minun hävitettävikseni."

"Ja kuka se on --?" uteli tohtori.

"Sisar Rosemary Gray", sanoi Garth.

Tohtori potkaisi halkoa, ja valkea leimahti iloisesti. "Kyllä valintanne hyvä on", sanoi hän ja hänen täytyi ponnistaa koko tahtonsa, jotta ei kasvoilla ilakoiva hymy ilmennyt hänen äänessänsä. "Sisar Rosemary osaa kyllä pitää asioita takanansa. Hyvä on. Ja niin saamme pitää siis tuota 'ainoata oikeata' kauniina?"

Mutta Garth näytti hämilliseltä. "En minä tiedä," vastasi hän verkalleen. "En voi katsella häntä muiden silmin. Minä näin hänet tuona valoisana hetkenä siinä järjestyksessä, jonka Sana mainitsee: hengen, sielun ja ruumiin. Hänen henkensä oli puhdas ja ihana, hänen sielunsa kaunis, ylevä ja naisellinen, niin että ruumis, joka oli niiden asuntona, pääsi niiden ihanuudesta osalliseksi ja kävi minulle sanoin selittämättömän rakkaaksi."

"Ymmärrän sen", sanoi tohtori hiljaa. "Niin, rakas ystäväni, minä ymmärrän sen." (Jane, Jane! Olit silloin sokea, vaikkei ollut sidettä silmilläsi!)

"Kului muutamia ihania päiviä", jatkoi Garth. "Huomaan nyt silloin eläneeni siinä oman varmuuteni onnessa, että hän oli se 'ainoa oikea'. Minusta se oli niin selvää, suloista ja ihmeellistä, ettei mieleeni juolahtanutkaan, ettei se olisi ollut yhtä selvää hänestäkin. Me lauloimme ja soitimme yhdessä, omaksi ratoksemme, puhelimme ihmisistä, sen tähden että oli hauskaa puhella, me iloitsimme toistemme mielipiteistä ja katsantokannoista ja annoimme arvoa niille, mutta emme puhuneet itsestämme, sillä me _tunsimme_ -- ainakin minä tunsin ja, Jumala tietää, luulin hänenkin tunteneen. Joka kerta kun näin hänet, tuntui hän minusta yhä jalommalta ja ihanammalta. Moni pikkuseikka, jota en ollut ymmärtänyt siihen asti, valkeni minulle nyt. Me nuoret miehet, jotka kaikki järjestään ihailimme häntä, laskimme silti aina toisinaan pilaa siitä, että hän käytti kovia kauluksia, kaulussaappaita ja lyhyitä hameita, että hän lyödä läimäytti sääreensä ratsupiiskalla ja korjasi puuta uunissa kenkänsä kärjellä. Sen illan jälkeen minulle selvisi, että kaikki tämä oli vain verho, jonka taakse hän piilotti valiohienon naisellisuutensa, sillä se oli syvällisempää laatua kuin ainoakaan mies, joka ei ollut nähnyt häntä pintaa syvemmältä, saattoi ymmärtää tai edes aavistaa. Ja kun hän illalla hienossa, vartalonmyötäisessä mustassa puvussa tuli seurusteluhuoneeseen, povella runsaasti pehmeitä vanhoja pitsejä, jotka kohoilivat hänen jalon, hellän sydämensä sykinnästä, voi, silloin minun sieluni riemuitsi ja minun silmäni täyttyivät ihastuksen kyllyydestä! Näin hänet sellaisena, jommoisena koko päivän olin tiennyt hänen olevan -- ylvään ja suloisen naisellisena."

"Eikö hän tosiaankaan itse huomaa, kuinka tämä hänen sanoin maalaamansa kuva on Janen näköinen; ei voisi erehtyä", mietti tohtori.

"Pian sen jälkeen erosimme kolmeksi päiväksi", jatkoi Garth, "ja tapasimme jälleen eräällä toisella maatilalla, missä oli paljon muitakin vieraita. Siellä oli myös eräs seurakauden kaunottarista, ja yleisesti ja vallan kaihtamatta mainittiin meidän nimemme aina yhdessä, ja kun hänkin -- 'ainoa oikea' -- puhui jotakin sen suuntaista minulle ja kun noina kolmena loppumattoman pitkänä päivänä tuntemani tyhjyys oli ollut vallan kauheata, päätin viipymättä puhua hänelle. Pyysin häntä tulemaan pengermälle samana iltana. Olimme kahden. Oli kuutamoinen ilta."

Pitkä vaitiolo. Tohtori ei keskeyttänyt sitä. Hän tiesi, että hänen ystävänsä nyt hengessään uudelleen eli asioissa, joista ei mies puhu toiselle miehelle.

Viimein sanoi Garth yksinkertaisesti: "Minä puhuin hänelle."

Tohtori ei virkkanut mitään, hän muisti elävästi, miten Jane oli sanonut: "Sitten -- se tapahtui", kun _hän_ oli ennättänyt tähän kohtaan. Äänettömyyttä kesti vielä tuokion. Garth uneksui muistojen kuutamossa, tohtori paikkaili hätimiten Janen kuvausta. Sitten alakuloinen nuori ääni jatkoi:

"Luulin hänen täydellisesti ymmärtäneen minut. Sittemmin huomasin, ettei hän ollut ymmärtänyt laisinkaan. Hänen menettelystänsä päätin, että olin voittanut hänet, että hänen suuri rakkautensa omaksui minut, niinkuin minun rakkauteni ympäröi hänet kokonaan. Syy ei ollut hänen, oi, ei, ei, hän vain ei käsittänyt, ei voinut käsittää, mitä hänen vähäisinkin kosketuksensa merkitsi minulle. Hänen elämäänsä ei ollut toinenkaan mies päässyt tunkeutumaan, sen verran tiesin erehtymättömän vaistoni avulla ja myös hänen omista puheistaan. Olen toisinaan ajatellut, että hänellä lienee aivan nuorena tyttösenä ollut joku ihanne, johon hän myöhemmin on verrannut kaikkia, ja kun nämä eivät kestä sitä vertailua, pitää hän heidät tarpeellisen välimatkan päässä. Mutta, jos olen oikeassa, on mies ollut sokea hullu, joka ei ole älynnyt, mikä korvaamaton rakkaus olisi voinut tulla hänen osaksensa, jos hän vain olisi koettanut voittaa sitä. Sillä minä olen varma, että siihen iltaan asti miehen rakkaus ei ollut milloinkaan täyteen leimuunsa puhjenneena ympäröinyt häntä. Hän ei ollut milloinkaan noin valtaansa kiehtovana saanut tuntea miehen tulista, sanatonta, selittämätöntä, rajatonta tarvetta saada omistaa hänet. Luoja tietää, minä luulin hänen ymmärtäneen ja suostuneen, eikä hän ymmärtänyt vähääkään, koetti vain olla osaaottavainen ja ystävällinen."

Tohtori muutti asentoa, heitti toisen jalkansa toiselle ja katsoi tutkivasti sokean kasvoihin. Ei hän ollut odottanut, että se, mitä hänelle nyt uskoi 'toinen mies' tekisi hänelle näin kipeätä.

"Oletteko varma siitä?" kysyi hän hiukan äreästi.

"Aivan varma", sanoi Garth. "Kuulkaa. Kutsuin häntä siksi -- mikä hän oli minulle silloin juuri, minkä toivoin hänen eteenkinpäin olevan, mikä hän yhä _on_, mitä minuun tulee, ja on myös oleva kuolemaani asti. Se sana -- ei, kaksi niitä oli -- ne sanat saivat hänet ymmärtämään. Nyt se kyllä on minulle selvänä. Hän nousi äkkiä ja työnsi minut luotaan. Hän sanoi, että minun täytyi suoda hänelle kaksitoista tuntia ajatusaikaa ja lupasi tulla seuraavana aamuna kylän kirkkoon antamaan minulle vastauksensa. Brand, te voitte pitää minua hulluna, mutta ette niin suurena hölmönä kuin minä itse nyt pidän itseäni. Olin niin ehdottoman varma, että hän oli minun, niin varma, että kun hän tuli ja me olimme kahden Herran huoneessa, en minä rakastuneen ihailijan tavoin, levottomana, kiireesti rientänyt häntä vastaan, vaan käskin hänen tulla minun luokseni alttarin luo, aivan kuin olisin ollut hänen miehensä ja minulla olisi ollut oikeus käskeä häntä. Hän tuli ja ikään kuin täyttääkseni mieluisan muodollisuuden vain ennen kuin painoin hänet syliini, kysyin hänen vastaustansa. Se oli: 'En voi mennä naimisiin nuoren pojan kanssa.'"

Garthin ääni tarttui kurkkuun viime sanoissa. Hänen päänsä oli vaipunut käsiin. Hän oli ennättänyt siihen kohtaan, mihin useimmat asiat hänestä päättyivät, mistä asti kaikki lakkasi olemasta sellaista, kuin oli ennen ollut.

Huone tuntui oudon hiljaiselta. Intoutuneessa äänessä purkautui rakkautta, toivoa ja kaihoa; siinä ilmeni sielu, jonka todellinen kauneudenrakkaus teki ikuisesti nuoreksi, sydän, jonka korkeat ihanteet olivat pitäneet erillään kaikesta alhaisesta rakkauden leikittelystä, mutta joka tulivuoren voimaisena purkautui, kun oikea rakkaus lopulta sen tapasi.

Tohtoria värisytti, aivan kuin olisi tyhjän kirkon kylmä ruumiissa kierrellyt. Hän tiesi, kuinka paljon vaikeampaa kaikki oli ollut kuin mitä Garth kertoi. Hän oli jo kuullut kauhean, nöyryyttävän kysymyksen: "Kuinka vanha te olette?" Jane oli sen tunnustanut. Hän tiesi, kuinka ihailevan rakkauden ulkonainen hehku oli sammunut, kun Garthin ajatukset niin äkkiä oli käännetty sisäiseen itsensätutkisteluun. Hän oli tiennyt kaiken tämän. Nyt hänellä oli näkyvä todellisuus edessänsä. Hän näki Janea rakastavan, murtuneen miehen, joka kumarruksissa ja sokeana eli niiden näkyjen ja äänien muistoissa, joita ei mikään lieventävän unhotuksen verho milloinkaan voinut peittää eikä tukahduttaa.

Oli tohtorissakin vikoja, mutta ei samoja kuin Pietarissa. Hän ei koskaan puhunut sen vuoksi, ettei tiennyt, mitä hänen oikein piti sanoa.

Hän kumartui ja laski hyvin sydämellisesti kätensä Garthin olalle. "Poika raukka", virkkoi hän, "voi, rakas poika raukka!"

Ja sitten he istuivat pitkän aikaa aivan ääneti.

Kahdeskymmenesviides luku.

TOHTORI ANTAA LAUSUNTONSA.

"Niin, te ette siis lainkaan sanonut omaa mielipidettänne? Ette selittänyt mitään? Jätitte hänet siihen uskoon? Voi, Dicky! Ja te olisitte voinut sanoa niin paljon!"

Pyhäaamun hiljaisuudessa olivat Jane ja tohtori polveilevaa jalkatietä pengermän toisesta päästä nousseet kuusimetsässä olevalle aukeamalle. Kaksi lähekkäin kaatunutta puuta tarjosi heille sopivat istuinsijat keskellä auringonpaistetta ja vielä niin, että he saivat nauttia suurenmoisesta näköalasta, mikä avautui syvälle rotkoon, yli laakson ja kauaksi punertavien kukkuloiden taakse. Tohtori opasti Janen päivänpaisteisemmalle rungolle ja istui hänen viereensä. Sitten hän tyynesti ja täsmällisesti selosti eilisiltaisen keskustelun.

"En lausunut mitään mielipidettä. En selittänyt mitään. Annoin hänen pitää omat luulonsa, sillä se on ainoa keino pysyttää teidät sillä korkealla jalustalla, minne hän on teidät asettanut. Osoittakaa tai otaksukaa käytökseenne jokin muu syy kuin teidän melkein lapsellinen ihmisten ja asioitten tuntemisenpuutteenne, niin te sieltä putoatte, Jane parkani, ja putoattekin pahasti. Minä en kädelläni teitä sieltä suinpäin alas töyttää. Kuten sanoitte minä olisin voinut paljonkin sanoa, mutta ikäni olisin sitä kukaties myös saanut katua."

"Hänen syliinsä olisin pudonnut", sanoi Jane välittömästi, "ja siinä olisin mieluummin kuin millään jalustoilla."

"Suokaa anteeksi, hyvä tyttö", vastasi tohtori. "Luultavinta on, että olisitte rientänyt suoraapäätä ensimmäiseen etelään menevään pikajunaan. Oikeastaan en ole vallan varma, olisitteko enää edes pikajunaa odottanut. Melkein jo hengessäni näen jalosukuisen Janen lähtevän asemalta tyhjässä hiilivaunussa. No! Älkää nyt tuolla tavalla rynnätkö ja lähtekö haparoimaan havuneulasia", jatkoi tohtori puhettaan ja painoi Janen takaisin viereensä istumaan. "Astutte vielä kävylle ja syöksytte päistikkaa tuonne rotkoon. Ei kannata koetella putoamisen esimakua."

"Voi, Dicky", huokasi Jane, pisti kätensä tohtorin käsikoukkuun ja painoi sidotut silmänsä karkeata kangasta vasten hänen olalleen, "en ymmärrä, mikä teidän on tänään. Te ette ole hyvä minulle. Olette raastanut sielu parkaani kertomalla kaiken, mitä Garth illalla sanoi, ja tuon kauhistuttavan hyvän muistinne avulla saitte minut melkein kuulemaan hänen äänensä kaikki eri väreetkin. Ja sitten sen sijaan, että lohduttaisitte minua, syytätte, että olen tehnyt väärin, ja jätätte minut täydellisesti oman onneni nojaan."

"Niin -- väärin te teitte", sanoi tohtori, "mutta kuka on sanonut, että jätän teidät oman onnenne nojaan. Minä en sanonut, etten tekisi jotakin tänään. Sanoin ainoastaan, etten eilen voinut mitään tehdä. Kun toivotimme toisillemme hyvää yötä, sanoin ajattelevani asiaa ja lausuvani siitä mielipiteeni tänään. Jos tahdotte, niin kerron teille, kuinka minun kävi. Sain silmätä mitä harvinaisimman ja ylevimmän luonteen salaisimpiin kätköihin ja näin, mitä hävityksen jälkiä nainen voi jättää sen miehen elämään, joka häntä rakastaa. Voin vakuuttaa teille, ettei minulla eilisiltana ollut mitään hauskaa ajankulua. Olin tänä aamuna herätessäni kuin raippoja saanut, kuvaannollisesti puhuen."

"Ja mitä te luulette minun tunteneen?" kysyi Jane liikuttavasti.

"Te tunnette yhä olevanne oikeassa -- osaksi ainakin", vastasi Deryck. "Ja niin kauan kuin luulette nimeksikään olevanne oikeassa ja pidätte siitä kiinni, on kaikki toivotonta. Aivan yksinkertaisesti teidän on sanottava ilman muuta: 'Tunnustan olleeni väärässä. Voitteko antaa anteeksi?'"

"Mutta menettelinhän parhaani mukaan", sanoi Jane. "Ajattelin häntä ennen itseäni. Olisi ollut paljon helpompaa nauttia olevain hetkien onnesta ja heittää tulevaisuus sattuman varaan."

"Ei tuo nyt ole aivan rehellistä, Jeanette. Ajattelitte ensi sijassa itseänne. Te pelkäsitte sitä tuskaa, jota olisitte tuntenut, jos hänen rakkautensa olisi kylmentynyt tai hänen ihailunsa laimentunut. Kun oikein ajattelee, niin kaikki inhimillinen rakkaus -- äidinrakkautta lukuunottamatta -- on pohjaltaan itsekästä. Onnellisinta Dalmainille olisi, jos hänen avuton sokeutensa elvyttäisi teissä äidinrakkauden. Silloin itsekkäisyys menisi menojaan."

"Voi minua!" huoahti Jane. "Minä en jaksa, olen ymmällä ja sekaisin tässä hämmentävässä pimeydessä. Ei mikään ole selvää, ei mikään ole oikein. Kun edes näkisin teidän ystävälliset silmänne, rakas poika, ei äänenne kovuus viiltäisi niin kipeästi."

"No mutta, ottakaa pois side ja katsokaa", sanoi tohtori.

"Ei, en tahdo!" huudahti Jane tuimasti. "Olisinko kaiken tämän kestänyt, jotta viime tingassa väsähtäisin?"

"Hyvä tyttö, tämä ehdontahtoinen sokeutenne käy hermoillenne. Pitäkää varanne, ettei siitä tule enemmän harmia kuin hyvää. Väkevät lääkkeet --"

"Hiljaa!" kuiskasi Jane. "Kuulen askeleita."

"Kuulette aina metsässä askeleita, jos niitä kuuntelemaan rupeatte", sanoi tohtori; mutta puhui hiljaa ja istui ääneti, kuunnellen.

"Kuulen Garthin askelet", kuiskasi Jane. "Voi, Dicky, menkää katsomaan tuonne kallionkärjelle. Sieltä näette tielle."

Tohtori nousi levollisesti ja meni katsomaan tielle päin, jota he olivat nousseet. Sitten hän tuli takaisin Janen luo.

"Aivan oikein", sanoi hän. "Onni suosii meitä. Dalmain nousee tietä Simpsonin kanssa. Parissa minuutissa he ovat täällä."

"Onni suosii? Dicky rakas, eihän tämän onnettomammin voi käydä?" Jane oli sieppaamaisillaan pois siteen, mutta tohtori ennätti estää.

"Älkää toki", virkkoi hän. "Älkää viime tingassa pilatko asiaa. Kyllä minä voin pitää teidät molemmat sokeat erillänne. Luottakaa minuun, pysykää sokeana -- tarkoitan, istukaa hiljaa. Ettekö te voi ymmärtää, miksi sanoin onnen suosivan meitä? Dalmain tulee kuulemaan minun mielipiteeni asiasta. Saatte kuulla sen samalla. Minulta säästyy aikaa, ja te saatte itse kuulla, miten se häneen vaikuttaa. Nyt, olkaa hiljaa. Minä lupaan, ettei hän istu syliinne. Mutta jos liikahdatte, täytyy minun sanoa, että te olitte jänis tai orava, ja heittää käpyjä niskaanne."

Tohtori nousi ja asteli tietä kohden.

Jane jäi sokeana istumaan.

"Halloo, Dalmain", kuuli hän tohtorin huutavan. "Osasitte tulla tänne ylhäälle? Ihanteellinen paikka. Simpson saa kaiketi mennä pois? Ottakaa minun kädestäni kiinni."

"Kuten näette", vastasi Garth. "Minulle sanottiin, että te olette täällä ylhäällä, ja tulin jäljessänne."

He kiersivät yhdessä viimeisen polvekkeen ja astuivat aukeamalle.

"Oletteko yksin?" kysyi Garth ja pysähtyi. "Luulin kuulleeni puhetta."

"Niin kuulittekin", vastasi tohtori. "Puhuin erään nuoren naisen kanssa."

"Minkä nuoren naisen kanssa?" kysyi Garth.

"Sangen mukavan ja hauskan nuoren naisen kanssa", vastasi tohtori, "mutta koko lailla itseensäottavaisen, luullakseni."

"Tiedättekö nimeä?"

"Jane", sanoi tohtori välinpitämättömästi.

"Ei Jane", sanoi Garth nopeasti -- "vaan Jean. Tiedän hänet -- puutarhurin vanhin tytär. Tyttö raukka, häntä kaikenlaiset perhehuolet painavat."

"Hän näyttikin alakuloiselta. En tietänyt, että perhehuolet olivat syynä. Istukaamme tälle puunrungolle. Vieläkö saatte mieleenne kuvaa tästä näköalasta?"

"Kyllä", vastasi Garth, "tunnen sen niin hyvin. Mutta ihan minua kauhistaa, kun huomaan, miten kuvat mielestäni katoavat: kaikki, paitsi yksi."

"Ja mikä se on --?" kysyi tohtori.

"'Ainoan oikean' kasvot", sanoi sokea Garth. "Niinkö, ystäväni", sanoi tohtori. "En ole unohtanut, että lupasin tänä aamuna sanoa mielipiteeni kertomanne johdosta. Olen ajatellut sitä sangen tarkkaan ja tehnyt useita johtopäätöksiä. Istummeko tuolle kaatuneelle puulle? Haluatteko polttaa? Hyvä tupakantuoksu saattaa paremmalle puhetuulelle."

Garth otti savukelaatikkonsa, valitsi savukkeen, sytytti sen huolellisesti ja heitti palavan tikun suoraan Janen ristissä oleville käsille.

Ennen kuin tohtori ennätti apuun, oli Jane jo hymyillen heittänyt sen menemään.

"Jopa on hermot!" ajatteli Deryck ihastuneena. "Yhdeksänkymmentäyhdeksän naista sadasta olisi kirkaissut ja niin ilmaissut läsnäolonsa. Totisesti, hän ansaitsee voiton."

Äkkiä Garth kavahti pystyyn. "Luulen, että meidän on parempi tuolla toisella rungolla", sanoi hän odottamatta. "Siellä on ainakin päivänpaisteisempaa". Ja hän meni Janea kohden.

Yhdellä harppauksella tohtori ennätti väliin, tarttui lujasti Janeen ja veti hänet taaksensa, sitten hän ohjasi Garthin Janen paikalle.

"Kuinka tarkasti te jo arvostelette välimatkoja", huomautti hän ja kuljetti Janea toiselle puunrungolle. Sitten hän istui Garthin viereen auringonpaisteeseen. "Palatkaamme puheeseemme", sanoi tohtori jotensakin hengästyneenä.

"Olemmeko me varmasti kahden?" kysyi Garth. "Minusta tuntuu kuin täällä olisi joku."